Åke Blomqvist: Meni päin helvettiä...meitä huijattiin, luvattiin korkoa, mutta meni pääomakin...1. Korkein oikeus on hylännyt tänään antamallaan tuomiolla Åke ja Leena Blomqvistin Nordeaa vastaan ajaman kanteen. Ratkaisusta on laadittu ennakkopäätöstä tarkoittava seloste (KKO 2011:5). Blomqvistit olivat vaatineet Nordealta vahingonkorvausta Selekta-säästöhenkivakuutukseen sijoittamastaan ja osakerahastojen arvonkehityksen vuoksi menettämästään sijoituksen pääomasta, joka kohosi lähes miljoonaan euroon. Blomqvisteja harmittanee myös se, että heidät velvoitettiin korvamaan Nordean 130 000 euroon kohonneet oikeudenkäyntikulut korkoineen.
2. Hovioikeus oli aiemmin 2009 ratkaissut asian samalla tavalla. Sen sijaan Helsingin käräjäoikeus velvoitti vuonna 2008 Nordean korvaamaan Blomqvistille syntyneet sijoitustappiot korkoineen, koska Nordea Henkivakuutus oli laiminlyönyt antaa B:n puolisoille vakuutussopimuslain 5 §:ssä edellytetyt tiedot ja yhtiö oli lain 9 §:n nojalla vastuussa aiheutuneesta vahingoista, jonka määrä vastasi sijoituksen pääoman alenemisen määrää.
3. Voisi sanoa, että Blomqvistit tanssivat jutussa, sanotaan nyt kuitenkin vain, ikään kuin "tähtien" eli suurpankin ja valtakunnan ylimmän tuomioistuimen kanssa. Fokstrotti ei kuitenkaan tällä kerralla mennyt oikein nappiin.
4. KKO totesi, että Selekta-sijoitusta oli markkinoitu säästöhenkivakuutuksen nimellä, joka ei herättänyt mielikuvaa pääoman menettämisen vaarasta. Vakuutuksenantajana Nordealla oli tämän vuoksi korostunut velvollisuus antaa sijoitusriskiä koskeneet tiedot selvästi ja havainnollisesti. Tähän velvollisuuteen oli kuulunut myös epäedullisen markkinakehityksen vaikutusten selostaminen.
5. KKO katsoi, etteivät pelkät Nordean sijoittajille toimittamat kirjalliset tiedot eli kirjallinen esite tarjouslaskelmineen tässä tapauksessa riittäneet täyttämään vakuutussopimuslain mukaista tiedonantovelvollisuutta. Kun pääoman menettämisen riskistä oli kuitenkin lisäksi kerrottu sijoittajille henkilökohtaisesti ennen sijoituksista päättämistä siten, että oli todettu sijoitukseen liittyvän riskin olevan samanlainen kuin suorassa osakesijoituksessa, KKO katsoi Nordean täyttäneen tiedonantovelvollisuuteensa suhteessa asiakkainaan olleisiin kokeneisiin sijoittajiin.
6. Korkein oikeus on julkaissut tuomiostaan seuraavan tiedotteen.
Korkeimman oikeuden tuomiosta laatima ja ennakkopäätöksenä julkaisema ratkaisuseloste tässä.
7. Miltä tuomio lopputulos vaikuttaa, menikö kaikki ok ja voidaanko tuomiota pitää oikeaan osuneena ja eli hyväksyttävänä? Olemme siis jälleen saman kysymyksen ääressä kuin nännijutun tuomiossakin (KKO 2011:1). Viittaan tältä osin yleisesti aiempaan blogikirjoituksiini 371-373 siitä, miten ja millä kriteereillä minusta olisi syytä sanottua kysymystä syytä lähestyä. Olisi syytä tarkastella, a) onko oikeudenkäyntimenettely jokaisessa instanssissa ollut tasapuolinen ja muutenkin asianmukainen, ja b) täyttävätkö tuomion perustelut laadukkaille ja nimenomaan maan ylimmän tuomioistuimen tuomion perusteluille asetettavat laatuvaatimukset seikkaperäisyyden, avoimuuden ja ymmärrettävyyden suhteen.
8. Hyppään suoraan tuomion perusteluihin. KKO:n ratkaisuselosteen mukaan menettelyssä ei näyttäisi olleen ongelmia; en ollut itse seuraamassa tämän jutun suullista käsittelyä KKO:ssa. Mutta yhteen asiaan haluaisin kuitenkin kiinnittää menettelyn osalta huomiota. Minusta näyttää nimittäin siltä, että todistelun välittömyys, josta todistusharkinnan lopputulos osaksi riippuu, ei ole tässäkään jutussa (saman havainnon tein edellä selostetussa nännijutussa) toteutunut. Katso tästä kirjoitukseni lopussa kohdassa PS 1 olevaa esitystäni.
9. Ratkaisuselosteen otsikossa, jossa on esitelty lyhyesti tapauksen sisältö ja kysymyksenasettelu - tässäkään ennakkopäätöksessä ei siis ole annettu mitään eksaktiin muotoon kirjoitettua oikeus- tai ratkaisuohjetta - mainitaan ne hakusanat, jotka korkeimman oikeuden mielestä ovat olleet tapauksen avainasiat: a) vakuutussopimus, b) vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus ja c) sijoitussidonnainen säästöhenkivakuutus.
10. Mutta kun lukee koko ratkaisuna perusteluineen päivineen, huomaa heti, että tapauksessa on mainittujen siviili- tai kauppaoikeudellisten asioiden ohella kysymys myös prosessioikeudellisista kysymyksistä eli d) todistusharkinnasta, e) todistustaakan jaosta ja siihen liittyen f) näytön riittävyydestä eli näyttökynnyksestä. Juttuhan on ratkennut aina korkeinta oikeutta myöten viime kädessä näytön arvioinnin eli kirjallisten todisteiden ja henkilötodisteiden näyttöarvon ja todistustaakan jaon perusteella. Toki jutussa on ollut kysymys myös vakuutussopimuslain säännösten tulkinnasta. Mainitut todistusoikeudelliset käsitteet olisi ollut syytä mainita hakusanoina selosteen otsikon yhteydessä.
11. Tapauksessa oli aineellisen oikeuden kannalta kysymys vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuudesta, mistä säädetään vakuutussopimuslaissa (VakSopL 5.1 §). Kummalla osapuolella on todistustaakka tiedonantovelvollisuuden asianmukaisesta täyttämisestä (tai täyttämättä jäämisestä)? Hyvin perustellussa näytön arviointia koskevassa tuomiossa olisi tullut ottaa myös tähän kysymykseen nimenomaisesti kantaa. Mutta KKO:n tuomion perusteluissa ei mainita asiasta mitään. Kysymys on tosin melko selvä, sillä todistusvelvollisuus eli todistustaakka mainitusta seikasta on vakuutuksenantajalla, tästä ei liene epäselvyyttä. Tämä olisi ollut silti paikallaan selvyyden vuoksi perusteluissa mainita. Nordean olisi siis ollut näytettävä, että se on täyttänyt mainitun velvollisuutensa laissa edellytetyllä tavalla.
12. Todistustaakkaan liittyy kiinteästi kysymys siitä, miten vahvaa näyttöä vakuutuksenantajan on tulee tiedonantovelvollisuuden täyttämisestä yleensä esittää. Tämä näytön riittävyyttä eli näyttökynnystä koskeva kysymys on käytännössä, niin myös tässä tapauksessa, yhtä tärkeä kysymys kuin todistustaakan jako. Tätä olisi tullut minusta tuomion perusteluissa ehdottomasti selvittää ja selostaa. Mutta näin ei ole tehty, sillä perusteluissa ei puhuta mitään näyttökynnyksestä, vaan todetaan lakonisesti vain (kappaleet 17-19), että tietty asia oli "selvitetty" tai katsottu tulleen selvitetyksi, mutta ei kerrota, millä a) millä todennäköisyyden asteella asia oli selvitetty ja b) oliko mainittu selvitys riittävä ja ylittyikö asetettu näyttökynnys.
13. Laki on mainitussa suhteessa epämääräinen, sillä laissa sanotaan vain pyöreästi (OK 17:2.1), että "oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena." Säännös tarkoittaa, että vallalla on niin sanottu vapaan todistusharkinnan periaate, mikä ei kuitenkaan oikeuta tuomioistuinta päättämästä näyttökysymyksistä mielivaltaisesti. Oikeuden tulee "huolellisesti harkita asiaa"; tähän kuuluu myös todistusharkintaa koskevan päättelyn uloskirjoittaminen perusteluissa.
14. Kun näyttökynnys eli näytön riittävyys on jätetty kirjoitetussa laissa avoimeksi, tulisi tuomioistuinten ja nimenomaan korkeimman oikeuden ratkaisuillaan ja perusteluillaan kehittää aukollista oikeutta ja epäselvissä tapauksissa ilmoittaa, mille korkeudelle se on näyttökynnyksen asettanut ja miten se on eri suuntaan puhuvia todisteita todistusharkinnassaan arvioinut. Kysymys on todistelun jäsentämisestä, jota opetetaan nykyisin oikeustieteen opiskelijoille. Valitettavasti tuomioistuimet eivät meillä vieläkään suoriudu asianmukaisella tavalla todistelun jäsentämisestä tai eivät halua tuoda sitä perusteluissaan yksityiskohtaisesti julki, vaan puhuvat ja kirjoittavat yhä edelleen vain epämääräisesti sanoilla "on selvitty", "on näytetty" tai "katsoo selvitetyksi." Tällaisia ratkaisuja lukiessa hiipii usein mieleen epäily, että näytön arviointi taitaakin perustua lähinnä vain tuomarin intuitioon, jonka oikeellisuutta ei ole mahdollista kontrolloida.
15. Ratkaisussa KKO 201i:5 on tosin perusteltu näyttöä, mutta minusta perusteluista puuttuu asianmukainen todistusoikeudellinen kysymyksenasettelu ja todistelun jäsentäminen. Todistustaakan jaosta tai näyttökynnyksen asettamisesta ei perusteluissa mainita nähdäkseni sanaakaan. Tämä on puute. Vai olisiko tuomiossa sovellettu niin sanottua näyttöenemmyysperiaatetta, jolloin todistustaakkaa ja sen jakoa ei lähtökohtaisesti tarvitse ottaa huomioon? Kun ratkaisun lopputulos on riippunut suurelta osin juuri näytön arvioinnista, olisi KKO:n tullut perusteluissaan kertoa, miten se on näyttöä edellä mainituissa suhteissa jäsentänyt.
16. Selvyyden vuoksi on syytä todeta, että nykyisin todistusoikeudessa vallitsevan käsityskannan mukaan näyttökynnys ei ole jäykkä eli kaikissa tai erityyppisissä riita-asioissa sama, vaan katsotaan, että näyttökynnyksen tulee joustaa asian laadun mukaan: toisinaan näytön todistusarvolta vaaditaan enemmän, toisinaan taas vähemmän. Jos ja kun näin on asian laita, tuomioistuimen olisi todella tärkeää ilmoittaa tuomion perusteluissa, miten näyttökynnys on asianomaisessa jutussa joustanut ja mille korkeudelle se on asetettu. Toisin sanoen, miten vahvaa näyttöä jutussa on tietyn oikeustosiseikan toteen näyttämiseksi ja todistustaakan täyttämiseksi edellytetty, eli sijaitseeko niin sanottu todistuspiste todennäköisyysasteikkoa kuvaavalla janalla kohdassa "varma", "ilmeinen", "varsin todennäköinen", "todennäköinen" vai "luultava."
17. KKO:n perusteluissa ei kerrota selvästi myöskään sitä, miten vahvaksi oikeus on arvioinut Nordean tiedonantovelvollisuuden täyttämisestä esittämän päänäytön ja onko vastanäytöllä kyetty horjuttamaan päänäyttöä ja missä määrin. Todistusharkintaa koskevaa oikeudellista päättelyä ei ole perusteluissa tarkemmin selostettu.
18. Henkilötodisteiden eli Blomqvistin puolisoiden (ÅK ja LB) ja pankinjohtajan (K) kertomusten uskottavuuden ja painoarvon arviointi on perusteluissa melko niukkaa. Perustelujen kappaleissa 13-17 on kerrottu yksityiskohtaisemmin lähinnä vain K:n esiin tuomista seikoista. KKO on pitänyt K:n todistajankertomusta uskottavampana kuin B:n puolisoiden kertomuksia ja katsonut K:n kertomuksen perusteella selvitetyksi, mitä pankissa käydyissä neuvotteluissa ja keskusteluissa oli puhuttu ja mitkä asiat siellä oli otettu esille.
19. Kertomuksia arvioitaessa on otettu lähtökohdaksi se, että kun keskusteluja pankissa käytiin vuonna 1999 ja juttu tuli käräjäoikeudessa esille 2008 ja oli KKO:n istunnossa 2010, "ei näin pitkän ajan kuluttua ole enää saatavissa varmuutta siitä, mitä ilmaisuja K on käyttänyt kertoessaan riskistä B:n puolisoille tai millä tavalla LB on esittänyt huolensa sijoituksen arvon säilymisestä" (kappale 13). Tätä ennen KKO:n perusteluissa on kuitenkin selostettu melko yksityiskohtaisesti sitä, mitä nimenomaan K oli kertonut ja mitä juuri hänen kertomuksellaan oli selvitetty. Miksi "pitkän ajan" on katsottu heikentäneen lähinnä vain B:n puolisoiden kertomusten uskottavuutta, muttei K:n? K:n iästä ei ole selvitystä, mutta kaikki tv-uutisia ovat nähneet, minkä ikäinen Åke B. ja hänen puolisonsa suunnilleen ovat. Tässäkö syy pitkän ajan perusteeseen?
19. KKO:n kanta, jonka mukaan K:n kertomusta on pidettävä B:n puolisoiden kertomuksia uskottavampana, näyttää perustuvan lähinnä vain yhteen seikkaan tai oikeastaan kokemussäännön luonteiseen sanontaan. Se esiintyy hovioikeuden tuomiossa ja KKO on hyväksynyt sen toteamuksella: "hovioikeuden tavoin Korkein oikeus arvioi, ettei ole perustetta epäillä pankinjohtaja K:n kertomuksen luotettavuutta, vaikka B:n puolisot ovat kertoneet häneltä saamistaan tiedoista toisin" (kappale 13). Mihin hovioikeus sitten on perustanut käsityksensä K:n kertomuksen luotettavuudesta? Yllättäen vain yhteen seikkaan siihen, eli siihen, että K on "kokenut pankinjohtaja", jolloin olisi "epäuskottavaa", että K olisi antanut B:n puolisoille vääriä ja harhaanjohtavia tietoja. - Minusta tämä on jokseenkin suppeaa uskottavuusarviointia.
20. Olisi pitänyt ottaa huomioon muun muassa se seikka, että K on kyseisten sijoitusten markkinoinnista ja sopimuksista päättäneenä pankin johtajana asioinut kyseisissä merkeissä luultavasti useiden satojen tai jopa tuhansien pankin asiakkaiden kanssa markkinoiden samaa vakuutusta tai vastaavanlaisia sijoituksia. Mistä ihmeestä K siis saattoi olla kymmenisen vuotta myöhemmin varma siitä, että neuvottelujen kulku oli edennyt juuri siten, kun hän oli nyt ne muistanut ja tavalla, jota KKO on pitänyt enemmittä perusteluitta selvitettynä (kappale 13)? Miksi ajan kulumista ja sen vaikutusta ei ole otettu tässä kohdin huomioon? Mistä K saattoi muistaa, kun hänellä oli siis ollut lukuisia muitakin asiakkaita, että oli maininnut sijoituksen riskistä kertomallaan tavalla juuri B:n puolisoille?
21. Lisäksi on syytä huomata, että pankki ja K ovat pitäneet B:n puolisoita "kokeneina sijoittajina;" tämän näkemys, jonka B:t ovat kiistäneet selittäen olevansa vain tanssijoita ja sijoittajina ainoastaan harrastelijoita, KKO on hyväksynyt. Jos näin on todella ollut asian laita, niin miksi K sitten olisi katsonut ylipäätään aiheelliseksi mennä kertomaan B:n puolisoille vakuutuksen riskistä, jos ja kun olettamus oli, että nämä "kokeneina sijoittajina" tiesivät riskit muutenkin? Näihin kysymyksiin, jotka ovat minusta oleellisia K:n kertomuksen uskottavuutta arvioitaessa, KKO ei ole antanut minkäänlaista vastausta eikä edes maininnut niitä perusteluissaan.
22. Åke ja Leena B:n kertomusten ja selitysten todenperäisyyttä harkittaessa on toki otettava huomioon, että he ovat jutun asianosaisia ja vaatimuksen esittäjiä. Tämän takia Blomqvisteja ei ole kuultu oikeudenkäynnissä valan nojalla (ei ilmeisesti myöskään asianosaisen totuusvakuutuksen nojalla), mutta tämä ei kuitenkaan välttämättä tee heidän kertomuksistaan epäuskottavia. Lisäksi olisi syytä muistaa - olisin toivonut, että myös KKO olisi tämän noteerannut - että B:n puolisoiden asia on koskettanut sangen läheisesti myös todistajan valan nojalla kuultua pankinjohtaja K:ta. Hän ei ole ollut jutussa esteellinen todistajaksi, mutta hänen kertomuksena painoarvoa ja uskottavuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon hänen asemansa pankin palveluksessa sekä se, että juuri hän oli markkinoinut ja kaupitellut kyseistä sijoitusta Leenalle ja Åkelle. Vaikka jutussa annettu tuomio ei ole vaikuttanut K:n asemaan välittömästi siten kuin OK 17 luvun 18 §:n 1 momentissa tarkoitetaan, tavalla, on jutun lopputuloksella varmaankin ollut tietty tosiasiallinen vaikutus myös K:n asemaan. Sen vuoksi K:n suhde a) vastaajaan ja b) itse asiaan olisi tullut ottaa hänen kertomuksensa arvioinnissa huomioon selkeämmin kuin mitä KKO:n perusteluissa on tehty.
23. Jos henkilötodisteiden uskottavuutta ja painoarvoa punnitaan kaikki edellä mainitut todisteet ja kokemussäännöt huomioon ottaen, voitaisiin minusta päätyä siihen, että tässä vaiheessa todistelutilanne on fifty-fifty, eli puntit olisivat aika tasan. En halua väittää, että tämä olisi ainoa ehdottomasti oikea johtopäätös henkilötodisteista, mutta tuskinpa sitä voidaan pitää myöskään täysin metsään menneenä arviona. Kyseessä on jälleen tapaus, josta ei voida sanoa, että jutussa olisi olemassa ainoastaan yksi ainoa ehdottomasti oikea johtopäätös.
24. Jos näin on, niin silloin minusta näytön arviointi ratkeaa kirjallisten todisteiden perusteella. Tältä osin viitaan siihen, mitä korkein on todennut kirjallisten todisteiden näyttöarvosta: Tässä tapauksessa pelkät Nordean sijoittajille toimittamat kirjalliset tiedot eivät riittäneet täyttämään vakuutussopimuslain mukaista tiedonantovelvollisuutta. Näin ollen ja kun edellä olen päätynyt siihen, ettei henkilötodistelusta ole tullut esiin riittävän luotettavaa näyttöä siitä, että pääoman menettämisen riskistä olisi kerrottu Blomqvisteille henkilökohtaisesti ennen sijoituksista päättämistä niin, että heille olisi selvitetty sijoitukseen liittyvän riskin olevan samanlainen kuin suorassa osakesijoituksessa, ei Nordean voida katsoa täyttäneen lain mukaista tiedonantovelvollisuuttaan. Sille seikalle, että Blomqvistit, jotka ovat jo aiemmin harrastaneet sijoitustoimintaa, ei minusta voida antaa näytön arvioinnissa kovinkaan suurta painoarvoa, koska nyt on ollut kysymys sellaisesta sijoituksesta, jollaista tanssiopettajan ammatissa toimivien Blomqvistien ei ole aiemmin edes väitetty tehneen.
25. Tämä olisi minusta oikea ja myös kohtuullinen näytönarviointi jutussa. Minusta ei riitä, että Nordea on selviytynyt sillä tiedonantovelvollisuudesta olevasta näyttökynnyksestään vain "nipin napin" eli rimaa hipoen - lieneekö 51 %:n tai esimerkiksi 60 %:n todennäköisyys ollut KKO:n mielestä riittävä näyttö; tätä emme tiedä - vaan suurpankilta voidaan kyllä perustellusti edellyttää vahvempaa näyttöä. Näyttökynnyksen korkeutta eli näytön painoarvoa arvioitaessa on syytä kiinnittää huomiota niin sanottuun alkuperäistodennäköisyyteen eli siihen, mikä yleisen elämänkokemuksen mukaan on todennäköistä. Vakuutussijoituksesta puhuttaessa lähtökohtana voidaan pitää sitä, että pääoma on turvassa.
26. Painavin peruste näyttökynnyksen asettamisesta todennäköisyyspistettä korkeammalle on kuitenkin se, että sijoituksia markkinoineella pankilla on ollut erityinen aihe samoin kuin Blomqvisteja suuremmat mahdollisuudet varautua näyttöön ja esittää sitä oikeudenkäynnissä. Näyttöön varautuminen on peruste, jota pidetään nykyisin riita-asioita koskevassa todistusoikeudessa kaikkein painavimpana perusteena, kun on kysymys siitä, kummalle osapuolelle on asetettava jutussa todistustaakka.
27. Pankilla olisi ollut tässä jutussa täydet mahdollisuudet laatia niin yksityiskohtaiset ja tarkat esitteet ja tarjouskirjeet, että myös tavallinen harrastelijasijoittaja olisi voinut ymmärtää, millaisesta sijoituksesta kyseisessä säästöhenkivakuutuksessa oli todellisuudessa kysymys. Jos tällaiset "paperit" olisi laadittu ja ne olisi näytetty ja esitelty Blomqvisteille kaupanhieronnan yhteydessä, olisi pankki täyttänyt tiedonantovelvollisuutensa ja asia olisi selvinnyt myös Blomqvisteille. Kymmenen vuoden kuluttua ei siten olisi ollut tarvetta ryhtyä muistelemaan oikeudessa, että mitähän niissä neuvotteluissa oikein puhuttiinkaan.
28. Tällaiseen ratkaisuun eli siis kanteen hyväksymiseen olisin itse luultavasti päätynyt myös tosielämässä jutussa esitetyn aineiston perusteella. Tärkeintä tässä tarkastelussa on kuitenkin ollut havainto, jonka mukaan tuomioistuimet eivät jäsentele todistusharkintaansa eivätkä perustele näytön arviointia koskevia ratkaisujaan riittävän tarkasti. Parantamisen varaa näyttää olevan rutkasti.
29. Tv-uutisten haastattelussa, josta yllä oleva kuva on näpätty, Leena ja Åke sanoivat, että oikeusjutun opetus on se, ettei pankkiin enää uskalla mennä, jollei ota juristia mukaansa. Kop, kop, kop, tosi taitaa olla.
-------
PS 1:
KKO toimitti jutussa suullisen istunnon 23.9.2010. Asia on kuitenkin ratkaistu KKO:ssa esittelijän esittelystä, sillä näin on voimassa olevan lain mukaan tehtävä (OK 30:21a). Kuten nännijutun blogissani sanoin, tämä on selkeästi välittömyysperiaatteen vastaista.
Nännijutussa KKO:n suullisen käsittelyn ja esitelyn välillä kului aikaa kolme kuukautta ja esittelypäivästä vielä tuomion antopäivään yksi kuukausi lisää. Tässä Blomqvistien jutussa KKO näyttää "oppineen" - ehkä kritiikistäni johtuen, kuka tietää - sillä ratkaisuselosteeseen on merkitty, että juttu olisi myös esitelty samana päivänä eli 23.9., jolloin siis suullinen istunkin pidettiin.
Epäilisin, pitääkö tämä todella paikkansa! Normaalisti nimittäin suullista käsittelyä seuraava esittely pidetään todellakin, kuten nännijutussakin, parin kolmen kuukauden kuluttua suullisesta käsittelystä. Kenties KKO on halunnut mainitulla esittelypäiväyksellään "todistaa", että välittömyysperiaate on toteutunut, vaikka varsinainen esittely on pidetty todellisuudessa vasta joskus myöhemmin.
Mutta tärkeintä on, että tuomio on annettu ulos vasta eilen eli reilut 3,5 kuukautta suullisen käsittelyn ja "esittelypäivän" jälkeen.
Kun jutun ratkaisu on riippunut ratkaisevasti KKO:n istunnossa kuultujen B:n puolisoiden ja todistaja K:n kertomuksista ja niiden luotettavuudesta tehtyjen havaintojen perusteella, on tämä aika kyllä aivan liian pitkä välittömyyden toteutumista ajatellen. Esimerkiksi HO:n tulee antaa vastaavanalaisessa tapauksessa tuomionsa ulos 30 päivän kuluessa suullisen käsittelyn päättymisestä.
Lisäksi asia on niin, että esittelypäivän jälkeen, vaikka se olisikin ollut tässä tapauksessa mainittu 23.9., jutun asiakirjat kiertävät, usein jopa moneen kertaan, kaikilla viidellä jäsenellä (ja esittelijällä aina välillä) ja tällä niin sanotulla "kierrolla" esittelyssä päätetty lopputulos, joka itse asiassa on luonteeltaan vain "alustava", voi muuttua paljon, joskus jopa päälaelleen siitä, mihin ratkaisuun esittelyssä oli päädytty. Minulla on entisenä KKO:n esittelijä kokemusta edellä kerrotusta menettelystä ja luulen, että nykyinen "meno" KKO:ssa on po. suhteessa samanlaista.
Siis: todistelun välittömyys, joka on asianmukaisen todistusharkinnan a ja o, ei ole Blomqvistien jutussa KKO:ssa toteutunut.
PS 2:
Ks. www.suomenlaki.com/uutiset/article567726, jossa lainsäädäntöneuvos Ilkka Harju on kommentoinut tapausta Blomqvistit vs. Nordea (KKO 2011:5). Harjukin on tullut samaan johtopäätökseen kuin minä todetessaan, että KKO:n ratkaisussa on ollut kyse "pitkälti näytöstä, todistelusta ja niiden uskottavuudesta."
Harju ei kuitenkaan analysoi näyttöä tarkemmin, mutta toteaa, että todistusharkintaa, todistustaakan jakoa ja näytön riittävyyttä on käsitelty KKO:n perustelussa "sangen vähän." - Tältäkin osin samanlainen havainto kuin minullakin kommentissani.
Minusta KO:n perusteluissa mainittuja oleellisia todistusoikeuden kysymyksiä ei käsitellä itse asiassa juuri lainkaan. Perustelut ovat todistusharkinnan osalta alkeelliset. Pahin virhe todistusharkinnassa on siinä, ettei pankin nimeämänä todistajana kuullun johtajan kertomuksen luotettavuutta ole pyritty korkeimman oikeuden tuomion perusteluissa kontrolloimaan jutussa ilmenevillä apufaktoilla.
Harju pitää KKO:n perustelujen puutteena myös sitä, ettei KKO ole arvioinut sitä, olisiko Selekta-säästöhenkivakuutuksen ottaneilta edellytettävä sijoituskokemusta juuri sijoitussidonnaisista vakuutuksista. Tämän minäkin mainitsin ohimennen blogissani.
