1. Tulli oli määrännyt A:n käytettynä 23.11.2003 Saksasta maahantuomasta henkilöautosta kannettavaksi autoveroa ja autoverosta suoritettavaa arvonlisäveroa. Korkein hallinto-oikeus on päätöksellään 2.12.2006 taltionumero 3419, KHO 2006:95, hylännyt muun ohella A:n vaatimuksen autoverosta suoritettavaksi määrätyn arvonlisäveron poistamisesta ja ennakkoratkaisun pyytämisestä unionin tuomioistuimelta. Korkein hallinto-oikeus on perustellut päätöstään muun ohella unionin tuomioistuimen samanalaisesta oikeuskysymyksestä antamalla ennakkoratkaisulla C-101/00, Siilin.
2. Korkein oikeus on valtion vahingonkorvausvelvollisuutta koskevassa asiassa 5.7.2013 antamassaan ratkaisussa KKO 2013:58 todennut, että elv:n periminen on ollut siinä määrin ilmeisellä tavalla verotuksen syrjivyyden kieltoa rikkovaa, että valtio on velvoitettu korvaamaan toiselle käytetyn ajoneuvon maahantuojalle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko. Korkein oikeus on perustellut tuomiotaan muun ohella unionin tuomioistuimen tuomiolla asiassa C-10/08, komissio v. Suomi.
3. A vaati mainittuun unionin tuomioistuimen ratkaisuun ja korkeimman oikeuden tuomioon KKO 2013:58 viitaten, että korkeimman hallinto-oikeuden 12.12.2006 antama päätös taltionumero 3419, KHO 2006:95, on purettava.
4. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vero- ja maksuvelvollisen mahdollisuutta vaatia unionin oikeuden vastaisesti peritty elv valtiolta vahingonkorvauksena on pidettävä hallintopäätösten purkamisesta erillisenä kysymyksenä. Purkua koskeva asia oli ratkaistava hallintolainkäyttölain purkua koskevien säännösten perusteella. Koska jälkikäteen oli mahdollista katsoa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2006:95 rikkoneen unionin oikeutta, voitiin katsoa, että hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentissa säädetyt purkuedellytykset lähtökohtaisesti täyttyivät. Purkuedellytyksiä arvioitaessa tuli kuitenkin ottaa huomioon myös asiassa sovellettavaksi tuleva hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan päätös, jonka purkamista haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun päätös sai lainvoiman, voidaan purkaa vain erityisen painavista syistä.
5. Lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamisen katsottiin perustuvan viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan. Tähän nähden ja kun otettiin huomioon, ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö (C-224/01, Köbler) edellyttänyt lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamista siinäkään tapauksessa, että sen on katsottava rikkoneen unionin oikeutta, ja lisäksi se, että eduskunta on elv:n palautuslakia (822/2009) säätäessään rajoittanut tuomion C-10/08 takautuvat vaikutukset pääasiassa vuonna 2006 ja sen jälkeen maksuunpantuun elv:iin, ei päätöksen KHO 2006:95 purkamiselle ollut esitetty hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä. A:n purkuhakemus on hylättiin.
KHO 2013:199
6. Olen kertonut korkeimman oikeuden valtiota vastaan antamasta vahingonkorvaustuomiosta KKO 2013:58 blogijutussa nro 750/9.7.2013.
7. Minusta tapauksessa täyttyvät kyllä kaikki tuomionpurun edellytykset. Vaikka purkua on haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun ko. päätös sai lainvoiman, on asiassa kosolti sellaisia erityisiä syitä, joiden perusteella lainvoimainen päätös olisi voitu ja se myös olisi tullut purkaa.
8. KHO on vedonnut purkuhakemuksen hylkäämisen tueksi oikeusvarmuuteen, mutta kyllä oikeudenmukaisuus, jota tukevat sekä EU-tuomioistuimen että KKO:n tuomiot, painaa tapauksen punninnassa selvästi lainkäytön ennustettavuutta enemmän.
9. Miksi KHO on kuitenkin hylännyt purkuhakemuksen? Päätöksen perusteluissa viitataan epämääräisesti KHO:n omaan kokonaisharkintaan. Olisi ollut mielenkintoista kuulla ja tietää, mitä tällä "kokonaisharkinnalla" itse asiassa tarkoitetaan. KHO:n päätöksen perusteluista asiaan ei kuitenkaan saada minkäänlaista vastausta! Kokonaisharkinta on vain fraasi ja fasadi, joka on kaivettu esiin ja heitetty perustelujen loppukaneetiksi näon vuoksi, kun mitään muutakaan perustetta ei ole enää voitu lukijalle tarjota.
10. Olisiko niin, että kyseinen autoveroa koskeva asia on muodostunut KHO:lle jonkinlaiseksi arvovaltakysymykseksi? Nyt KHO on halunnut sanoa asiassa viimeisen sanan ja näyttää erityisesti KKO:lle niin sanotusti "kaapin paikan": älkää tulko meidän reviireillemme kukkoilemaan, kun kerran ette ymmärrä verotuksesta tuon taivaallista!
11. KHO:lla ja KKKO:lla on meneillään kissanhännänvetoa monessa oikeuslaitoksen kehittämistä koskevassa asiassa. KKO ajaa tuomioistuinhallituksen tai - viraston perustamista ja oikeusminsteriölle nykyisin kuuluvien tuomioistuinten hallintotehtävien uskomista kyseiselle elimelle, mutta KHO vastustaa kyseistä esitystä jyrkästi. KHO:ta ja sen presidenttiä Pekka Vihervuorta jurppii vahvasti esiin heitetty ajatus KKO:n ja KHO:n yhdistämisestä, jonka KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on ottanut viime aikoina useasti esille; itse asiassa hallintotuomioistuimet kokonaisuudessaan tulisi integroida yleisiin tuomioistuimiin. Monessa muussakin kysymyksessä KKO ja KHO ovat nykyisin napit vastakkain. Kummankin oikeusasteen presidentit vahtivat tarkasti ja älähtävät, jos "vastapuolta" suositaan niukkojen määrärahojen jaossa oman tuomioistuimen kustannuksella.
12. On sangen valitettavaa, että mainitunlaiset arvovaltakysymykset ja henkilö- tai instanssikohtaiset intrigit vaikuttavat ylimpien tuomioistuinten ratkaisuihin ja estävät tuomioistuimen puoleen kääntyviä ihmisiä pääsemästä oikeusjärjestyksen heille takaamiin oikeuksiin. Niin tai näin, mutta lopputulos oli nyt joka tapauksessa se, että väärä ja lainvastainen päätös jäi voimaan. Periaate in dubio pro fiscus nostetiin jälleen kerran hallintotuomioistuimen päätösharkinnan johtotähdeksi. Viesti on selvä: muidenkaan laittoman autoverotuksen uhriksi joutuneiden suomalaisten ei kannata tämän jälkeen hakea väärien tuomioiden purkamista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste KKO 2013:58. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste KKO 2013:58. Näytä kaikki tekstit
tiistai 31. joulukuuta 2013
tiistai 9. heinäkuuta 2013
750. KKO 2013:58. Valtio tuomittiin korvausvastuuseen KHO:n virheellisen EU-oikeuden tulkinnan johdosta
1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina eli 5.7. 2013 tuomionsa kymmenen vuotta kestäneessä autoverokiistassa. Ratkaisusta laaditun ennakkopäätösselosteen (KKO 2013:58) otsikko kuuluu näin:
Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.
KKO:2013:58
2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä. Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.
3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.
4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee kymmentä vuotta.
5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.
6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.
7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat 4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa.
8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).
9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.
10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):
11. Vuonna 2004 Itävaltaa koskevassa Weigel-ratkaisussaan (C-387/01) EU-tuomioistuin oli jo ottanut asiallisesti lopullisen kannan sanotussa autoverokysymyksessä. Suomen verottaja, tulli ja KHO eivät ole kuitenkaan välittäneet tästä ratkaisusta ilmeisesti siksi, että EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu koski muodollisesti vain Itävaltaa, ei muita maita. Verottajan, tullin ja viimeistään hallintotuomioistuinten olisi kuitenkin pitänyt hoksata, että Suomen verotustilanne ei poikkea kyseiseltä osin mitenkään olennaisesti Itävallan autoverotuksesta. Oikeuskirjallisuudessa tämä asia toki huomattiin helposti, kuten KKO:n perustelujen kohdassa 56 mainituista kirjallisuuviittauksista hyvin ilmenee. Mutta hallinto-oikeus ja KHO eivät tätä asiaa halunneet noteerata.
12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.
13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä.
14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.
15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.
16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.
17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.
18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.
Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.
KKO:2013:58
2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä. Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.
3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.
4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee kymmentä vuotta.
5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.
6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.
7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat 4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa.
8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).
9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.
10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):
55. Korkein oikeus toteaa, ettei kysymys elv:n vähennyskelpoisuuden yhteensopivuudesta arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan kanssa ole ollut unionin tuomioistuimen arvioitavana asiassa C-101/00. Myöskään kysymys vähennysoikeuden merkityksestä verotuksen syrjivyyden kannalta ei ole ollut asiassa C-101/00 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön perusteella nimenomaisesti ratkaistavana, eikä tätä kysymystä ole asiassa annetussa tuomiossa yksityiskohtaisesti arvioitu. Siilinin sanotun tuomion C-101/00 kohdan 113 tulkintaa koskeneesta väitteestä huolimatta vähennysoikeuden merkitystä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2002:85 tarkemmin käsitelty. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-101/00 ole voitu kaikilta osin yksiselitteisesti päätellä elv:n hyväksyttävyyttä verotuksen syrjivyyskiellon kannalta.
56. Verotusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pian asiassa C-101/00 annetun tuomion ja autoverolakiin keväällä 2003 tehtyjen muutosten jälkeen esitetty kriittisiä kannanottoja, joissa elv:n perimistä ei-arvonlisäverovelvollisilta on pidetty syrjivänä ja sen vähennyskelpoisuutta arvonlisäverosta kuudennen arvonlisäverodirektiivin vastaisena. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 39 selostetun ratkaisun asiassa C-387/01 (Weigel) on todettu selkeyttäneen Suomessa elv:stä käytävää keskustelua, koska elv ja normikulutusveron korotus olivat, teknisistä eroista huolimatta, erityisesti tavoitteeltaan ja vaikutuksiltaan hyvin samankaltaisia (Eila Rother, Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus, 2003, s. 493; Rother ja Santtu Turunen, Elv ja syrjimättömyysvaatimus, Verotus 2004, s. 74; Esko Linnakangas ja Leila Juanto, Arvonlisäverotus ja muu kulutusverotus, 2004, s. 22 sekä Rother ja Turunen, Elv ja Itävallan normikulutusvero, Verotus 2004, s. 448 - 450).
57. Vaikka komission vuonna 2005 esittämä huomautus Suomen verotuksen syrjivyydestä ei ole itsessään osoitus siitä, että elv:n periminen olisi ollut syrjivää, komission käynnistämä rikkomusmenettely on osaltaan horjuttanut käsitystä Suomen viranomaisten omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta.
12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.
13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä.
14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.
15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.
16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.
17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.
18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)