1037. KKO 2016:49. Paperilaskun maksullisuus

1. Korkein oikeus antoi tänään ennakkopäätöksenä julkaistun rat­kai­sun­ ku­lut­ta­ja-asia­mie­hen ja Eli­sa Oyj:n (jälj. Elisa) vä­li­seen rii­ta-asiaan, jo­ka kos­ki pu­he­lin­liit­ty­mä­so­pi­muk­sis­sa ol­lut­ta pa­pe­ri­las­ku­tuk­sen mak­sul­li­suut­ta kos­ke­vaa so­pi­mu­seh­toa (KKO 2016:49), Eh­don mu­kaan ku­lut­ta­ja saat­toi va­li­ta las­kun toi­mi­tus­ta­vois­ta koh­dan, jos­sa toi­mi­tus­ta­vak­si oli mer­kit­ty pa­pe­ri­las­ku (mak­sul­li­nen pal­ve­lu, 1, 90 e/kk/las­ku). KKKO kat­soi tuo­mios­saan, et­tei mak­sueh­toa ja las­kuis­ta pe­rit­tyä mak­sua ol­lut pi­det­tä­vä koh­tuut­to­mi­na.

KKO 2016:49

2. Ratkaisullaan KKO ku­mo­si mark­ki­naoi­keu­den yli kaksi vuotta sitten eli 24.3.2104 antaman pää­tök­sen, jol­la Eli­saa oli kiel­let­ty sa­kon uhal­la käyt­tä­mäs­tä eh­toa pu­he­lin­liit­ty­mä­so­pi­muk­sis­saan. Mark­ki­naoi­keus ei ol­lut hy­väk­sy­nyt ku­lut­ta­ja-asia­mie­hen vaa­ti­mus­ta mak­sueh­don pois­ta­mi­ses­ta ko­ko­nai­suu­des­saan, vaan oli mää­ri­tel­lyt kiel­lon kos­ke­vak­si 1,90 eu­roa tai si­tä suu­rem­pia ve­loi­tuk­sia pa­pe­ri­las­kua koh­den. Markkinaoikeus ei siis sinänsä kieltänyt paperilaskua koskevan maksun perimistä.

3. KKO to­te­si perusteluissaan, et­tä muual­la lain­sää­dän­nös­sä on hy­väk­syt­ty pa­pe­ri- ja e-las­kun mah­dol­li­nen hin­tae­ro. Eli­salla oli tar­jol­la usei­ta eri las­ku­tus­ta­po­ja, jois­ta ai­noas­taan pa­pe­ri­las­ku oli mak­sul­li­nen. Ku­lut­ta­jal­la oli liit­ty­mä­so­pi­mus­ta teh­des­sään mah­dol­li­suus va­li­ta las­ku­tus­ta­pa. Kun­kin las­ku­tus­ta­van koh­dal­la oli sel­keäs­ti il­moi­tet­tu sen hin­ta. Li­säk­si asiak­kail­la, joil­la ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta käyt­tää in­ter­ne­tiä, oli ol­lut mah­dol­li­suus saa­da las­kun mak­sa­mi­seen tar­vit­ta­vat tie­dot teks­ti­vies­ti­nä.

4. KKO:n mukaan mak­sut­to­man säh­köi­sen las­ku­tuk­sen taus­tal­la voi­tiin näh­dä hy­väk­syt­tä­viä ta­voit­tei­ta, ku­ten ym­pä­ris­tön suo­je­le­mi­nen, tie­toyh­teis­kun­nan edis­tä­mi­nen se­kä kus­tan­nus­ten mi­ni­moi­mi­nen. Li­säk­si pa­pe­ri­las­ku­ja kos­ke­vien mak­su­jen kiel­tä­mi­sen kat­sot­tiin saat­ta­van ai­heut­taa sen, et­tä kus­tan­nuk­set siir­ret­täi­siin mui­den vies­tin­tä­pal­ve­lu­jen hin­toi­hin. Täl­löin kus­tan­nuk­set tu­li­si­vat osal­taan nii­den­kin ku­lut­ta­jien mak­set­ta­vak­si, jot­ka ovat va­lin­neet vä­hem­män kus­tan­nuk­sia ai­heut­ta­van las­ku­tus­ta­van, sanotaan ratkaisun perusteluissa.

929. KKO 2015:24. Kuluttajakaupan purku, todistelu

1. Ennakkopäätöksessä KKO 2015:24 selostetussa tapauksessa on kysymys irtaimen tavaran kuluttajankaupasta eli kaupasta, jossa myyjänä on elinkeinonharjoittaja ja ostajana kuluttaja. Tällaiseen kauppaan sovelletaan kuluttajansuojalain (KSL), ei kauppalain säännöksiä. Ratkaisussa on kysymys lähinnä näytön riittävyydestä ja todistustaakasta.

KKO 2015:24

2. A  oli ostanut yhtiö B:ltä verkkokaupasta ilma-vesilämpöpumpun ja energiavaraajan omakotitalonsa lämmitysjärjestelmäksi. Järjestelmän tuote-esitteessä oli annettu tietoja laitteen soveltuvuudesta päälämmönlähteeksi erilaisiin rakennuksiin. Ennen tilauksen tekemistä A oli sähköpostitse ilmoittanut B:lle tiedot talonsa pinta-alasta, lattialämmityksestä ja vedenkulutuksesta, minkä jälkeen B oli suositellut A:lle tämän valitsemaa laitetta.

3. A vaati kanteessaan kaupan purkamista, koska laite ei ilman varajärjestelmäksi asennettua sähkövastusta riittänyt kaikissa olosuhteissa lämmittämään rakennusta ja käyttövettä tuote-esitteessä ilmoitetulla tavalla. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen, koska A ei ollut esittänyt riittävää näyttöä laitteen toimattomuudesta eikä vähäistä suuremman virheen olemassaolosta. Turun hovioikeus, jonne A valitti, sen sijaan hyväksyi A:n purkuvaatimuksen.

5. Korkein oikeus myönsi B:lle valitusluvan, tutki valituksen ja vahvisti hovioikeuden ratkaisun kaupan purun osalta. Korkein oikeus katsoi, että lämmitysjärjestelmä ei ole olennaisilta osin vastannut niitä tietoja, joita B oli ennen kaupantekoa antanut. Laitteistossa oli siten ollut KSL 5 luvun 13 §:ssä tarkoitettu virhe, jota ei voitu pitää vähäisenä.

6. Ratkaisun oikeellisuutta ei ole syytä epäillä, mutta todistusharkinnan osalta tuomion peusteluissa on hieman toivomisen varaa. Perusteluissa tosin selostetaan yksityiskohtaisesti laitteen virheestä esitettyä näyttöä (7-11) ja myös arvioidaan sitä (kohdat 12-19). Kun ratkaisu on julkaistu ennakkopäätöksenä eli oikeusohjeeksi muissa samanlaisissa tapauksissa, olisi odottanut, että tuomion perusteluissa olisi otettu yleisellä tasolla kantaa näytön riittävyyttä (näyttökynnystä) samoin kuin todistustaakan jakautumista koskeviin kysymyksiin kuluttajankaupan purkuasioissa 

7. Näin ei ole tapahtunut, vaan korkein oikeus toteaan vasta todistusharkintaa koskevassa johtopäätöksessään (kohta 22) lakonisesti, että A:n oli katsottava esittäneen riittävän selvityksen siitä, ettei hänen ostamansa laitteisto vastannut  olennaisilta osin sitä, mitä yhtiö oli tuote-esitteessään luvannut. Yhtiö B puolestaan ei ollut perustelujen mukaan esittänyt kanteen kiistämiseksi esittämiensä väitteiden - esimerkiksi laitteiston asennusvirheistä - tueksi "mitään näyttöä".

8. Todistustaakka tavaran virheestä on ostajalla, mutta näyttökynnys on ko. tapauksessa, perusteluja mainitsematta, asetettu varsin matalalle. Kantajalta ei ole edellytetty esimerkiksi päivittäisiin lämpötilamittauksiin perustuvaa selvitystä lämmitysjärjestelmän tuottamasta lämmöstä. Kantajan näyttö perustuu lähinnä vain hänen ja hänen talonsa peruskorjaukseen osallistuneen C:n kertomuksiin. 

9. Ratkaisun perusteluissa olisi voitu mainita, miten vahvaa näyttöä laitteen virheestä pidetään riittävänä silloin, kun kaupan purkua koskeva vaatimus ei perustu KSL:n vaan kauppalain säännöksiin, sekä selostaa, miksi kuluttajankauppa voidaan purkaa vähäisemmän näytön perusteella. Ratkaisun perusteluissa ei ole viitattu KSL:n esitöihin. Tämä on sangen harvinaista, sillä yleensä korkein oikeus tukeutuu perusteluissaan aina vahvasti nimenomaan sovellettavaa lakia koskevaan hallituksen esitykseen ja muihin lainvalmistelutöihin. Se, ettei perusteluissa mainita mitään oikeuskirjallisuuden kannanotoista, ei sitä vastoin ole lainkaan epätavallista, sillä kuten tiedämme, oikeuskirjallisuuteen viitataan korkeimman oikeuden ratkaisuissa äärimmäisen harvoin. 

10. Ruotsin korkein oikeus perustelee ratkaisujaan hieman toisenlaisella metodilla ja minusta yleensä myös paremmin kuin Suomen korkein oikeus. Högsta domstolen antoi 13.6.2013 kuluttajakaupan purkua koskevan ennakkopäätöksen hieman samanlaisessa tapauksessa, jollaisesta myös ratkaisussa KKO 2015:24 selostetussa tapauksessa on kysymys. Myös ruotsalaisessa tapauksessa nousi esiin näyttökynnystä ja todistustaakkaa koskevia kysymyksiä.

http://www.hogstadomstolen.se/Domstolar/hogstadomstolen/Avgoranden/2013/2013-06-13%20T%201030-12%20Dom.pdf


11. HD:n ratkaisussa selostetaan tapahtumatietojen jälkeen kuluttajakauppalain tapaukseen sovellettavia säännöksiä, jolloin perusteluissa viitataan lyhyesti myös lain estiöihin ja oikeuskirjallisuuteen (kohta 6), Tämän jälkeen perusteluissa pohditaan kahta todistustaakkakysymystä, jolloin myös viitataan mm. todistustaakkaa koskevaan oikeuskirjallisuuteen (kohdat 10 ja 21). Vasta tämän jälkeen perusteluissa siirrytään käsittelemään mainittujen "yleisten oppien" soveltamista esillä olevaan konkreettiseen tapaukseen (kohdat 25-29). 

12. Suomen korkein oikeus on käyttänyt ratkaisussaan näytön selostamiseen ja arviointiin yhteensä 14 perustelukappaletta, kun taas Ruotsin korkein oikeus selviytyy kyseistä osiosta viidellä kappaleella. Tärkeintä kuitenkin on, että Ruotsin korkein oikeus pohtii tapaukseen soveltuvia yleisiä oppeja eli näyttökynnystä ja todistustaakkaa koskevia kysymyksiä 14 perustelukappaleen verran, kun taas Suomen korkein oikeus ohittaa nämä kysymykset kokonaan. Minusta ruotsalaisen ratkaisun prejudikaattiarvo on perustelutavan erilaisuudesta johtuen oikeuskäytännön ohjaamisen kannalta kotimaista ratkaisua suurempi.

13. Eri maiden oikeuskulttuureissa ja ylimpien tuomioistuinten perustelutavoissa voi siten olla merkittäviä eroja. Yksi ehkä sinänsä vähäinen oikeuskultturia koskeva ero Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien, samoin kuin hovioikeuksien, välillä on siinä, että Ruotsin korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä ilmoitetaan, kuka ratkaisukokoonpanossa mukana olleista jäsenistä on toiminut asiassa referenttinä (alustajana, tapauksen selostajana), joka lausuu päätösneuvottelussa mielipiteensä ensimmäisenä. Suomen korkein oikeus ei sitä vastoin ilmoita, kuka sen jäsenistä on toiminut referenttinä, eivätkä suomalaiset hovioikeudet  puolestaan ilmoita tarkastavan jäsenen tai valmistelusta vastaavan jäsenen (VVJ) nimeä.

14. Edellä mainitussa HD:n ratkaisemassa jutussa referenttinä oli oikeusneuvos Johnny Herre, joka toimi ennen tuomariksi siirtymistään kauppaoikeuden professorina. (Ilmankos Herre on perustelujen kohdassa 7 viitannut omaan kuluttajankauppalakia koskevaan kommentaarikirjaansa.) Suomalaisissa ylioikeuksissa asian valmistelu ja päätöksenteko on esittelijävetoisempaa kuin Ruotsissa. Tapauksen KKO 2015:24 esitteli korkeimmassa oikeudessa esittelijäneuvos, OTT Juha Mäkelä, joka on väitellyt sopimusoikeudesta.