926. KKO 2015:23. Hovioikeus laiminlöi pääkäsittelyn toimittamisen

1. A:n veloista oli ulosmitattu puoliosuus asumisoikeussopimukseen perustuvasta asumisoikeusmaksusta. A:n puoliso B valitti ulosmittauksesta käräjäoikeudelle katsoen koko asumisoikeusmaksun kuuluvan hänelle, koska hänen vanhempansa olivat lainanneet hänelle varat asumisoikeusmaksuun. 

2. Käräjäoikeus hylkäsi B:n valituksen todeten, että käräjäoikeudessa kuultujen B:n ja tämän vanhempien (X ja Y) kertomusten perusteella ei voitu syrjäyttää asumisoikeussopimuksen merkintää A:sta asumisoikeuden toisena haltijana. 

3. B valitti käräjäoikeuden päätöksestä Turun hovioikeudelle. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta katsoen kuitenkin perusteluissaan, että B:n vanhempien antamassa lainassa oli saattanut olla kysymys nimenomaan A:n ja B:n perheelle eikä yksin B:lle annetusta rahoituksesta sekä ettei väite siitä, että A ja B eivät olisi ymmärtäneet asumisoikeussopimuksen sisältöä, ollut uskottava.

3. B valitti hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan mainituilla perusteilla, ettei hovioikeus ollut voinut muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua suullisen todistelun osalta todistelua uudelleen vastaanottamatta. Hovioikeuden katsottiin menetelleen virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn omasta aloitteestaan toimittamatta. Asia palautettiin hovioikeuteen pääkäsittelyn pitämistä varten.

KKO:2015:23

4. Hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamisesta säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 26 luvussa. Luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on pääsäännön mukaan toimitettava pääkäsittely silloin, kun riita-asiassa asianosainen sitä vaatii. Hovioikeus voi saman luvun 14 a §:n nojalla myös omasta aloitteestaan toimittaa pääkäsittelyn katsoessaan sen tarpeelliseksi. Pääkäsittelyn toimittamista koskee myös OK 26:16:ssä säädetty ns. luottamusperiaate. Sen mukaan, jos käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua ei oteta hovioikeudessa uudelleen vastaan, hovioikeus saa riita-asiassa muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua todistelun osalta vain, jos todistelua ei enää voida ottaa uudelleen vastaan (luottamusperiaate). Jos siis hovioikeus ei siis joko asianosaisen vaatimuksesta tai omasta aloitteestaan toimita pääkäsittelyä, jossa käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan uudelleen vastaan, hovioikeus ei saa arvioida ko. todistelua toisin kuin käräjäoikeus.

5. Ko. tapauksessa käräjäoikeus oli perustanut ratkaisunsa siihen, että B:n ja hänen vanhempiensa (X ja Y) kertomukset eivät voineet syrjäyttää asumisoikeussopimukseen ja rekisteriin tehtyä merkintää A:n asumisoikeuden toisena haltijana. Käräjäoikeus ei ole siten antanut mainituille kertomuksille merkitystä asian oikeudellisessa arvioinnissa.

6. Hovioikeudessa B ei vaatinut pääkäsittelyn toimittamista (OK 26:14) eikä hovioikeus toimittanut pääkäsittelyä myöskään omasta aloitteestaan, mihin sillä olisi OK 26:14a:n mukaan ollut oikeus, vaan ratkaisi asian kirjallisessa esittelymenettelyssä. 

7. Hovioikeuden mukaan asiassa oli kysymys siitä, oliko  B osoittanut asumisoikeusmaksun palautuksen tai oikeammin asumisoikeuden arvon kuuluvan kokonaan tai enemmällä kuin puoliosuudella hänelle. Päätöksensä perusteluissa hovioikeus katsoi yhtenä ratkaisuperusteenaan, että B:n vanhemmat  (X ja Y) olivat saattaneet lainata varat B:n ja A:n perheelle eikä yksin B:lle, kuten X ja Y olivat todistajina kuultuina käräjäoikeudessa kertoneet. Hovioikeus ei siis pitänyt  X:n ja Y:n käräjäoikeudessa antamia kertomuksia riittävänä selvityksenä siitä, että heidän tarkoituksensa oli lainata varat yksin B:lle. Myöskään B:n väitettä erehdyksestä asumisoikeussopimuksen sisällön suhteen hovioikeus ei pitänyt uskottavana.

8. Kuten korkein oikeus on päätöksensä perusteluissa todennut (kohta10), hovioikeus on ratkaistessaan kysymystä siitä, oliko B osoittanut, että asumisoikeuden arvo kuului kokonaan hänelle, arvioinut tältä osin myös käräjäoikeudessa esitetyn suullisen todistelun merkitystä. Käräjäoikeus puolestaan ei ollut omaksumastaan ratkaisutavasta johtuen arvioinut todistelun merkitystä tältä kannalta.Todistelun merkityksen ja uskottavuuden arviointi on siten tehty vasta hovioikeudessa. Tästä johtuen hovioikeus oli muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua suullisen todistelun osalta ko. todistelua kuitenkaan vastaanottamatta. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeus oli siten menetellyt vastoin OK 26 luvun 16 §:n säännöstä eli rikkonut em. luottamusperiaattetta.

9. Korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeus, joka on pitänyt X:n ja Y:n antaman lainan tarkoitusta merkityksellisenä asiassa, ole voinut päätyä päätöksestään ilmenevään näytön arviointiin ottamatta käräjäoikeudessa ko. osin esitettyä henkilötodistelua uudestaan vastaan hovioikeudessa. Hovioikeus ei ollut jättänyt sanottua todistelua uudelleen vastaanottamatta sen vuoksi, että tälle olisi ollut OK 26:16:ssä tarkoitettu este. Hovioikeus oli siten menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn omasta aloitteestaan toimittamatta. Ulosottovalitusasian käsittelyä oli sen vuoksi jatkettava hovioikeudessa pääkäsittelyn toimittamista varten. Korkein oikeus palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

10. Korkeimman oikeuden ratkaisu on epäilyksettä oikea ja ennakkopäätöksen julkaiseminen tapauksesta perusteltu. On ollut tarpeellista saada ennakkopäätös myös tapauksesta, jossa hovioikeudella on velvollisuus toimittaa pääkäsittely omasta aloitteestaan eli ilman, että joku asianosaisista on pyytänyt pääkäsittelyn järjestämistä. Turun hovioikeus on menetellyt tapauksessa selkeästi todistelun välittömyyden kannalta tärkeän luottamusperiaatteen (OK 26:16) vastaisesti. 

11. Tapaus on, jälleen kerran, osoitus hovioikeuksien pääkäsittelyn toimittamista kohtaan osoittamasta vastahakoisuudesta tai kenties jopa jonkinlaisesta vastenmielisyydestä. Tältä kannalta ratkaisussa KKO 2015:23 selostettu hovioikeuden virheellinen menettely muistuttaa edellisessä blogijutussa (numero 925) selostamaani Helsingin hovioikeuden menettelyvirhettä, joka johti korkeimmassa oikeudessa (KKO 2015:20) hovioikeuden tuomion kumoamiseen ja asian palauttamiseen takaisin hovioikeuteen. Myös vm. tapauksessa hovioikeudessa tapahtunut menettelyvirhe eli asianosaisen kuulemisen laiminlyönti johtui hovioikeuden haluttomuudesta toimittaa pääkäsittely. Blogissa 925 selostetussa tapauksessa asianosainen pyysi pääkäsittelyn toimittamista, mutta hovioikeus hylkäsi pyynnön.

12. Blogijutussa 925 epäilin, suhtautuvatko hovioikeudet ylipäätään riittävän vakavasti korkeimman oikeuden tärkeitä prosessiperiaatteita eli esimerkiksi juuri asianosaisen kuulemista tai pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskeviin ennakkopäätöksiin. Vaikka mainituista periaatteista ja selvistä lainsäännöksistä on annettu kymmenien vuosien aikana runsaasti tai, kuten voitaisiin sanoa, jopa "hirmuinen määrä" ennakkopäätöksiä, edes hovioikeudet eivät aina välitä niitä noudattaa, vaan ennakkopäätösten otsikoissa ja perusteluissa ilmaistuja oikeusohjeita rikotaan usein ikään kuin "jatkuvalla syötöllä". Hovioikeuksien työn keventämistavoitteet ja erilaiset tarkoituksenmukaisuussyyt (myös mukavuudenhalu) näyttävät ajavan usein oikeusturvan kannalta tärkeiden menettelyperiaatteiden edelle. 

925. KKO 2015:20. Esitutkintakertomus todisteena, asianosaisen kuuleminen

1. Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (syytekohta 1), rattijuopumuksesta (syytekohta 2), huumausaineen käyttörikoksesta (syytekohta 3), ajoneuvoverorikkomuksesta (syytekohta 4) ja kahdesta kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta (syytekohdat 5 ja 6). Syytekohdat 1, 2, 4 ja 5 perustuivat siihen, että A oli 1.8.2012 Espoossa Turunväylällä syytteessä kuvatulla tavalla kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa. A kiisti syytteen kohtien 1, 2, 4 ja 5 osalta, koska hän ei ollut kuljettanut autoa.

2.  Käräjäoikeus päätti A:n vaatimuksesta, ettei A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää todisteena asiassa. Tuomiossaan 27.6.2013 käräjäoikeus ei pitänyt uskottavana A:n väitettä siitä, ettei hän ollut kuljettanut autoa. Arvioidessaan asiassa vastaanottamaansa henkilötodistelua käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa syytteessä kuvatulla tavalla ja että hän oli syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hänelle oli syytekohdissa 1, 2, 4 ja 5 vaadittu rangaistusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n noista ja syytekohdissa 3 ja 6 tarkoitetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. - Rangaistuksen näennäistä ankaruutta selittänee osin se, että A on tuomittu vuodesta 2006 alkaen 12 kertaa yhteensä 82 rikoksesta, joista 56 liittyy eri tavoin moottoriajoneuvoihin ja niistä puolestaan kuusi on rattijuopumuksia ja neljä törkeitä liikenneturvallisuuden vaarantamisia.

3. A valitti hovioikeuteen ja  vaati ensisijaisesti, että syyte kohdissa 1, 2, 4 ja 5 hylätään. Toissijaisesti A vaati yhteisen vankeusrangaistuksen alentamista. A pyysi myös pääkäsittelyn toimittamista, koska asiassa oli kysymys todistelun uskottavuudesta ja oikein ymmärtämisestä. A nimesi pääkäsittelyssä kuultaviksi itsensä siitä, että hän ei ollut kuljettanut autoa, ja auton löytöpaikalle tulleen vanhemman konstaapelin kuultavaksi todistajana auton löytymiseen liittyneistä olosuhteista, puheista kolmannesta henkilöstä auton löytöpaikalla ja löytöpaikan maaston tarkastamisesta.

4. Syyttäjä vastusti A:n vaatimuksia ja vetosi käräjäoikeudessa esitetyn kirjallisen ja suullisen todistelun lisäksi A:n esitutkintakertomukseen.

5. Esitutkintakertomuksen osalta hovioikeus lausui, ettei A:n oikeuksia ollut loukattu hänen esitutkintakuulustelunsa yhteydessä. Hovioikeus salli syyttäjän vedota A:n kuulustelukertomukseen näyttönä häntä vastaan. Hovioikeus teki ko. ratkaisunsa varaamatta A:lle tilaisuutta lausua syyttäjän vaatimuksesta esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta.

6. Auton kuljettamisen osalta hovioikeus katsoi A:n esitutkintakertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta.

7. Pääkäsittelyn toimittamisen osalta hovioikeus totesi, ettei A ollut valituksessaan riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen todistelukertomusten sisältöä, joten kysymys oli käräjäoikeuden vastaanottamastaan näytöstä tekemien johtopäätösten oikeellisuudesta. Hovioikeus totesi myös, että se oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen käyttämisestä ja todennut kertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuuden.  Hovioikeus katsoi, että pääkäsittelyn toimittaminen asiassa oli selvästi tarpeetonta. Pääasian osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

8. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A uudisti jo hovioikeudelle tekemässään valituksessa esittämät vaatimukset syytteiden hylkäämisestä ja toissijaisesti ainakin tuomitun rangaistuksen alentamisesta. A piti pääkäsittelyn toimittamista välttämättömänä, koska hovioikeus oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen hyödyntämisestä, vaikka A:lle ei ollut varattu tilaisuutta lausua  kertomuksen käyttämisestä todisteena. A katsoi, ettei hänellä ollut hovioikeudessa tilaisuutta puolustautua asiassa esitetyn uuden näytön osalta.

10. Korkein oikeus ratkaisi asian äänestyksen (4-1) jälkeen. Korkeimman oikeuden enemmistön mukaan (perustelujen kohta 10) asiassa oli kysymys asianosaisen kuulemisperiatteesta. Ensinnäkin siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti ottaessaan vastaan A:n esitutkintakertomuksen varaamatta hänelle tilaisuutta lausua käsitystään syyttäjän vastauksessaan esittämän, kertomuksen hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta. Toiseksi asiassa oli kyse siitä, oliko hovioikeus saanut käyttää A:n esitutkintakertomusta todisteena asiassa ja myös perusteena ratkaisulleen hylätä hänen pyyntönsä pääkäsittelyn toimittamisesta.

KKO 2015:20

11. KKO:n enemmistö lausui johtopäätöksenään (kohta 17), että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta asiassa ja kun se oli ratkaistessaan asian kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella käyttänyt esitutkintakertomusta todisteena, vaikkei A ollut siitä tietoinen. A:n kuulustelukertouksen hyödyntäminen olisi siten edellyttänyt, että A:ta olisi kuultu siitä, voitiinko hänen sanottua kertomuksensa ottaa huomioon todisteena.

12.  Myös eri mieltä ollut oikeusneuvos Huovila oli sillä kannalla, että hovioikeuden menettelyä rasitti menettelyvirhe, jonka takia  tuomio tuli kumota ja asia palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Huovilan mukaan asiassa ei kuitenkaan ollut kysymys kuulemisperiaatteesta, kuten enemmistö katsoi, vaan siitä, ettei A:n esitutkintakertomusta olisi saanut lainkaan käyttää todisteena hovioikeuden ratkaistessa asian kirjallisen aineiston perusteella. Huovilan mukaan hovioikeuden menettely rikkoi OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa. Sen sijaan korkeimman oikeuden enemmistö ei mainitse perusteluissaan sanottua lainkohtaa tai käsitettä todistamiskielto lainkaan. Huovila puolestaan ei vetoa asianosaisen kuulemisen laiminlyöntiin.

13. Enemmistön perustelua asianosaisen kuulemisperiaatteen rikkomisesta puoltaa se, että A oli tehnyt nimenomaan ja yksinomaan sitä koskevan väitteen, muttei ollut vedonnut todistamiskiellon rikkomiseen. Toisaalta todistamiskieltoa koskeva säännös ei ole, kuten Huovila toteaa, tahdonvaltainen tai harkinnanvarainen, vaan ehdoton, mikä merkitsee sitä, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon, vaikka sen rikkomisesta ei olisi tehty väitettä. 

14. On vaikea sanoa, kumpi mainituista perusteista on ensisijainen. Asiassa ei olisi tarvinnut välttämättä päätyä joko tai -ratkaisuun, sillä tarjolla olisi ollut myös sekä että -perustelu. Korkein oikeus olisi voinut todeta, että hovioikeuden menettely rikkoi sekä asianosaisen kuulemisperiaatetta, niin kuin KKO:n enemmistö totesi, että OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa, kuten oikeusneuvos Huovila katsoi. 

15. Hovioikeus ei olisi siten saanut käyttää (hyödyntää) A:n esitutkintakertomusta todisteena, ei pääkäsittelypyyntöä eikä pääasiaa ratkaistessaan, koska a) A:lle ei varattu tilaisuutta tulla syyttäjän hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta kuulluksi, ja b) kertomuksen hyödyntäminen olisi rikkonut mainittua todistamiskieltoa koskevaa säännöstä.

16. Tapauksesta ilmenevä "soppa" on aiheutunut yksinkertaisesti siitä, että hovioikeus ei ollut halukas toimittamaan A:n vaatimaa pääkäsittelyä, jossa ainakin häntä itseään olisi kuultu siitä, miksi hän oli käräjäoikeudessa kertonut asiasta toisin kuin esitutkinnassa. Jos pääkäsittely tai ainakin ns. pikkupääkäsittely olisi järjestetty, olisi KKO-käsittelystä ilmeisesti vältytty kokonaan. Mutta kuten tiedämme, hovioikeudet suhtautuvat suullisiin käsittelyihin (pääkäsittelyihin) yleensä torjuvasti ja keksivät erilaisia vippaskonsteja ja tulkintoja, joilla pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voidaan evätä. Näin on käynyt myös nyt selostetussa tapauksessa. 

17. Muiden pohjoismaiden ylimpien tuomioistuinten ennakkopäätöksiä selaillessa ei juuri koskaan törmää vastaavanlaisiin prosessiknoppologiaa ja -virheitä koskeviin tapauksiin, jollaisesta ratkaisussa KKO 2015:20 selostetussa tapauksessa on kysymys ja joita Suomen korkein oikeus ratkaisee vuosittain runsaasti. Tämä johtuu osin siitä, että Suomessa kirjallinen hovioikeusmenettely on lain mukaan pääsääntö ja pääkäsittely poikkeus, jonka torjumiseksi lakiin on otettu joukko tulkinnanvaraisia säännöksiä. Näitä säännöksiä hovioikeudet tutkitsevat lähtökohtaisesti niin, että pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voitaisiin torjua, vaikka pääkäsittelyyn olisi aihetta. Muissa pohjoismaissa toisen oikeusasteen menettely on sitä vastoin pääsäännön mukaan suullista ja kirjallinen menettely poikkeus.