perjantai 30. marraskuuta 2012

675. Hovioikeuden Järvilehto-tuomion perustelut osin ristiriitaiset, KKO myöntänee syyttäjälle valitusluvan

Ateneumissa on näyttely "symbolistinen maisema"... 


1.Turun hovioikeus hylkäsi tänään Jyrki Järvilehtoa vastaan ajetun syytteen juopottelukaverinsa törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä rattijuopumuksesta. Käräjäoikeus oli sen sijaan tuominnut Järvilehdon yli kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

2. Pitänee palata asiaan tarkemmin, kun olen tutustunut hovioikeuden tuomion perusteluihin. Niiden katkelmien mukaan, joita olen iltapäivälehtien verkkosivuilta lukenut, hovioikeuden perustelut eivät kaikilta osin vakuuta. Erityisesti hovioikeuden julkilausuma moite esitutkinnan puutteellisuuksista ja niiden vaikutuksista näytön arvioinnissa ihmetyttää. 

3. Ei ole suinkaan mitenkään epätavallista, että rikosjutussa esitetään puolin ja toisin lisänäyttöä vielä hovioikeudessa. Laki ei sitä kiellä. Pääpointti on tässä tapauksessa, ettei se, että puolustus tuo hovioikeudessa esiin uutta syytettä vastaan puhuvaa näyttöä, voi tietenkään, toisin kuin hovioikeuden enemmistö näyttää katsoneen, sinänsä heikentää syyttäjän esittämän näytön painoarvoa! Tässä suhteessa hovioikeus näyttäisi menevän perusteluissaan oudolla tavalla metsään.

4. Iltapäivälehtien pysyvä pika-asiantuntija professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta pitää todennäköisenä, että Jyrki Järvilehdon vapauttava tuomio jää pysyväksi. Jutun syyttäjä nimittäin harkitsee valitusluvan hakemista korkeimmasta oikeudesta. Tolvanen epäilee, ettei lupa heltiäisi. Tolvasen mukaan jutussa on puhtaasti kyse siitä, miten näyttöä pitää arvioida. Hän sanoo, että KKO:sta saa aniharvoin valituslupaa tällä perusteella.

5. Todellisuudessa valitusluvan myöntäminen mainitunlaisessa todistusharkintaa koskevassa asiassa ei ole kuitenkaan niin harvinaista, että voitaisiin sanoa, että valituslupaa heltiäsi vain "aniharvoin". Kun olen seurannut  lähes 40 vuoden aikana KKO:n ratkaisukäytäntöä ja valituslupien myöntämistä, olen voinut panna merkille, että KKO myöntää keskimäärin ainakin pari kolme kertaa vuodessa valitusluvan sanotulla perusteella.

6. Minusta Järvilehdon tapauksessa valitusluvan myöntämisen edellytykset ovat olemassa. Näyttökysymys on todella merkittävä, joten alempien tuomioistuinten oikeuskäytännön ohjaamiseksi olisi perusteltua saada tässä tapauksessa valituslupa ja KKO:n rakaisu olipa tuomion lopputulos sitten langettava tai vapauttava.

7. Myös se, että alempien oikeusasteiden tuomiot ovat menneet asiassa ristiin, eli jutussa on päädytty erilaiseen lopputulokseen, ja että myös hovioikeudessa yksi tuomari oli Järvilehdon tuomitsemisen kannalta, puoltaa tietenkin valitusluvan myöntämistä.

8. Jatkoa. - Olen nyt lueskellut hovioikeuden enemmistön ja vähemmistön perusteluja. Enemmistön perusteluista saa käsityksen, jonka mukaan syyte olisi kaatunut vajavaisesti suoritettuun esitutkintaan ja puutteelliseen selvitykseen. Enemmistö toteaa, että tutkinnassa on jäänyt "esimerkiksi" tarkemmin selvittämättä, mitä syytettä vastaan tai sen puolesta puhuvaa tietoa veneen rakenteista, niiden mitoista, korkeusasemista ja lujuuksista olisi ollut saatavissa. Sana "esimerkiksi" vierittää epäluuloa muussakin suhteessa esitutkinnan asianmukaisuuden päälle, joten hovioikeuden olisi pitänyt toki tarkemmin mainita, mitä muita puutteita esitutkinnassa mahdollisesti on ollut. Nyt voi saada käsityksen, jonka mukaan koko esitutkinnassa olisi ollut  puutteellinen.

9. Enemmistön mukaan "veneen ja sen rakenteiden sekä henkilöiden liikeratojen merkitys asiassa on tuotu laajemmin esiin vasta hovoikeudessa". Tähän voidaan sanoa, ettei näytön arvioinnin kannalta ole merkitystä, missä oikeudenkäynnin vaiheessa "näyttö laajemmalti" on esitetty, esitutkinnassa, käräjäoikeudessa vai vasta hovoikeudessa, pääasia on, että se esitetään jossakin oikeudenkäynnin vaiheessa. Hovioikeuden em. sanonta vaikuttaa hieman oudolta ja sen merkitys jää hämäräksi. 

10. Ilmeistä on, että hovioikeuden enemmistön mukaan jutussa esitetty näyttö mainituista seikoista ei ole ollut niin kattavaa, että se olisi ylittänyt edes ns. selvittämiskynnyksen. Jos näin olisi asian laita, niin silloin hovioikeuden olisi tullut hylätä syyte perusteilla "näyttö ei ylipäätään riitä" langettavan tuomion antamiseen. Hovioikeus on kuitenkin hylännyt lopputulemassaan syytteen perusteella"syyllisyydestä jää järkevä epäily". Tämä osoittaa hovioikeuden todistusharkintaa koskevassa oikeudellisessa päättelyssä selkeän ristiriidan, mikä panee epäilemään enemmistön koko todistusharkinnan luotettavuutta ja asianmukaisuutta.

11. Hovoikeudessa oli jutussa äänestys 2-1. Enemmistöön kuuluivat hovoikeudenneuvokset Leena Virtanen-Salonen ja Elise Mäki, vähemmistöön, joka olisi siis pysyttänyt käräjäoikeuden langettavan tuomion, puolestaan hovioikeuden jaoston puheenjohtaja hovoikeudenneuvos Lauri Vihervaara. On merkille pantavaa, että esitutkinnan puutteellisuutta arvostellaan ainoastaan hovoikeuden enemmistön lausumassa, tuomari Vihervaara sen sijaan ei moiti esitutkintaa miltään osin. Vihervaara tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että Järvilehdon ja surmansa saaneen Simo Herralan vammat ja niistä annetut asiantijoiden lausunnot osoittavat, että Herralan on täytynyt olla onnettomuuden sattuessa matkustajan paikalla.

12. Enemmistön kantaan näyttäisi vaikuttaneen melko ratkaisevasti yksi pieni yksityiskohta eli Simo Herralan vatsan alueelta löytynyt niin sanottu kaareva vamma, johon on kiinnitetty puolustuksen taholta merkitystä lähinnä vasta hovioikeudessa ja joka enemmistön mukaan ei yhtenä "palana" istu kokonaisvammakuvioon. Tässä yhteydessä viitataan vammoja tutkineen lääkäritodistaja Philippe Lunettan lausuntoon siitä, että ns. kokonaisvammaprofillista ei voida tehdä varmoja johtopäätöksiä sen suhteen, oliko Herrala ollut onnettomuushetkellä kuljettajan vai matkustajan puolella. Tuomari Lauri Vihervaara toteaa tämän johdosta, että todistaja Lunettan sanottu  lausuma koskee vain siinä mainittujen vammojen kokonaisvammaprofiilia eikä heikennä todistajan Herralan päävamman, vatsan printtivamman ja vasemman yläraajan vammojen perusteella tekemää selkeää johtopäätöstä siitä, että Herrala todennäköisemmän vaihtoehdon mukaan on ollut törmäyshetkellä matkustajan puolella. - Vaikuttaisi hieman siltä, että hovioikeuden enemmistö on sivuuttanut Herralan muut vammat ja kiinnittänyt huomionsa vain Herralan vatsavammoihin ja erityisesti edellä mainittuun "kaarevaan" vammaan.

13. Enemmistö ja vähemmistö ovat yhtä mieltä siitä, kuten jutussa kuullut asiaintuntijatodistajat ovat kertoneet, että veneessä olijat olivat jo veneen sillan maatukiin törmäämisen alkuvaiheessa sinkoutuneet veneen rakenteisiiin, joko etukanteen ja siihen liittyvään pulpettiin, ohjauspyörään taikka veneen muihin rakenteisiin ja että Järvilehto ja Herrala olivat tässä vaiheessa saaneet ainakin pääosin heissä todetut vammat. Tuomari Vihervaaran lausuman mukaan asiassa on selvitetty moottoriveneen mitat, syväys ja muut ominaisuudet ja suoritetuissa mittauksissa on todettu etumatkustajien etäisyys ohjauspyörästä ja pulpetista. Katselmuksissa ja todisteeksi annetuista valokuvista oli havaittavissa normaalikokoisen henkilön sijoittuminen etupenkille ja tämän etäisyydet veneen rakentesiiin. Tällä perusteella veneen etupenkillä istuvien liikkeet törmäyksen alkuvaiheessa ovat Vihervaaran mukaan olleet arvioitavissa.

14. Tämä ei ole kuitenkaan riittänyt hovioikeuden enemmistölle, vaan he ovat peränneet tutkinnalta tarkempia tietoja. Enemmistön mukaan veneen rakenteet ja henkilöiden liikeradat törmäyksessä ovat jääneet avoimiksi. Teknisessä tutkinnassa ei ole tehty laskelmia tai rekonstruktiota veneen, sen rakenteiden tai henkilöien liikeradoista törmäyksessä. Näiden tietojen puuttuminen on hovioikeuden enemmistön mukaan johtanut siihen, ettei laskennallista simulaatiota ole pystytty tekemään. Enemmistö toteaa myös, että veneonnettomuuksista ei yleensäkään ole olemassa vastaavanlaisia onnettomuustutkintatuloksia kuin tieliikenneonnettomuuksista. Veneen sisäosan rakenteita ei ole mitattu eikä esimerkiksi rakenteiden korkeutta verrattu Järvilehdon ja Herralan vammojen sijaintiin. Ko. henkilöiden pituus ja ruumiinrakenne ovat olleet enemmistön mukaan hyvin erilaiset, mutta asiantuntijat eivät ole lausuntoja antaessaan ottaneet tämän seikan merkitystä huomioon tehdessään johtopäätöksiä vammojen synnystä.

15. Hieman jopa huvittavalta tuntuu, että vaikka enemmistö viittaa veneessä olleiden henkilöiden erilaiseen pituuteen ja ruuminrakenteeseen, perusteluissa ei kerrota, mitä tämä käytännössä merkitsee, eli kumpi herroista oli toista selvästi pidempi ja rotevampi! Vakavampi asia tässä kohdin on kuitenkin se, onko enemmistö pyrkinyt lähestymään ko. kysymyksiä liian pikkutarkasti ja onko se pannut tästä johtuen arvioinnissaan kenties liiaksi painoa sellaisille yksityiskohdille, joilla itse asiassa ei voi olla arvioinnissa kovinkaan suurta tai ainakaan ratkaisevaa merkitystä? Onhan tutkinnassa ja oikeudenkäynnin eri vaiheissa kuitenkin selvitetty, kuten enemmistökin myöntää, että veneessä olleet henkilöt ovat törmäyksen alkuvaiheissa todennäköisesti jatkaneet liikettään eteenpäin törmäten edessään olleisiin veneen sisäosan rakenteisiin, ennen kuin rakenteet ovat siirtyneet pois paikoiltaan. Myös hovioikeus on katsastanut veneen ja sen rakenteet ja näistä asioista on esitetty oikeudelle valokuvia, veneen rakenteet ja mitat ovat olleet helposti selvitettävissä ja niitä koskevat tiedot on esitetty oikeudelle jne. Olisiko enemmistön mainitsema laskennallinen simulaatio ollut ylipäätään mahdollista tehdä ja olisiko sen avulla voitu kuitenkaan saada juurikaan sen tarkempia tietoja arvioinnin pohjaksi kuin mitä nyt on saatu? Vaikuttaa hieman siltä, että enemmistö on löytänyt mainitsemistaan esitutkinnan puutteista vain jonkinlaisen tekosyyn syytteen hylkäämiselle.

16. Onko hovioikeus vaatinut epärealistisesti rakenteelliselta näytöltä palapelin täydellistä onnistumista ja antanut parille puuttuvalla palalle liian suuren painoarvon? Vaikea sanoa tuntematta tapauksen yksityiskohtia. Minusta vähemmistön jääneen jäsenen lausunto tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta. Kuten jo edellä totesin, hovioikeuden enemmistön päättely vaikuttaa ristiriitaiselta: toisaalta se tuntuu painottavan sitä, että tapauksessa ei olisi ylittynyt edes tällaisessa tapauksessa tutkinnalle asetettava selvittämiskynnys, toisaalta taas hovioikeus  on kuitenkin päätynyt hylkäämään syytteen perusteella "syyllisyydestä jää järkevä epäily". Mutta kuten sanottu, tämä peruste edellyttäisi selvittämiskynnyksen ylittymistä. 

17. Kuten jo alussa sanoin, olisi paikallaan, että näin epäselvässä mutta toisaalta oikeudellisesti hyvin mielenkiintoisessa todistusharkintaa koskevassa asiassa, jossa alemmat oikeuasteet ovat päättyneet erilaiseen lopputulokseen ja jossa myös hovioikeus on joutunut äänestämään, saataisiin KKO:n ennakkopäätös. Minusta syyttäjällä on hyvät mahdollisuudet saada KKO:lta valituslupa.



keskiviikko 28. marraskuuta 2012

674. Kun oikeus tuomioistuinkäsittelyyn ei toteudu

Jutta ja Juncker tapasivat jälleen. Lehtitietojen mukaan Jutan tavaramerkiksi muodostuneesta kultaisesta kaulaketjusta, jossa ovat olleet sydän, risti ja ankkuri, on häipynyt toivoa kuvaava ankkuri. Olisiko Juncker kenties pihistänyt yöllisten neuvottelujen jossakin vaiheessa Jutan ankkurin vai olisiko Jutta antanut toivonsa Junckerille... tai ainakin "toivoa"...Juncker puolestaan näyttää panneen kaiken toivonsa Juttaan...

1. Oikeusturvasta puhutaan usein ja hartaasti. Kysymys on ihmisen oikeuksien toteutumisesta, oikeuden saatavuudesta eli oikeuksiin pääsystä (access to justice). Talonpoikaisjohtaja Jaakko Ilkan sanoin oikeusturvassa on kysymys yksinkertaisesti siitä, "saako maassa oikeutta." Ilkan aikana oikeutta ei saanut eikä annettu, vaan oikeutta oli pakko yrittää hankkia turvautumalla omankädenoikeuteen.

2. Nykyisin asiat ovat onneksi toisin. Omankädenoikeus on kiellettyä, sillä valtiovalta on ottanut huolehtiakseen ihmisten oikeusturvan toteutumisesta. Suomen perustuslakiin on otettu säännöksiä oikeusturvan toteutumisesta. Oikeusturvan toteutumisesta huolehtivat viime kädessä riippumattomat tuomioistuimet. 

3. Perussäännös on perustuslain 21 §:n 1 momentti, jossa vakuutetaan, että "jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesi ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksisaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimeeen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen tutkittavaksi". Oikeuden saatavuus (oikeusturva) on myös kansainvälisin sopimuksin tunnustettu ihmisoikeus. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6.1 artikla takaa jokaiselle oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa tuomioistuimessa. 

4. Suomen perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Julkisen vallan eli valtiovallan on siten taattava jokaiselle myös oikeuksien saatavuus, oikeusturva. Lainsäätäjä on velvollinen säätämään tätä tarkoittavia lakeja ja tuomioistuimet ja muut viranomaiset ovat velvollisia noudattamaan lakia ja tulkitsemaan niitä siten, että mainittu perus- ja ihmisoikeus toteutuu.

5. Ovatko asiat siis hyvin ja kaikki tyytyväisiä oikeusturvaansa, kun kerran perustuslaissa on luvattu, että jokaisen pääsy oikeuksiinsa on valtiovallan erityisessä suojeluksessa? Jokainen tietää vastauksen: käytännössä oikeusturvaa toteutuu, jos on toteutuakseen, vain tietyssä suhteissa ja joidenkin ihmisten tai ihmisryhmien osalta, usein ehkä vasta "kovan väännön" eli oikeustaistelun  tuloksena. On paljon ihmisiä, jotka kokevat, että he eivät heivät ole saaneet oikeutta eikä heidän ole mahdollista sitä saadakaan, koska julkinen valta ole kyennyt tai edes halunnut käytännössä sitä heille turvata. 

6. Jotta oikeusturvaa olisi mahdollista saada, tulisi oikeutta hakevalla ihmisillä olla mahdollisuus ja oikeus päästä tuomioistuimeen (access to court) eli saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tämä oikeus on turvattu perustuslain 21.1 §:ssä, mutta tästä huolimatta on lukuisia tapauksia ja tilanteita, joissa edes tämä perusoikeus ei ole toteutunut eivätkä lainsäätäjä, asianomaiset tuomioistuimet tai ylimmät laillisuusvalvojat ole, perustuslain 22 §:n velvoittavasta säännöksestä huolimatta, tehneet elettäkään mainitun perusoikeuden toteutumiseksi, vaan ne ovat päinvastoin voineet tehdä parhaansa, jotta ihminen eivät pääsisi asiassaan tuomioistuimeen. Kun näin on asian laita, niin silloin on tietenkin turha puhua oikeusturvasta ja oikeuksien toteutumisesta.

7. Mutta annetaanpa puheenvuoro ihmisille eli Viljolle (nimi muutettu), jolta on evätty pääsy tuomioistuimeen ja sitä myöten mahdollisuus saada oikeutta. Viljo kirjoitti minulle näin:

Olen 62-vuotias, neljättä vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä valtion virasta oleva rakennusmestari. Jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle työnantajan edustajien pitkään jatkuneen minuun kohdistaman epäasiallisen ja syrjivän kohtelun seurauksena.

Kun työnantaja ei suostunut tunnustamaan menettelynsä lainvastaisuutta eikä suostunut muuttamaan menettelyään, vein asian paikallisen työsuojeluviranomaisen ratkaistavaksi. Siitä on aikaa jo yli 6,5 vuotta. 
Asiani koski työturvallisuuslain 8 §:n tarkoittaman työnantajan yleisen huolehtimisvelvollisuuden ja 28 §:n tarkoittaman työnantajan toimintavelvollisuuden laiminlyöntiä sekä mm. yhdenvertaisuuslain 6 §:n tarkoittamaa syrjintää. Minulle oli aiheutunut tuolloin jo merkittävää terveydellistä haittaa työnantajan menettelystä.

Perustuslain 21 §: n oikeusturvasäännöksen mukaan minun olisi pitänyt saada asiassa viranomaisen päätös, josta olisin voinut valittaa.


Korkein hallinto-oikeus on odennut vuosikirjapäätöksensä KHO:2008:25 perusteluissa muun ohella, että ”perustuslain tarkoituksena on turvata jokaiselle mahdollisuus säännönmukaiseen muutoksenhakukeinoon eli valitukseen silloin, kun kysymys on muutoksenhakijan perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitetuista oikeuksista ja velvollisuuksista”.


Minun asiaani ei kuitenkaan ratkaissut työsuojeluviranomainen hallintopäätöksellä, vaan tarkastaja tarkastuskertomuksella. Tarkastuskertomukseen ei liitetä valitusosoitusta, vaikka sillä olisi ratkaistu hallintoasia. Vaikka näyttö oli mielestäni aukotonta, tarkastaja tukeutui ratkaisussaan työnantajan antamaan perustelemattomaan ja osittain jopa valheelliseen selvitykseen, eikä nähnyt syytä epäillä rikosta. Tein tutkintapyynnön työnantajastani, mutta poliisi tukeutui päätöksessään työsuojelutarkastajan ratkaisuun, eikä siirtänyt asiaa syyttäjän harkittavaksi. Aivan samanlainen on tilanne nykyäänkin. Esimerkiksi Helsingin poliisi on tänä vuonna pyytänyt työsuojeluviranomaiselta lausuntoa esitutkinnan tarpeellisuudesta.


Hallintolainkäyttölain 4 ja 5.1 pykälät tarkoittavat päätöstä, josta saa valittaa, toimenpidettä, jolla hallintoasia on ratkaistu tai jätetty tutkimatta. Saman lain 6.1 §:n mukaan ”päätöksestä saa valittaa se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa”. Silti hallinto-oikeudet eivät tutki tuollaisissakaan tapauksissa tarkastuskertomuksista tehtyjä valituksia, vaikka valitus koskisi myös menettelyvirhettä.


Työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annettua lakia (valvontalaki) koskevan hallituksen esityksen (HE 94/2005) yksityiskohtaisissa 2 §:n perusteluissa todetaan, että ”tarkastajalla tarkoitettaisiin työsuojelupiirissä valvonta- ja tarkastustehtävissä toimivaa virkasuhteista henkilöä, jota ei kuitenkaan pidetä työsuojeluviranomaisena”.


Kun kysymys on työntekijän terveyden ja jopa elämisen säilyttämisen edellytyksistä ja sekä perusoikeudesta että ihmisoikeudesta päästä tuomioistuimeen oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa, niin kyse on perustuslain 124 §:n tarkoittamista merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältävistä tehtävistä, joita voidaan antaa vain viranomaiselle.


Työsuojelutakastaja selvittää epäasiallista ja/tai syrjivää kohtelua koskevia asioita kirjallisesti, mutta antaa asiasta tarkastuskertomuksen, ei päätöstä. On selvää, että tuollaisesta menettelystä ei ole säännöstä missään laissa. Jos tarkastaja tulee pintapuolisen selvityksen jälkeen siihen johtopäätökseen, että työnantaja on menetellyt lainvastaisesti, tarkastaja antaa työnantajalle toimintaohjeen. Jos työnantaja ei noudata ohjetta, tarkastaja antaa kehotuksen, ja jos työnantaja ei noudata sitäkään, tarkastaja siirtää asian työsuojeluviranomaisen ratkaistavaksi. Vasta tämän jälkeen työsuojeluviranomainen harkitsee, tekeekö se ilmoituksen poliisille esitutkintaa varten vai ei (valvontalain 50.1 §).

Käytännössä tarkastaja siis antaa työnantajalle ainakin yhden, useimmiten kaksi mahdollisuutta saada armahdus rikoslain 47 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta, jos työnantaja edes lupaa ryhtyä selvittämään asiaa.


Tuosta täysin riidattomasti lainvastaisesta menettelystä johtuu, että vain äärimmäisen harvoin työsuojeluviranomaisen asiakkaan asia etenee poliisille saakka työsuojeluviranomaisen kautta. Viimeisen viiden vuoden aikana Uudenmaan työsuojelupiiriin (2007-2009) ja Etelä-Suomen aluehallintoviraston (ESAVI) työsuojelun vastuualueelle (2010-2011) on tullut yhteensä noin 1 800 asiakasaloitteista yhteydenottoa häirinnästä tai muusta epäasiallisesta kohtelusta (ei koske syrjintää). Niistä yhdessätoista (11) tapauksessa työsuojeluviranomainen on tehnyt ilmoituksen poliisille esitutkintaa varten. Se on keskimäärin 2 ilmoitusta/vuosi. Nämä luvut ovat peräisin ESAVIn julkisista raporteista, ks. esimerkiksi http://www.tyosuojelu.fi/upload/Raportti_TYHY_valvonta_2011.pdf .


Sosiaali- ja terveysministeriön työsuojeluosasto samoin kuin edellinen ja nykyinen sosiaali- ja terveysministeri eivät  ole suostuneet muuttamaan jo pitkään jatkunutta lainvastaista menettelyä. Päinvastoin, nyttemmin on annettu uudet valvontaohjeet, joissa ohjataan tarkastajia menettelemään lainvastaisesti:

http://www.tyosuojelu.fi/upload/Valvontaohje_1_2011-Hairinnan_ja_epaasiallisen_kohtelun_valvonta.pdf .
http://www.tyosuojelu.fi/upload/Valvontaohje_1_2012_Tyosyrjinnan_valvonta.pdf .

Ongelmana on se, että kun tarkastuskertomuksesta ei voi valittaa, voi menettely jatkua kenenkään siihen puuttumatta. Media ei joko halua tai ei uskalla paljastaa ainakin vuoden 1995 hallitusmuodon voimaan tulosta lähtien jatkunutta työsuojeluviranomaisen lainvastaista menettelyä. Kysymys ei ole ainoastaan lainvastaisesta menettelystä ja sen paljastamisesta. Tilastokeskuksen mukaan joka vuosi nimittäin  jää työkyvyttömyyseläkkeelle noin 8 000 suomalaista mielenterveyden häiriöiden (mm. masennus ja stressihäiriöt) vuoksi. Eri lähteiden tietoja yhdistelemällä olen päätynyt arvioon, että heidän joukossaan on 2 500 työpaikkahäirinnän uhria. Siitä, kuinka moni epäasiallisesti ja syrjivästi kohdeltu ajautuu itsemurhaan, kun mistään ei saa apua, en ole tilastoja löytänyt. Epäilemättä heitä on useita kymmeniä vuodessa, mahdollisesti jopa yli sadan. Tiedän omasta kokemuksesta, millaisia seurauksia työpaikkahäirinnän uhriksi joutuminen aiheuttaa uhrille ja hänen läheisilleen. On selvää, että ongelma on huomattavasti laajempi kuin pelkästään työpaikkakiusattujen ongelma. Siitä voidaan joutua maksamaan vielä seuraavankin sukupolven mielenterveyden tai käyttäytymisen ongelmien kautta.


Vallankahvassa olijat eivät kuitenkaan tee asialle muuta kuin pitävät hurskaita juhlapuheita, kuinka työpaikkakiusaamisessa pitää olla nollatoleranssi; http://www.paularisikko.fi/2012/03/21/tyopaikkakiusaamiselle-nollatoleranssi-2  


Työsuojeluviranomaisen menettelyn lainvastaisuuden juuret juontuvat jo 1900-luvun puolelta, jolloin työsuojeluviranomaisen ainoa toimintamuoto oli työpaikoille tehty tarkastus, jolla tarkastettiin koneiden, laitteiden, telineiden, kulkuteiden, työtilojen, sosiaalitilojen, yms. turvallisuutta, terveellisyyttä ja työsuojelulainsäädännön mukaisuutta. Myös nykyinen valvontalaki tarkoittaa työsuojelutarkastuksella "perinteistä" työpaikoille tehtävää tarkastusta (esim. valvontalain 7.3 §).

Kun vuosien mittaan työsuojeluviranomaisen valvottavaksi on tullut uusia lakeja (esim. yhdenvertaisuuslaki) ja vanhoihin lakeihin on tullut uusia pykäliä (esim. työturvallisuuslain 28 §), jotka kohdistuvat välittömästi työntekijän lakisääteisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin mukaan luettuna perus- ja ihmisoikeudet, eivät Stm:n työsuojeluosasto ja alueelliset työsuojeluviranomaiset ole pysyneet kehityksen mukana. Heidän käytössään on edelleen vain yksi ainoa valvontamuoto eli työsuojelutarkastus, vaikka oikeuksia ja velvollisuuksia koskevien hallintoasioiden käsittelyssä ei mitään tarkastusta yleensä tehdäkään.

Valvontalain 3.2 §:n mukaan työsuojeluviranomaisen valvontatoimintaan sovelletaan mm. hallintolakia, ellei toisin säädetä. On riidatonta, että valvontalaissa ei ole annettu erityissäännäksiä hallintoasian käsittelystä. Siksi työsuojeluviranomaisen pitäisi antaa noissa asioissa hallintopäätös, josta voi valittaa.

Hallintoasian selvittäminen kuuluu asian valmistelijalle tai esittelijälle ja asian ratkaisu kuuluu nykyisin useimmiten avin työsuojelualueen johtajalle, joka tulee ratkaista asia esittelystä. Jos hallintoasian ratkaiseminen edellyttää työpaikalle tehtävää tarkastusta, sitä ei tee valvontalain tarkoittama tarkastaja, vaan hallintolaissa mainittu valmistelija tai esittelijä hallintolain 39 §:n nojalla. Jos hallintopäätöksen lisäksi on tarpeen antaa työnantajalle esim. uhkasakko lainvastaisen tilan korjaamisesta, se tapahtuu hallintolain 67 §:n nojalla. Hallintolaki ei tunne viranomaisen toimintaohjetta tai kehotusta.

Työsuojeluviranomaisen jo ainakin 17 vuotta jatkuneen lainvastaisen menettelyn salaamiseksi on valjastettu myös ylimmät laillisuusvalvojat. Kantelin oikeuskanslerille työnantajan, työsuojeluviranomaisen, kihlakunnan poliisin, kihlakunnansyyttäjän ja apulaisvaltakunnansyyttäjän lainvastaisista ja perustelemattomista ratkaisuista asiani käsittelyssä. OIkeuskansleri Jaakko Jonkka ratkaisi asiani yhdeksällätoista (19) sanalla: "Tutustuttuani kanteluun ja sen liiteaineistoon asiassa ei ole tullut esiin sellaista, joka antaisi minulle viranomaistoiminnan laillisuusvalvojana aihetta puuttua asiaan.” Jonkan ratkaisu oli siis täysin perustelematon, koska hän ei pystynyt perustelemaan ratkaisuaan olla määräämättä rikostutkintaa kaikkien niiden viranomaisten ja virkamiesten osalta, jota pyysin kantelussani. Voin vakuuttaa, että kanteluni oli hyvin perusteltu.

Kantelin oikeusasiamiehelle stm:n työsuojeluosaston häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua koskevasta valvontaohjeesta. Oikeusasiamies ei vaivautunut itse ottamaan kantaa asiaan, vaan määräsi esittelijänsä asialle. Oikeusasiamiehensihteeri Juha Niemelän yksin allekirjoittamassa, vastaukseksi nimetyssä asiakirjassa todetaan lähes ainoana perusteena, että ”apulaisoikeusasiamies Pajuoja katsoi kuitenkin, ettei kirjoituksenne perusteella ole ilmennyt hänen toimivaltaansa kuuluvaa lainvastaisuutta…”.

Näin meillä oikeusvaltio Suomessa.

Ystävällisin terveisin Viljo, työkyvyttömyyseläkeläinen työsuojeluviranomaisen toimimattomuuden johdosta
(Platon: Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus)

8. Viljon kirjoituksesta voidaan päätellä, että kentällä perustuslaissa säädetty oikeus oikeusturvaan voi jäädä toteutumatta jo sen vuoksi, että viranomainen tai tuomioistuin, perustslaista piittaamatta, kerta kaikkiaan epää ihmiseltä oikeuden viedä asian tuomioistuimeen, siis sanoo tosiasiallisesti "sinä et saa (et ansaitse saada) oikeutta, me emme päästä sinua tuomioistuimeen oikeuttasi vaatimaan".

9. Hallintolainkäyttölaki lähtee viranomaisten ja hallintotuomioistuinten työn kannalta "nerokkaasta" konstruktiosta, jonka mukaan tuomioistuimeen saa valittaa, mutta vain sillä edellytyksellä, että viranomainen on antanut asiassa päätöksen (hallintopäätös). Jos siis ihmiselle annetussa paperissa lukee alussa sana "päätös", asiasta saa valittaa hallinto-oikeuteen, mutta jos tämä maaginen sana puuttuu paperista, valitusoikeutta ei ole!

10. Tämä vaikuttaa jo sinänsä omituiselta järjestelyltä, mutta tässä ei ole vielä kaikki, sillä kysymyksen siitä, annetaanko asiassa päätös vai ei, ratkaisee asianomainen viranomainen itse. Jos siis viranomainen päättyy ihmisen kannalta kielteiseen ratkaisuun, hän voi samalla, kenties vain itseään suojellakseen, todeta, että niin, ja sinä et sitten myöskään saa valittaa tästä minun kannanotostani oikeuteen, koska kyseessä ei ole päätös (tai minä ainakin kieltäydyn antamasta sinulle pyytämääsi päätöstä). 

11. Tämä tuntuu kummalliselta. Esimerkiksi käräjäoikeuksissa tilanne on toisenlainen, sillä siellä jokainen saa viedä riita-asian tuomioistuimen tutkittavaksi, jos haluaa; mikään viranomainen tai virkamies ei voi sitä estää. Riita-asian kantajalla tulee toki olla järkevä oikeudellinen intressi, jotta oikeus ottaa asian tutkittavaksi, mutta tämän kysymyksen ratkaisee tuomioistuin, ei mikään viranomainen etukäteen. Asianosainen pääsee riita-asiassa periaatteessa aina käräjäoikeuteen ja sen antamasta tuomiosta tai lopullisesta päätöksestä saadaan riita- ja rikosasiassa valittaa hovioikeuteen. 

12. En ota kantaa Viljon tapaukseen, mutta yleiseltä kannalta on syytä hieman lähemmin tarkastella, mitä käsitteillä "päätös" ja "valitusoikeus" hallintolainkäyttölaissa oikeastaan tarkoitetaan? HLL 5 §:n mukaan "päätöksellä, josta saa valittaa, tarkoitetaan toimenpidettä, jolla asia on ratkaistu tai jätetty tutkimatta". Valitusta ei kuitenkaan saa tehdä "hallinnon sisäisestä määräyksestä, joka koskee tehtävän tai muun toimenpiteen suorittamista". HLL 6.1 §:n mukaan päätöksestä saa valittaa "se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa".

13. Mainitut käsitteet ovat melko tulkinnanvaraisia. Mutta todella kummalliseksi asian tekee se, että asianomainen virkamies, jonka puoleen ihminen on asiassaan kääntynyt, voi torjuessaan pyynnön tietyn toimenpiteen suorittamisesta samalla evätä ihmiseltä valitusoikeuden yksinkertaisesti niin, että hän kieltäytyy antamasta tälle ratkaisustaan tai toimenpiteestään päätöstä. Minusta asiasta pitäisi säätää laissa niin, että viranomaisen on annettava päätös aina, jos ihminen sitä pyytää, jolloin kysymyksen valitusoikeudesta ja valittajan oikeudellisesta intressistä ratkaisisi tuomioistuin, ei toimenpiteestä päättänyt virkamies tai viranomainen. 

14. Pääsy tuomioistuimeen ja sen vuoksi myös oikeusuojan saatavuus hallintoasioissa jää mainitusta epäkohdasta johtuen ilmeisesti toteutumatta lukuisissa tapauksissa ja asiaryhmissä. Tämä ongelma on kyllä havaittu jo kauan sitten, mutta sen korjaamiseksi ei vain ole "jostakin syystä" välitetty tehdä mitään konkreettista.

15. Esimerkiksi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea, jossa olin itsekin mukana, mainitsi mietinnössään (KM 2003:3) useassa kohdin sanotusta epäkohdasta, mutta kuitenkin vain iköän kuin ohimennen (Komitean kuului sekä yleisten tuomioistuinten että hallintotuomioistuinten edustajia; jälkimmäiset laativat käytännössä kaikki hallintolainkäyttöä koskevat kannanotot.) Mietinnön tiivistelmässä todetaan, että komitea on kiinnittänyt huomiota oikeusturvan mahdollisiin "katvealueisiin" hallintoasioissa (s. 18-19). "Eräs mahdollinen oikeusturvan katvealua on tilanne, jossa hallintoviranomainen ei ole tehnyt sitovaa hallintopäätöstä". Ja edelleen: "Lisäksi olisi harkittava, tulisiko hallintoriita-asiana voida saattaa vireille hakemus, jossa hakija vaatii oikeuksiensa toteuttamista silloin kun hallintoviranomainen viivyttelee päätöksen tekemistä tai ei tee lainkaan päätöstä".

16. Komitean mukaan mainitun epäkohdan korjaamista on "harkittava". Myöhemmin mietinnössä todetaan (s.128-129), että kun hallintolainkäytön oikeusturvajärjestelmä jäsennetään hallintopäätöskeskeisesti, suomalaisessa keskustelussa on jäänyt vähemmälle huomiolle hallintolainkäytön ja hallintotoiminnan tuomioistuinkontrollin rooli esimerkiksi silloin, jos  viranomainen viivyttelee päätöksenteossa. Tällöin asianosainen ei saa päätöstä, josta hän voisi tehdä valituksen. Sama koskee tilannetta, jossa yksilön pääsy oikeuksiinsa edellyttäisi viranomaiselta muuta toimintaa kuin muodollisten hallintopäätösten tekemistä. Mietinnössä viitataan professori, nykyisin KHO:n hallintoneuvos, Outi Suvirannan artikkeliin "Oikeuskeinoista viranomaisen passiivisuutta vastaan" (Lakimies 6/2002 s. 914-937).  Artikkelissa päädytään siihen, että hallintotoiminnan tuomioistuinkontrolliin saattaa jäädä ongelmallisia katvealueita, minkä vuoksi lainsäädännöstä tulisikin käydä selkeästi ilmi, mitkä oikeussuojakeinot ovat käytettävissä eri passiivisuustilanteissa.

17. Tällaista iänikuista "sievistelyähän" se on aina ollut, tämä suomalainen oikeuskirjallisuus ja lainvalmistelu! Asioista ei haluta käyttää edes oikeita nimiä eikä puhua selkokielelllä, vaan tyydytään vain jonkinlaiseen hymistelyyn, sievistelyyn ja ongelmien vähätttelyyn tyyliin "saattaa muodostua oikeusturvan kannalta ongelmallisia katvelualeita" jne. Pitäisi nostaa kerrankin kissa pöydälle ja rykäistä, että perkele, asiat ovat (myös) tässä suhteessa kerrassaan päin helvettiä, eivätkä ihmiset silti saa oikeussuojaa kelvottomia viranomaisia vastaan!

18. Tämä sama sievistely ja "katvealueista" puhuminen on jatkunut myös kymmenen viimeisen vuoden aikana, kun oikeusministeriön monen monet työryhmät ja toimikunnant ovat yrittäneet pakertaa esitystä uudesta hallintolainkäyttölaista. Uudessa laissa olisi mahdollista korjata monien muiden epäkohtien ohella myös nyt esillä oleva epäkohta selvällä lakitekstillä niin, että Viljo ja lukuisat muut hänen kanssaan yhtä kurjassa asemassa olevat ihmiset pääsisivät vihdoin oikeuksiinsa ja saisivat asiansa riippumattoman tuomioistuimen tutkittavaksi.

19. Oikeusministeriö asetti syyskussa 2007 hallintolainkäytön kehittämistä varten toimikunnan sekä toimikuntaa avustamaan työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin tarkastella oikeussuojakeinoja tilanteissa, joissa hallintoviranomainen on laiminlyönyt hallintopäätöksen tekemisen tai hallintopäätöksen tekeminen on viivästynyt. Työryhmä sai nimen passiivisuustyöryhmä ja sen puheenjohtajaksi määrättiin professori Matti Niemivuo ja työryhmän yhtenä jäsenenä oli edellä mainittu Outi Suviranta.

20. Mitä työryhmä sai sitten aikaan? Työryhmän mietintö on yllättävä, sillä sen esipuheessa mainitaan, että työryhmä on tarkastellut esityksessään ainoastaan tilanteita, joissa viranomainen ratkaisee hallintopäätöksellä asianosaisen vireillepaneman asian, joka koskee asianosaisen oikeutta, etua tai velvollisuutta. Toisin sanoen työryhmä rajasi, vaikka sitä kutsutiin nimenomaan passiivisuustyöryhmäksi, toimeksiantonsa vastaisesti työnsä ja ulkopuolelle kokonaan varsinaisen "passiivisuusasian" eli tilanteen, jossa hallintoviranomainen ei anna asiansoasielle tämän pyytämää päätöstä. 

21. Todella hämmästyttävää passiivisuutta tältä passiivisuustyöryhmältä, harvoin on sentään tällaista tullut näissä yhteyksissä vastaan! Työryhmä perusteli sanottua merkittävää rajaustaan väitteellä, jonka mukaan ko. tilanteissa "asianosainen voi yleensä saattaa oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskevan erimielisyyden tuomioistuimessa tutkittavaksi hallintoriitamenettelyssä".Tämä ei kuitenkaan taida pitää paikkaansa, vaan asia lienee kyllä "yleensä" niin, että hallinto-oikeus ei ota sanotunlaista asiaa eli ns. passiivisuuskannetta käsiteltäväkseen edes hallintorita-asiana.

22. Vuona 2011 valmistui vihdoin ja viimein oikeusministeriön asettaman ns. prosessityöryhmän mietintö oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (OM 4/2011); tyröryhmän puheenjohtajana toimi professori Olli Mäenpää, jäseniä työryhmässä oli pitkälti toistakymmentä, muun muassa KHO:n nykyinen presidentti Pekka Vihervuori. x) Lausuntokierroksen jälkeen kyseinen hallintolainkäytön uudistamistyö on kuitenkin jäänyt lepäämään, sillä työryhmän mietinnön perusteella hallitus ei ole antanut eduskunnalle asiaa koskevaa lakiesitystä. - x) Oikaisu 29.11.-12: Pekka Vihervuori ei ollut työryhmän jäsenenä. KHO:n jäsenistä työryhmään kuuluivat hallintoneuvokset Matti Pellonpää ja Riitta Mutikainen.

23. Prosessityöryhmän mietinnön mukaan mitkään perusasiat eivät tulisi hallintolainkäytössä muuttumaan. Tässä yhteydessä on syytä todeta vain se, että mietinnön mukaan valitusoikeus hallinto-oikeuteen kytkettäisiin edelleen nykyisellä tavalla viranomaisen tekemään hallintopäätökseen ja päätös taas annettaisiin samanlaisilla kriteereillä kuin nykyisinkin. Mikään ei tulisi siten muuttumaan, vaan viranomainen päättäisi edelleen itse, saako ihminen valittaa virkamiehen tai viranomaisen tekemästä ratkaisusta tai toimenpiteestä. Viljon ja muiden hänen kaltaistensa oikeusturvaa kaavailtu uusi laki ei parantasi karvan vertaa. Lakiehdotuksen suppeissa yleisperusteluissa en ole huomannut mainintaa passiivisuuskanteesta tai -hakemuksesta, jonka ihmisen pitäisi kaiken järjen mukaan voida nostaa tuomioistuimessa, jos viranomainen ei suostu antamaan asiassa hallintopäätöstä. 

24. Kauniit lupaukset "oikeusturvassa olevien katvealuiden" kartoittamisesta ja korjaamisesta ovat siis jääneet pelkäksi puheeksi. Mutta ovathan niiden esittäjät toki päässeet KHO:n jäseneksi, dekaaneiksi tai muihin korkeisiin virkoihin, palkittu kunniantohtorin titteleillä, korkeilla kunniamerkeillä ja ties millä muilla vastaavilla kunnianosoituksilla.

25. Olisiko apua sitten saatavissa Euroopasta, jos oikeutta ei kotimaassa saa?  Suomi on Euroopan unionin jäsenvaltio ja jäsenvaltion velvollisuuksiin kuuluu huolehtia Euroopan unionin oikeuden tehokkaasta toimeenpanosta omassa oikeudenkäyttöpiirissään. EU:lla on lainsäädäntövaltaa niillä aloilla, joilla jäsenvaltiot ovat sille toimivaltaa antaneet. EU-oikeudella on pääsääntöisesti etusija kansalliseen lainsäädäntöön nähden. EU-oikeus voi myös vaikuttaa kansallisen lainsäädännön tulkintaan ja soveltamiseen.

26. Unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava mainitussa artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Sanottu kohta perustuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaan, mutta sen suoja on tätä laajempi, sillä siinä turvataan oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin nimenomaan tuomarin ja tuomioistuimen edessä, kun sitä vastoin EIS 13 artiklan edellyttämä tehokas oikeussuojakeino voi olla myös muun viranomaisen kuin tuomioistuimen edessä tapahtuvaa.

27. Huomioon on otettava myös Euroopan neuvoston suosituksissa lausutut suuntaviivat. Vuonna 2004 annettu suosituksessa (Recommendation (2004)20 of the Commitee of Ministers to member states on judical review on administrative acts) vaaditaan, että kaikki hallinnon toimet ("adminstrative act) on voitava saattaa tuomioistuimen tai muun lainkäyttöelimen kohteeksi. Hallinnon toimella tarkoitetaan suosituksen nimenomaisen säännöksen mukaan sekä aktiivisia että passiivisia hallinnon toimia sekä päätöksenteossa että muussa toiminnassa. 

maanantai 26. marraskuuta 2012

673. KKO:n ja perustuslakivaliokunnan uusin kärhämä ne bis in idem -säännön soveltamisesta

Paula ja Päivi, hallitusaition ilopillerit...

1. Korkeimman oikeuden (KKO) ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan välille on syntynyt jonkinlainen kiista tai epäselvyys ne bis in idem -säännön (tai -kiellon) soveltamisesta. Asiasta on kerrottu Suomen Asianajaliiton sivulla ja toimittaja Jarkko Sipilän MTV3.fi -sivustolla laatimassa uutisjutussa.

2. Ne bis in idem -sääntö koskee tuomion oikeusvoimavaikutusta eli sitä, että tuomioistuimen lainvoimaisella päätöksellä ratkaistua asiaa ei saa ottaa tutkittavaksi uudessa oikeudenkäynnissä. Rikosprosessissa asiasta käytetään myös nimitystä kaksoisrangaistavuuden kielto. Oikeusvoimasta (sen negatiivisesta funktiosta) on erotettava asian vireilläolovaikutus eli lis pendens -vaikutus, joka puolestaan tarkoittaa sitä, että oikeudenkäynnissä jo vireillä olevasta asiasta (jota ei siis vielä ole ratkaistu lainvoimaisella tuomiolla) ei voida nostaa uutta kannetta tai syytettä.

3. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetään ne bis in idem kiellosta näin: No one shall be liable to be tried or punished again in criminal proceedings under the jurisdiction of the same State for an office for which he has already been finally acquitted or convicted in a accordance with the law and penal procedure of that State. - EIS:n sanottua määräystä vastaa YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (KP-sopimus) 14 artiklan 7 kohta.

4. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä ne bis in idem -kiellon soveltamisala ei rajoitu ainoastaan varsinaisiin rikosoikeudellista rangaistusta koskeviin tuomioihin, vaan sen katsotaan ulottuvan myös erilaisiin rangaistuksenluonteisiin hallinnollisiin seuraamuksiin; näin esimerkiksi ratkaisuissa Jussila v. Suomi 23.11.2006 ja Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009. Tämä on Suomen kannalta merkittävä asia, sillä Suomi on valtio, jossa lainsäädäntö sisältää monenlaisia rangaistuksenluonteisia hallinnollisia sanktioita.

5. EIT:n omaksuman kannan mukaan siis esimerkiksi veronkorotuksen määräämisessä on kysymys EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetusta rikosasiasta, lisäksi siinä ja veropetosasiassa on kyse olennaisesta samasta asiasta. Näin esimerkiksi ratkaisussa Zolotukhin v. Venäjä (10.2.2009). Tämän mukaisesti KKO on katsonut ennakkopäätöksessä KKO 2010:45, että koska veronkorotuspäätös oli tullut lopulliseksi (lainvoimaiseksi) jo ennen kyseistä verovelvollista vastaan veropetoksesta nostetun syytteen vireillepanoa, ne bis in idem -kielto esti veropetossyyteen tutkimisen.

6. Sitä vastoin ennakkopäätöksissä KKO  2010:46 ja KKO 2010:82 veronkorotusten ei katsottu muodostavan estettä veropetosta koskevien syytteiden käsittelylle, koska veronkorotukset eivät olleet tulleet lopulliseksi ennen syytteiden nostamista. Verotuspäätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen tekemiselle varattu viiden vuoden määräaika ei ollut kulunut vielä umpeen, joten KKO antoi molemmissa tapauksissa vastaajalle langettavan tuomion. Tapauksesssa KKO 2010:46 veronkorotukset eivät olleet lopullisia vielä siinäkään vaiheessa, kun KKO antoi asiassa oman tuomionsa. Tapauksessa KKO 2010:82 veronkorotukset taas tulivat lopullisiksi rikosprosessin kuluessa.

7. KKO:n mukaan siis veronkorotusta koskeva lopullinen päätös voi estää veropetossyytteen käsittelyn, mutta sitä vastoin ne bi in idem -kieltoa eli kaksoisrangaistavuuden kielto ei sovellu tilanteeseen, jossa ensin aloitetussa prosessissa (tässä siis veroprosessissa) annettu sanktio tulee lopulliseksi vasta jälkimmäisen prosessin (rikosprosessin) kuluessa tai sen jälkeen. Näissä tilanteissa on KKO:n mukaan edelleen mahdollista rangaista kahdesti, vaikka EIS 7. lisäpöytäkirjan mainittu märäys näyttäisikin tämän kieltävän. On katsottu, että EIS:n määräykset sisältävät vain oikeusvoimavaikutuksen, eivät sen sijaan lis pendens -vaikutusta.

8. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 2011:41 hyväksynyt KKO:n sangen muodollisella perusteella omaksuman konstruktion ja tulkinnan. Kyseisessä tapauksessa veropetosta koskeva rikosprosessi oli saatu lainvoimaiseen päätökseen (5.6.2007) ennen kuin verovelvolliselle oli määrätty tullipiirin päätöksellä veronkorotukset. Menettelyjen katsottiin kuitenkin olleen ajallisesti rinnakkaisia noin kuukauden ajan, sillä tullipiiri oli varannut kirjeellään 2.5.2007 ko. henkilölle  tilaisuuden tulla kuulluksi arvioverotusesityksestä ja tämä oli antanut vastineensa 10.5.2007 eli noin kuukautta ennen käräjäoikeuden 29.5.2007 antamaa tuomiota; tullipiirin verotuspäätökset annettiin 14.9.2007. KHO katsoi, että ne bis in idem -kieltoa ei sovelleta rinnakkain vireillä olevissa menettelyissä, joten mainittu kielto ei estänyt veronkorotusten määräämistä käräjäoikeuden tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen.

9. Veronkorotuksen määrää veroviranomainen eikä päätöksestä saa valittaa, vaan siitä on tehtävä ensin oikaisuvaatimus verotuksen oikaisulautakunnalle. Vasta tämän lautakunnan päätöksestä voidaan valittaa hallinto-oikeuteen ja edelleen KHO:een. Veronkorotusprosessin katsotaan tulevan vireille viimeistään, kun verovelvollista on kuultu ennen sellaisen verotuksen toimittamista, jossa veronkorotus määrätään. Veronkorotus tulee lopulliseksi esimerkiksi silloin, kun asia on KHO:ta myöten loppuunkäsitelty tai kun oikaisuvaatimuksen tekemiselle säädetty viiden vuoden määräaika on kulunut umpeen. Veronkorotusasian vireilläoloaika voi siten muodostua huomattavan pitkäksi, mistä seuraa, että tapauksia, joissa veropetosta koskeva syyteasia ja veronkorotusasia ovat vireillä rinnakkain, ilmenee käytännössä aika usein. Käytännössä  lähes kaikki veropetosepäilyt paljastuvat verottajan tarkastusten yhteydessä. Käytäntönä on ollut, että verottaja panee vireille veronkorotusmenettelyn ja tekee samalla rikosilmoituksen poliisille.

10. Nyttemmin oikeuskirjallisuudessa, niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, on saavuttanut kannatusta käsitys, jossa puolletaan EIS 7. lisäpöytäkirjan sanamuodon mukaista tulkintaa ja eri prosessilajien välille ulottuvaa lis pendens -vaikutusta. Kun kansallisessa rikosprosessissa on lähdetty vanhastaan siitä, että jo aloitettu rikosprosessi estää uuden syytteen nostamisen samassa asiassa, olisi johdonmukaista ulottaa tämä vireilläolovaikutus myös eri prosessilajien välille. Näin myös siksi, että EIS:n samoin kuin EIT:n ratkaisukäytännön mukaan esimerkiksi veronkorotusmenettely on rinnastettavissa rikosoikeudelliseen menettelyyn. Myös monet asia-argumentit puoltavat uudenlaista ja KKO:n em. ratkaisuista poikkeavaa linjamuutosta. KKO:n ja KHO:n kanta perustuu sangen muodolliseen ja keinotekoiselta tuntuvaan konstruktioon. On luultavaa, että EIT tulee piakkoin selkiinnyttämään omaa linjaansa lis pendens -vaikutuksen omaksumisen puolesta, jolloin on olemassa on todennäköistä, että KKO:een tehdään lukuisia veropetostuomioita koskevia purkuhakemuksia. 

11. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on antanut 26.4.2012 lausunnon (PevL 9/2012 vp), hallituksen esityksestä ulkomaalaislain ja työsopimuslain muuttamiseksi (HE 3/2012 vp).  Jälkimmäiseen lakiin esitetään säännöksiä uudenlaisesta työnantajan seuraamusmaksusta, joka on rangaistuksenluonteinen hallinnollinen seuraamus. Se voitaisiin määrätä teosta, josta voi seurata myös rikosoikeudellinen rangaistus. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että jos samaa tekoa koskeva seuraamusmaksua koskeva menettely ja rikosprosessimenettely ovat vireillä samanaikaisesti, on seuraamismaksumenettely keskeytettävä ja luovuttava maksun määräämisestä, jos rikosprosessi päättyy lainvoimaiseen ratkaisuun, joko vapauttavaan tai langettavaan tuomioon. Valiokunnan periaatekannanoton mukaan "kaksoisrangaistavuuden kiellon ei voida katsoa koskevan vain puhtaasti peräkkäisiä menettelyjä, vaan myös samanaikaisest vireillä olevia menettelyjä".

12. Mainitusta perustuslakivaliokunnan lausunnosta näyttäisi syntyneen alussa mainituista uutisjutuista ilmenevä pienoinen kalabaliikki. MTV3.fi:n uutisjutun mukaan perustuslakivaliokunnan sanottu kannanotto on tullut KKO:n presidentille yllätyksenä. Presidentti Pauliine Koskelo on kerrotun mukaan lähettänyt valiokunnan puheenjohtajalle Johanes Koskiselle tiukkasävyisen kirjeen, jossa on kummasteltu, miksi valiokunnan kannasta ei ole kerrottu oikeuslaitokselle mitään. Koskelon mukaan tuomioistuimissa on vireillä lukuisia rikosjuttuja, joissa valiokunnan lausunnossa omaksuttu kansallisen perustuslain tulkinta on otettava huomioon. Koskelolla näyttäisi olevan jonkinlainen pelko siitä, että valiokunnan omaksuma uusi tulkinta ne bis in idem -kiellon tulkinnasta saattaisi lopettaa satojen tuomioistuimissa vireilläolevien talousrikosjuttujen oikeuskäsittelyn kokonaan.

13. Professori Mikko Vuorenpää sanoo MTV3:n Uutisille, että  KKO:n ja muiden tuomioistuinten tulisi luopua omaksumastaan kannasta, jonka mukaan siis edellä selostettu kahden asian rinnakaiskäsittely on katsottu sallituksi. Olen samaa mieltä, eli lis pendes -vaikutus tulisi ulottaa reilusti myös eri prosessilajien välille, jolloin esimerkiksi veronkorotusmenettelyn käynnistyttyä tuomioistuimen tulisi jättää myöhemmin vireille pantu veropetossyyte käsittelemättä. Vuorenpän mukaan tuomioistuinten tulisi noudattaa perustuslakivaliokunnan  em. lausunnossa omaksumaa tulkintaa. Minusta tuomioistuimet ja tuomarit voisivat kuitenkin käyttää omaa harkintaa ja järkeään, eli niiden ei olisi pakko muuttaa linjaansa yksinomaan perustuslakivaliokunnan niukasti perustellun lausunnon takia. 

14. KKO:n presidentti Koskelon ilmeisesti melko kiivassävyinen reaktio perustuslakivaliokunnan lausuntoon hieman ihmetyttää. Valiokunnan yksityistä pysäköinninvalvontaa ja valvontamaksua koskevan lausunnon johdosta Koskelo ja KKO eivät olleet pari vuotta sitten juuri moksiskaan. KKO:n ei luulisi hermostuvan myöskään tämän nyt julkisuuteen putkahtaneen uuden lausunnon johdosta.

15. Perustuslakivaliokuntaa voidaan moittia siitä, että se on kuullut lausuntoa antaessaan hyvin suppeata asiantuntijoiden joukkoa. Ns. oikeusoppineista valiokunnassa kuultiin ainoastaan kahta valtiosääntöoikeuden "pysyvää" asiantuntijaa (Mikael Hidén ja Tuomas Ojanen) ja KHO:sta hallintoneuvos Matti Pellonpäätä, joka esiintyy asiantuntijana kuultaessa jostakin syystä pelkästään oikeustieteen tohtorina. Prosessioikeuden asiantuntemusta ei haluttu tässäkään asiassa kuulla, vaikka oikeusvoima on nimenomaan prosessioikeudellinen ilmiö. Lakiesityksessä ehdotettu seuraamusmaksu ja erityisesti valiokunnan uudenlainen kannanotto ne bis in idem -kieltoon koskettavat tuomioistuimista erityisesti yleisiä tuomioistuimia, mutta tästä huolimatta perustuslakivaliokunta ei välittänyt kuulla esimerkiksi KKO:n jäseniä lainkaan. Ilmeisesti tämä kertoo valiokunnan ja KKO:n välisen jännitteen jatkumisesta yhä edelleen.

16. Valtiovarainministeriön työryhmä on tehnyt 22.6.2011 esityksen, miten vero- ja tullilainsäädäntöön tehtäisiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen kahdesti samassa asiassa syyttämisen ja tuomitseminen kiellon (ne bis in idem -kielto) edellyttämät muutokset (VVM:n julkaisuja 31/2011).  Työryhmän esityksen mukaan toimivaltainen viranomainen jättäisi rikosilmoituksen tekemättä, kun se pitäisi hallinnollista seuraamusta riittävänä. Muussa tilanteessa viranomainen tekisi rikosilmoituksen ja veronkorotus voitaisiin määrätä vain tuomioistuimen antaman tuomion jälkeen oheisseuraamuksena syyllisyyttä uudelleen arvioimatta. Esityksen mukaan toimivaltaisella viranomaisella olisi vuoden määräaika selvittää ja arvioida hallinnollisen seuraamuksen riittävyyttä. Rikoslaissa säädettäisiin, ettei veronkorotuksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen syytettä voitaisi nostaa eikä tuomiota antaa, ellei veronkorotuksen määräämisen jälkeen ole saatu näyttöä uusista tosiseikoista. - Näyttäisi siltä, että työryhmän mietinnössä halutaan pysyttää nykyinen käytäntö, jota ei voida kuitenkaan pitää tyydyttävänä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

672. EIT tyrmäsi toistamiseen KHO:n kannan pakkohoitoasiassa

Näinä vuoden pimeimpinä aikoina saattaa monen varttuneenkin henkilön mielesssä käväistä ajatus kuntopiirin merkityksestä hyvinvoinnille...

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) hylkäsi pari päivää sitten Suomen valtion vaatimuksen, jonka mukaan EIT:n jaostoratkaisu tapauksessa X v. Suomi (EIT 3.7.2012) olisi otettava käsiteltäväksi EIT:n suuressa jaostossa (Grand Chamber). Tapauksessa oli kysymys siiitä, onko Suomessa mielenterveyspotilaalla riittäviä oikeusturvakeinoja pakkolääkityksen ja pakkohoidon riitauttamiseksi. 

2. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) katsoi mainitussa viime heinäkuussa antamassaan tuomiossa, että Suomessa vallitseva käytäntö ei anna potilaalle riittävää turvaa mielivaltaa vastaan, kun on kysymys potilaan tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon määräämisestä eli pakkohoitopäätöksestä.

3. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan Suomi oli loukannut ihmisoikeussopimuksen (EIS) henkilökohtaista vapautta koskevan 5 artiklan 1 kappaleen määräyksiä. Ratkaisu koski tapausta, jossa eräs naislääkäri oli vuosina 2005 ja 2006 määrätty pakkohoitoon ja -lääkitykseen. EIT määräsi Suomen valtion korvaamaan valittajalle 10 000 euroa aineettomasta vahingosta ja 8 000 euroa kaikista oikeudenkäyntiä koskevista kuluista. EIT:n ratkaisusta laadittu suomenkielinen Finlex-seloste löytyy tästä.

4. EIT:n tuomion perustelujen mukaan Suomen laki ei suojannut valittajaa mielivallalta, koska kyseinen nainen ei voinut hoidon jatkamisesta päätettäessä vedota hoitavan sairaalan ulkopuolisen lääkärin lausuntoon. Lääketieteellisen arvion ja pakkohoidon jatkamisesta oli valittajan tapauksessa päättänyt kaksi lääkäriä samasta mielisairaalasta, jossa potilasta pidettiin, eikä potilaalla siten ollut mahdollisuutta vedota edukseen toiseen, riippumattomaan psykiatriseen mielipiteeseen. EIT viittasi myös kidutuksen vastaisen komitean aikaisemmin antamaan Suomea koskevaan suositukseen, jota tapauksessa ei ollut noudatettu. EIT:n mukaan  mielisairaalassa olevalla henkilöllä ei näyttänyt olevan minkäänlaista mahdollisuutta aloittaa mitään menettelyä, jossa olisi voitu tutkia, olivatko tahdonvaltaiset hoidon edellytykset edelleen olemassa. 

5. Mainittu X:ää koskevaa tapaus ratkaistiin aikoinaan Suomessa aina KHO:tta myöten, jonne X valitti kaksi eri kertaa. Ensimmäisellä kerralla KHO toimitti asiassa suullisen käsittelyn ja ratkaisi asian 13.10.2006 antamallaan päätöksellä ja hylkäsi X:n valituksen. Myös toisella kerralla KHO hylkäsi X:n valituksen huhtikuussa 2006 antamallaan päätöksellä. Vaikuttaa oudolta, ettei kumpaakaan mainittua päätöstä löydy KHO:n vuosikirjasta tai KHO:n kotisivuilla selostettujen ratkaisujen joukosta. Ilmeisesti tapaus ja siinä annetut ratkaisut on haluttu tarkoituksellisesti "piilottaa" yleisöltä. EIT ei siis hyväksynyt KHO:n ratkaisuja mainitun oikeuskysymyksen osalta, vaan katsoi, että X oli joutunut edellä mielivaltaisen kohtelun uhriksi ja että laillisuusperiaatetta (rule of law) oli rikottu.

6. Viime syyskuussa eli tarkemmin sanottuna 13.9. eräässä toisessa tapauksessa antamassan päätöksessä KHO ryhtyi pontevaan vastahyökkäykseen EIT:ta vastaan. EIT:n ratkaisu X:ää koskevassa asiassa on luultavasti käynyt jotenkin KHO:n kunnian ja arvovallan "päälle", sillä KHO päätti käsitellä tämän uuden, Y:tä koskevan tapauksen täysistunnossaan (plenumissa), johon osallistuivat KHO:n presidentin Pekka Vihervuoren puheenjohdolla oikeuden kaikki vakinaiset ja määräaikaiset hallintoneuvokset, yhteensä siis peräti 21 tuomaria. Tämä ratkaisu on julkaistu ennakkopäätöksenä (KHO 2012:75). Olen kommentoinut ko. ratkaisua blogissa nro 635/15.9.2012.

7. Mainitussa tapauksessa psykiatrisen sairaalan ylilääkäri oli päättänyt kyseisessä sairaalassa tahdostaan riippumattomassa hoidossa olleen henkilön (Y) hoidon jatkamisesta. Päätöksen perusteena olleen tarkkailulausunnon oli antanut saman sairaalan toinen lääkäri ja vieläpä samana päivänäkin. Kouvolan hallinto-oikeus hylkäsi Y:n asiassa tekemän valituksen. Y valitti edelleen KHO:een, mutta KHO hylkäsi valituksen katsoen, että päätös oli tehty mielenterveyslaissa säädetyin edellytyksin ja siinä säädetyssä järjestyksessä. KHO ei siis noudattanut EIT:n X:n tapauksessa 3.7.2012 omaksumaa kantaa, vaan katsoi, ettei ulkopuolista lääkärin lausuntoa tarvita pakkohoidon jatkamispäätöksen tekemiseen. 

8. Kysymyksessä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun ylin suomalainen oikeusaste on ottanut ratkaisussaan tietoisesti erilaisen kannan kuin ihmisoikeustuomioistuin. Hieman aikaisemmin eli 21.8.2012 Kuopion hallinto-oikeus oli sen sijaan antanut ratkaisun, joka noudattaa EIT:n oikeusohjetta. Tuomioon EIT X v. Suomi viitaten hallinto-oikeus kumosi sille tehdyn valituksen johdosta alaikäisen henkilön tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevan päätöksen, koska potilaan hoidon jatkamisesta päätettäessä ei ollut käytetty hoitoa antaneesta sairaalasta riippumatonta ulkopuolisen lääkärin mielipidettä. Kuopion hallinto-oikeuden päätös löytyy tästä.

9.  Ratkaisussa KHO 2012:75 perustelujen mukaan potilaan oikeusturva toteutuu suomalaisessa järjestelmässä hyvin. Perusteluissa annetaan ymmärtää, että EIT:llä ei olisi ollut omaa ratkaisua tehdessään riittävän tarkkoja tietoja suomalaisesta lainsäädännöstä ja käytännöstä. Kyse on mahdollisesti siitä, että siinä vastineessa, jonka valtio eli ulkoministeriö  oli antanut EIT:lle X:n valituksen johdosta, ei KHO:n mielestä olisi osattu tuoda esiin sitä, miten "hieno" järjestelmä meillä Suomessa mielenterveysasioissa on. Tämä vaikuttaa kuitenkin lähinnä jonkinlaiselta näsäviisastelulta, kun otetaan myös huomioon, että EIT:n ratkaisukokoonpanoon kuului myös suomalainen jäsen, joka on varmaankin voinut kertoa kollegoilleen suomalaisen järjestelmän yksityiskohdat.

10. KHO näyttää perustelevan ratkaisuaan yksinomaan rakenteellisilla ja muodollisilla syillä, jolloin kyseisen konkreettinen tapaus ja sen tosiseikasto on jäänyt liian vähäiselle huomiolle. KHO lähti siitä, että jos järjestelmä on teoriassa tai periaatteessa asianmukainen, niin silloin myös ko. konkreettinen tapauksen täytyy olla oikeusturvan suhteen kunnossa. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Reaaliset argumentit ovat jääneet KHO:n päätöksenteossa taka-alalle, sillä päätöksen perusteluissa ei ole vaivauduttu pohtimaan esimerkiksi sitä, minkä vuoksi olisi EIT:n toteamin tavoin tärkeää, että päätöksen pakkohoidosta tekevä lääkäri hankkisi ulkopuolisen lääkärin lausunnon tai varaisi potilaalle siihen ainakin tilaisuuden. Mielivallan vaara on todella tarjona, jos pakkohoidon jatkamista koskevan päätöksen tekee sairaalan lääkäri, joka perustaa ratkaisunsa saman sairaalan toisen ja käytännössä yleensä alaisuudessaan toimivan nuoremman lääkärin lausuntoon ja esitykseen.Tätä puolta asiassa KHO ei ole vaivautunut pohtimaan. Vaikka päätöksen jälkikäteiset oikeusturvan takeet olisivat laissa eli siis teoriassa miten näyttävät ja vahvat tahansa, on pakkohoitoa koskevan päätöksen muuttaminen usein vaikeaa ja käytännössä jokseenkin harvinaista. Hallinnossa pitäisi panostaa enemmän ennakollisiin oikeusturvan takeisiin.

11. KHO siis viittasi niin sanotusti kintaalla EIT:n vain pari kuukautta aiemmin samanlaisessa tapauksessa antamalle tuomiolle ilmeisesti siksi, että kyseessä oli "vain" jaostoratkaisu. KHO päätti tyrmätä EIT:n kannan, ryhtyi kiivaaseen taistoon ja marssitti näyttämölle raskaan tykistönsä eli täysistunnon 21 tuomarin joukkion päättämään toisin. KHO:n perusteluissaan esille vyöryttämä lainkohtien suuri määrä, jolla se on pyrkinyt osoittamaan, että suomalainen mielenterveysjärjestelmä turvaisi kokonaisuus huomioon ottaen hoitoon määrätylle riittävän tehokkaat oikeussuojakeinot sanotunlaisessa tapauksessa, ei ole vakuuttava. Pykäliä toki löytyy eri laeissa paljon, mutta käytännössä lainsäädäntö ei anna riittäviä takeita siitä, että asiat menisivät aina pykälien mukaisesti; päinvastaista näyttöä sen sijaan on paljon.

12. Vaikuttaa lisäksi hieman siltä, että KHO:n päätöksen perustelut ovat itse asiassa lähinnä vain eräänlaisia fasadi- tai näennäisperusteluja, eli päätökset todellisia perusteita ei ole haluttu kaikilta osin ilmoittaa. Asia on nimittäin niin, että jos EIT:n linjausta alettaisiin meillä käytännössä noudattaa, Suomen pitäisi muuttaa eräissä kohdin kenties aika merkittävällä tavalla mielenterveysjärjestelmää ja sen oikeussuojatakeita. Tämä maksaisi eli muutos voisi tulla valtiolle ja kunnille kalliiksi.

13. Kuten jo blogijutussani 635/15.9.2012 (kohta 20) kerroin, KHO:n viestintäpäällikkö Teuvo Arolainen näytti itse paljastaneen päätöksen todellisen syyn Yle Uutisille 13.9. antamassaan lausunnossa. Arolainen nimittäin totesi, että ko. asiaa pidettiin KHO:ssa erittäin tärkeänä - siksi se siis ratkaistiin 21 tuomarin toimesta KHO:n täysistunnossa - sillä erilainen päätös olisi voinut mullistaa nykyiset hoitokäytännöt. "Jos ratkaisu olisi ollut toinen, pakkohoitoon määräämisen tavat olisi jouduttu miettimään kokonaan uusiksi", totesi viestintäpäällikkö Arolainen Yle Uutisille; 

14. Viestintäpäällikkö kyllä tietää, mistä puhuu! Vaikuttaa siis siltä, että todellisuudessa potilaan oikeusturva on saanut KHO:n täysistuntoratkaisussa väistyä valtion edun ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien tieltä. Pakkohoidon määräämiskäytäntöjen muuttaminen EIT:n edellyttämällä tavalla olisi ollut hoitoon määrättävien oikeusturvan kannalta todella tärkeää ja ensisijainen pointti myös ko. yksittäisessä tapauksessa. Miksi tällaista päätöstä ei sitten haluttu tehdä eikä EIT:n linjausta noudattaa? Aivan ilmeisesti siksi, että sellainen päätös olisi ollut valtiovallan eli Suomen hallituksen kannalta epäedullinen ja johtanut kenties huomattaviin lisäpanostuksiin ja kustannusten kasvuun. 

15. Jos tämä on, kuten Teuvo Arolaisen lauusnnosta voidaan päätellä, päätöksen todellinen syy, niin silloin KHO ei ole kertonut päätöksensä kaikkia ja kenties kaikkein ratkaisevimpia ja todellisia syitä ja perusteita. Ratkaisussa onkin pidetty itse asiassa silmällä ennen muuta valtion ja viranomaisten intressejä ja ohitettu pakkohoitopäätöstä odottavien ihmisten oikeusturvan tarpeet. Tuomioistuin näyttäisi toimineen tosiasiallisesti ikään kuin hallinnon ja hallintoviranomaisten jatkeena, ei viranomaisista riippumattomana oikeusturvaelimenä. Oikeusvaltioksi itseään kutsuvassa maassa tämä olisi erittäin huolestuttava ilmiö. 

16. Voimmeko me enää ylipäätään luottaa KHO:een maan hallituksesta ja viranomaisista riippumattomana ja puolueettomana tuomioistuimena? Suomessa kuulee väitettävä aika usein, että hallintotuomioistuinlaitos, ylimpänä asteena siis KHO, ei olisi tiukan paikan tullen riippumaton, vaan hallintolainkäyttö olisi vain eräänlaista hallinnon jatketta. Kova väite, mutta "niin on, jos siltä näyttää", kuten sanonta kuuluu. Tuomioistuinten toiminnan tulisi olla läpinäkyvää ja sen perustelujen avoimia ja rehellisiä.

17. KHO:n EIT:n linjasta poikkeava ratkaisu huomattiin myös mediassa. Erityistä huomiota herätti Helsingin Sanomien ratkaisusta kaksi päivää päätöksen jälkeen eli 15.9. julkaisema pääkirjoitus, jonka otsikko oli jo varsin rempseän tyylinen: "KHO näytti EIT:lle kaapin paikan". Kenties lehti oli saanut tapausta koskevaa sisäpiiritietoa KHO:n viestintäpäälliköltä, sillä tämä on entinen HS:n toimittaja. 

18. HS:n pääkirjoituksessa suorastaan hehkutettiin tapaa, jolla KHO rohkeni poiketa EIT:n (muka) huonosti valitusta linjasta. HS väittää KHO:n osoittaneen, että EIT:n päätös perustuu huonoon pohjatyöhön. Tämä väite ei pidä, kuten jo edellä totesin, paikkansa, koska Suomen valtio oli saanut X:n valituksen johdosta tilaisuuden antaa oman selityksensä ja tuoda siinä esiin kaikki suomalaista mielenterveysjärjestelmään koskevat yksityiskohdat.  

19. KHO:n syyskuisen plenum-päätöksen jälkeen todettiin, että EIT:n jaostoratkaisu tapauksessa X v. Suomi 3.7.2012 ei itse asiassa ole vielä lopullinen, sillä Suomen hallituksella oli lokakuun alkuun asti aikaa pyytää kyseisen asian siirtämistä EIT:n suuren jaoston (Grand Chamber) ratkaistavaksi. Jotkut jopa väittivät, että KHO:n syyskuinen ratkaisu olisi voinut olla eräänlainen maan hallituksen "tilaustyö" X:n tapauksen saattamiseksi EIT:n suuren jaoston käsittelyyn. Niin tai näin, mutta joka tapauksessa valtiolle tarjoutui tuolloin uusi tilaisuus osoittaa EIT:lle, millainen (miten erinomainen) suomalainen pakkohoitojärjestelmä tosiasiassa on potilaan oikeusturvan kannalta.

20. Hallituksen eli käytännössä ulkoministeriön internetsivuilla ei ole mainittu mitään siitä, aikooko valtio tehdä sanotun jatkovalituksen ja oliko sanottu vaatimus tehty. Mutta nyt tämä asia on sitten selvinnyt. Valtio on vaatinut X:n tapauksen jatkokäsittelyä suuressa jaostossa, mutta tämä vaatimus ei mennyt läpi, vaan vaatimus on hylätty EIT:n asianomaisen lautakunnan päätöksellä. HS:n pääkirjoituksen otsikkoa mutatis mutandis lainaten voisi asian voisi kiteyttää näin: EIT näytti toistamiseen KHO:lle kaapin paikan.

21. Kun EIT:n jaostoratkaisu 3.7.2012 jäi siis voimaan, on samasta oikeudellisesta kysymyksestä nyt olemassa Suomessa kaksi aivan erilaista ratkaisua. Kumpaa ratkaisua suomalaiset viranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat jatkossa velvollisia noudattamaan, EIT:n vai KHO:n plenum-ratkaisua? Oikeuslähdeoppien mukaan minusta on selvää, että EIT:n tuomio menee KHO:n päätöksen edelle, joten siitä ilmenevää oikeusohjetta on jatkossa samanlaisissa tapauksissa noudatettava. Muuten olisi olemassa riski, että EIT:n ratkaisun kanssa ristiriidassa olevista päätöksistä valitetaan jälleen EIT:een ja valtio saisi samasta asiasta uuden EIT:n langettavan tuomion. Jos joutuisin itse tuomarina ratkaisemaan sanotunlaisen asian, hyväksyisin EIT:n kannan siksi, että sen potilaalle tarjoama oikeusturva on selkeästi parempi kuin KHO:n päätöksen mukaan toimittaessa.

22. Suomen lainsäätäjän tulisi ottaa opikseen ja muuttaa mielenterveyslain ao. säännöksiä vastaamaan EIT:n tuomiossa omaksuttua linjaa. EN:n ministerikomitea voi periaatteessa antaa Suomelle tätä koskevan velvoitteen. Sanoisin myös, että perusteet KHO:n ratkaisun 2012:75 purkamiseksi ilmeisesti väärän lain soveltamisen takia olisivat ilmeisesti olemassa, sillä onhan KHO tarkoituksellisesti "niskuroinut" EIT:n ratkaisussa omaksuttua oikeusohjetta vastaan. Y:llä on toki mahdollisuus valittaa KHO:n päätöksestä 2012:75 ihmisoikeustuomioistuimeen.










torstai 22. marraskuuta 2012

671. Poliittinen vastuu


Eurooppalaista yhdentymistä tämäkin...Jutta näyttää pettyneeltä, kun Luxemburgin poika (Juncker) ei pussannutkaan suulle vaan moiskautti poskelle...

"Järjen veit ja minusta orjas teit"...en toivu lainkaan, voi miksi suukkosi sun ma sainkaan....

1. Liikenneministeri Merja Kyllösen tapaus näyttää puhuttavan lehdistöä edelleen melkoisesti. Itse olen kirjoittanut siitä jo kaksi pitkää juttua, joihin on tullut lähes sata kommenttia. Tänään Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa - siis lehdissä, jotka ovat ehkä kaikkein kiivaimmin hyökkäilleet Kyllöstä vastaan - on otettu kantaa ministerin poliittiseen vastuuseen yleensä ja lausuttu käsityksiä myös ministeri Kyllösen sanotusta vastuusta. I-S:ssa on haastateltu valtiosääntöoikeuden professoreita Veli-Pekka Viljasta ja Tuomas Ojasta, HS:ssa Ojasta.

2. HS:n toimittaja kysyi eilen puhelimitse myös minun mielipidettäni, joka on mainittu tämän päivän lehdessä lyhyesti Ojasen kannanoton jälkeen. Tapahtui niin, että kun olin päässyt lausumassani oikeastaan vasta alkuun, toimittaja totesi, että, "kiitos, tämä riittääkin hänelle". Ilmeisesti toimittajalle juttua varten varattu palstatila oli lopussa. Parilla kolmella virkkeellä kysymystä ministerin poliittisesta vastuusta on kuitenkin aika vaikea selvittää, vaikka yrittäisi olla kuinka ytimekäs tahansa. Se olisi vähän sama asia, jos Kalle Päätaloa olisi aikanaan pyydetty kiteyttämään muutamalla lauseella, mistä hänen Iijoki-sarjassaan on oikeastaan kysymys ja mitä hänen mainituissa kirjoissa kerrotaan.

3. Kuten blogin ensimmäisen sivun oikeassa reunassa olevasta (pitkähköstä) asiasana- tai tunnisteluettelosta voidaan havaita, olen käsitellyt kysymystä "poliittinen vastuu" neljässä ja kysymystä "ministerin poliittinen vastuu" yhdeksässä eri blogijutussa. Olen pohtinut sanottua vastuukysymystä erityisesti ex-pääministeri Matti Vanhasen, ex-oikeusministeri Tuija Braxin ja erityisesti ex-sisäministeri Anne Holmlundin osalta; myös eräiden muiden ministereiden poliittista vastuuta olen sivunnut lyhyesti muutamissa jutuissa.

4.Otetaanpa tähän ensin eräänlainen pikakertaus, mitä noissa aiemmissa blogijutuissani olen esittänyt. Tämän jutun loppupuolella otan kantaa ministeri Kyllösen poliittiseen vastuuseen.

5. Poliittisten päättäjien vastuu on asia, joka puhuttaa kansalaisia varsin usein. Tämä koskee erityisesti valtioneuvoston jäsenten eli ministereiden vastuuta. Selvää on, että hallitus ja sen ministerit ovat vastuussa virkatoimistaan. Systemaattisessa katsannossa ministerin vastuu jaetaan - kuten myös professorit Ojanen ja Viljanen ovat em. haastatteluissa todenneet - yhtäältä oikeudelliseen ja toisaalta poliittiseen vastuuseen. 

6. Ministerin juridinen vastuu tulee perustuslain mukaan kysymykseen, jos niin sanotun ministerisyytteen edellytykset täyttyvät. Syyte ministeriä vastaan valtakunnanoikeudessa voidaan päättää nostettavaksi, jos ministeri tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta on olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvia velvollisuuksiaan tai muutoin menetellyt virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti (perustuslain 116 §).  Syytekynnys on siis asetettu hyvin korkealle, mistä johtuen valtakunnanoikeus on kokoontunut käsittelemään aikojen kuluessa ministerisyytteitä ani harvoin. Syyttämiskynnys on niin korkea, että voitaisiin puhua, kuten olen tehnytkin, erityisestä syytesuojasta.

7. Ministerin poliittinen vastuu puolestaan kulminoituu eduskunnan ja hallituksen suhteisiin ja siihen, nauttiiko ministeri eduskunnan luottamusta. Käytännössä on erittäin harvinaista, että eduskunta antaisi yksittäiselle ministerille epäluottamuslauseen; käytännössä epäluottamuslausetta esitetään opposition tekemän välikysymyksen muodossa. Heikkokin ministeri voi siten "palloilla" muun hallituksen mukana vaikkapa koko hallituskauden, kunhan vain hallitus nauttii eduskunnan luottamusta. Ministeri ei ole oikeudellisessa vastuussa hänen aloitteestaan annetuista ja eduskunnan hyväksymistä hallituksen lakiesityksistä aiheutuipa niistä yhteiskunnassa millaisia epäkohtia tai miten suurta vahinkoa tahansa. Välikysymystä kevyempi menettely on kansanedustajien oikeus testata ministerin kykyä ja taitoa ja uskottavuutta esittämällä tämän vastattavaksi eduskunnassa suullisia ja kirjallisia kysymyksiä, mutta näistä ministerit selviytyvät yleensä helposti. Eduskunnan kyselytunnilla on sangen tavallista, että ministerit vastaavat kysymyksiin joko hyvin lyhyesti tai sivuuttavat asiallisesti ottaen kysymyksen sisällön kokonaan puhuen asian vierestä.

8. Tavallisin vastaus tiettyyn konkreettiseen asiaan tai ilmenneeseen epäkohtaan on asianomaisen ministerin ilmoitus, jonka mukaan hänen johtamansa ministeriö jo selvittelee kyseistä asiaa tai ainakin "seuraa sitä huolellisesti." Tavaksi, voisi sanoa tässäkin kohdin maantavaksi, on tullut ministerin ilmoitus, että hän on asettanut tai tulee asettamaan erityisen työryhmän selvittämään ko. asiaa; näin ministeri saa ainakin joksikin aikaa kiusallisen asian pois päiväjärjestyksestä. Asiallisesti mitään valmista eduskunnan kyselytunneilta ei liene juuri koskaan saatu aikaan. Kyse on lähinnä poliittisesta teatterista, näennäistä väittelyä television välityksellä seuraavaa suurta yleisöä varten. 

9. Ministeri voi menettää eduskunnan luottamuksen paitsi ministerinä tekemänsä virkatoimen takia, myös muusta syystä ja siis viranhoidon ulkopuolella tekemänsä töppäyksen takia. Ministerin ei tarvitse odotella eduskunnan epäluottamuslausetta, vaan hän voi vetää, joko itse tai ryhmänsä painostuksesta, omat johtopäätöksensä ja pyytää eroa, jos hän on töpännyt niin raskaasti, että eduskunta saattaisi innostua äänestämään hänen luottamuksestaan. Muistamme, miten pääministeri Anneli Jäätteenmäki teki vuonna 2003 eduskuntaa kuohuttaneen niin sanotun Irak-gate tapauksen johdosta johtopäätöksensä ja jätti hallituksensa eronpyynnön presidentti Haloselle Kultarannassa.

10. Kulttuuriministeri Suvi Lindén erosi ministerin tehtävistä vuonna 2002, kun oli paljastunut, että hän oli ministerinä myöntänyt valtionapua golfkentälle, jossa hän perheineen oli osakkaana. Lindén myönsi virheensä selittäen, ettei hän ollut tajunnut, että golfosake katsotaan sijoitukseksi. - Ulkoministeri Ilkka Kanerva puolestaan joutui eroamaan hallituksesta huhtikuussa 2008 tunnetun tekstiviestikohun johdosta. Kanerva itse ei olisi halunnut erota, ei sitten millään, vaikka hänen uskottavuutensa hoitaa ministerintehtäviä oli mennyt. Vihdoin kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen pakotti Kataisen pyytämään eroa. Vielä paria viikkoa aikaisemmin Katainen oli vakuuttanut julkisuudessa, että Kanerva nauttii hänen täyttä tukeaan. Median ja yleisön taholta tullut paine pakotti Kataisen muutamaan kantansa ja osoittamaan Kanervalle ovea hallituksesta. 

11. Muissa maissa ministerit kantavat aika herkästi poliittisen vastuun eroamalla meikäläisittäin joskus hyvin vähäpätöisiltä tuntuvien töppäysten jälkeen. Ruotsissa silloinen varapääministeri Mona Sahlin erosi vuonna 1994, kun paljastui, että hän oli käyttänyt ministerin luottokorttia noin 50 000 kruunun arvosta yksityisiin kauppaostoihinsa. Ruotsin demareiden edellinen puheenjohtaja Håkan Juholt joutui eroamaan viime vuonna hieman samanlaisen syyn takia. 

12. Suomessakin ministereillä ja muillakin poliitikoilla on kyllä ollut tapana käyttää paatoksellista ilmaisua "kannan täyden poliittisen vastuun" asiasta. Tällä ilmaisulla on Suomessa kutenkin toisenalainen merkitys kuin muualla. Suomessa ministerin poliittiseen vastuuseen, edes siihen "täyteen vastuuseen", ei kuulu eronpyynnön jättäminen kesken viranhoidon. Kun suomalainen ministeri puhuu täyden poliittisen vastuun ottamisesta, vastuu itse asiassa siirtyy äänestäjille, joiden tehtävänä on (vasta) seuraavissa vaaleissa kenties 3-4 vuoden kuluttua harkita, nauttiiko ministeri vielä luottamusta. Kun äänestäjien muisti on tunnetusti varsin lyhyt, on ministereillä varaa mainittuun retoriikkaan siinä toivossa, että kansalaiset unohtavat heidän törkeimmätkin töppäilynsä seuraavissa vaaleissa. Lähimenneisyydestä muistuu mieleen vain yksi tapaus, jossa istuvan hallituksen ministeri jäi seuraavissa vaaleissa valitsematta eduskuntaan. Tarkoitan oikeusministeri Leena Luhtasta (sd), jonka pääsy eduskuntaan tyssäsi  vuoden 2007 vaaleissa. Viime eduskuntavaaleissa myös ministeri Paavo Väyrynen tipahti eduskunnasta.

13.Täyden poliittisen vastuu ottaminen tarkoittaa länsimaissa vastuun ottamista myös ministerin johtamalla toimialalla tapahtuneista laiminlyönneistä ja ministeriön alaisten viranomaisten ja virkamiesten virheiden johdosta aiheutuneita vahinkoja. Näin siis myös silloin, kun ministeri ei itse ole syyllistynyt laiminlyönteihin tai virhearviointeihin; ministeri eroaa, koska hän on menettänyt uskottavuutensa huolehtia alaisilleen viranomaisille kuuluvien tehtävien valvonnasta. Norjassa pääministeri Jens Stoltenberg sanoi viime kesänä erittäin kriittisen Breivik-selonteon valmistumisen ja ryöpytyksen jälkeen, että hän kantaa poliittisen vastuun siitä, että poliisi ei toiminut tehokkaammin Utøyan tapauksessa ja Breivikin kiinnisaamiseksi; Stoltenberg ei kuitenkaan eronnut, sillä mielipidemittausten mukaan vain noin 20 prosenttia norjalaisista ilmoitti haluavansa hänen eroavan virastaan. Suomessa tällainen vastuun kantaminen on sen sijaan ollut jokseenkin tuntematonta. Suomalaisen ministerin ei ole käytännössä tarvinnut vastata toimialallaan sattuneista laiminlyönneistä ja vahingoista, olivatpa ne miten kauhistuttavia tahansa. En muista, että eduskunnassa olisi juurikaan tehty välikysymyksiä tai luottamuslauseponsia ministerin poliittisesta vastuusta mainitulla perusteella.

14. Oikeusministeri Tuija Braxin johtaman ministeriön ja lähinnä vaalijohtaja Arto Jääskeläisen selkeä laiminlyönti vaalirahoituslain valvonnan osalta vuoden 2007 eduskuntavaalien yhteydessä oli laadultaan sangen vakava, kuten oikeuskansleri Jaakko Jonkka päätöksessään vuonna 2009 totesi. Jonkka ei muuten ottanut ministeriön vaalijohtajan laiminlyöntiä tutkittavaksi omasta aloitteestaan, vaan teki sen vasta minun oikeuskanslerille tekemän kantelun johdosta. Oikeusministeri Brax ei kantanut poliittista vastuuta virkamiehensä vakavasta laiminlyönnistä eikä kukaan, minua  lukuun ottamatta, edes vaatinut häntä siitä tilille. Missä mahtoivat tuolloin olla esimerkiksi professorit Ojanen, Viljanen, Tuori ja Mäenpää ministerin poliittista vastuuta koskevine lausuntoineen? Johtuiko professoreiden vaikeneminen kenties siitä, että kyseessä oli vihreä ministeri ja hänen vastuunsa?

15. Tuija Braxin johtama oikeusinisteriö möhli myös sähköisen äänestyksen kokeilun yhteydessä, minkä seurauksena vuoden 2008 kunnallisvaalit jouduttiin suorittamaan kolmessa kunnassa uudelleen; tästä aiheutui valtiolle myös ylimääräisiä kustannuksia. Eduskunnan ulkopuolella, ei kuitenkaan edellä mainittujen professoreiden toimesta, vaadittiin oikeusministerin eroa, mutta ministeri ei ottanut vaatimuksia kuuleviin korviinsa. Kun on kyse enemmistöhallituksessa eikä pääministerillä ole minkäänlaista munaa vaatia ministereiltään asianmukaista viranhoitoa, niin eihän ministereillä ole mitään hätää palloilla täyttä nelivuotiskautta hallituksessa. He kantavat poliittisen vastuun istumalla kuin tatit paikoillaan ja siirtämällä vastuun äänestäjille seuraaviin vaaleihin! 

16. Oikeusministeriön piikkiin menevät myös Suomen ihmisoikeustuomioistuimelta saamat kymmenet langettavat tuomiot, joissa on kyse oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Jos ja kun juttujen käsittelyaikojen kohtuuton pitkittyminen johtuu oikeuslaitoksen niukoista resursseista, kuuluu vastuu tästä tietenkin oikeusministeriölle ja oikeusministerin pitäisi kantaa poliittinen vastuu.

17. Edellisellä hallituskaudella perussuomalaiset vaativat ministeri Astrid Thorsia (rkp) eroamaan hallituksen harjoittaman lepsun maahanmuuttopolitiikan takia. Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko on joutunut vastaamaan muun muassa vanhusten huonosta laitoshoidosta. Herttaisesti hymyilevä ministeri, jonka mielilauseisiin kuuluu toteamus "edustaja on kyllä tässä asiassa aivan oikeassa", on vierittänyt ministeriönsä vastuun ja samalla siis omaa vastuutaan aina hienovaraisesti kunnille ja asianomaisille viranomaisille selittäen selittänyt, että "yleisesti ottaen" vanhusten hoito samoin kuin sairaanhoito on Suomessa kansainvälisesti arvioiden oikein hyvällä mallilla. 

18. Tähän konstiin turvautui viime myös edellisen hallituksen maatalousministeri Sirkka-Liisa Anttila, joka joutui tulilinjalle muun muassa teurassikojen ja hevosten huonon kohtelun takia samoin kuin turkiseläintarhoissa ilmenneiden eläinrääkkäysten johdosta. Anttila turvautui vähättelyyn vedoten siihen, että ilmitulleet eläinrääkkäykset ovat vain yksittäistapauksia ja että yleensä tai keskimäärin asiat ovat Suomessa paremmalla tolalla kuin monissa muissa EU-maissa. Sikaloissa ilmenneiden epäkohtien osalta Anttila vieritti vastuun tuottajille ja teurastamoille. Erään kerran Anttila oikein tulistui toimittajien uteluille ja kiljahti, että ei kai hän nyt sentään voi istua jokaisen turkistarhan tai karsinan vieressä ja vahtia, ettei eläimiä kohdella kaltoin! Ministeri ei näyttänyt oikein ymmärtäneen, mistä poliittisessa vastuussa on kysymys. 

19.Ylivoimaisesti räikein ja pahin tapaus, suorastaan skandaalimainen, poliittisen vastuunkannon täydellisestä piittaamattomuudesta oli edellisen hallituksen sisä- ja aseministeri Anne Holmlundin pysyminen hallituksessa Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen. Olen käsitellyt  sisäministeri Holmlundin vastuunpakoilua useissa koulusurmia koskevissa blogikirjoituksissa.
 Missä olivat myös tuolloin Ojasen, Tuorin, Viljasen tai Mäenpään vaatimukset ministerin poliittisesta vastuusta? Niitä ei kuulunut, eikä eduskunnassakaan juuri kukaan vaatinut ministeri Holmlundin eroa, kun tämä ei itse ymmärtänyt erota omasta aloitteestaan. Jokaisessa muussa maassa asianomainen ministeri olisi eronnut välittömästi ensimmäisen koulusurmatapauksen jälkeen.

20. Edellisen vaalikauden aikana eduskunnassa saatiin kuunnella liikenneministeri Anu Vehviläisen jatkuvia ja pitkäpiimäisiä selityksiä junaliikenteen takkuamisen syistä. Vehviläinen yritti puolustautua pontevasti, kun ilmeni, että ministerin vastuulla olevat viranomaiset ja laitokset olivat laiminlyöneet varautua liikennejärjestelmien kunnossapitoon vaativia talviolosuhteita silmällä pitäen. Junaliikenne on takunnut melkein kaikkina vuodenaikoina parin viimeisen vuoden aikana. Ministeri  Vehviläinen selitteli ja asetteli uusia selvitys- ja työryhmiä ja yritti vierittää vastuuta alaisilleen viranomaisille ja virkamiehille samoin kuin valtion omistajaohjauksesta vastaavalle ministeri Häkämiehelle.  Samanlaista takkuamista oli myös itärajan rekkajonojen kanssa pari kolme vuotta sitten. 

21. Nykyisen hallituksen toimikauden aikana esiin tulleista epäkohdista esimerkiksi lastensuojelun kurja tilanne on asia, josta asianomaisen ministerin olisi odottanut kantavan poliittista vastuuta. Viittaan blogiin 632/5.9.2012, jossa käsittelin muun muassa 8-vuotiaan Eerikan kuolemaan johtanutta pahoinpitelyä, minkä ministeriön alaisten lastensuojeluviranomaisten laiminlyönnit osaltaan mahdollistivat. Ministerin vastuuta ei kuitenkaan kannettu eikä sitä edes vaadittu, vaan asia kuitattiin - jälleen kerran - asettamalla lukuisia työryhmiä asiaa selvittämään. Samaa metodia käytettiin viikko pari sitten Talvivaaran kaivoksen aiheuttamassa ympäristökatastrofissa, jolloin ympäristöministeri ja elinkeinoministeri sälyttivät vastuun kaivoksen puutteellisesta valvonnasta alaisilleen viranomaisille. Tietenkin myös Talvivaaran tapauksessa ministerit asettivat lukuisia työryhmiä asiaa selvittämään!


22. Mitten liikenneministeri Merja Kyllösen vastuu vertautuu edellä mainittuihin tapauksiin? Professorit Veli-Pekka Viljanen ja Tuomas Ojanen toteavat tänään, että valtiosääntöoikeudellisesti ministeri ei vapaudu vastuusta, vaikka virhe, jota kyseiset oikeusoppineet eivät ole lausunnoissaan yksilöineet, olisi tehty ministeriön alaisessa virastossa eli tässä tapauksessa siis Liikennevirastossa. Viljanen vetoaa ministeriön valmisteluvastuuseen ja siihen, että ministeriö on vastuussa mahdollisista puutteista Liikenneviraston toiminnan asianmukaisessa valvonnassa. Tuomas Ojanen lisää, että  ministerin vastuuta ei poista se, että virhe johtuisi yksittäisen virkamiehen virheestä. Juridista virhettä Ojanen ja Viljanen eivät näe Kyllösen toiminnassa, mutta kumpikin katsoo, että Kyllösellä on poliittinen vastuu Liikenneviraston ja sen pääjohtajan virheestä eli siis valtion väylähankkeiden rahoitusta koskevista virheellisistä laskelmista.

23. Olen tästä kysymyksestä periaatteessa samaa mieltä. Mutta mitä ministerin poliittinen vastuu tässä tapauksessa itse asiassa merkitsee, ja olisiko Kyllösen tapauksessa sellaisia vastasyitä ja faktoja, jotka tulisi ottaa pro et contra -argumentoinnissa huomioon ministerin vastuun laajuutta pohdittaessa? Tähän puoleen mainitut oikeusoppineet, jotka tarkastelevat asiaa vain tiukasti periaatenormien valossa, eivät ole ottaneet lainkaan kantaa. Nämä professorit ovat teoreetikkoja ja sillä alalla varmasti päteviä, mutta lain soveltamisesta käytäntöön (lainkäytöstä) heillä, kuten muillakaan edellä mainituista oikeusoppineista, ei taida olla juurikaan kokemusta. Tulisi muistaa, että "kaikkia lakia on järkevästi käytettävä", kuten vanhoissa tuomarinohjeissa neuvotaan tekemään. Vaikka ministerillä on poliittinen vastuu, eivät kaikki tapaukset ole, toisin kuin esimerkiksi Viljanen ja Ojanen näyttävät ajattelevan, yksioikoisesti samanlaisia ja yhtä "tuomittavia".

24. Edellä mainituissa muissa tapauksissa asianomaisen ministerin hallinnonalalla toimivien viranomaisten virheistä on aiheutunut yleensä vahinkoa ja kärsimystä, joka on voinut olla laadultaan hyvinkin tuntuvaa. Ministeri Holmlundin vastuualueella tapahtuneessa kahdesta koulusurmassa kuoli parikymmentä ihmistä ja loukaantui vakavasti useita muita ja koulusurmien aiheuttamat inhimilliset kärsimykset olivat muutenkin todella suuria. Sitä huolimatta ministeri ei eronnut eikä häntä vaadittu eroamaan. Ministeri Tuija Braxin johtaman oikeusministeriön virkamiesten möhläyksistä aiheutui myös vahinkoa, sillä jouduttiinhan esimerkiksi kuntavaalit toimittamaan pieleen menneen sähköisen äänestyksen takia kolmessa kunnassa uudelleen. 

25. Vaalirahalain valvonnan laiminlyönnit puolestaan edesauttoivat merkittävien epäkohtien samoin kuin talousrikollisuuden syntymistä. Kukaan ei kuitenkaan vaatinut oikeusministeri Braxia eroamaan eikä hän itse kantanut poliittista vastuuta. Päin vastoin Brax kiirehti vaalirahalakiasiassa puolustamaan vakavaan laiminlyöntiin syyllistynyttä alaistaan ja selittämään eduskunnan edessä, että ministeriö oli muka toiminut asiassa täysin oikein. Lastensuojeluviranomaisten laiminlyönneristä samoin kuin vanhusten huonosta laitoshoidosta aiheutuneista laiminlyönneistä on myös aiheutunut merkittäviä inhimillisiä kärsimyksiä jne. Junaliikenteen takkuamisesta ministeri Anu Vehviläisen toimikaudella aiheutunut niin ikään tuntuvaa haittaa ja vahinkoa junaa hirmupakkasissa turhaan odottamaan joutuneille ihmisjoukoille. Kenenkään päähän ei silti pälkähtänyt vaatia asianomaisia ministereitä kantamaan poliitista vastuuta ja eroamaan virastaan.

26. Onko liikenneväylien määrärahoissa nyt paljastuneesta "ammottavasta aukosta" aiheutunut joillekin tahoille vahinkoa? Jotkut suunniteluista tiehankkeista saattavat toki viivästyä alun perin luvatusta siinä tapauksessa, että mainittua aukkoa ei saada katetuksi myöhemmin katetuksi. Mutta mitään suoranaista vahinkoa Liikenneviraston virheellisistä laskelmista tuskin on aiheutunut tai tulisi aiheutumaan. Oppositio ja osa tiedotusvälineistä huutavat kuitenkin kurkku suorana liikenneministeriä vastuuseen, mikä ei voi tarkoittaa muuta kuin vaatimusta ministerin erosta tai epäluottamuslauseäänestystä eduskunnassa. Minusta tämä on täysin kohtuutonta, jos liikenneministerin tapausta verratataan edellä mainittuihin todella merkittäviin laiminlyönteihin, jolloin vastaavanlaisia  vaatimuksia ministerin poliittisesta vastuusta ei ole kertaakaan esitetty. 

27. Liikenneministeri Merja Kyllönen toimi, kuten pääministeri Katainen ja ministeri Urpilanen ovat todenneet, suoraselkäisesti ja avoimesti paljastaessaan ja tuomalla julki sanotun Liikennevirastossa tehdyn virheen julkisen keskustelun kohteeksi.  Jos Kyllönen olisi toiminut samalla tavalla kuin hänen edeltäjänsä vanhan hallintokulttuurin aikana ovat mitään häpäilemättä toimineet, sanottu virhe olisi  jätetty pimentoon ja paljastunut vasta joskus myöhemmin, jolloin se olisi pyritty hoitamaan, kuten aina ennenkin on vastaavanlaisissa tapauksissa totuttu tekemään, lisämäärärahojen avulla. Tähän oppositiopuolueet eli keskusta ja perussuomalaiset olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta kun ministeri halusikin heti selvittää Liikenneviraston virheelliset laskelmat ja tuoda asian selvityksen jälkeen myös julki, hän onkin opposition ja vertajanoavan median mielestä suuri konna, joka pitää häpäistä "hallituksen irvikissana" ja panna kiireesti viralta!

28. Mainitulla tavalla toimiessaan ministeri Merja Kyllönen on minusta kantanut poliittisen vastuunsa kunnioitettavalla tavalla. Tästä hyvästä hän ansaitsisi, kun Itsenäisyyspäiväkin on taas kohta ovella, jonkin ansiomerkin mustaan klenninkiinsä. Ministeri pyysi julkisesti nöyrästi anteeksi alaisensa viraston ja sen johtavan virkamiehen tekemää virhettä ja ilmoitti samalla tekevänsä kaikkensa, jotta puuttuva rahoitus luvatuille väylähankkeille saataisiin kokoon. Tämä riittää, ministerin ei tarvitse erota, vaan hän voi kulkea jatkossakin pää pystyssä avoimuutta korostavan uuden hallintokulttuurin airueena.

29. PS. - EIT:n Suomea koskeva pakkohoitopäätös lopulliseksi - Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on hylännyt Suomen valtion pyynnön siitä, että EIT:n jaostoratkaisu tapauksessa X vs. Suomi (EIT 3.7.2012) otettaisiin käsittelyyn EIT:n suuressa jaostossa. Tapaus koski sitä, onko Suomessa mielenterveyspotilaalla riittäviä oikeusturvakeinoja pakkolääkityksen ja pakkohoidon riitauttamiseksi. EIT antoi Suomelle langettavan tuomion. Päätös evätä valtion pyyntö asian tutkimisesta EIT:n suuressa jaostossa on hyvin merkittävä, sillä KHO päätti puolestaan syyskuussa tänä vuonna antamassaan täysistuntoratkaisussa KHO 2012:75, että EIT:n ko. ratkaisussa omaksuma tulkinta suomalaisten oikeusturvakeinojen puutteellisuudesta ei ole oikea. KHO:n plenum-rakaisu, joka oli yksimielinen, sisälsi eräänlaista "näsäviisastelua" siitä, ettei EIT:llä (muka) olisi ollut oikeita tietoja suomalaisesta järjestelmästä. Todella hyvä lopputulos asiassa! Olen blogissa 635/15.9.2012 kritisoinut voimakkaasti KHO:n täysistuntoratkaisua, joka lienee perustunut, kuten olen ko. blogijutussa kertonut, tosiasiallisesti pelkkiin tarkoituksenmukaisuussyihin, joissa potilaan oikeusturva on kylmästi sivuutettu. Hallintotuomioistuimet eivät siis voi jatkossa noudattaa KHO:n plenum-ratkaisussa omaksuttua oikeusohjetta, vaan niiden tulee noudattaa EIT:n tuomiota tapauksessa X vs. Suomi 3.7.2012.