Jos oikeushistorioitsija saisi päätätä, lehdessä ei ilmeisesti saisi esitellä edes KKO:n jäsenten taustoja1. Helsingin Sanomissa julkaistiin 25.1.2011 EVA-johtaja Matti Apusen mielenkiintoinen kirjoitus korkeimman oikeuden (KKO) tuomareiden näkymättömyydestä otsikolla "Yhdeksäntoista hiljaista hahmoa." Jatkoin omalta osaltani keskustelua blogissa 377/25.1.2011 julkaistussa kirjoituksessani "Korkein oikeus: Tuntemattomien tuomareiden tyyssija?"
2. Olen toistakymmentä vuotta vaatinut tuomarikunnan nimitysmenettelyyn enemmän avoimuutta ja esimerkiksi tuomareiden sivutoimien julkistamista. Viitaan esimerkiksi pamflettiini "Korkein oikeus kriisissä" (1997) ja vuonna 2008 professori Ilkka Saraviidan juhlakirjassa (Oikeus kansainvälisessä maailmassa) julkaistuun artikkeliini "Tuomioistuinten julkisuuskuvasta." Olen useissa blogikirjoituksissani valottanut 2-3 vuoden aikana KKO:n oikeusneuvosten nimitysmenettelyn eri vaiheita ja kertonut siinä yhteydessä muun muassa kaikkien oikeusneuvoksen virkaa hakeneiden nimet ja heidän tarpeelliset taustatietonsa.
3. Keskustelua asiasta jatkoi Helsingin yliopiston vertailevan oikeushistorian professori Heikki Pihlajamäki Helsingin Sanomissa viime perjantaina eli 11.2.2011 julkaistussa Vieraskynä-kirjoituksessaan otsikolla "Tuomarin näkymättömyydestä ei pidä tinkiä". Suomalais-kansallisen eli hieman umpimielisen tyylin mukaisesti Pihlajamäki ei sanallakaan mainitse tai viittaa Matti Apusen kolumniin, allekirjoittaneen kirjoituksista puhumattakaan; hän viittaa vain ympäripyöreästi "viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun."
4. Professori Pihlajamäen kirjoituksesta tuli ensimmäisenä mieleen ajatus, että "onkohan KKO:n presidentti Pauliine Koskelo taas on pannut jonkun nuoren tutkijan asialle eikä ole vaivautunut itse ottamaan kantaa asiaan, vaikka se koskee nimenomaan korkeinta oikeutta." Sana "taas" viittaa tässä lokakuuhun 2009, jolloin uutiskynnyksen ylitti korkeimman päätös (KKO 2009:80). Tuolla ratkaisulla ylin oikeusasteemme purki ihmisoikeustuomioistuimen tuoreen ratkaisun (Marttinen vs. Suomi) perusteella vain neljä kuukautta aiemmin Kari Uotille antamansa langettavan tuomion (KKO 2009:27) itsekriminointisuojan rikkomisen johdosta. Uotia koskevan purkupäätöksen jälkeen Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalle ilmestyi valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasen kirjoitus otsikolla "Korkeimman oikeuden erehdys koitui ihmisoikeuksien hyväksi." Kirjoituksessaan Ojanen, sen sijaan, että olisi esimerkiksi allekirjoittaneen tavoin (ks. blogiani 176/20.10.2009) hieman kritisoinut KKO:ta aiempaa ja sittemmin purettua ratkaisusta (KKO 2009:27), tyytyi vain ikään kuin "onnittelemaan" korkeinta siitä, että se hoksasi purkaa oman virheellisen päätöksensä.
5. Merkille pantavaa on, että esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, sen paremmin kuin KHO:n presidentti Pekka Hallbergaan, eivät ole halunneet jatkaa Matti Apusen virittämää keskustelua. Sinällään tässä toki ole mitään uutta, tässä virallisten vaikenijoiden luvatussa maassa. Hyvä kuitenkin, että joku niin sanottu oikeusoppinut sentään on tarttunut täkyyn.
6. Ajatus siitä, että professori Heikki Pihlajamäki olisi tällä kertaa tilaustyön merkeissä Pauliine Koskelon "asialla", kuitenkin hieman hälvenee, kun professori ryhtyy muistelemaan, ketkä näkymättömästä tuomarikunnastamme ovat olleet julkisuudessa esillä ja mistä syystä. Pihlajamäki kirjoittaa nimittäin näin: "Presidentti Pauliine Koskelo on ollut muuten tuntemattomassa tuomarikunnassa poikkeus - ei vähiten siksi, että hän on tehtävässään ensimmäinen nainen."
7. Siinäs sen nyt sen kuulitte: Korkeimman oikeuden presidenttikin erottautuu oikeushistorioitsijan mukaan tuntemattomien joukosta vain sukupuolensa takia! Pihlajamäki ei näytä tuntevan presidentti Koskelon kirjoituksia tai julkisia esiintymisiä, vaan päättelee, että KKO:n presidentti tunnetaan vain siksi, että hän on virassa ensimmäinen nainen.
8. Jos Pihlajanmäki olisi vaivautunut tulemaan hetkeksi ulos tutkijankammiostaan ja ottanut selvää julkisuudessa esillä olleista tuomareistamme, niin hänen olisi pitänyt toki mainita Pauliine Koskelon ohella myös esimerkiksi KHO:n presidentti Pekka Hallberg, joka on ollut sanotussa virassa jo kohta 20 vuotta ja esiintynyt julkisuudessa paljon useammin kuin Koskelo konsanaan. Myös KKO:n ex-presidentti Olavi Heinonen oli kaudellaan ja jo sitä ennen 1970-luvun alussa, jolloin Urho Kekkonen nimitti hänet 31-vuotiaana KKO:n jäseneksi vastoin KKO:n yksimielistä virkaesitystä, ollut usein julkisuudessa. Heinonen muistetaan etenkin oikeuslaitoksen hulluna vuotena eli 1997, jolloin hän muun muassa Eeva Vuoren aiheuttamaan kriisiin tuskastuneena toi julkisesti esiin haluunsa vaihtaa presidentin virkansa ihan tavallisen tuomarin töihin.
9. Pihlajamäki mainitsee julkisuudessa esillä olleista tuomareista Koskelon lisäksi toisenkin nimen nimittäin oikeusneuvos Eeva Vuoren. Pihlajamäki sanoo, että Eeva Vuorta epäiltin talokauppaan liittyneestä veronkierrosta, mutta että "Vuorta ei tuomittu." Asia on kuitenkin niin, että Eeva Vuorta ei edes syytetty sanotusta veronkierrosta eli tarkemmin sanottuna avuannosta veronkavallukseen. Syytteen nostamatta jättämisestä nousi niin kova poru, että jopa tasavallan presidentti ja oikeusministeri kehottivat oikeusneuvos Vuorta eroamaan virastaan! Eduskunnan silloinen (1997) oikeusasiamies Lauri Lehtimaja, korkeimman oikeuden julkisuudessa hyvin tunnettuja tuomareita hänkin, tutki syyttäjän toiminnasta tehdyt kantelut ja arvosteli melko suorin sanoin syyttäjän syyttämättäjättämispäätöstä.
10. Pihlajamäki esittelee kirjoituksessaan aika karkein vedoin kaksi äärilaitaa eli yhdysvaltalaisen ja angloamerikkalaisen ja toisaalta mannereurooppalaisen oikeuskulttuurin ja niiden muovaavat tuomarien stereotyypit. Pihlajanmäen mukaan suomalaiset tuomarit ovat ranskalaisten, italialaisten ja saksalaisten kollegojensa tavoin värittömiä ja neutraaleja virkamiehiä, joiden henkilökohtaiset ominaisuudet eivät "syvälle juurtuneen kulttuuriperinteen mukaan vaikuta heidän ratkaisuihinsa." Pihlajamäki olisi voinut samaan syssyyn kertoa, että angloamerikkalaiseen oikeuskulttuurin vaikuttaneen amerikkalaisen realismin edustajien mukaan asia on juuri päin vastoin niin, että tuomarin ratkaisu saattaa riippua hänen istuntopäivän aamuna vaimonsa kanssa käymästään pikku riidasta tai jopa ruuansulatusvaivoistaan.
10a. Muuten, tuntevatkohan suomalaiset tuomarit käytännössä todella kovinkaan suurta yhteenkuuluvaisuutta ranskalaisiin ja italialaisiin tuomareihin kuin mitä professori yrittää meille ikään kuin vanhasta muistista syöttää? Luulisin, että suomalaiset tuomarit kuuluisivat pikemminkin jonkinlaiseen "pohjoiseen rotuun," joka on voinut saanut vaikutteita toista sataa vuotta kestäneen autonomian aikana myös venäläisestä virkamiesmentaliteetista.
11. Pihlajamäki on sikäli oikeassa, että perinteisen manner-eurooppalaisen oikeuskäsityksen mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa säädettyä kirjallista lakia eikä, toisin kuin angloamerikkalaisen tai common law -oikeusjärjestyksen mukaan ajatellaan, aktiivisesti luoda oikeutta. Manner-eurooppalaisessa oikeuskulttuureissa painotetaan lainsäätäjän merkitystä enemmän kuin anglo-amerikkalaisissa oikeusjärjestyksissä. Manner-eurooppalaisissa ja vaikkapa esimerkiksi ruotsalaisessa oikeuskulttuurissa on vallalla korostetun instrumentaalinen oikeuskäsitys, jonka mukaan oikeus on poliittisten päätöksentekijöiden instrumentti, jolla nämä pyrkivät haluamaansa muutoksiin taloudessa ja kansalaisyhteiskunnassa.
12. Sen sijaan angloamerikkalaisessa järjestelmässä, jossa tuomarit ovat oikeusfilosofin Ronald Dworkinin sanoin "valtaistuimella istuvia ruhtinaita," oikeus ei ole vain eikä edes ensisijaisesti väline, vaan myös rajoitus, joka asettaa pidäkkeitä talouteen ja kansalaisyhteiskuntaan kohdistuville poliittisille interventioille. Jos oikeus ymmärretään nimenomaan kansalaisyhteiskunnan suojaksi, korostetaan samalla oikeuden moraalikytkentöjä, jotka instrumentaalisessa oikeuskäsityksessä jäävät taka-alalle.
13. Suomi on tyypillisesti laskettu mannereurooppalaiseen oikeuskulttuuritraditioon, jossa lainkäytölle on annettu varsin syrjäinen asema suhteessa lainsäädäntöön ja toimenpanovaltaan. Lainsäätäjän tietynlainen ylivalta on näkynyt oikeuslähdeopissa, jossa kielletään tuomioistuinratkaisujen, jopa ylimpien tuomioistuinten eli KKO:n ja KHO:n antamien ennakkopäätösten, oikeudellinen sitovuus ja painotetaan lainsäädännön esiöiden eli hallituksen ja oikeusministeriön laatimien lainvalmisteluasiakirjojen asemaa tulkinta- ja oikeuslähteenä.
14. Näiden kahden oikeuskulttuurin, angloamerikkalaisen ja mannereurooppalaisen, sisältö ja kehitys sekä keskinäinen suhde ei kuitenkaan ole lainkaan niin jähmeä kuin mitä Heikki Pihlajamäki antaa ymmärtää. Oikeuskulttuurien välisiä eroja on toki edelleen olemassa, mutta niiden erot ovat supistuneet. Angloamerikkalaisessa oikeuskulttuurissa on kirjoitetun lainsäädännön merkitys kasvanut, näin on tapahtunut varsinkin Englannissa. Toisaalta Manner-Euroopassa on ollut todettavissa selviä merkkejä tuomioistuinten ja tuomareiden aseman ja roolin voimistumisesta.
15. Edellä sanottu koskee myös Suomea. Suomalaisen oikeuskulttuurin muuttumiseen viimeisten 20 vuoden aikana aikana ovat vaikuttaneet erityisesti ihmis- ja perusoikeuksien murros ja EU-oikeuden vaikutukset. Muutokset ovat heijastuneet selvästi tuomioistuinten ja tuomareiden roolin korostumiseen.
16. Vasta 1900-luvun lopulla tapahtunut suomalaisen oikeuskulttuurin murros tiivistyy ihmis- ja perusoikeuksien asemaan, sillä ne alettiin vasta tuolloin ottaa tosissaan myös suomalaisessa lainkäytössä. Suomi oli liittynyt jo 1970-luvulla YK:n yleissopimuksin, mutta esimerkiksi KP-sopimuksen vaikutus kansalliseen oikeusjärjestykseemme jäi suhteellisen vähäiseksi. Välittömiltä vaikutuksiltaan paljon merkittävämpi tapahtuma oli Suomen liittyminen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen 1990, sillä sanotun sopimuksen noudattamista valvoo Strasbourgin tuomioistuin ja valvonta perustuu tuomioistuimelle tehtäviin yksilövalituksiin. Suomen uudessa perustuslain keskeisiin tavoitteisiin kuuluu nimenomaan kansallisten perusoikeussäännöstemme saattaminen vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimusta.
17. Mainitsen tässä uudistuksesta vain yhden periaatteellisesti tärkeän muutoksen. Kun vanhaa perustuslakia (HM 92.2 §) oli tulkittu niin, että se suorastaan epäsi tuomioistuimilta oikeuden tutkia tavallisen lakien perustuslainmukaisuutta, on tilanne nyt tässä suhteessa toinen. Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle, jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.
18. Suomalaisen oikeuskulttuurin perus- ja ihmisoikeuksien asemaa korostava murros ilmenee selvästi myös periaateargumentaation lisääntymisenä tuomioistuinten ratkaisujen perusteluissa; tätäkin voidaan pitää merkkinä oikeuskulttuurin eräänlaisesta anglo-amerikkalaistumisesta. Periaateluontoisilla argumentaatiolla tuomioistuimet kasvattavat itsenäisyyttään lainsäätäjästä ja asettavat samalla rajoituksia pidäkkeitä lainsäätäjän toimintaa määräävälle instrumentaaliselle suhtautumiselle oikeuteen. Voidaan sanoa, että tuomioistuimet, erityisesti ylimmät oikeusasteet, eivät Suomessakaan enää ratkaise vain yksittäistä juttu, vaan osallistuvat tulkinnallisissa tapauksissa oikeuden kehittämiseen. Lainsäätäjä jättää usein lakien jotkin pykälät tarkoituksellisesti väljiksi ja lainsäädännön tarkemman sisällön määrittämisen tulevan oikeuskäytännön varaan; tällaisia sanontoja löytyy esimerkiksi hallituksen esityksistä tai eduskunnan valiokuntien mietinnöistä. Suomessakin tuomioistuimet nähdään kiperissä tapauksissa lainsäätäjän työn jatkajana, eikä vain pelkästään "suuna, joka lausuu ulos lain sanat."
19. On selvää, että tuomioistuinten ja tuomareiden korostunut asema vaatii myös riippumattomuusperiaatteen uudelleen arviointia. Tuomareilta tulee vaatia edelleen yksittäistapauksellista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta ja puolueettomuutta yhtä hyvin lainsäätäjän kuin toimeenpanovallankin haltijoista eli eduskunnasta ja maan hallituksesta ja ministeriöistä. Nykyisin on kuitenkin tärkeää myös se, että tuomareilla ei ole sidonnaisuuksia niihin yhteiskunnallisiin erityisintresseihin, jotka paljolti määräävät lainsäätäjän poliittista tavoitteenasettelua. Tältä kannalta ongelmallisia ovat esimerkiksi tuomareiden välimiestehtävät ja vastaavanlaiset yhteydet elinkeino- ja yrityselämän intresseihin, joilla on usein taipumusta jäädä piiloon ja riittävän tehokkaan kontrollin ulkopuolelle.
20. Heikki Pihlajamäki ihmettelee, miksi suomalaisiakin tuomareita ollaan nyt repimässä kulissista parrasvaloihin? Minusta taas tuntuu oudolta, että Pihlajamäki on ummistanut silmänsä edellä minituilta ja monilta muiltakin suomalaisen oikeuskulttuurin ilmiselviltä murroksilta ja muutoksilta. Niillä on ja tulee vastaisuudessa olemaan entistä suurempi merkitys myös tuomarien tehtävien kannalta. Minkälaisessa tutkijankammiossa professori on oikein elänyt, jollei hän ole havainnut minkäänlaisia muutoksia kuvailemissaan oikeuskulttuureissa.
21. Suomalaisia tuomareita ei olla "repimässä parrasvaloihin" suinkaan vain median tarpeita silmällä pitäen. Maailma muuttuu ja globalisoituu ja myös oikeuskulttuureissa tapahtuu merkittäviä muutoksia. Muutokset heijastavat voimakkaasti tuomareiden tehtäviin ja ihmisten oikeusturvaodotuksiin. Yleisen tiedontason parantuessa ihmiset ovat tulleet aikaisempaa tietoisemmiksi oikeuksistaan ja suhtautuvat entistä kriittisemmin kaikkeen julkiseen vallankäyttöön. Tuomioistuinten ja tuomareiden arvovalta ei enää perustu niiden muodolliseen asemaan yhteiskunnassa, vaan ne joutuvat ansaitseman auktoriteettinsa oman toimintansa kautta. Tuomareidenkin on ansaittava arvovaltansa joka päivä uudelleen.
22. Tähän nähden oikeushistorioitsijan vaatimus, jonka mukaan "tuomarin näkymättömyydestä ei pidä tinkiä", on minusta outo ja aikansa elänyt. Tuomioistuinlaitoksen toimintaympäristön muutokset edellyttävät lainkäytöltä entistä suurempaa läpinäkyvyyttä. Tällaisia muutoksia ovat edellä mainitun kansainvälistymisen ja Euroopan yhdentymisen lisäksi myös esimerkiksi väestön määrän ikääntyminen, ulkomaalaistaustaisen väestön määrän kasvu, yhteiskunnan jatkuva oikeudellistuminen, tietoyhteiskunnan kehitys jne. Ihmiset odottavat tuomioistuimilta entistä parempaa palvelua, aktiivista vuorovaikutusta ja mahdollisuutta osallistua oman asiansa käsittelyyn sekä hyvin ja avoimesti perusteltuja ratkaisuja. Oikeudenkäyntimenettelyn laatuun ja koettuun oikeudenmukaisuuden toteutumisen tuomioistuimessa joudutaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota
23. Kaikki edellä mainitut seikat asettavat tuomarin työlle korkeita laatuvaatimuksia. Tuomareiksi tulisi saada entistä paremmin koulutettuja ja todella korkean ammattitaidon ja -etiikan omaavia lakimiehiä ja -naisia. Tuomareilta edellytettäviä henkilökohtaisia ominaisuuksia ovat oikeamielisyys, itsenäisyys, ahkeruus, rohkeus. Ammatillisesti tuomareilta edellytetään kykyä tunnistaa ja analysoida oikeudellisia ongelmia, hankkia ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavaa tietoa, johtaa prosessia asianmukaisesti ja tehokkaasti, ratkaista asiaa ilman tarpeetonta viivyttelyä ja ilmaista ratkaisun lopputulos ja siihen johtavat syyt seikkaperäisten, avoimien ja ymmärrettävästi ilmaistujen perustelujen avulla.
24. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaisia tuomareita tuomioistuimiin rekrytoidaan ja millainen on tuomareiden nimittämismenettely. Oikeudenkäynnin julkisuus edellyttää, että mediassa kerrotaan myös ratkaisun tehneiden tuomareiden nimet. Tiedotusvälineissä on syytä käydä keskustelua tuomareiden nimitysmenettelystä ja sen puutteista, ja mediassa on voidaan kertoa myös tuomareiden ammatillisista taustoista ja aikaisemmasta toiminnasta. Ylimmissä oikeusasteissa eli korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa avoinna oleviin tuomarinvirkoihin ilmoittautuneiden lakimiesten nimet ja taustat olisi syytä tuoda esiin jo ennen virkaesityksen tekemistä.
25. Oikeuskulttuurimme murroksessa oleva "mannereurooppalaisuus" ei ole ole tämän tyyppiseen avautumiseen mikään este tai pidäke. Kukaan ei ole ollut vaatimassa, en ainakaan minä, tuomareille Suomessa samanlaista ja yhtä pitkälle vietyä julkisuutta kuin Yhdysvalloissa. Selvää on myös, että perhesuhteensa, mahdolliset aviolliset syrjähyppynsä, ruokailutottumuksensa, harrastuksensa, vaatekaappiansa yms. asiat tuomarit saavat pitää "näkymättömissä."
26. Tuomioistuimien julkisuuskuva, johon kysymys tuomareiden näkymättömyydestä tai näkyvyydestä kiinteästi liittyy, olisi laajemman messun arvoinen asia.
