693. Tuomari vapaamuurarina - mahdoton kombinaatio?

1. Vapaamuurareiden toiminta nousee aika ajoin julkisuuden valokeilaan. Viimeksi näin tapahtui 21.1.-13 TV1:ssä lähetetyn MOT-ohjelman jälkeen. 

2. Maailmassa on noin viisi miljoonaa vapaamuuraria. Suomessa on 7 000 "rappariveljeä", jotka toimivat 34 eri paikkakunnalla olevissa 160 loosissa. Vapaamuurarit ovat miesten salainen veljeskunta, herrakerho, jonka jäsenten keski-ikä on reilut 60 vuotta. Rappareiden tavoitteena on tehdä jäsenistään rituaalien ja symbolien avulla "parempia ihmisiä". Vapaamuurarit korostavat olevansa hyväntekeväisyysjärjestö, jonka tehtävä on auttaa. Heidän usein toistamiaan hyveitä ovat veljeys, suvaitsevaisuus ja avuliaisuus. Käytännössä rappariveljet auttavat lähinnä toisiaan.

3. Vapaamuurareiden tunnetuimpia symboleja ovat harppi ja  suorakulma. Järjestön toimintaa leimaa suuri salamyhkäisyys. Rapparit haluavat pitää rituaaliensa sisällön salassa ulkopuolisilta. Uudet jäsenet vannovat muurarivalan temppelissä pidettävissä salaisissa, spiritistisissä ja okultisissa menoissa, joiden kaava saattaa kenties hieman jopa kauhistuttaa. Toisaalta kyseiset rituaalit saattavat näyttää ulkopuolisista lähinnä koomisilta - aikuiset miehet etsimässä elämäänsä jännitystä lapsellisista riiteistä. Salaisiin rituaaleihin sanotaan kuuluvan  esimerkiksi uusien jäsenten munien tervaaminen.

4. Looseissa on kolme astetta, jonka mukaan jäseniksi otetut etenevät: oppilas, kisälli ja mestari. Etenemiseen liittyy erilaisten sitoumusten antaminen. Veljesmuurarivakuutuksen antaessaan uusi jäsen vakuuttaa mm., "etten milloinkaan tieteni enkä ehdoin tahdoin vahingoita tai petä veljesmuurariloosia  enkä sen jäseniä vähimmässäkään määrässä enkä salli sitä toistenkaan tehdä, jos sen estää voin".

5. Vapaamuurarijärjestöön kuuluu jäseniä ei ammattiryhmistä: lääkäreitä, yritysjohtajia, opettajia, insinöörejä, juristeja, professoreja (90 kpl), kirkonmiehiä jne. MOT-ohjelmassa kerrottiin, että järjestön jäsenet saattavat käyttää merkittävää taloudellista ja kunnallispoliittista valtaa monissa kaupungeissa. Esimerkiksi Seinäjoella vapaamuurareihin kuuluvat niin kaupunginjohtaja, valtuuston puheenjohtaja kuin paikkakunnaan suurimman rakennusyrityksen toimitusjohtakin, kaikki vieläpä samaan loosiin. Ohjelmassa väitettiin, että  rappariveljeskunnan mahti toteutuu erityisesti kaavoituksen ja rakennusurakoiden jakamisen yhteydessä. Vapaamuurarijärjestö nivoo siis tavallaan yhteen rahanvallan, poliittisen vallan ja virkavallan ja luo puitteet vallankäyttäjien yhteistyölle. Veljeskunnan jäsenyys edesauttaa usein myös työ- tai virkapaikan saannissa. 

6. Vapaamuurarijärjestö on tyypillinen hyvä veli -yhteisö,  jonka toiminnassa ei sinänsä tarvitse olla mitään laitonta, mutta joka johtaa helposti korruptioon, etujen saalistamiseen ja jakamiseen tai muuhun vastaavanlaiseen kähmintään. MOT-ohjelmassa kerrotiin tässä yhteydessä Italiassa toimivasta vapaamuurarijärjestöstä (P2), jolla on todistettavasti ollut yhteyksiä mafiaan; mm. Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi on kuulunut kyseiseen loosiin. 

7. Tällöin herää kysymys, voivatko tuomarit, tarkemmin sanottuna ammatti- eli virkatuomarit, olla vapaamuurarijärjestön jäseniä? Jos lakimies kuuluu vapaamuurarijärjestöön, niin puuttuisiko häneltä tämän vuoksi tuomarin virkaan vaadittava yleinen kelpoisuus? Yleisesti hyväksyttävän tavoitteen mukaan tuomareiden toiminnan tulisi olla niin virahoidossa kuin sen ulkopuolellakin mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää. 

8. Tuomarinvalan kaava näyttäisi olevan selkeässä ristiriidassa muurarivakuutuksen kanssa. Tuomarinvalassa (OK 1 luvun 7 §) lähdetään ehdottomasta puolueettomuuden vaatimuksesta. Mainitun lainkohdan mukaan tuomari ei saa "minkään varjolla lakia vääristellä eikä edistää vääryyttä ystävyyden tai muun syyn takia". Rapparivakuuutuksessa sen sijaan luvataan - vieläpä oikein temppelissä olevalla alttarilla - että vakuutuksen antaja ei milloinkaan eikä missään olosuhteissa "petä tai vahingoita" toista rappariveljeä eikä "salli toistenkaan niin tehdä, jos sen estää voin". Mainitun ristiriidan takia tuomareita on eräissä maissa joskus kehotettu kuulumasta vapaamuurarijärjestöihin.

9. Eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja, joka on toiminut myös korkeimman oikeuden jäsenenä, joutui vuonna 1996 ottamaan mainittuun kysymykseen kantaa tehtyjen kantelujen johdosta. Lehtimajan laajasti perusteltua ratkaisua on selostettu Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomuksessa vuodelta 1996 s. 80-87. Tulkoon mainituksi, että olin itse yhden kantelun tekijänä. Vetosin juuri siihen, että vapaamuurarijärjestölle annettavat lupaukset ja vakuutukset näyttäisivät olevan ristiriidassa tuomarinvalan kanssa, koska rapparivakuutuksessa sitoudutaan tietynlaiseen avunantoon muurariveljiä kohtaan.

10. Oikeusasiamies Lauri Lehtimaja oli kuitenkin vuonna 1996 antamassaan päätöksesssä toisella kannalla. Lehtimajan mukaan hän ei "osaa" kantelijan tavoin nähdä ristiriitaa tuomarinvalan ja edellä vapaamuurarivakuutuksesta lainattujen katkelmien välillä. Lehtimajan mukaan muurarivakuutuksessa ei "ainakaan sanamuodon mukaisen tulkinnan" perusteella tarkoiteta, että annettu sitoumus velvottaisi myös lain ja tuomarinvalan vastaiseen avunantoon. Toisaalta tuomarinvala ei Lehtimajan mukaan estä tuomaria solmimasta yksityselämässään ystävyyssuhteita. Tämä pitää toki paikkansa, mutta kuten Lehtimaja itsekin päätöksessään toteaa, kysymys onkin nyt siitä, että tuomarinvala kieltää tuomaria ystävyyssuhteittensakaan takia vääristelemästä lakia tai edistämästä vääryyttä.

11. Lehtimaja viittasi perustuslaissa säädettyyn yhdistymisvapauteen ja jokaisen oikeuteen  kuulua yhdistyksiin ja osallistua niiden toimintaan. Virkamieslain mukaan  viranomainen ei saa kieltää virkamiestä liittymästä eikä kuulumasta yhdistykseen. Lehtimaja torjui päätöksessään väitteen, että vapaamuurarijärjestön jäsenyys olisi toiminnan luonteen takia ristiriidassa tuomarinvirkaa varten säädettyjen yleisten kelpoisuusehtojen kanssa.

12. Lauri Lehtimajan perustelut näyttävät sinänsä perustelluilta. Mutta jos kysymystä tarkastellaan kokonaisuutena eli otetaan huomioon sekä tuomarinvalan ja vapaamuurarivakuutuksen välinen selkeä jännite että muurarijärjestön ja siihen kuuluvien jäsenten toiminta, jonka osalta jäseniltä edellytetään täydellistä salassapitoa, näyttää tilanne pahemmalta. Vapaamuurarijärjestöä ei voida pitää yksinomaan "ystävyyssuhteita" vaalivana järjestönä - rappariveljeskunta ei ole rinnastettavissa ompelu- tai metsästysseuraan tai edes rotareihin taikka Lions-liikkeeseen - vaan kysymyksessä on todellinen salaseura, jonka toiminnasta ulkopuolisten on vaikea ellei suorastaan mahdotonta saada selvyyttä. Tämän vuoksi tuntuu hieman sinisilmäiseltä kuitata asia sillä, että kyse olisi vain "vapaamuurareita kohtaan tunnettavista epäluuloista", joilla ei ole  "objektiivista katetta".

13. Mainittua kysymystä olisi syytä lähestyä siltä kantilta, miltä tuomarin kuuluminen salaseuraan tai -järjestöön näyttää ulkopuolisen näkökulmasta. Onko tuomioistuimen tai koko tuomioistuinlaitoksen toiminta uskottavaa, jos osa tuomareista, joilta edellytetään lain mukaan riippumattomuutta ja ehdotonta puolueettomuutta, kuuluu salaseuraan, jonka toiminta on huippusalaista ja jonka asioista tai edes jäsenistä kenelläkään ulkopuolisella ei ole mahdollista saada tarkkoja tietoa? Edes oikeusjutun asianosainen - ellei itse kuulu rappariveljiin -  ei tiedä, onko joku tuomareista vapaamuurari ja kuuluuko myös hänen vastapuolensa kyseiseen järjestöön. 

14. Jokainen lakimies voi toki kuulua ja liittyä vapaamuurareihin. Toisaalta olisi  kohtuullista ja suotavaa, että saadessaan nimityksen ehdotonta puolueettomuutta edellyttävään tuomarinvirkaan ko. lakimies eroaisi mainitusta salaseurasta. Eron ei tarvitse suinkaan merkitä Lauri Lehtimajan korostamien "ystävyyssuhteiden" katkeamista. Ystävyyssiteitä voidaan toki solmia ja käytännössä solmitaankin vapaamuotoisesti, kuten esimerkiksi vaikkapa erilaisissa seurakunnan riennoissa, lavatansseissa, olut - tai viinituvissa, ulko- ja kotimaanmatkoilla, lätkämatseissa, netissä jne. Ystävyyssuhde, joka on pakko solmia tiettyjen juhlallisten ja salaisten rituaalien mukaisesti "temppelissä" olevan  alttarin äärellä, muistuttaa aika lailla kirkossa tapahtuvaa avioliittoon vihkimistä. Avioliiton olemassaolon voi selvittää helposti tilaamalla virkatodistuksen, kun taas vapaamuurarijäsenyyden selvittäminen on työläs ja usein jopa mahdoton tehtävä.

15. Oikeusasiamies Lauri Lehtimajan vuonna 1996 antaman päätöksen perusteella Suomessa on kuitenin yleisesti katsottu, että tuomarit voivat kuulua vapaamuurareihin. Vapaamuurari voidaan nimittään tuomarin virkaan eikä hänen tarvitse nimityksen saatuaan erota järjestöstä. Tämä kanta saattaa perustua tosiasiassa osaksi siihen, että Suomessa on ollut aiemmin vapaamuurareita hyvin korkeissa tuomarin viroissa. Olisi  "perin ikävää", jos nyt katsottaisiin, että heitä ei itse asiassa  olisi voitu koskaan edes nimittää mihinkään tuomarinvirkaan!

16. Yhtenä esimerkkinä tunnetuista vapaamuurarituomareista mainittakoon korkeimman oikeuden presidenttinä vuosina  1950-1963 toiminut Toivo Tarjanne (1893-1988). Tasavallan presidentti J.K. Paasikivi nimitti Tarjanteen KKO:n presidentiksi palkkioksi siitä, että tämä oli suostunut toimimaan  syyttäjänä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945-46. Ensin Paasikivi nimitti aiemmin lähinnä vain hallintoviroissa (mm. Vaasan läänin maaherrana) toimineen Tarjanteen oikeuskansleriksi (1944-50) ja sen jälkeen KKO:n presidentiksi. Vm. virkaan oli tyrkyllä Toivo Tarjannetta huomattavan paljon pätevämpi juristi eli oikeusneuvos ja lakitieteen tohtori Y.J. Hakulinen, joka sai kuitenkin tyytyä vuonna 1952 eräänlaisena lohdutuspalkintona tuolloin toimintansa aloittaneen Helsingin hovioikeuden presidentin virkaan.

17. Monet tunnetut asianajat ovat olleet vapaamuurareina, esimerkkinä mainittakoon sittemmin tasavallan presidentiksi kohonnut Risto Ryti, Rytin puolustusasianajajana sotasyyllisyysjutussa toiminut  Hj. Procopé ja pari vuotta sitten kuollut tunnettu rikosasianajaja Aarno Arvela.

18. Oikeusasiamies Lauri Lehtimaja katsoi vuonna 1996 antamassaan päätöksessä olevan oikeudellisesti tulkinnanvaraista, voiko jäsenyys esimerkiksi vapaamuurarijärjestössä tai jossakin muussa vastaavassa aatteellisessa yhdistyksessä olla sellainen sidonnaisuus, josta tuomarin virkaan nimitettäväksi esitettävän tai virkaan nimitetyn olisi lain mukaan syytä ilmoittaa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Petri Jääskeläinen puolestaan katsoi 12.8. 2002 antamassaan päätöksessä (diaarinro 2709/2/00),  että "jäsenyys vapaamuurarijärjestössä tai muussa vastaavassa aatteellisessa yhdistyksessä on mielestäni sellainen sidonnaisuus, josta tuomarin virkaan nimitettäväksi esitettävän tai virkaan nimitetyn olisi tehtävä lain mukainen ilmoitus ja joka on sidonnaisuusselvityksessä julkinen tieto". Jääskeläisen päätös ei johtanut kuitenkaan lainmuutoksen. Jo ennen Jääskeläisen sanottua päätöstä annetussa tuomareiden nimittämistä koskevassa laissa (205/2000), jossa viitataan tässä kohdin valtion virkamieslakiin, nimittäin säädetään, että tuomarin on ilmoitettava, paitsi laissa nimenomaisesti mainituista seikoista ja taloudellisista sidonaisuuksistaan, "myös muista sellaisista sidonnaisuuksistaan, joilla voi olla merkitystä arvioitaessa hänen edellytyksiään hoitaa viran tehtäviä". 

19. Tänään Uudessa Suomessa olleessa jutussa kerrotaan, että ainoastaan yhdeksän tuomaria on apulaisoikeusasiamies Petri Jääskeläisen vuonna 2002 antaman päätöksen jälkeen ilmoittanut oikeusministeriölle vapaamuurarijärjestön jäsenyydestään. Näistä viisi tuomaria on edelleen virassa. Heistä kaksi on virassa Pirkanmaan eli entisessä Tampereen käräjäoikeudessa, yksi Kanta-Hämeen (Hämeenlinnan) käräjäoikeudessa, yksi Helsingin hovioikeudessa ja yksi puolestaan Turun hovoikeudessa. Viimeksi mainittu tuomari nimitettiin viime vuonna hovioikeudenlaamannin virkaan.

20. Kokonaan toinen asia on, ilmoittavatko kaikki vapaamuurareihin kuuluvat tuomarit todella mainitusta sidonnaisuudestaan oikeusministeriölle. Kuten oikeusministeriön hallitusneuvos Heikki Liljeroos sanoo US:ssa tänään, ministeriössä "ei tietenkään tiedetä", ovatko kaikki tuomarit ilmoittaneet asiasta, eli pitävätkö ilmoitukset paikkansa. Miksi muuten sanottu ilmoitus on tehtävä oikeusministeriölle eikä esimerkiksi sille tuomioistuimelle, jossa asianomainen tuomari on virassa, tai vaikkapa tuomarinvalintalautakunnalle, joka tekee nykyisin virkaesityksen (KKO:n ja KHO:n jäseniä lukuun ottamatta) tuomarin virkaan nimittämisestä? Hankkiiko tuomarinvalintalautakunnan mahdollisesti oikeusministeriöstä tiedon tuomarinvirkaa hakeneiden tuomareiden ilmoitetuista ja asianomaiseen rekisteriin merkityistä sidonnaisuuksista?

21. Kuten oikeusasiamies Lauri Lehtimaja päätöksessään vuonna 1996 lausui, jäsenyys vapaamuurarijärjestössä muodostaa tuomarin esteellisyysperusteen, eli tuomari on "lähtökohtaisesti esteellinen käsittelemään asiaa, jos hän ja jompikumpi oikeudenkäynnin vastapuolista kuuluu vapaamuurarijärjestöön". Vapaamuurarituomarin olisi sanotussa tilanteessa siis jäävättävä itsensä. Oikeusjutun asianosainen, joka epäilee tuomarin olevan kyseisellä perusteella jäävi, voi tehdä esteellisyysväitteen. Tällaisia väitteitä tehdään käytännössä vain harvoin, sillä mistäpä asianosainen tietää tai saisi yleensä edes aiheen epäillä, että hänen vastapuolensa ja tuomari ovat rappariveljiä keskenään! Hallitusneuvos Heikki Liljeroos kuitenkin hurkastelee virkamiehille tyypilliseen tapaan: "Kyllä tuomarit varmasti yleensä itsensä jääväävät". Uskokoon ken haluaa, mutta esimerkiksi oikeusasiamiehen vuonna 1996 ratkaisemassa tapauksessa asianomainen tuomari ei jäävännyt itseään oma-aloitteisesti - hän päin vastoin hylkäsi valmistelussa asianosaisen tekemän jääviysväitteen - vaan luopui jutun käsittelystä vasta sitten, kun julkisuudessa oli  kerrottu, että hänen epäillystä esteellisyydestään oli kanneltu eduskunnan oikeusasiamiehelle.

22. Lauri Lehtimajan päätöksessä vuonna 1996 kiinnitti huomiota kohta, jossa Lehtimaja toteaa, että rapparijäsenyys muodostaa ko. tilanteessa tuomarin esteellisyyden "lähtökohtaisesti". Lehtimajan mukaan esteellisyys olisi selvä asia (vain) "tapauksessa, jossa riita-asian jompikumpi osapuoli on joko järjestön henkilöjäsen tai käytännössä samaistuu vapaamuurarijärjestön jäseneen (esim. pienyhtiö). Lopputulos saattaa Lehtimajan mukaan olla toinen, jos vastapuoli on esimerkiksi yhteisö, jossa vapaamuurarilla on vain vähäinen rooli. Arviointiin vaikuttaa Lehtimajan mukaan myös se, mikä merkitys oikeudenkäynnin kohteella on oikeudenkäynnin osapuolena olevassa yhteisössä toimiville vapaamuurareille. - Minusta mainittua esteellisyysperustetta ei kuitenkaan pitäisi lähteä vesittämään Lehtimajan esittämillä perusteilla, vaan tuomarin esteellisyyttä on pidettävä selvänä asiana myös viimeksi mainituissa tapauksissa.

23. Syntyisikö tuomarin esteellisyys myös silloin, kun vapaamuurariveljeys vallitsee, ei tuomarin ja jommankumman asianosaisen, vaan tuomarin ja jommankumman asianosaisen asianajajan eli avustajan tai asiamiehen kesken? Tämä on minusta kaikkein tärkein ja oleellisin kysymys. Oikeusasiamiehelle vuonna 1996 lähettämässäni kantelussa kiinnitinkin  sen vuoksi huomiota nimenomaan tähän kysymykseen ja tein kirjelmässäni omana kantani kysymykseen selväksi: tuomari on esteellinen myös sanotussa tilanteessa.

24. Oikeusasiamies Lauri Lehtimaja oli kuitenkin päätöksessään - jälleen "lähtökohtaisesti" - toisella kannalla. Lehtimaja lausui, että tuomarin suhde päämiehen avustajaan tai asiamieheen ei ole tuomioistuimen objektiivisen puolueettomuuden näkökulmasta yhtä herkkä kysymys kuin tuomarin suhde oikeudenkäynnin jompaan kumpaan vastapuoleen. Lehtimaja totesi kuitenkin olevan mahdollista, että oikeudenkäynnin puolueettomuuden uskottavuus "voi joskus kärsiä" myös avustajan tai asiamiehen vapaamuurariveljeydestä tuomarin kanssa. Tällaista oikeudenkäyntiasetelmaa tulisi sen vuoksi Lehtimajan mukaan "mahdollisuuksien mukaan välttää".

25. Oikeusasiamiehen kyseisen kannanoton perustelut eivät ole minusta vakuuttavia. Lauri Lehtimaja perusteli kantaansa vain sillä, että oikeudenkäynnin "lopputulos koskettaa lähinnä vain päämiestä eikä hänen avustajaansa tai asiamiestään", sillä "meidän järjestelmämme mukaan asianajajaja saa palkkansa siitä riippumatta, häviääkö vai voittaako hänen päämiehensä jutun".  

26. Tulisi kuitenkin ottaa huomioon, että jos tuomari ja asianajaja ovat vapaamuurariveljiä keskenään, heidän välilleen syntyy aivan samanlainen lojalitteettisuhde tai -side kuin tuomarin ja vaapaamuurareihin kuuluvan asianosaisenkin välille. Käytännössä asianajajan ja tuomarin välille mainitulla perusteella syntyvä lojaalisuus lienee itse asiassa jälkimmäistä tilannetta vahvempi, sillä ovathan asianjajaja ja tuomari, paitsi rappariveljiä, laajasti ottaen myös saman ammattikunnan harjoittajia ja katselevat asioita  aika lailla samasta näkövikkelistä. Lisäksi on syytä huomata, että tuomari kyllä tuntee ja tietää yleensä advokaatit ja siten myös näiden mahdollisen rapparitaustan, kun taas yksittäisten asianosaisten kuulumisesta mainittuun veljeskuntaan tuomarilla ei liene yleensä varmaa tietoa. Oikeudenkäynnissä tuomari joutuu tekemisiin nimenomaan asianajajien, ei niinikään näiden päämiesten kanssa, sillä riita-asioissa asianosaiset eivät useinkaan edes ole oikeudessa henkilökohtaisesti saapuvilla. Se, että avustajan tai asiamiehen tehtävänä on edistää päämiehen etua, antaa päämiehen vastapuolelle ymmärrettävästi aiheen samaistaa avustaja tai asiamies päämieheen. Tällöin on perusteltua väittää, että tuomarin suhde päämiehen avustajaan/asiamieheen on tuomioistuimelta edellytettävän puolueettomuuden kannalta yhtä herkkä kysymys kuin tuomarin suhde oikeusjutun jompaan kumpaan asianosaiseenkin, käytännössä kenties jopa herkempikin.

27. Kun edellä mainitut seikat otetaan huomioon, on minusta päivänselvää, että  oikeudenkäyntiavustajan tai -asiamiehen vapaamuurariveljeys tuomarin kanssa muodostaa tuomarin esteellisyysperusteen.

28. Tuomareiden kuulumista vapaamuurareihin tai muihin vastaaviin salaseuroihin olisi syytä tarkastella, ei vain lain ja esteettömyyden sekä puolueettomuuden näkökulmasta, vaan myös yksilötasolla ja tuomareilta edellytettävän moraalin ja ammattietiikan valossa. Niin kuin oikeusasiamies Lauri Lehtimaja päätöksessään 1996 totesi, jokainen tuomari on viime kädessä itse vastuussa siitä, miten hänen oma toimintansa ja omat sidonnaisuutensa - juuri hänen toimintaympäristössään - vaikuttavat tuomioistuinlaitosta kohtaan tunnettuun luottamukseen.

29. Olen blogissa nro 645/10.10.2012 selostanut Suomen Tuomariliiton vahvistamia tuomarin eettisiä periaatteita. Niihin on sisällytetty seuraava kohta (V):

- Tuomarilla on sanan- ja yhdistymisvapaus kuten muillakin yhteiskunnan jäsenillä. Näitä vapauksia käyttäessään tuomari ottaa huomioon virkansa vastuullisuuden sekä tuomioistuimen riippumattomuuden, puolueettomuuden ja tasapuolisuuden.

30. Tuolla tavalla on toki helppoa todeta yleisellä tasolla ja ilman eettisiin periaatteisiin liittyviä "mitä se on" -perusteluja. Tuomareiden tulisi mainittujen eettisten periaatteiden johdosta käydä jatkuvaa keskustelua, mutta sellaista ei ole syntynyt. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin mainitunlaista keskustelua ja pohdintaa ei myöskään jatkossa hevin tulla käymään.

688. KKO:n presidentiltä yksipuolinen lausunto oikeusneuvosten välimiestehtävistä

1. Kirjoitin blogissa nro 681/17.12.2012 ("Oikeuskanslerilta kesy kannanotto tuomareiden välimiestehtäviin") oikeuskansleri Jaakko Jonkan päätöksestä, jonka oikeuskansleri antoi Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliiton (EOK) korkeimman oikeuden (KKO) jäsenten välimiestehtävistä tekemän kantelun johdosta. 

2. Olen selostanut mainittua kantelua ja kyseistä asiaa muutenkin myös blogissa 680/15.12.-12 ("Tuomareiden välimiestehtävien valvonta ontuu"). Omista tuoreista kokemuksistani välimiehenä kerroin blogissa nro 679/ 12.12.-12. 

3. Oikeuskansleri Jonkka pyysi EOK:n kantelun johdosta lausunnon KKO:n presidentiltä ja kaikkien hovioikeuksien presidenteiltä sekä Suomen Asianajajaliitolta. Oikeuskanslerin päätöksessä on referoitu laajasti presidentti Pauliine Koskelon KKO:n nimissä antamaaa lausuntoa.

4. Vaikka olen luonnehtinut blogissanin Jonkan päätöstä konkreettisella tasolla sanalla "kesy", ei voida toki kiistää, etteikö oikeuskansleri olisi periaatteellisella ja yleisellä tasolla essittänyt punnittuja näkökohtia asiasta. Oikeuskansleri toi päätöksessään selkeästi esiin huolensa siitä, että tuomioistuinten riippumattomuuteen tunnettavan luottamuksen kannalta tuomareiden ja erityisesti KKO:n jäsenten lukuisat välimiestehtävät ja niistä maksettavat korkeat palkkiot ovat ongelmalliai. Lausunnonantajista Rovaniemen hovioikeuden presidentti Esko Oikarinen esitti samankaltaisia näkemyksiä kuin oikeuskansleri Jonkka.

5. Oikeuskanslerin päätöksen jälkeen asiaa on pohdittu jonkin verran myös myös median palstoilla, kuten blogikirjoituksesta nro 684/7.1.2013 ilmenee. Oikeuskanslerin päätöksen jälkeen KKO kiirehti antamaan 7.1.-13 tiedotteen oikeusneuvosten sivutoimista vuonna 2012. Juten olen vm. blogikirjoituksessani selvittänyt, kyseinen tiedote on sikäli puutteellinen, että otsikostaan huolimatta se koskee yksinomaan KKO:n kansliatoimikunnan vuonna 2012 myöntämiä sivutoimilupia. Sitä vastoin siitä ei ilmene, mitä sivutoimia oikeusneuvokset ovat vuonna 2012 hoitaneet heille jo aiemmin annettujen sivutoimilupien nojalla.  

6. KKO:n piirissä oikeuskansleri Jonkan kannanottoa ei ilmeisesti ole oikein sulatettu. Näin voidaan päätellä siitä, että KKO julkaisi eilen kotisivullaan presidentti Koskelon 5.10.2012  päivätyn lausunnon kokonaisuudessaan, kas tässä

http://www.kko.fi/60806.htm

7. Pauliine Koskelon lausuma on melkoisen yksipuolinen, sillä siinä keskitytään lähinnä vain puolustelemaan KKO:n jäsenten välimiestehtäviä ja muita sivutoimia. Pro et contra -tyyppinen asian pohdinta ja puntarointi näyttää puuttuvan. Tämä on inhimillisesti katsoen sinänsä toki ymmärrettävää, sillä presidentti Koskelo puhuu omassa asiassaan, sillä juuri hän KKO:n kansliatoimikunnan puheenjohtajana päättää käytännössä sivutoimilupien myöntämisestä oikeusneuvoksille. 

8. Lausunto on yhdessä suhteessa varsin hämmästyttävä, sillä siinä sivuutetaan kokonaan kaikkein merkitävin seikka, joka puhuu vahvasti KKO:n jäsenten välimiestehtäviä vastaan. Koskelo keskittyy pohtimaan lausunnossaan oikeusneuvosten välimiestehtäviä ainoastaan mahdollisten esteellisyystilanteiden eli jääviyden kannalta. Tässä suhteessa hän ei näe ongelmia, vaikka joutuu myöntämään, että oikeusjuttujen asianosaisilla ja ulkopuolisilla ei ole mahdollisuutta kontrolloida oikeusneuvosten esteellisyyttä, koska lain mukaan KKO:n sivutoimirekisteriin merkittävät tiedot oikeusneuvosten välimiestehtävistä ovat salaisia välimiesjuttujen asianosaisten osalta.

9. Tuomioistuimilta ja erityisesti valtakunnan ylimmältä oikeudelta ja sen tuomareilta edellytettävä riippumattomuus on toki tärkein peruste ja seikka, joka puhuu oikeusneuvosten välimiestehtävien sallimista vastaan. Mutta tämän näkökohdan presidentti Pauliine Koskelo sivuuttaa lausunnossaan kokonaan! 

10. Miksi näin? Kyse ei voine olla unohduksesta, sillä KKO:n presidentti toki tietää, mitä jo Suomen perustuslain 3 §:n 3 momentissa asiasta säädetään: Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomiostuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

11. Olen mm. monissa blogijtuissani paasannut nimenomaan riippumattomuuden merkityksestä, kun on kyse tuomareiden ja erityisesti KKO:n jäsenten välimiestehtävistä. Tuomioistuimilta ja tuomareilta edellytettävä konkreettinen puolueettomuus eli se, etteivät välimiehinä toimivat tuomarit tule mainittujen sivutoimiensa takia virkatoimissaan esteellisiksi, ei yksin riitä. 

12. Tuomareilta edellytetään, ei vain puolueettomuutta konkreettisissa oikeusjutuissa, vaan riippumattomuutta kaikista ulkopuolisista sivuvaikutteista, myös elinkeino- ja talouselämän vaikuttajista. Välimiestehtävät ovat omiaan synnyttämään tiettyjä lojaliteettisuhteita ja verkostoja, joihin korkeita tuomareita halutaan eri syistä ja intressien takia vetää mukaan, jotta heidän riippumattomuuteensa tuomareina voitaisiin vaikuttaa. Vaikka näin ei käytännössä tapahtuisikaan - ainakaan kovin usein - synnyttää ylimmän tuomioistuinten jäsenten viranhoidon ohella harjoittama "yksityispraktiikka", jota hoidetaan julkisuudelta täysin salassa, eli heidän toistuvat ja rahakkaat välimiestehtävänsä yritysten välisissä asioissa, ihmisten mielissä vaikutelman riippumattomuuden ja puolueettomuuden uhasta tai murenemisesta. 

13. Olen hämmästynyt siitä, että KKO:n presidentti haluaa tieten tahoen sivuuttaa lausunnossaan riippumattomuuden merkityksen asiassa. Olen lukenut Koskelon lausunnon, mutta en ole löytänyt siitä sanaa "riippumattomuus" tai sen johdonnaista. Koskelo käyttää asiaa vähätellääkseen erilaisia kiertoilmauksia, sillä hän puhuu tumioistuimilta edellytettävästä "yleisestä luottamuksesta", millä hän mahdollisesti tarkoittaa juuri riippumattomuutta. Mutta miksi tällainen pään pensaaseen paneminen? Kyllä "ruma sana" on sanottava niin kuin se on - sitä paitsi "riippumattomuus" on varsin osuva ja jopa kaunis sana! Perustuslaissakaan ei käytetä sanoja "yleinen luottamus" tai vastaavaa sanontaa, vaan siinä mainitaan kakistelematta sanapari "riippumattomat tuomioistuimet". 

14. Tuomareiden ja erityisesti maan ylimmän tuomioistuinten tuomareiden lukuisat, jatkuvat ja rahakkaat välimiestehtävät ovat  siis "pahasta" nimenomaan tuomioistumelta edellytettävän ja jo perustuslaissa säädetyn riippumattomuuden takia. Tämä ei ole suinkaan minun "keksintöäni", vaan samasta asiasta ovat puhuneet monet arvostetut jurtistit jo ennen minua ja myös minun jälkeeni. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka tarkasteli alussa mainitussa päätöksessään KKO:n jäsenten välimiestehtäviä juuri KKO:n riippumattomuuskuvan kannalta, ja samoin teki hovioikeudenpresidentti Esko Oikarinen oikeuskanslerille antamassaan lausunnossa. 

15. Vielä selvemmin oikeusneuvosten välimiestehtäviä riippumattomuuden kannalta on tarkastellut ex-oikeusneuvos ja eduskunnan entinen oikeusasiamies Lauri Lehtimaja. Vuodelta 1998 annetun oikeusasiamiehen vuosikertomuksen esipuheessa Lauri Lehtimaja kirjoittaa näin:

- Olen samaa mieltä siinä, että virkamiehen on hyödyllistä ymmärtää elämää ja sivistää itseään monipuolisesti. En kuitenkaan usko, että runsaat sivutoimet ja - elinkeinot ovat tuomarille tai muulle julkista valtaa käyttävälle korkealle virkamiehelle välttämättä paras tapa avartaa ymmärrystään tai hankkia kokemusta. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että nämä aiheuttaisivat varsinaista esteellisyyttä konkreettisessa virkatilanteessa. Näinhän ei välttämättä aina tapahdu. Ne voivat kuitenkin luoda pysyviä  lojaliteettisuhteita, jotka taas ovat omiaan nakertamaan yleisön luottamusta julkisen vallankäytön riippumattomuuteen (lihavointi JV).

16. KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on pyytänyt parissa kolmessa asiassa lausunnon tietystä akatemiaprofessori Kaarlo Tuorilta. Olisi ollut toivottavaa, että KKO:ssa olisi turvauduttu Tuorin asiaintuntemukseen myös nyt esillä olevassa asiassa. Kaarlo Tuori on nimittäin "tuominnut" KKO:n jäsenten välimiestehtävät vielä selväsanaisemmin kuin esimerkiksi Lauri Lehtimaja. Ks. Tuorin mainituista kannanotoista esim. X tuomaripäivien pöytäkirja 1996 s. 54-55,  JFT  1996 s. 499 ja Lakimies 2000 s. 1057. Ensiksi mainitussa kirjoituksessaan Tuori lausuu näin:

- Varsinkin korkeimpien oikeuksien tuomareiden riippumattomuuden kannalta minun on vaikea ymmärtää, miten heidän toimintansa välimiesoikeuksissa voidaan puolustaa. Mahdollisimman painokkaasti on todettava, että tuomareiden toiminta välimiesoikeuksissa, erityisesti asianosaisten valitsemina välimiehinä, mutta myös puheenjohtajina, vaarantaa heiltä edellytettävän riippumattomuuden" (lih. JV).

17. Arvovaltaisista juristeista siis esimerkiksi Jaakko Jonkka, Lauri lehtimaja, Kaarlo Tuori ja Esko OIkarinen ovat esittäneet perusteltuja epäilyjä KKO:n jäsenten välimiestehtäviä kohtaan nimenomaan tuomioistuimilta edellytettävän riippumattomuuden takia. Mutta KKO:n prsidentti, jolla on siis niin sanotusti "asiassa osa", ei näe tässä suhteessa minkäänlaista ongelmaa. Hän ei edes halua lausua ääneen sanaa "riippumattomuus", jottei vaan syntyisi käsitystä siitä, että riippumattomuudella olisi asiassa jotakin merkitystä!

18. Koskelo kirjoittaa lausunnossaan:
- Sellainen epäilys, että tuomarilla olisi taipumus myöhemmässä jutussa jotenkin "hyvitellä" aiemmassa ratkaisemassaan asiassa hävinnyttä osapuolta, ei voi olla objektiivisesti perusteltu, eikä tällainen epäilys nähdäkseni voi muuttua objektiivisesti perustelluksi pelkästään siitä syystä, että kyseessä on ollut välimiesmenettely ja että välimiesmenettelyn yleisten sääntöjen mukaan hävinneen osapuolen kuluvastuu käsittää myös välimiespalkkiot.

19. Mainittu asia asia ei minusta ole relevantti. Sitä vastoin voitaisiin epäillä, että välimieheksi tai välimiesten puheenjohtajaksi nimetty tuomari, esim. juuri oikeusneuvos, haluaa "hyvitellä" tai suosia välimiesjutussa toisen osapuolen asiamiehenä toiminutta asianajajaa tai hänet puheenjohtajaksi valinneita asianosaisten asianajajia jossakin muussa suhteessa tai tarkoituksessa. Esimerkiksi vaikkapa silloin, kun on kysymys valitusluvan myöntämisestä jutussa, jossa ko. asianajaja toimii asiamiehenä.

20. Välimiehiä eivät käytännössä valitse ja nimeä jutun asianosaisina olevat yritykset, vaan näiden jutuissa asiamiehinä käyttämät asiananajat. Nämä asianajajat toimivat vuorostaan usein myös välimiehinä. Näin syntyy välimiesverkostoja, joiden jäsenten kesken vallitsee tietynlainen äänetön yya-sopimus, joka toimii "sulle mulle" -periaatteella. KKO:n ja koko tuomioistuinlaitoksen riippumattomuuden kannalta on sangen vaarallista, jos ja kun tähän verkostoon vedetään mukaan osa KKO:n tuomareista. Syntyy tyypillisiä hyvä veli -verkostoja, joissa veljet auttavat toisiaan parhaan kykensä mukaan.

21. On mahdollista, että KKO:n valituslupa heltiää tavallista helpommin ja heppoisemmin perustein asiassa, jossa verkoston kaksi "veljestä" kohtaavat toisensa, toinen valituslupaa hakevan asianosaisen asiamiehenä ja toinen lupajaoston jäsenenä; valituslupa voidaan myöntää kahden jäsenen kokoonpanossa eikä lupapäätöstä perustella mitenkään!

22. Yksi todiste välimiesverkoston olemassolosta on KKO:n jäseniä koskevien virkaesitysten tekeminen. KKO:n jäseneksi on nimitetty tähän mennessä 6-7 asianajajaa. Merkillistä tässä on se, että kaikki tähän asti oikeusneuvoksen nimityksen saaneet asianajajat tunnetaan välimiehinä ja välimiesjuttujen asianajajina. KKO:een tulevista asioista kuitenkin karkeasti ottaen vain noin kolmasosa koskee siviilioikeudellisia kysymyksiä, loput kaksikolmasosaa käsittelevät rikos- ja prosessioikeudellisia oikeuskysymyksiä. Vm. kysymyksiin perehtyneitä asianajajia ei ole kuitenkaan katsottu kelvollisiksi oikeusneuvoksen virkaan. 

23. Täsässäkin kohdin hyvät veljet ovat siis olleet auttamassa toisiaan. Jos välimiesjutuissa esiintyvä advokaatti ymmärtää esittää ja ajaa välimiesoikeuden puheenjohtajaksi KKO:n jäsentä, kasvavat hänen mahdollisuutensa päästä itse joskus myöhemmin KKO:n jäseneksi tuntuvasti.

24. Tällaiset kysymykset ja epäilyt näyttävät olevan KKO:n presidentille täysin vieraita. Pauliine Koskelo ei halua näistä epäilyistä edes keskustella, vaan hän kuittaa ne ylimielisin sanakääntein pelkiksi jäsentymättömiksi "mielikuvanäkökohdiksi". 

PS.

KKO:n presidentti Pauliine Koskelo näyttäisi haluavan jatkossa panna köyhät niin sanotusti kyykkyyn myös tuomioistuimissa.

Kauppalehden mukaan (14.1.) Koskelo näet ilmoitti viime perjantaina pidetyssä Asianajajapäivässä, että hän on valmis harkitsemaan valtiolle maksettavien oikeudenkäyntimaksujen laajennuksia ja korotuksia. Koskelo ehdottaa myös, että oikeudenkäyntimaksuja alettaisiin periä oikeusjuttujen asianosaisilta jo etukäteen, ei siis vasta jälkikäteen oikeudenkäynnin päätyttyä, kuten nyt tapahtuu. Koskelon mukaan uudistuksella ei olisi ainoastaan rahoituksellista, vaan myös tiettyä ohjausvaikutusta siihen, mitä "pistetään vireille".

KHO:n presidentti Pekka Vihervuori puolestaan totesi Kauppalehden mukaan, että maksujen kasvattimisessa on kyse ainoastaan "näpertelystä", mutta hänenkin mielestään maksupotentiaalia olisi esimerkiksi elinkeinoelämän verojutuissa.

Tiedoksi: Pauliine Koskelo, KKO

180. KKO poisti jälleen väärän tuomion (KK0 2009:84)

Korkeimpaan oikeuteen jonotettiin avointen ovien päivänä 3.10.-09

1. Otsikko on suoraan tämänpäiväisestä Helsingin Sanomista (sivu A 8) lukuun ottamatta sulkeissa olevaa ennakkopäätöksen numeroa.

2. Korkein oikeus joutui eilen 27.10. antamallaan ennakkopäätöksellä KKO 2009:84 poistamaan hovioikeuden vuonna 1999 antaman tuomion, koska menettely, jossa hovioikeus tuomionsa langetti, rikkoi keskeistä ihmisoikeutta eli valittajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Jutun valittaja joutui kääntymään asiassaan ensin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoleen, joka tuomiossaan 12.4.2007 (A v. Suomi) totesi kyseisen ihmisoikeusrikkomuksen. Tämän jälkeen valittaja A haki KKO:lta (uudelleen) hovioikeuden tuomion poistamista kanteluteitse. Tässäkään tapauksessa rikosjutun asianosainen siis "ei saanut maassa oikeutta,"vaan hänen piti "hankkia" sitä Euroopasta.

3. Lehtiotsikossa mainitaan hieman pienemmillä kirjasimilla, että "Oikeus ei itsekään ensin antanut valituslupaa." Tällä tarkoitetaan sitä, että kyseinen rikosjuttu eteni jo vuoden 1999 loppupuolella valituslupahakemuksena KKO:een. Valituslupahakemus perustui jo tuolloin niin sanottuun kanteluperusteeseen eli siihen, että hovioikeus oli tehnyt asiassa karkean menettelyvirheen, kun se oli tuominnut käräjäoikeudessa vapauttavan tuomion saaneen syytetyn vankeusrangaistukseen velallisen epärehellisyydestä varaamatta hänelle hovioikeudessa asianmukaista tilaisuutta saada puolustautua syytettä vastaan. KKO kuitenkin epäsi 31.1.2001 antamallaan päätöksellä - ilman minkäänlaisia perusteluja - hakijan pyytämän valitusluvan, jolloin Helsingin HO:n 22.6.1999 valittajalle velallisen epärehellisyydestä antama langettava tuomio jäi voimaan.

4. Miten niin "jälleen?" No, annas kun selitän (Let me be clear). - Vain viikkoa aiemmin eli 22.10.2009 KKO joutui ennakkopäätöksellään (KKO 2009:80) purkamaan Kari Uotille kuluvan vuoden huhtikuussa antamansa langettavan rikostuomion, jonka se totesi Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ja ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännön vastaiseksi. Olen selostanut KKO:n ratkaisua ja EIT:n ratkaisukäytäntöä blogissani /

5. Mistä tarkemmin ottaen tässä uudessa ratkaisussa on kysymys? Ihmisoikeustuomioistuin on mainitussa ratkaisussaan 12.4.2007 (A v. Suomi) todennut, että Helsingin hovioikeus oli tuomiollaan 22.6.1999 suullista käsittelyä asianomaisen syytekohdan (velallisen epärehellisyys) osalta toimittamatta ja näyttöä (pelkästään käräjäoikeuden tuomion ja muun kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston nojalla) arvioituaan muuttanut A:lle syytteen hylkäävää käräjäoikeuden tuomiota katsonut A:n syyllistyneen rikokseen sekä korottanut hänelle tuomittua ehdollista vankeusrangaistusta. EIT:n mukaan asian lopputulos, joka oli tullut A:lle yllätyksenä, huomioon ottaen oikeudenmukainen oikeudenkäynti olisi kuitenkin edellyttänyt, että A olisi saanut tilaisuuden syytteen riitauttamiseen hovioikeuden suullisessa käsittelyssä, jota siis nyt ei lainkaan sanotun syytekohdan osalta toimitettu. EIT katsoi, että hovioikeuden menettely oli EIS 6.1 artiklan vastainen ja velvoitti Suomen valtion suorittamaan A:lle vahingonkorvausta 3 000 euroa korkoineen.

6. EIT:n päätöksen mukaan hovioikeus oli siis menetellyt virheellisesti eivätkä virheet olleet suinkaan mitään pikkuvirheitä, vaan koskivat aivan keskeisiä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtejä: a) asianosaisen kuulemista (kuulemisperiaatetta), b) oikeutta sada puolustautua rikossyytettä vastaan ja c) suullisen käsittelyn toimittamatta jättämistä.

Kuulostaa todella vakavalta, mutta sellaista tämä oikeudenkäynnin "oikeudenmukaisuus" nyt vain on Suomessa ollut - KKO:n luvalla ja siunauksella useimmiten sitä paitsi!

7. Oikeuskirjallisuudessa on - itsekin olen saarnannut näistä teemoista jo parikymmentä vuotta - toki yritetty kiinnittää tuomareiden ja tuomioistuinten huomiota oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin, mutta puheet ovat yleensä kaikuneet kuuroille korville, kuten tästäkin ratkaisusta selvästi näkyy. Hovioikeudet ja KKO, oikeusministeriön virkamiesten ja oikeusministereiden (Johannes Koskinen, Leena Luhtanen, Tuija Brax jne.) suosiollisella myötävaikutuksella, ovat kiinnittäneet päähuomionsa lähestulkoon kokonaan oikeudenkäynnin tehokkuuteen ja siihen, miten valitusten tekoa käräjäoikeudesta hovioikeuteen voitaisiin estää ja valituksia seuloa.

8. Ne ja he ovat joko sokeita tai sitten ymmärtämättömiä, sillä he eivät ole nähneet - olleet näkevinään - tai ymmärtäneet, että vakavin puute suomalaisessa järjestelmässä ei ole suinkaan käsittelyn hitaus ja tehokkuuden puute, vaan nimenomaan oikeusvarmuuden ja menettelyn oikeudenmukaisuuden puuttuminen. Se ei tietenkään parane sillä, että kielletään valittaminen hovioikeuteen kokonaan tai rajoitetaan sitä tuntuvasti! Mutta tällainen hanke on jälleen kerran parasta aikaa eduskunnan valiokuntien käsiteltävänä.

9. Toki käsittelyn joutuisuudessakin on omat pulmansa ja Suomi on saanut EIT:ltä eniten huomautuksia juuri siitä syystä, mutta oikea lääke hitauden korjaamiseen ei tietenkään ole valitusoikeuden tuntuva rajoittaminen tai supistaminen, sillä sen myötä menetettäisiin loputkin takeet oikeusvarmuudesta ja päätösten oikeellisuudesta. Jos valitusoikeutta näyttökysymysten osalta hovioikeuteen rajoitetaan nyt hallituksen esityksessä ehdotetulla tavalla, on varmaa, että valitukset a) KKO:een ja b) ihmisoikeustuomioistuimeen tulevat lisääntymään merkittävästi. -

10. On outoa, että jopa Suomen Asianajajaliitto ja sen kantaviin voimiin kuuluva asianajaja Markku Fredman kannattavat ehdotettua valitusoikeuden rajoittamista hovioikeuteen. Toki AA-liitto ja Fredman ovat sikäli oikeassa, että käräjäoikeuksien kokonpanoja tulisi vahvistaa ja prosessin painopistettä siirtää tämän avulla nykyistä enemmän käräjäoikeuksiin. Mutta eihän valitusoikeutta hovioikeuteen pidä mennä pakolla rajoittamaan ennen kuin tämä käräjäoikeuksien vahvistaminen on käytännössä toteutunut niin, että sen voi havaita myös käytännössä! Tunnen sen verran hyvin käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien käytäntöjä ja ratkaisuja, että voin perustellusti väittää, että kaavailtu ja nyt jo eduskunnan käsiteltävänä oleva valitusoikeuden rajoittaminen valituslupamenettelyn avulla hovioikeudessa on ainakin näyttökysymyksen osalta virheratkaisu, joka heikentää ihmisten oikeusturvaa. - No, nyt tuli taas saarnattua, vaikkei tätä juttua aloitellessa ollut tarkoitus!

11. KKO totesi eilisessä ratkaisussaan (KO 2009:84), että EIS ei sellaisenaan velvoita jäsenvaltioita huolehtimaan siitä, että EIT:n toteamat ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevat loukkaukset johtaisivat (automaattisesti) lainvoimaisten kansallisten tuomioiden poistamiseen tai purkamiseen. Ylimääräisen muutoksenhaun eli siis tuomionpurun (Kari Uotin tapauksessa oli kyse tuomionpurusta) ja tuomiovirhekantelun (tässä uudessa tapauksessa oli kyse juuri kantelusta menettelyvirheen perusteella) edellytyksiä on kussakin tilanteessa arvioitava jäsenvaltion kansallisen oikeuden pohjalta, todetaan KKO:n perusteluissa.

12. KKO:n enemmistö päätyi siihen, että hovioikeudessa oli tapahtunut sellainen oikeudenkäyntivirhe, jota tarkoitetaan tuomiovirhekantelua koskevassa kansallisessa laissa eli oikeudenkäymiskaaren (OK) 31 luvun 1 §:n 4 kohdassa. Toisin sanoen kyseinen virhe tai virheet konstituoivat sekä EIS 6.1 artiklan rikkomisen että OK 31:1:n 4 kohdan tuomiovirheen. OK 31:1:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan poistaa tuomiovirheen perusteella, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut menettelyvirhe, jonka voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen; pikkuvirheiden takia lainvoimaista tuomiota ei siis poisteta. KKO siis poisti Helsingin HO:n 22.6.1999 antaman tuomion numero 1847 kysymyksessä olevilta osin ja palautti asian takaisin hovioikeuden käsiteltäväksi.

13. KKO:ssa oli äänestys 3-2. Enemmistön muodostivat oikeusneuvokset Lehtimaja, Rautio ja Esko. Vähemmistöön jäivät oikeusneuvokset Sippo ja Häyhä, jotka esittämillään perusteilla katsoivat, että tuomion poistamiseen ei ollut aihetta. Vähemmistön perusteluissa on minusta lyhyesti luonnehdittuna kyse eräänlaisesta pilkunviilauksesta, joka ei ainakaan minua vakuuttanut. Sipon ja Häyhän lähtökohtana oli, että lainvoimainen tuomio pysyy ja että tuomion poistaminen myöhemmin ilmi tuleen virheen johdosta tulee olla poikkeuksellista. Sippo ja Häyhä katsoivat, että kyseisessä tapauksessa hovioikeuden virheen ei voida otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen.

14. KKO:n enemmistön ja vähemmistön kannat poikkeavat siis lähinnä siinä suhteessa, miten OK 31:1:n 4 kohdan säännöstä virheen vaikutuksesta ("otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen") on tulkittava. Enemmistö saattoi nojautua oman kantansa tueksi aiempaan prejudikaattiin eli ennakkopäätöksen KKO 1995:95. Tuon ratkaisun sisältämän oikeusohjeen mukaan lainkäyttöä kohtaan tunnetun luottamuksen kannalta on tärkeätä, että OK 31 luvun 1 §:n 4 kohdan määräystä oikeudenkäyntivirheen vaikutuksesta jutun lopputulokseen ei tulkita ahtaasti. - Tämä oikeusohje on, kuten olen jo kirjassani Lainkäyttö (1995) esittänyt, täysin perusteltu, ja on paikallaan, että se on tullut nyt uudelleen KKO:n perusteluissa nimenomaan noteeratuksi.

15. Valittaja A:n piti siis hakea oikeutta kolme kertaa "kaikkein korkeimmista", ennen kuin hän pääsi oikeuksiinsa: ensin valituslupahakemus KKO:lle vuonna 1999, sitten valitus EIT:lle vuonna 2001 ja vihdoin kanteluhakemus KKO:lle vuonna 2007. Kuulostaako helpolta?

16. Mutta miksi KKO ei jo A:n valituslupahakemusta vuonna 1999 käsitellessään todennut hovioikeuden menettelyssä tapahtuneita virheitä? Kyse ei ole siitä, etteikö A olisi kiinnittänyt virheisiin huomiota valituslupahakemuksessaan, sillä oletan ilman muuta, että A perusti hakemuksensa jo tuolloin nimenomaan siihen, ettei häntä kuultu hovioikeudessa asianmukaisella tavalla. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö KKO:lla olisi ollut lain mukaan oikeus ja mahdollisuus myöntää valituslupaa ja ottaa asiaa tutkittavakseen, sillä laissa (OK 30:3) mainitaan yhtenä valitusluvan myöntämisen perusteena juuri niin sanottu kantelu- ja purkuperuste.

17. KKO presidentti Pauliine Koskelo selittää tämänpäiväisessä Hesarissa syyksi sen, että "valituslupajärjestelmän tarkoituksena ei ole systemaattisesti virheiden etsiminen hovioikeuden tuomioista, vaan että valituslupia annetaan (JV: alle kymmenessä prosentissa hakemuksista) lähinnä juttuihin, joista saa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle."

18. Koskelon selitys ontuu. Kun valituslupa myönnetään ns. ennakkopäätösperusteella, on kyse Koskelon mainitsemasta tarpeesta saada ja antaa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle. Mutta kuten sanottu, valituslupa voidaan OK 30:3:n nojalla myöntää myös niin sanotulla kantelu- ja purkuperusteella eli silloin, kun valitusluvan myöntämiseen "on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäyntivirheen tai muun virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava." Lupa voidaan sanotulla perustella siis myöntää, vaikka asiassa annettavalla ratkaisulla ei olisikaan välitöntä ennakkopäätösarvoa; luvan myöntämiseen siis riittää, että asiassa on ilmeisesti tapahtunut sellainen virhe, jonka nojalla tuomio voitaisiin poista tai purkaa.

19. KKO:n pitää kyllä maan ylimpänä tuomioistuimena kyetä tunnistamaan valituslupavaiheessa ilmiselvät oikeudenkäynti- eli tuomiovirheet, jotka valituksenalaista hovioikeuden ratkaisua rasittavat. Tätä on ilman muuta pidettävä lähtökohtana varsinkin silloin, kun valituslupahakemuksessa nimenomaan pyydetään valituslupaa juuri kantelu- tai purkuperusteella! Tässä tapauksessa KKO ei ilmeisesti 31.1.2001 A:n valituslupahakemuksen hylätessään "jostakin syystä" tunnistanut selvää tuomiovirhettä.

20. KKO hylkäsi A:n valituslupahakemuksen 31.1.2001 kokoonpanossa, johon kuuluivat jäseninä oikeusneuvokset Mikko Tulokas ja Kati Hidén, esittelijänä oli Reima Jussila. - Valituslupahakemus voidaan ratkaista myös kolmen jäsenen kokoonpanossa. KKO on itse aiemmin esittänyt muutettavaksi lakia niin, että "selvissä tapauksissa" valitusluparatkaisun KKO:ssa voisi tehdä myös yksi jäsen. - Tämän tapauksen valossa täytyy vain toivoa, ettei KKO:n sanottu toive lainmuutoksesta toteutuisi.

21. Uoti-ratkaisun yhteydessä todettiin, että tapaus oli ensimmäinen, jolloin KKO purkaa oman tuomionsa. Sanoisin, että asiallisesti myös tässä nyt selostetussa tapauksessa KKO joutui poistamaan oman päätöksensä, vaikka muodollisesti poistaminen kohdistuikin hovioikeuden tuomioon. Olihan KKO:lla mahdollisuus jo vuonna 2001 tunnistaa asiassa tapahtunut selvä tuomiovirhe, mutta tuolloin KKO hylkäsi valituslupahakemuksen ja juuri sen vuoksi A joutui menemään ensin ihmisoikeustuomioistuimeen ja hakemaan sen jälkeen hovioikeuden tuomion poistamista koska KKO ei vuonna 2001 sitä poistanut. - Tuliko tämä nyt varmasti selväksi? Siis se, että tässäkin tapauksessa KKO joutui faktisesti poistamaan aiemman oman tuomionsa.

22. Yksi asia vielä. KKO ei vakiintuneen käytäntönsä mukaan perustele valitusluvan hylkääviä ratkaisujaan mitenkään. Kun valituslupahakemus hylätään, ihminen tai yritys saa KKO:sta yhden sivun mittaisin paperin, jossa todetaan lakonisesti: Valituslupaa ei myönnetä." Ei siis minkäänlaisia perusteluja sille, miksi lupaa ei voitu myöntää. Olen monta kertaa puuttunut myös tähän epäkohtaan ja mielestäni osoittanut, että KKO:n käytäntö ei perustu lakiin; jopa perustuslaissa (21.2 §) korostetaan asianosaisen oikeutta saada asiassaan perusteltu päätös, ja tämä kuuluu olennaisena osana oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksiin.

23. Mitään ei kuitenkaan tässä(kään) suhteessa tapahtunut, ei edes sitä, että prosessilakiin (OK) olisi otettu nimenomainen säännös siitä, että KKO:n ei tarvitse perustella valitusluparatkaisujaan; tätähän voitaisiin kohtuudella pitää jonkinlaisena vähimmäisvaatimuksena. KKO:n jäsenet vain selittelevät tyylilleen uskollisina, että "noh, eiväthän päätöksen perustelemispykälät nyt sentään meidän valituslupapäätöksiämme koske." En ole vieläkään päässyt näistä puheista ja "perusteluista" selvyyteen, miksi laki ei koskisi KKO:ta.

24. Oikeusneuvos Lauri Lehtimaja yritti 1990-luvulla Eduskunnan oikeusasiamiehenä toimiessaan korjata tilannetta ja ehdotti, että KKO voisi ryhtyä perustelemaan ainakin merkittävimpiä valitusluparatkaisujaan. Tämä ehdotus otettiin KKO:ssa vastaan syvän ja pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Ja niinhän siinä siten kävi, että Lauri Lehtimajasta ei tullut Olavi Heinosen jälkeen KKO:n presidenttiä, vaan KKO esitti virkaan lähestulkoon yksimielisesti Leif Sevónia, joka myös virkaan nimitettiin.

60. Tapaus Eeva Vuori

1. Oikeusneuvos Eeva Vuori siirtyy eläkkeelle korkeimmasta oikeudesta (KKO) 1.3.2009 lukien. Hän on toiminut KKO:n jäsenenä vuodesta 1996 lähtien. Eeva Vuori oli megajulkkis vuonna 1997, jolloin häntä epäiltiin ns. huvilakauppojen yhteydessä vuonna 1990 tapahtuneesta veropetoksesta. Syyttäjä ei kuitenkaan nostanut syytettä, ja vaikka tämän jälkeen lehdistö ja monet arvovaltaiset henkilöt aina tasavallan presidenttiä ja oikeusministeriä myöten julkisesti vaativat Vuoren eroamista tai jopa erottamista virastaan, Vuori ei taipunut, vaan pysyi virassaan. Tuomarithan ovat käytännössä erottamattomia, sillä heidät voidaan erottaa virastaan vain tuomioistuimen tuomiolla sellaisen rikoksen johdosta, josta lain mukaan voidaan määrätä rikokseen syyllistyneelle virkamiehelle viraltapano.

2. Eeva Vuori valittiin 1997 Eeva-lehden äänestyksessä Vuoden Eevaksi, ja lehdistössä Eeva Vuoren tapaus oli ehdottomasti vuoden 1997 merkittävimpiä kotimaan uutistapahtumia. Olen kertonut tapaus - Eeva Vuoresta kirjassani Korkein oikeus kriisissä (230 sivua, 1997, Pandecta), ks. erityisesti s. 40-117 ja 204-226. Tuomioistuinlaitoksen hulluna vuotena 1997 tapahtui paljon muutakin omituista, josta pamfletissa myös kerrotaan.

3. Eeva Vuori (o.s. Jääskeläinen) syntyi vuonna 1945. Hän on niitä harvoja KKO:n jäseniä, jotka on nimitetty oikeusneuvoksen virkaan alioikeuden eli nykyisin käräjäoikeuden tuomarin virasta. - Nykyisin KKO:ssa Vuoren lisäksi vain kolme muuta alioikeustuomarin virasta nimitettyä jäsentä: Gustaf Möller, Liisa Mansikkamäki, Hannu Rajalahti ja Soile Poutiainen; viimeksi mainittukin oli itse asiassa ennen nimitystään tavallaan vain "käymässä" parisen vuotta käräjäoikeuden laamannin virassa toimittuaan sitä ennen pitkään KKO:n esittelijänä ja kansliapäällikkönä. - Eeva Vuori toimi ensin vuonna 1983 Pirkkalan tuomiokunnan ja sitten Tampereen raastuvanoikeuden - sen nimi muuttui vuonna 1993 Tampereen käräjäoikeudeksi - vuodesta 1985 alkaen vuoteen 1995 saakka, jolloin hänet nimitettiin KKO:n ylimääräisen oikeusneuvoksen virkaan. Hän oli aloittanut tuomioistuinlaitosuransa Turun hovioikeudessa, jossa hän toimi viskaalina 1974-1982 ja vt. kanneviskaalina vuonna 1982. Oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittamisen jälkeen Vuori työskenteli tutkijana ja siviilioikeuden assistenttina Turun yliopistossa 1967-74. Hän suoritti oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1972 ja kirjoitti pari Lakimies-lehdessä julkaistua artikkelia, mutta väitöskirja jäi lopulta tekemättä. Tampereelle Vuoren perhe muutti Turusta sen jälkeen kun Eevan aviomies, professori Ilkka Vuori oli vuonna 1981 valittu UKK-instituutin johtajaksi; tätä tehtävää Ilkka Vuori hoiti vuoteen 2001 asti, jolloin jäi eläkkeelle.

4. Tutustuin Eeva Vuoreen vuonna 1982, jolloin olin aloittanut Ikaalisten tuomiokunnan kihlakunnantuomarina. Eeva Vuori teki toukokuun lopulla hovioikeuden kanneviskaalina yhdessä apulaisenaan toimineen viskaali Leena Virtasen kanssa tuomiokuntaan normaalin kaksipäiväisen kanneviskaalin tarkastuskäynnin; näitä käyntejä alioikeuksiin tehtiin tuolloin joka toinen vuosi.

5. Kanneviskaalien tarkastukset olivat vielä 1960- ja -70-luvuilla aika tiukkoja tapahtumia, sillä hovioikeudesta lähetetyt "verikoirat" pyrkivät alioikeuksien arkistoissa nuuskimaan kihlakunnanoikeuksien pöytäkirjoista kaikenlaisia mahdollisia muoto- ja asiavirheitä, joilla jutun asianosaisten kannalta ei välttämättä ollut mitään merkitystä, mutta joista tuomareita vastaan voitiin nostaa virkasyytteitä. Vähitellen kanneviskaalien tarkastuskäyntien luonne muuttui: enää ei metsästetty virkavirheitä - tuomiokirjoja ja päätösluetteloita kyllä selattiin ainakin muodon vuoksi toki edelleen - vaan kanneviskaalien käyntien tarkoituksena oli lähinnä välittää hovioikeuden "terveisiä" tietyistä tärkeäksi katsotuista lainkäyttöä koskevista asioista, joiden osalta alioikeuksien käytäntöjä pyrittiin yhdenmukaistamaan. Tarkastustilaisuudet muuttuivat enemmänkin keskustelutilaisuuksiksi.

6. Tapana oli perinteisesti ollut, että kihlakunnantuomari ja sittemmin myös käräjätuomarit yrittivät järjestää kanneviskaalille jo tämän käynnin ensimmäisenä päivänä ja etenkin illalla niin "raskasta" ohjelmaa, ettei kanneviskaali ehtisi tai aina edes "jaksaisi" ainakaan toisena päivänä enää tarkastaa läheskään kaikkea sitä, mitä alioikeuden kansliassa olisi ollut tarkastettavissa. Muistan tällä kohdin hyvin, kun olin 70-luvun lopulla kihlakunnantuomarina Kauhajoen tuomiokunnassa. Juho Ahola, joka oli yksi tuomiokunnan kolmesta käräjätuomareista, harrasti lentämistä, ja selvää oli, että kanneviskaali vietiin heti ensimmäisenä tarkastuspäivänä lentämään Aholan pienkoneella. Täytyihän kanneviskaalin toki saada tietty yleiskuva koko tuomiokunnan alueesta ("kinkeripiiristä") ja sehän kävi parhaiten juuri ilmasta käsin! Olin kerran mukana tällaisella lennolla, enkä paljon ihmetellyt, kun kanneviskaali näytti maahan palattuamme hieman pahoinvoivalta, sillä Ahola tuntui tehneen ilmassa pari ylimääräistä "silmukkaa." Lisäksi Ahola herrasmiehenä ja paikkakunnalla pysyvästi asuvana virkamiehenä selvitteli vieraalle koko ajan alla näkyviä paikkoja, jolloin hän tapansa mukaan käänsi aina vähän väliä päänsä ja katseensakin kohti takapenkillä istuvaa kanneviskaalia, joka ymmärrettävästi hieman huolestui, että pystyykö tuo mies ohjaamaan konettaan lainkaan turvallisesti!

7. Olen kertonut ensitapaamisestani Eeva Vuoren kanssa kirjassa Korkein oikeus kriisissä (s. 40, otsikkona Prologi: Eeva ja minä) seuraavaan tapaan:

"Onko se tosiaan noin sininen?" Tämä huudahdus muistuu aina elävästi mieleeni kun puhutaan Eeva Vuoresta.

Tapasin Eeva Vuoren ensimmäisen kerran toukokuun lopulla 1982. Hän oli tuolloin Turun hovioikeuden kanneviskaalin ominaisuudessa normaalilla tarkastuskäynnillä Ikaalisten tuomiokunnassa, jossa olin kihlakunnantuomarina. Muistan, kuinka kanneviskaali astui virkahuoneeseeni yhdessä naispuolisen avustajansa kanssa ja kiirehti heti ihastuneena katsomaan ikkunasta alas Kyrösjärven suurelle selälle avautuvaa järvimaisemaa. Aurinkoisena päivänä se näyttikin kerrassaan upean siniseltä.

Kenties Eeva jo tuolloin haaveili maalaishuvilasta järven rannalla. Sen hän osti miehensä kanssa v. 1990 Virroilta viikko sen jälkeen, kun he olivat myyneet Turun huvilansa Lepän pariskunnalle.

Jos olivat maisemat kauniilta Ikaalisissa, niin eipä ollut vieraidenkaan ulkonäössä tai esiintymisessä moittimista. Eeva Vuori oli pirteän oloinen ja älykkään eloisasti keskusteleva henkilö. Eipä siis ihme, että Kauko Juhantalokin kertoi joskus minulle olleensa Turun opiskeluaikoinaan ihastunut Eevaan, mutta saaneensa tältä aina rukkaset.

8. Tuolloinen kanneviskaali osoittautui tarkastustyösään, joka muilta hänen kollegoiltaan ja yleensäkin jäi varsin pintapuoliseksi, tarkaksi ja ahkeraksi. Kun sitten illansuussa menimme kanneviskaalin ja tämän apulaisen sekä tuomiokunnan käräjätuomarin kanssa tavan mukaan paikkakunnan hotelliin iltaa istumaan ja kysyin, voisinko tarjota vieraille iltapalan kihlakunnantuomarin niukoista käyttövaroista, oli vastaus hieman yllättäen torjuva:

"Onkohan se oikein sopivaa? Sitä paitsi meillä on mukanamme omat eväät, jotka on tarkoitus vielä syödä hotellihuoneessa."

Ja niin kanneviskaali poistui ja me muut jäimme ihmettelemän, että jo nyt on aikoihin eletty! Mutta ehjä kanneviskaalia oli jo hänen hovioikeudesta tarkastusreissulle lähtiessään varoitettu, että sen Ikaalisten omalaatuisen ukkotuomarin kanssa sietää olla varovainen, tiedä, mitä kaikkea se taas keksii!

9. Seuraavan kerran tapasin Eeva Vuoren vasta vuonna 1994 oikeusministeriön alioikeustuomareille järjestämässä prosessinjohtoseminaarissa, johon osallistuin yhtenä kouluttajana; osanottajia oli 20-30. Seminaarissa käräjätuomari Vuori osoitti omaksuneensa monia kollegojaan paremmin vajaa vuotta aiemmin voimaan tulleen uuden alioikeusuudistuksen ja siviiliprosessin niksit ja uudistuneet työtavat. Seminaarin osallistui luennoitsijana myös oikeusneuvos Gustaf Möller, kaikkien tuomareiden ja advokaattien hyvin tuntema "Kustu", joka oli nimitetty oikeusneuvoksen virkaan pari vuotta aiemmin Toijalan tuomiokunnan kihlakunnantuomarin virasta; Möller on tunnettua juristisukua, hänen isänsä Carl Gustaf Möller toimi aikoinaan mm. oikeuskanslerina. Möller on yksi niistä harvoista KKO:n jäsenistä, jonka tunnen ja jonka kanssa voin sanoa olevani jonkinlaisissa väleissä. Nykyisin olen törmännyt Helsingissä harvoin käydessäni Mölleriin melkein aina sattumalta, kun olen piipahtanut iltaisin Liisankadun Kolmessa Kruunussa, joka näyttää olevan nykyisin Möllerin kantapaikka.

10. Möller otti vuonna 1994 tapaamisemme yhteydessä puheeksi, että KKO:ssa avautuisi vuoden 1995 alusta ylimääräisen oikeusneuvoksen virka, ja hän kyseli minultakin - ei suinkaan sitä, olisinko minä kenties kiinnostunut hommasta (!) - olisiko joku, jota minä voisin kenties suositella sanottuun virkaan. Vastasin suoralta kädeltä, että onhan meillä tämä Eeva Vuori, joka tuntuu pätevältä tuomarilta ja on kaiken lisäksi vielä oikeustieteen lisensiaatti. Viimeksi mainittu perustelu oli rivien välissä ystävällismielistä vinoilua Mölleriä kohtaan, sillä hän on itsekin lisensiaatti ja hän valmisteli väitöskirjaansa - joka olisi kosketellut tietenkin välimiesmenettelyä - varsin kauan, mutta tekemättä se kuitenkin häneltä jäi. Möllerillä ei tuntunut olevan mitään ehdotustani vastaan.

11. Niinhän siinä sitten kävi, että jo parin kolmen kuukauden kuluttua näin Hesarissa pikku-uutisen, jonka mukaan KKO:n ylimääräiseksi oikeusneuvoksesi oli vuoden 1995 alusta nimitetty käräjätuomari, OTL Eeva Vuori. Varmaan Vuori olisi nimitetty virkaan ilman minun Möllerille antamaa vinkkiänikin, mutta toisaalta melko yleisesti juristipiireissä tiedetään, että KKO:n jäseneksi on viidentoista viimeisen vuoden aikana nimitetty aika monta Kustun kannattamaa ja esille ottamaa ehdokasta. Kuten olen kirjassani todennut, Kustulla katsotaan jostakin syystä olevan niin sanotusti hyvä "nenä" (vainu) virkanimitysasioissa!

12. Eeva Vuoren ei tarvinnut olla KKO:ssa tavallaan koeajalla kuin vuoden verran, sillä jo seuraavaa vakinaista oikeusneuvosta valittaessa hänet nimitettiin KKO:n vakinaiseksi jäseneksi vuoden 1996 alusta lukien. Kuka olisi tuolloin uskonut, että puolentoista vuoden kuluttua median puhutuimpana teema oli kuukausikaupalla tapaus Eeva Vuori ja että hänen eroaa tai jopa erottamistaan vaadittiin laajasti aina tasavallan presidentistä alkaen!

13. Minulta on pari kolme kerta muulloinkin kyselty hieman KKO:n joidenkin oikeusneuvosten toimesta kantaa tai käsitystä jonkun tietyn tuomarin sopivuudesta ja/tai pätevyydestä KKO:n jäseneksi. Eeva Vuoren lisäksi ainakin kerran minun kannattamani ehdokas on myös nimitetty oikeusneuvoksen virkaan. Kenenkään ei kannata huolestua, sillä näillä harvoilla kerroilla en ole ollut "epäämässä" kenenkään mahdollisuutta tulla nimitetyksi. Näitä kyselyjä ei ole minulle tullut enää moniin vuosiin. Käräjäoikeuksista tai hovioikeuksista KKO:n jäseneksi pyrkivän mahdollisuudet tulla valituksi ovat useimmiten kiinni sitä, millaisen lausunnon asianomaisen viranhakijan hovioikeus ja nimenomaan hovioikeuden presidentti antavat - tietenkin epävirallisesti - KKO:lle tai jollekulle yksin asiaa kysyvälle oikeusneuvokselle tai KKO:n presidentille.

14. Minulla on on sellainen käsitys, että nykyinen KKO:n presidentti Pauliine Koskelo, joka toimii myös tuomarivalintakunnan puheenjohtajana, päättä melko itsevaltaisin ottein siitä, kuka tai ketkä kulloinkin tulevat nimitetyiksi oikeusneuvoksen virkaan. Tämä nähtiin viimeksi alkuvuodesta 2008, jolloin KKO:een viimeksi nimitettiin kaksi uutta oikeusneuvosta; Koskelon kandidaatit tulivat valituiksi ja muut ehdokkaat saivat vain jonkun hajaäänen KKO:ssa. - Täytyypä seurata tulevan helmikuun aikana hyvin tarkasti Eeva Vuoren jälkeen valittavan uuden oikeusneuvoksen valintaprosessia!

15. Niin, mistä "tapaus Eeva Vuoressa" oikeastaan oli vuonna 1997 kyse? En aio ryhtyä tässä selostamaan yksityiskohtia enkä ikein pääkohtiakaan, vaan viittaan perusteelliseen esitykseeni kirjassani Korkein oikeus kriisissä. Tuo kirja kuten kaikki muutkin kirjani, paria viimeisintä 3-4 vuota sitten ilmestynyttä rikosprosessioikeuden oppi- ja käsikirjaa lukuun ottamatta, taitavat vain olla loppuun myytyjä! Ja KKO kriisissä -kirjan kustantajakin, jona toimi Lapin yliopiston juristiopiskelijajärjestö Artiklan omistama kustannusyhtiö Pandecta, on lopettanut jo ajat sitten toimintansa. Pandectan loppu ei koittanut kirjani johdosta eikä myöskään vielä aivan pian sen jälkeenkään, vaan vasta 2000-luvulle tultaessa.

16. Aivan lyhyesti sanottuna Vuoren kiirastuli alkujuuret ovat ja itse "rikoskin" tapahtui Turussa - kuinkas muuten! Eeva ja Ilkka Vuori tunsivat ilmeisesti aika hyvin Turussa asuvan Ilkka ja paula Vuoren. Juhani leppä opiskeli Turussa juridiikkaa saman aikaan kun Eeva oli yliopistolla assistenttina. Leppä toimi opiskelijajärjestö LEXin kapakan isäntänä ja valmistuttuaan 1972 ensin yliopiston eri tiedekuntien hallintotehtävissä. Tämän jälkeen Juhani Lepän ura urkeni mukavasti, sillä hän toimi ensi lähes 10 vuotta Turun yliopistosäätiön toimitusjohtajana, viitisen vuotta Turun KOP:n apulaisjohtajana, kunnes hänet vuonna 1989 valittiin kokoomuksen mandaatilta 41-vuotiaana Turun ykköskaupunginjohtajaksi.

17. Mutta sitten alkoi tulla tapapakkia, ja vuonna 1995 Juhani Leppä sai Turun käräjäoikeudessa syytteen yhdessä Turun verojohtajan Erkki Jääskeläisen - tämä ei ole mitään sukua Eeva Vuorelle o.s Jääskeläinen - ja liikemies Heikki Elian kanssa ns. Matintalo-jutussa. Vuonna 1996 Turun hovioikeus tuomitsi mainitut kolme syytettyä vankeusrangaistuksiin velallisen epärehellisyydestä, aiemmin käräjäoikeus tuomitsi heidät verorikoksista. Lepälle tuomittu rangaistus oli yhdeksän kuukautta vankeutta ehdollisena, mutta kovempi seuraamus hänelle oli se, että jo käräjäoikeus oli tuominnut hänet viralta pantavaksi kaupunginjohtajan virasta ja hovioikeus pysytti sanotun rangaistuksen.

18. Matintalo-jutun asianosaiset hakivat KKO:lta valituslupaa, mutta lupa myönnettiin vain lääninverovirastolle, jonka vahingonkorvausvaatimus oli jätetty alemmissa oikeusasteissa tutkimatta. Lepän samoin kuin kahden muun tuomitun lupa-anomukset hylättiin, mikä merkitsi sitä, että hovioikeuden tuomio sai tuomittujen rangaistusten osalta lainvoiman. Valituslupa-asian ratkaistiin KKO:ssa esittelijän esittelystä kahden jäsenen kokoonpanossa, mikä on normaali käytäntö; toki valituslupa-asia voidaan ratkaista myös kolmijäsenisessä kokoonpanossa. Kyseisessä tapauksessa esittely KKO:ssa pidettiin 17.9.1996 ja päätös oli yksimielinen ja sen tekivät oikeusneuvokset Pirkko-Liisa Haarmann ja Eeva Vuori. Kuten tunnettua, KKO ei millään tavalla perustelu valitusluparatkaisujaan, joten emme voi tässä tai missään muissakaan tapauksessa, jolloin lupa-anomus hylätään, tietää, miksi KKO on päättänyt näin tehdä, olemme arvelujen varassa.

19. Juhani Leppä sai tiedon KKO:n epäävästä valituslupapäätöksestä KKO:n lähettämässä kirjeessä 25.9.1996, johon liittyneestä KKO:n valitusluparatkaisun jäljennöksestä hän vasta tuli tietämään, että Eeva Vuori oli osallistunut valituslupa epäämässä. Tämän jälkeen Juhani Leppä nosti asiasta "metelin", eli hän teki KKO:lle marraskuussa 1996 kantelu- ja purkuhakemuksen, jossa hän väitti, että Eeva Vuori oli ollut KKO:ssa esteellinen, koska tämä oli ollut mukana vuonna 1990 tehdyssä Tyynelän tilan kaupassa, jossa Juhani Leppä oli kertomansa mukaan maksanut tilan myyjinä toimineille Eevalle ja tämän aviomiehelle Ilkka Vuorelle mustaa kauppahintaa 200 000 markkaa, jota ei siis olut merkitty kauppakirjaan, jonka perusteella myyjät joutuivat maksamaan kauppahinnasta veroa valtiolle. Kaupanteon yhteydessä Juhani Leppä kertoi ilmoittaneensa Vuoren puolisoille saaneensa kauppahinnan maksamiseen tarvittavat varat nimenomaan Matintalon kiinteistönkaupasta.

20. Kuten olen aiemmin tässä blogissa jo selostanut - mm. parveketupakointijutun yhteydessä - kyseinen käytäntö, jonka mukaan asianosainen saa vasta valituslupapäätöksen tai KKO:n tuomion jälkeen tietää ratkaisuun osallistuneiden tuomareiden nimet, on varsin epätyydyttävä, koska asianosaiset eivät voi silloin käyttää heille kuitenkin lain mukaan kuuluvaa oikeutta tehdä esteellisyysväite. Mutta KKO, joka on ilmeisesti sulkenut korvansa kaikelta arvostelulta - sokeahan oikeuden jumalatar on kuulemma aina ollut - jatkaa vuodesta toiseen valitsemallaan tiellä ja katsoo, että kun näin on tehty ennen, niin samalla tavalla tehdään myös nyt ja samoin tullaan tekemään tulevaisuudessakin! KKO toimii siis ikään kuin valtiossa valtiossa - siis omien menettelytapojensa mukaan ja laista piittaamatta.

21. Tieto Vuoren puolisoiden ja Lepän puolisoiden vuonna 1990 tekemästä huvilakaupasta vuoti kohta tämän jälkeen julkisuuteen - vuotajaa ei liene vaikea arvata - ja jo 2.10.1996 HS:ssa oli pikku-uutinen, jossa kysyttiin Eeva Vuorelta, miksei hän ollut jäävännyt itseään KKO:ssa, vaikka hän oli vuonna 1990 myynyt huvilan Lepälle? Lehti kysyi Vuorelta myös, oliko hänen osallistumisensa Matintalo-asian käsittelyyn KKO:ssa ollut moraalisesti oikein. Eeva Vuori vastaisi, että hänen osallistumisensa asian käsittelyyn oli ollut sekä oikeudellisesti että moraalisesti oikein.

22. Leppä oli Matintalo-jutun esitutkinnassa kertonut, että hän oli käyttänyt Matintalon osakkeiden myynnistä saamansa rahat, 1,2 milj. markkaa, kesähuvilan ostoon perheelleen, ja kyseinen huvilakauppa oli juuri se sama, jossa Vuoret olivat myyjinä ja Lepät ostajina. Lepän perhe oli ollut ikii-ihastunut Vuoren puolisoiden Turun Kakskerrassa omistamaan Tyynelä-nimiseen huvilaan, sillä he olivat asuneet huvilassa vuokralaisina jo 1980-luvun alusta lähtien, koska Tyynelä oli ajan mittaan käynyt Vuorille tarpeettomaksi. Vuoret olivat katsastelleet itselleen uutta kesä- tai huvilapaikkaa, ja kun sellainen löytyi Virroilta - sen osalta tehtiin se "toinen" ja myös aika mystinen huvilakauppa - olivat Vuoret valmiita suostumaan Leppien ostotarjoukseen ja myymään Tyynelän huvilan heille.

23. Tyynelän huvilatilan kauppa tehtiin lopullisesti perjantaina 11.5.1990 allekirjoitetulla ja julkisen kaupanvahvistajan samana päivänä todistajansa kera vahvistamalla kauppakirjalla. Kauppakirjan allekirjoitus ja kaupanvahvistajan vahvistaminen tapahtuivat Lepän pariskunnan asunnossa Hurtinkadulla Turussa, jonne Vuoren puolisot olivat saapuneet varta vasten Tampereelta. Kauppakirjaan tilan kauppahinnaksi on merkitty 800 000 markkaa ja kauppakirjan mukaan se kuitattiin maksetuksi kaupanteon yhteydessä Ilkka Vuoren pankkitilille samana päivänä suoritetulla pankkisiirrolla.

24. Myöhemmin on ilmennyt, että kauppahinnan lisäksi ostajat maksoivat Vuorille lisäksi ns. mustana kauppahintana 200 000 markkaa, maksu tapahtui käteisellä sanotussa kaupantekotilaisuudessa. Kun mustaa kauppahintaa ei merkitty kauppakirjaan, säästyivät myyjät eli vuoren puolisot maksamasta tuolta osin valtiolle kaupan johdosta veroa yhteensä 18 720 markkaa, josta Eevan osuus oli 8 720 markkaa. Sen Vuoren puolisot suorittivat, kun veron pimittäminen oli lopulta ilmennyt ja sitten, ensiksi tapahtuneen kiistämisen jälkeen, myös Ilkka Vuoren toimesta tunnustettu, vasta vuonna 1997.

25. Kuten sanottu, olen kirjassani selostanut kaupanteon ja kaikki muutkin tilanteen ja syytteen nostamiseen liittyvät asiat ja kysymykset juurta jaksaen, enkä lähde niitä tässä toistamaan. Eeva Vuoren osalta kysymys oli yksinkertaisesti sanottuna siitä, tiesikö hän sanotusta mustasta kauppahinnasta vai ei, ja oliko hän siis syyllistynyt veropetokseen vai ei. Olivatko Ilkka Vuori ja Juhani Leppä "junailleet" keskenään sanotun mustan kauppahinnan, vai oliko myös Eeva juonessa mukana ja, jos oli, niin miten aktiivisesti?

26. Asiassa oli kyse tyypillisestä sana sanaa vastaan -tilanteesta. Molemmat Lepän puolisot kertoivat poliisikuulusteluissa yhtäpitävästi, että musta kauppahinta 200 000 markkaa ladottiin pöytään kaupantekotilaisuudessa, jolloin myös Eeva oli paikalla ja ainakin näki tuon 200 000 markan erän maksun. Eeva Vuori kiisti kuulusteluissa jyrkästi nähneensä mitään käteisen rahan maksua sekä sen, että hän olisi ollut tietoinen asiasta. Ilkka Vuori muutti kertomustaan kuulustelujen edetessä. Aluksi hän kiisti Juhani Lepän väitteen kokonaan, mutta sitten kun hänen oli pakko tunnistaa oma osuutensa, hän kertoi, että hän oli yksin junaillut mustan kauppahinnan Juhani Lepän kanssa, eikä Eeva tiennyt asiasta yhtikäs mitään. Juhani Lepänkään kertomukset eivät olleet esitutkinnassa täysin yksiselitteisiä, vaan hän joutui muuttamaan sitä joiltakin osin, mutta sen suhteen, että Eeva oli hyvin tietoinen asiasta ja oli nähnyt, miten hän "latoi" 200 000 markkaan pöytään kaupantekotilaisuudessa, Juhani pysyi kertomuksessaan. - Kaupanvahvistaja todistajineen saapui paikalle vasta, kun kaupan osapuolet olivat sopineet asiasta, joten hän ei voinut kertoa mitään mustan kauppahinnan maksusta.

27. Poliisi vei asian esitutkinnan jälkeen syyttäjälle syyteharkintaa varten. Syyteharkintaan liittyi monia hieman eriskummallisia pirteitä, joista olen kertonut kirjassani. Syyteharkinnan suoritti lääninsyytäjä Kari Hemminki, ja hän päätyi päätöksessään 24.1.1997 siihen, ettei Eeva Vuoren osalta ollut esitetty laissa edellytettyjä todennäköisiä syitä syyllisyydestä, jotta syyte olisi voitu nostaa. Hemminki jätti syytteen nostamatta myös Ilkka Vuorta sekä lepän puolisoita vastaan ns. seuraamusluontoisilla perusteilla, vaikka katsoikin Ilkka Vuoren syyllistynen veropetokseen; syyttäjä vetosi mm. siihen, että Ilkka Vuoren osalta pimitetyn veron määrä, 10 000 markkaa, oli hänen vuonna 1990m maksamiinsa veroihin ja maksuihin (yhteensä 321 611 mk) nähden pieni. Tämä on luonnollisesti outo perustelu, sillä sehän tarkoittaa itse asiassa sitä, että mitä varakkaammasta ihmisestä on kyse, sitä suuremmasta veronpimityksestä hänet voidaan jättää "kohtuusperusteella" syytteeseen asettamatta.

28. Lääninsyyttäjän päätös ei olut minusta oikea, koska niiden faktojen perusteella, mitä lääninsyyttäjän päätöksestä ilmeni, näytti ilmeiseltä, että syytteen nostamiseen oli todennäköisiä syitä, siis myös Eeva Vuoren osalta. Haluan korostaa, että en ole koskaan, en siis myöskään edellä mainitussa kirjassani, väittänyt, että Eeva Vuori olisi syyllistynyt veropetokseen tai johonkin muuhun verorikokseen - mm. professori Erkki Aurejärvihän on väittänyt tätä julkisuudessa hyvin suorasanaisesti. Olen vain laajasti mielipidettäni perustellen esittänyt, että syytteen nostamisen edellytykset olivat kyseisessä tapauksessa olemassa ja näihin kuului myös se, että jos syyte olisi nostettu, olisi Eeva Vuoren syypääksi toteavaa tuomiota voitu senhetkisen aineiston perusteella pitää todennäköisempänä kuin syytteen hylkäävää ratkaisua (ks. kirjani s. 85).

29. Syytteen nostamista voitiin perustella myös väitetyn rikoksen painavalla selvittämisintressillä, sillä kohdistuivathan rikosepäilyt maamme ylimmän tuomioistuimen tuomariin. Lisäksi arvioinnissa painoi myös se käytännöllinen seikka, että suullisessa ja välittömässä oikeudenkäynnissä asia olisi tullut puolin ja toisin perustellusti käsitellyksi ja paljon paremmin kuin esitutkinnassa ja syyttäjän yksinomaan kirjalliseen esitutkinta-aineiston pohjalta suorittamassa syyteharkinnassa. Oikeudenkäynnissä Vuori olisi saanut tilaisuuden puolustautua, ja voi hyvinkin olla, että syyte olisi lopulta hylätty kaikissa oikeusasteissa.

30. Päätin siis reagoida heti, sillä aikaa ei ollut tuhlattavaksi, koska kyseisen veropetosrikoksen syytteeseenpanoaika vanhenisi jo viikon kuluttua eli 31.1.1997. Lähetin lääninsyyttäjän päätöstä kritisoivan kirjoitukseni heti syyttäjän ratkaisun antopäivää seuranneena päivänä eli 25.1. Helsingin Sanomille, mutta sieltä vastattiin lakonisesti, että juu, kyllä kirjoitus julkaistaisiin, mutta vasta "vuorollaan" eli mahdollisesti vasta viikon parin kulutta. Tämän kuultuani lähetin saman kirjoitukseni Aamulehteen, jossa se julkaistiin 29.1.

31. Tuolloin Suomeen ei ollut vielä perustettu valtakunnansyyttäjän virkaa eikä valtakunnansyyttäjänvirastoa, vaan ylimpänä syyttäjäviranomaisena toimi muiden tehtäviensä ohella valtioneuvoston oikeuskansleri. Päätin kannella lääninsyyttäjän syyttämättäjättämispäätöksestä oikeuskanslerille, joka olisi voinut kyllä ottaa asian myös omasta aloitteestaan tutkittavaksi, mutta näinhän ei käytännössä juuri koskaan tehdä, jos rikoksesta epäillään korkeassa asemassa olevaa virkamiestä tai tuomaria; kansalaisten täytyy siis "herättää" oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies ja yrittää saada heidät heidät toimimaan! Faksasin siis 29.1. oikeuskanslerille osoitetun kirjelmäni, jossa pyysin häntä tutkimaan lääninsyytäjän syyteharkintapäätöksen uudelleen. Kiinnitin huomiota myös siihen, että lääninsyyttäjä ei ollut päätöksessään kantaa lainkaan toiseen vuoren puolisoiden tekemään huvilakauppaan eli Virtain Kaisanniemen tilan kaupan kuvioihin, vaikka myös tätä kauppaa oli esitutkinnassa poliisin toimesta selvitetty.

32. Kanteluni ratkaisi oikeuskanslerinvirastossa 31.1.1997 apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen. Hän valitteli käytettävissä olleen ajan lyhyttä, mutta jos Pasanen olisi ottanut asian viran puolesta selvitettäväkseen, olisi hänellä ollut aikaa enemmän käytettävissään. Julkisuudessa Jukka Pasanen luonnehti tapausta sanomalla, että se oli kuin "yliaikamaali;" Kotkasta kotoisin oleva Pasanen on tunnettu jalkapalloharrastuksestaan. Sitä paitsi ilmeni, että Pasanen oli ollut yhteydessä lääninsyyttäjään jo ennen kuin tämä teki oman päätöksensä, toisin sanoen syyttäjät olivat olleet yhteistyössä ja Pasanen saattoi antaa neuvojaan ja ohjeitaan Hemmingille. Tämä ei estänyt Pasasta ottamasta kantaa kanteluuni, jossa arvosteltiin lääninsyyttäjän päätöstä, johon Pasanen oli saattanut ehkä ratkaisevasti vaikuttaa! - Näissä olosuhteissa ja esteellisyysnäkökohdat huomioon ottaen oikeuskanslerin olisi tietenkin pitänyt ratkaista itse asia eikä antaa sitä Pasasen ratkaistavaksi.

33. Apulaisoikeuskanslerin päätös oli kyllä aika odotettu, sillä olihan Suomessa tuohon mennessä jo pitkään totuttu ajatukseen, jonka mukaan "korppi ei korpin silmää noki", eli mitä arvovaltaisemmasta ja korkeammasta virkamiehestä on kyse, sitä korkeammalle käytännössä syytekynnys nousee ja nostetaan. Jukka Pasasen mukaan lääninsyyttään ei olut ylittänyt lain mukaan hänelle kuuluvaa harkintavaltansa eikä itse nähnyt olevan aihetta nostaa syytettä Eeva Vuorta eikä muitakaan epäiltyjä vastaan. Pasanen kyllä totea, että toisenlainenkin ratkaisu olisi voinut olla mahdollinen, mutta hän ei pitänyt näyttöä Eeva Vuorta vastaan riittävänä syytteen nostamiseksi. Toisen eli Virtain huvilakupan osalta Pasanenkaan ei antanut lausuntoa, mutta viittasi päätöksensä niukoissa perusteluissa hieman arvoituksellisesti siihen, että "jälkimmäiseen kiinteistönkauppaan liittyen on esitettävissä aihetodistelua hänen (siis Eeva Vuoren) osallistumisestaan järjestelyyn laajemmin."

34. Pasasen päätöksen tultua julki - kommentoin luonnollisesti sitäkin lehdistössä - alkoi mediassa pikkuhiljaa voimistua kohu Eeva Vuoren ja KKO:n ympärillä, joka kasvoi kesään mennessä suomalaisissa oloissa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin. Päällimmäisenä oli joka suunnalla ajatus, jonka mukaan Eeva Vuoren pitäisi erota, koska koko KKO:n uskottavuus on hänen tapauksensa johdosta mennyt. KKO:n presidentti Olavi Heinonen näytti kadottavan otteensa KKO:n johdossa lähes tyystin, mikä ilmeni hänen lähes epätoivoista parahduksistaan haastatteluissa. Hän olisi ollut valmis vaikka säätämään erillislain, jonka avulla olisi mahdollistettu - voimassa olevan perustuslain vastaisesti (!) -Eeva Vuoren erottaminen tai siirtäminen johonkin toisen virkaan. Tätä hanketta valmisteli Heinosen toimeksiannosta tai ainakin yhteisymmärryksessä hänen kanssaan silloinen oikeusministeri Kari Häkämies. Eduskunnassa keskusteltiin asiasta, ja myös Tasavallan Presidentti Martti Ahtisaari vaati julkisesti Eeva Vuorta eroamaan virastaan - jo siis oli aikoihin eletty!

35. Kuten olen kirjassani toennut, syyttäjät Hemminki ja Pasanen tekivät ratkaisuillaan itse asiassa karhunpalveluksen ensinnäkin Eeva Vuorelle, joka olisi saanut, jos syyte olisi nostettu, tilaisuuden taitavan advokaatin avustamana tilaisuuden puhdistaa maineensa oikeudenkäynnissä ja sen jälkeen mahdollisesti annetulla vapauttavalla tuomiolla. Mutta karhunpalvelus tehtiin myös KKO:lle ja sen myötä kaikille tuomioistuimille ja niiden arvostukselle ja - syyttäjälaitos huomioon ottaen - lopulta koko suomalaiselle oikeuslaitokselle ja sen uskottavuudelle ja luotettavuudelle.

36. Tavallisten ihmisten reaktiot olivat kaikkein hurjimpia, sillä niissä Eva Vuorta ja koko KKO:ta kehotettiin lievästi sanoen painumaan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa! Selvä lynkkausmieliala oli valalla, ja samassa rytäkässä otettiin esiin ja kritisoitiin maanrakoon myös KKO:n tumareiden nimitysjärjestelmä, oikeusneuvosten moninaiset sivutoimet ja erityisesti heidän lukuisat ja rahakkaat välimiestehtävänsä. Olin ollut mukana panemassa keskustelua vireille - HS:n Susanna Reinbothin mukaan juuri minä olisin heiluttanut tahtipuikkoa ja roiskuttanut rapaa KKO:n seinille oikein suurella kauhalla (!) - mutta tästähän minun osaltani ei tietenkään ollut kyse. Minähän jouduin jopa puolustamaan Eeva Vuorta julkisesti (Aamulehden kirjoituksessani), kun näytti, ettei hänellä ollut enää juuri ketään muita puolustajia! Vastustin tietysti myös Heinosen ja Häkämiehen suunnitelmia perustuslain muuttamisesta.

37. Kantelin lääninsyyttäjän menettelystä vielä eduskunnan oikeusasiamiehelle, jona toimi tuolloin virkavapaalla KKO:n oikeusneuvoksen virastaan ollut Lauri Lehtimaja. Tarkoituksena oli selvittää, oliko lääninsyyttäjä menetellyt oikein eli olisiko syytteen nostamiselle kuitenkin ollut lailliset edellytykset. Jukka Pasanen osuutta oikeusasiamiehellä ei ollut toimivaltaa tutkia, mutta jos oikeusasiamies katsoisi, että syyte Eeva Vuorta olisi tullut nostaa, saisi myös Pasanen välillisesti "nuuskaa" oikeusasiamieheltä. Myös Juhani Leppä kanteli oikeusasiamiehelle ja hänen kantelunsa kohdistui tietenkin myös Eeva Vuoreen siltä osin kuin tämä oli lepän väitteen mukaan esteellisenä osallistunut hänen asiansa ratkaisemiseen KKO:ssa.

38. Oikeusasiamies Lauri Lehtimaja antoi päätöksensä kanteluihin 19.6.1997. Hän ratkaisi asian oikeusasiamiehentoimiston kansliapäällikkönä tuolloin olleen Jaakko Jonkan esittelystä. Jaakko Jonkka olikin asiassa mahdollisimman pätevä asiantuntija, sillä hän olisi julkaissut vuonna 1991 korkeatasoisen väitöskirjan juuri syyteharkinnassa esille tulevasta syytekynnyksestä eli niistä edellytyksistä, joiden vallitessa syyte voidaan nostaa.

39. Lehtimajan ja Jonkan päätös on hyvin seikkaperäinen ja harvinaisen seikkaperäisesti ja selkeästi perusteltu. Siinä on selvästi noudatettu Jaakko Jonkan väitöskirjassaan kehittelemää punnintamallia; olen kommentoinut Lehtimajan päätöstä kirjassani Korkein oikeus kriisissä (1997) s. 204-218. Nyt saati vihdoin oikea ratkaisu, kun oikeusasiamies katsoi, että Eeva Vuorta olisi pitänyt syyttää; päätös oli luonnollisesti selkeä arvovaltatappio apulaisoikeuskansleri Jukka Pasaselle, vaikka Lehtimaja ei muodollisesti hänen osuuttaan tutkinutkaan. Kun tapauksessa oli epäilty verorikoksesta, kuten Lehtimaja totesi, "oikeuslaitoksen oman piiriin kuuluvaa vaikutusvaltaista henkilöä", olisi syyteharkinnassa ollut erityistä syytä painottaa asian selvittämisintressin ja yleisen edun tärkeyttä . Lääninsyyttäjä ja apulaisoikeuskanslerihan olivat painottaneet yksipuolisesti vain rikoksesta epäillyn oikeusneuvoksen oikeusturvaintressiä. Loppukaneettina Lehtimajan ja Jonkan päätöksessä todetaan näin:

Oikeusjärjestyksen uskottavuus ja luottamus lainkäytön tasapuolisuuteen ja puolueettomuuteen olisivat edellyttäneet syytteennostamista, jota epäselvä näyttökysymys olisi voitu käsitellä riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa toimitetussa julkisessa oikeudenkäynnissä, jossa asian selvittäminen olisi tapahtunut perusteellisemmin ja luotettavammin kuin kirjallisen esitutkinta-aineiston tutkimiseen perustuvassa syyteharkinnassa

40. Kuten sanottu, Eeva Vuorella olisi ollut oikeudenkäynnissä mahdollisuudet saada maineensa puhdistetuksi syytteen hylkäävällä vapauttavalla tuomiolla. Oikeusneuvos Vuorta on toki pidettävä nytkin täysin syyttömänä, kun syytettä ei nostettu, mutta epäilyt jäivät tietenkin itämään, ei siitä mihinkään päästä, vaikka syyttömyysolettamaperiaate onkin voimassa. Mikä on totuus huvilakaupoista ja Eeva Vuoren osuudesta ja tietoisuudesta, tämä kysymys jäi selvittämättä. Miksi syytettä ei sitten nostettu? Vastaus lienee aika yksinkertainen: jos syyte olisi nostettu, olisivat paineet ja vaatimukset Vuoren eroamisesta kasvaneet entisestään, ja tätä KKO:n arvovallan ei katsottu kestävän. Mutta loppujen lopuksi syytteen nostamatta jättäminen nakersi KKO:n uskottavuutta vielä enemmän.

41. Eeva Vuori veti roolinsa KKO:n jäsenenä tyynesti loppuun asti. Siihen, mikä oli Eeva Vuoren panos KKO:n toiminnassa ja ratkaisuissa, emme voi saada vastausta, koska, kuten olen aiemmin kertonut, KKO toimii kollektiivisesti, joten sen ratkaisuista ja perusteluista ei ilmene, kuka on kulloinkin ollut ratkaisusta ilmenevän oikeusohjeen "löytäjä" tai ajaja. Mikään mielipidejohtaja tai "vaikuttaja" Eeva Vuori ei ole KKO:ssa ollut, se on selvää, vaan hän on kuulunut KKO:n jäsenistössä varovaiseen keskikastiin. Mielipidevaikuttajia ja suurtenlinjojen vetäjiä lienee nykyisessä KKO:ssa yleensäkin aika vähän, mikä johtuu paljolti jäsenten sisäänlämpiävästä rekrytointitavasta. Kuten tunnettua, KKO, samoin kuin KHO, täydentää käytännössä itse itseään, joten inhimillisistä syistä johtuu, ettei ylimmän tuomioistuimen jäsenistöön edes haluta kovin näkyviä mielipidejohtajia tai "liian päteviä" tuomareita. Äkkiseltään mieleen ei juolahda kuin kaksi jäsentä, joita ehkä voitaisiin kuvata suurten linjojen vetäjäksi KKO:ssa. Toinen on presidentti Pauliine Koskelo EU-oikeuden ja kansallisen siviilioikeuden osalta, ja toinen taas oikeusneuvos Lauri Lehtimaja rikos- ja prosessioikeuden sekä ihmisoikeusoikeuksien tuntijana.

42. Toivotan Eeva Vuorelle hyviä eläkevuosia, hänen lempiharrastuksiinsa kuuluu kuulemma hiihto, joten nythän sitä sitten on hyvää aikaa hiihdellä! Mutta miten sitten kävi "loppupeleissä", kuten nykyisin on tapana kivasti sanoa, muille tapaus-Vuoreen liittyvien henkilöiden osalta?

43. KKO:n presidentti Olavi Heinonen ei näyttänyt koskaan oikein toipuneen Vuoren tapauksesta nousseesta ja KKO:n arvovaltaa rajusti heilauttaneensa kohusta ja kritiikistä. Heinonen vetäytyikin eläkkeelle välittömästi kun se oli hänelle iän myötä mahdollista. - Juhani Leppä on ehtinyt puuhastella viimeisten 10 vuoden aikana monenmoista, hän oli ehdolla viime lokakuun kunnallisvaaleissakin, mutta enpä tullut seuranneeksi, valittiinko leppä Turun valtuustoon.

44. Apulaisoikeuskansleri Jukka Pasasella oli, kuten olen edellä mainitussa kirjassani kuvaillut, vuonna 1997 todella tuhannen taalan paikka tulla nimitetyksi seuraavana perustetun valtakunnansyytäjän viran haltijaksi. Kuten sanottu Pasanen on "kotka poikii" samoin kuin Kari Häkämies, joka toimi tuolloin oikeusministerinä ja esitteli valtakunnansyytäjän virkanimitysasian valtioneuvostossa. Pasanen taisi kuitenkin menettää mahdollisuutensa Vuori-prosessissa - olen puhunut "hutipotkusta" - eikä hän sitten edes hakenut. Muuten, kun tapasin Jukka Pasasen jonkin aikaa kirjani Korkein oikeus kriisissä ilmestymisen jälkeen, Pasanen halusi oikaista kirjassa olevista tiedoista vain yhden häntä itseään koskevan tiedon: Hän ei olekaan ollut koskaan KTP:n kannattaja, kuten kirjassani oletin, vaan on aina kannattanut jalkapalloseura Jäntevää! No, oikaistaan tämä tieto nyt sitten tässä! (Kotkan Jäntevään kuului 1950-luvulla mm. kovapotkuinen Nils Rikberg, joka käväisi uransa aikana jonkin aikaa jopa ammattilaisena Ranskan maalla.) - Lääninsyyttäjä Kari Hemminki toiminee edelleen poliisihallinnon piirissä, en tiedä hänestä tarkemmin.

45. Lauri Lehtimaja palasi oikeusasiamiehen kautensa jälkeen takaisin KKO:een ja on nyt virassa vanhimpia KKO:n jäseniä. Hän kilvoitteli Olavi Heinosen jälkeen KKO:n presidentin virasta, mutta KKO:ssa tapahtuneessa äänestyksessä Lehtimaja hävisi selvästi Leif Sevónille, josta siis leivottiin KKO:n uusi presidentti vuonna 2001. Luulen, että KKO:n oikeusneuvokset halusivat näpäyttää Lehtimajaa, ei ainoastaan hänen päätöksestään Eeva Vuoren asiassa, vaan myös siksi, että Lehtimaja rohkeni oikeusasiamiehenä ollessaan arvostella, joskin hyvin peitellysti, KKO:n jäsenten toimintaa välimiehinä. Lehtimaja ehdotti oikeusasiamiehenä myös sitä, että KKO voisi alkaa perustella ainakin tietyt valitusluparatkaisunsa - tämäkin oli KKO:n omassa piirissä täysin ennenkuulumaton ja siksi tuomittava idea! Tästä nyt näemme, että jos haluaa päästä sisälle KKO:een tai edetä siellä urallaan, niin eipä kannata yhtään lähteä kritisoimaan KKO:n menettelytapoja tai toimia!