1013. KKO 2016:22. Asuntokauppa. Vahingonkorvaus.

1. Kiinteistöalalla toiminut U-Asunnot Oy oli omistanut Asunto Oy P:n (asunto-osakeyhtiö) koko osakekannan. Asunto-osakeyhtiölle kuuluvassa porilaisessa kerrostalossa oli vuosina 2006 – 2007 toteutettu laaja peruskorjaus. U-Asunnot Oy oli kesäkuussa 2006 ryhtynyt markkinoimaan asunto-osakeyhtiön osakehuoneistoja yleisölle. Markkinoinnissa oli käytetty sitä varten laadittua markkinointiesitettä. Yhtiö oli myynyt suurimman osan asunnoista rakentamisvaiheen aikana vuonna 2007. Rakennusvalvontaviranomainen oli hyväksynyt rakennuksen käyttöönotettavaksi maaliskuussa 2007. Asuntojen kauppakirjat ostajien kanssa oli tehty vasta tämän jälkeen. Hallinnonluovutuskokous, jossa asunto-osakeyhtiö oli luovutettu osakkaiden hallintaan, oli pidetty 28.5.2007. Asuntokauppoihin perustuva myyjän vastuu on keväällä 2007 siirtynyt U-Asunnot Oy:ltä W Oy:lle.

2. Lähellä kerrostaloa oli 11.6.2008 syntynyt sortuma, jota tutkittaessa oli havaittu, että maa-ainesta ja vettä oli kulkeutunut talon alle. Rakennuksen alapohjan alla olleen ryömintätilan pohjalle oli muodostunut pysyvä vesiallas. Ryömintätilaan oli jätetty rakentamisaikaisia muottilaudoituksia, jotka olivat tilan kosteuden vuoksi homehtuneet ja joissa oli ollut mikrobivaurioita. Ryömintätilassa ollut valurautainen viemäriputkisto oli ollut osin ruosteessa, ja sen kannakekiinnitykset olivat osin ruostuneet poikki. Tuuletuksen puuttumisen ja kosteuden vuoksi rakennuksen alla oli ollut homekasvustoa. Myös rakennuksen sadevesiviemäri- ja salaojaputkistot olivat kärsineet routavaurioita. Asunto-osakeyhtiö teetti vuonna 2009 rakennuksen alapohjan alapuolisen ryömintätilan ja perustusrakenteiden sekä sadevesiviemäröinti- ja salaojajärjestelmien korjauksen.

3. Asunto-osakeyhtiö nosti 30.9.2009 W Oy:tä vastaan kanteen, jossa vaadittiin näistä kiinteistön korjaustöistä aiheutuneiden kustannusten korvaamista 171 000 eurolla.  Kanteen mukaan rakennuksen peruskorjauksen johdosta asiassa oli sovellettava asuntokauppalain 4 luvun säännöksiä uuden asunnon kaupasta, jolloin asunto-osakeyhtiöllä oli oikeus ostajan sijasta vedota virheeseen ja vaatia vahingonkorvausta asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluneista korjauksista.

4. Satakunnan käräjäoikeus hyväksyi  7.1.2011 antamallaan tuomiolla kanteen mutta alensi vaaditun korvauksen määrää noin 25 000 eurolla. Vaasan  hovioikeus hyväksyi  7.3.2013 käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

5. Korkein oikeus myönsi W Oy:lle valitusluvan. Korkeimmassa oikeudessa oli yhtiön valituksen perusteella kysymys ensisijaisesti siitä, oliko rakennuksen peruskorjauksessa ollut kyse asuntokauppalain 4 luvun 1 §:n 2 kohdassa mainitusta uudisrakentamiseen verrattavasta korjausrakentamisesta niin, että asuntokaupat ovat koskeneet uuden asunnon kauppaa. Toiseksi asiassa oli arvioitavana se, olivatko rakennuksen alapuolisissa rakenteissa ja viemäröintijärjestelmissä olleet viat ja puutteet sellaisia, että asunto-osakeyhtiöllä on ollut asuntokauppalain 4 luvun 18a §:ssä tarkoitettu oikeus vedota niihin myyjää vastaan.

6. Korkeiman oikeuden tuomio annettiin tänään. Korkein oikeus vastasi kumpaankin edellä mainittuun kysymykseen myönteisesti ja päätyi - vaikka hieman eri perusteilla -  siihen, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ollut syytä muuttaa.

KKO 2016:22 

7. Korkein oikeus katsoi (perustelukappaleet 6-19),  että  U-Asunnot Oy oli perustajaosakkaana myynyt asunnot uudisrakentamiseen verrattavalla tavalla korjausrakennetusta rakennuksesta, jolloin myyjän eli W Oy:n vastuuseen sovellettiin uuden asunnon kauppaa koskevia asuntokauppalain 4 luvun säännöksiä. Toiseksi korkein oikeus katsoi (perustelukappaleet 20-29), että kaupan kohteessa oli ollut asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n 1 ja 6 kohdassa tarkoitettu virhe ja että asunto-osakeyhtiöllä oli mainitun lain 4 luvun 18a §:ssä säädetty oikeus vedota virheeseen ja vaatia, että W Oy suorittaa sille vahingonkorvauksena korjaustöiden kustannukset, joiden määrän osalta korkein oikeus hyväksyi käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomitseman summan.

8. Oikeuden myllyt voivat tunnetusti jauhaa hitaasti. Ko. tapauksessa rakennusvirheet ilmenivät 2008, käräjäoikeuden ratkaisu tuli vuonna 2011 ja hovioikeuden tuomio 7.3.2013. Tästä kului vielä kolme vuotta ennen kuin korkein oikeus pani tuomiollaan pisteen riidalle. Jutun käsittelyyn osallistui kolmessa tuomioistuimessa kaikkiaan 11 tuomaria ja kaksi esittelijää.  Kaikki kolme oikeusastetta päätyivät samaan lopputulokseen eikä edes vahingonkorvauksen määrä muuttunut ylioikeuksissa. Vaikka aikaa kului ja rahaa paloi,eli oikeudenkäynti oli hidasta ja kallista, valitusluvan myöntämistä ja korkeimman oikeuden ratkaisun julkaisemista ennakkopäätöksenä voidaan pitää perusteltuna, sillä käytännössä saattaa myöhemmin tulla eteen muita vastaavanlaisia tapauksia.

9. Riita-asian "makaaminen" kolmisen vuotta korkeimmassa oikeudessa ennen ratkaisun saamista ei ole käytännössä mitenkään epätavallista. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2016:20 selostetussa tapauksessa saatiin hovioikeuden maaliskuussa 2012 antaman tuomion jälkeen odotella korkeimman oikeuden ratkaisua neljä (4) vuotta.

895. Puukartellijuttu palautettiin käräjäoikeuteen

1. Markkinaoikeus lausui päätöksessään 3.12. 2009, että Metsäliitto, Stora Enso ja UPM Kymmene olivat syyllistyneet 1997-2004 valtakunnalliseen raakapuun ostokartelliin eli kilpailun rajoittamiseen. Markkinaoikeus tuomitsi Metsäliiton 21 miljoonan ja Stora Enson 30 miljoonan euron suuruiseen seuraamusmaksuun. Metsäliiton sakkoja alennettiin sillä perusteella, että se oli tehnyt  viranomaisten kanssa yhteistyötä tapauksen selvittämiseksi. UPM Kymmene vapautettiin kokonaan seuraamuksen maksuvelvollisuudesta, koska yhtiö oli paljastanut kartellin.

2. Markkinaoikeuden ko. ratkaisuun perustuen 656 yksityistä metsänomistajaa on nostanut Helsingin käräjäoikeudessa korvauskanteita Metsäliittoa, Stora Ensoa ja UPM:ää vastaan puukaupoissa kärsimiensä tappioiden johdosta. Ensimmäiset kanteet pantiin vireille 20.12.2012 ja (tähän mennessä) viimeisimmät toukokuussa 2012. Yksittäisten korvauskanteiden suuruus vaihtelee 2 000 eurosta 700 000 euroon, yhteensä yksityiset metsänomistajat ovat vaatineet korvausta noin 70 miljoonaa euroa. Myös 43 raakapuuta metsäyhtiöille myyneet kunnat, kaupungit ja seurakunnat ovat nostaneet korvauskanteita kolmea metsäyhtiöitä vastaan. Suurimman korvauskanteen, määrältään 157 miljoonaa euroa, on nostanut käräjäoikeudessa Metsähallitus.

3. Yksityisten metsänomistajien kanteita on vetänyt Suurisavotta -niminen ryhmittymä. Vastaajat Metsäliitto, Stora Enso ja UPM-Kymmene väittivät käräjäoikeudessa, että korvauskanteet on nostettu liian myöhään, joten ne tuli jättää vanhentuneina tutkimatta. Asiallisesti vastaajat ovat kiistäneet kanteet, koska ne eivät ole aiheuttaneet hintayhteistyön vuoksi vahinkoa metsänomistajille.

4.  Helsingin käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana oli käräjätuomari Pirjo Peura-Vasama, hyväksyi 28.3.2014 metsäyhtioiden vanhentumisväitteen ja jätti (asiassa äänestys 2-1) 13 yksityisen metsänomistajan kanteet tutkimatta. Käräjäoikeuden mukaan kanneoikeutta koskeva viiden vuoden vanhentumisaika oli alkanut kulua jo toukokuussa 2004, jolloin Kilpailuvirasto kertoi julkisuuteen antamassaan tiedotteesssa epäilevänsä metsäyhtiöitä kielletystä yhteistyöstä eli kartellista. Käräjäoikeus viittasi myös siihen, että UPM oli myöntänyt kartellin olemassaolon. Käräjäoikeuden mukaan kantajilla oli ollut toukokuuhun 2009 mennessä mahdollisuus selvittää, oliko raakapuun ostokartellista aiheutunut heille vahinkoa, mutta ensimmäiset kanteet oli nostettu vasta joulukussa 2012. Käräjäoikeus hylkäsi kanteet vanhentuneina sekä ensisijaisen perusteen eli kilpailunrajoituslain 18a §:n nojalla ajettuna että toissijaisen kanneperusteen osalta eli siltä osin kuin korvauksia on vaadittu sopimukseen perustuvana tai sopimuksen ulkoisena vahingonkorvauksena taikka perusteettoman edun palautuksena.

5. Metsänomistajat valittivat päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus antoi päätöksensä viime perjantaina 21.1.2014. Hovioikeus totesi, että markkinaoikeus oli päätöksellään 3.12.2009 määrännyt kiellettyyn kilpailunrajoitukseen perustuvat seuraamusmaksut Metsäliitolle ja Stora Ensolle. Markkinaoikeuden päätös on tullut lainvoimaiseksi 4.1.2010. Vasta päätöksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen metsänomistajilla on hovioikeuden mukaan ollut riittävät tiedot lain edellyttämästä kilpailunrajoituksesta ja sopimusrikkomuksesta. Kilpailunrajoituslain 18a §:n 3 momentissa säädetty viiden vuoden aika kanteen nostamiselle oli siten alkanut 4.1.2010. Koska metsänomistajat ovat panneet kanteensa vireille 20.12.2011 eli ennen mainitun määräajan päättymistä, kanteita ei voida hylätä ensisijaisella perusteella ajettuna vanhentuneina. Hovioikeuden mukaan kanteita ei voitu hylätä vanhentuneina myöskään edellä mainitulla toissijaisella perusteella.

Hovioikeuden yhden valittajan osalta antama päätös

6. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomiot ja vapautti valittajat velvollisuudesta suorittaa käräjäoikeuden heidän maksettavakseen määräämiä metsäyhtiöiden oikeudenkäyntikuluja. Kaikki jutut palautettiin käräjäoikeuteen, jonka tulee hovioikeuden päätösten saatua lainvoiman ottaa asiat edelleen käsiteltäväkseen. Kun kilpailunrajoituslakiin perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen kanneaika vanhenee hovioikeuden päätöksen mukaan 4.1.2015, on myös sellaisilla metsänomistajilla, jotka eivät ole vielä kannetta nostaneet, kuukausi aikaa hakea käräjäoikeudessa korvauksia.

7. Kirjoitin Helsingin käräjäoikeuden viime maaliskuussa antamien tuomioiden jälkeen olevani varma siitä, että hovioikeus tulee päätymään vanhentumiskysymyksen osalta toisenlaiseen lopputulokseen. Katso blogikirjoitusta numero 835/15.4.2014, kohta13.  Olin niin varma asiasta, että olisin lyönyt siitä vaikka vetoa. Käräjäoikeuden tuomioiden perustelut olivat näet melko heppoisen tuntuiset. Hovioikeuden antamista päätöksistä haetaan todennäköisesti valituslupaa, mutta ratkaisujen perustelut ovat niin vakuuttavia, että korkein oikeus tuskin suostuu lupahakemuksiin. Vaikka valituslupa myönnetään, lienee ilmeistä, ettei hovioikeuden päätösten lopputulos tule muuttumaan.

8. Kartellijuttu pääsee piakkoin kunnolla vauhtiin käräjäoikeudessa. Oikeudessa kiistellään muun muassa siitä, ovatko kaikki yksityiset metsänomistajat ammattimaisia elinkeinonharjoittajia, joilla kilpailunrajoituslain mukaan on oikeus saada kartellin johdosta korvauksia. Käräjäoikeudessa taitetaan peistä myös siitä, ovatko metsänomistajat todella kärsineet kartellin johdosta vahinkoa ja miten paljon metsäyhtiöiden tulisi maksaa puuta myyneille korvauksia. Juttu työllistää runsaasti eri alojen asiantuntijoita, konsulttiyhtiöitä ja tietenkin asianajajia. Kantajien asiantuntijoiden asiana on näyttää, että puun hinta oli kartellin vuoksi alhaisempi kuin mitä se muuten olisi ollut, vastaajien asiantuntijat pyrkivät puolestaan osoittamaan, että puun hintaan vaikuttavat monet muutkin tekijät, eli kartellin vaikutuksia ei voida näyttää toteen yksinomaan kauppahintojen perusteella.

854. KKO 2014:44. Valtio tuomittiin korvausvelvolliseksi työpaikkakiusaamisesta

1. Korkein oikeus (KKO) on tänään antamallaan tuomiolla tuominnut valtion maksamaan vahingonkorvausta työpaikkakiusaamisen johdosta. KKO:n mukaan työnantajan asemassa ollut valtiovarainministeriö ei ollut ryhtynyt riittäviin toimiin selvittääkseen työpaikkakiusaamistapausta, joten ministeriö oli  laiminlyönyt työturvallisuuslain 28 §:n mukaisen toimimisvelvollisuutensa. Mainitun lainkohdan mukaan  työnantajan on työntekijän epäasiallisesta kohtelusta tiedon saatuaan käytettävissä olevin keinoin ryhdyttävä toimiin epäkohdan poistamiseksi.

KKO 2014:44

Ratkaisun pääkohdista on julkaistu tiedote.

2. Mainittu kiusaamistapaus ajoittui loppusyksylle 2007, jolloin virkamies (K) eli valtiovarainministeriön apulaiscontrollerin virkaan nimitetty oikeustieteen tohtori Outi Korhonen aloitti työskentelynsä ministeriössä. K riitaantui pian lähiesimiehensä (V) kanssa. K:ta ei muun muassa kutsuttu palavereihin, hänen työtehtäviään ei määritelty eikä esimies suostunut keskustelemaan hänen kanssaan. K jäi jo muutaman kuukauden kuluttua sairauslomalle. K irtisanoutui ko. virasta 12.2.2009.  Hän toimi 21.1.2009 - 9.9.2010 professorina Kairon amerikkalaisessa yliopistossa. Sen jälkeen hänet nimitettiin Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden professoriksi.

3. Helsingin käräjäoikeus, jossa K vaati epäasianmukaisen kohtelun johdosta valtiolta korvausta ansionmenetyksestään ynnä muusta,  velvoitti 15.10.2010 antamallaan tuomiolla valtion suorittamaan K:lle yhteensä 118 000 euron korvaukset ansionmenetyksistä, lääke- ja sairauskuluista sekä henkisistä kärsimyksistä. 

4. Helsingin hovioikeus, jonne valtio valitti käräjäoikeuden tuomiosta, kumosi 31.5.2012 käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi K:n kanteen kokonaisuudessaan. 

5. Korkein oikeus myönsi K:lle valitusluvan ja toimitti asiassa suullisen käsittelyn viime vuonna. Jutussa oli kysymys siitä, oliko K:tä kohdeltu työturvallisuuslain 28 §:ssä tarkoitetulla tavalla epäasiallisesti ja, mikäli näin oli menetelty, oliko työnantaja laiminlyönyt mainitussa lainkohdassa tarkoitetun toimimisvelvollisuutensa ja, jos näin oli tapahtunut, oliko sanotusta laiminlyönnistä aiheutunut K:lle vahinkoa, joka työnantajan oli korvattava, ja mikä oli sanotun vahingon määrä. 

6. K:n mukaan hänen lähiesimiehensä V:n toiminta oli ollut epäasiallista jo sillä perusteella, että K itse oli kokenut sen subjektiivisesti häiritseväksi. KKO:n mukaan toiminnan asianmukaisuus on kuitenkin arvioitava objektiivisin perustein. Tuomion perustelujen mukaan lähiesimies oli muuttanut K:n työn sisältöjä ja vastuita, mikä aiheutti K:lle epätietoisuutta hänelle kuuluvista tehtävistä. Tätä epätietoisuutta lisäsi se, että esimies V oli kieltäytynyt  K:n kanssa kahdenkeskisestä yhteydenpidosta. KKO:n enemmistön mukaan esimiehen mainitusta toiminnasta aiheutui työturvallisuuslain mukaista haittaa K:n terveydelle.

7. Korkeimman oikeuden istunnossa kuultiin K:ta hoitaneita lääkäreitä, joiden mukaan K:n työpaikan tilanteen ja K:n sairastumisen välillä oli syy-yhteys. Sanotun lääketieteellisen selvityksen perusteella KKO katsoi, että virkamies oli sairastunut häneen kohdistuneen epäasiallisen käytöksen takia. Lääkäreiden kertomuksista oli pääteltävissä, että  K:n sairaus oli pitkittynyt, koska työnantajan edustajat eivät olleet ryhtyneet toimenpiteisiin epäasiallisen kohtelun poistamiseksi.

8. Korkein oikeus muutti hovioikeuden tuomiota ja velvoitti valtion suorittamaan  K:lle korvaukseksi ansionmenetyksistä 13 500 euroa sekä lääke-ja sairauskuluja 8 800 euroa. Sen sijaan KKO hylkäsi K:n korvausvaatimuksen henkisistä kärsimyksistä. Tuomion perustelujen mukaan mukaan työnantajan epäasiallinen käytös oli tosin loukannut K:ta, mutta sanottua menettelyä ei kuitenkaan ollut pidettävä K:n ihmisarvon tahallisena tai törkeän huolimattomana loukkauksena. Siten kärsimyskorvauksen tuomitsemiselle ei ollut edellytyksiä.

9. Tapaus ei ole ollut mitenkään selvä. K oli ollut sanotussa tehtävässä vain muutaman kuukauden. Hovioikeus hylkäsi K:n korvausvaatimukset kokonaan ja korkein oikeus tuomitsi valtion korvausvelvolliseksi tasaisen 3-2 -äänestyksen jälkeen. Vähemmistöön jääneen kahden jäsenen mukaan työnantajan eli K:n lähiesimiehenä toimineen V:n menettelyä ei voitu pitää työturvallisuuslain 28 §:ssä tarkoitettuna työntekijän häirintänä tai epäasiallisena kohteluna eikä työnantaja ollut laiminlyönyt mainitussa lainkohdassa säädettyä toimisvelvollisuuttaan.

10. Lakitekstissä ei käytetä yleiskielessä käytettävää sanaa "kiusaaminen", vaan työturvallisuuslain 28 §:ssä puhutaan työntekijälle aiheutuvasta terveydellisestä haitasta ja vaaraa aiheuttavasta häirinnästä tai muusta epäasianmukaisesta kohtelusta. 

750. KKO 2013:58. Valtio tuomittiin korvausvastuuseen KHO:n virheellisen EU-oikeuden tulkinnan johdosta

1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina eli 5.7. 2013 tuomionsa kymmenen vuotta kestäneessä autoverokiistassa. Ratkaisusta laaditun ennakkopäätösselosteen (KKO 2013:58) otsikko kuuluu näin: 

Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.

KKO:2013:58

2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä.  Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.

3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut  hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.

4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee  kymmentä vuotta.

5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.

6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem  -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.

7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat  4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa. 

8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).

9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon  kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.

10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):

55. Korkein oikeus toteaa, ettei kysymys elv:n vähennyskelpoisuuden yhteensopivuudesta arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan kanssa ole ollut unionin tuomioistuimen arvioitavana asiassa C-101/00. Myöskään kysymys vähennysoikeuden merkityksestä verotuksen syrjivyyden kannalta ei ole ollut asiassa C-101/00 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön perusteella nimenomaisesti ratkaistavana, eikä tätä kysymystä ole asiassa annetussa tuomiossa yksityiskohtaisesti arvioitu. Siilinin sanotun tuomion C-101/00 kohdan 113 tulkintaa koskeneesta väitteestä huolimatta vähennysoikeuden merkitystä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2002:85 tarkemmin käsitelty. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-101/00 ole voitu kaikilta osin yksiselitteisesti päätellä elv:n hyväksyttävyyttä verotuksen syrjivyyskiellon kannalta.

56. Verotusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pian asiassa C-101/00 annetun tuomion ja autoverolakiin keväällä 2003 tehtyjen muutosten jälkeen esitetty kriittisiä kannanottoja, joissa elv:n perimistä ei-arvonlisäverovelvollisilta on pidetty syrjivänä ja sen vähennyskelpoisuutta arvonlisäverosta kuudennen arvonlisäverodirektiivin vastaisena. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 39 selostetun ratkaisun asiassa C-387/01 (Weigel) on todettu selkeyttäneen Suomessa elv:stä käytävää keskustelua, koska elv ja normikulutusveron korotus olivat, teknisistä eroista huolimatta, erityisesti tavoitteeltaan ja vaikutuksiltaan hyvin samankaltaisia (Eila Rother, Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus, 2003, s. 493; Rother ja Santtu Turunen, Elv ja syrjimättömyysvaatimus, Verotus 2004, s. 74; Esko Linnakangas ja Leila Juanto, Arvonlisäverotus ja muu kulutusverotus, 2004, s. 22 sekä Rother ja Turunen, Elv ja Itävallan normikulutusvero, Verotus 2004, s. 448 - 450).

57. Vaikka komission vuonna 2005 esittämä huomautus Suomen verotuksen syrjivyydestä ei ole itsessään osoitus siitä, että elv:n periminen olisi ollut syrjivää, komission käynnistämä rikkomusmenettely on osaltaan horjuttanut käsitystä Suomen viranomaisten omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta.

11. Vuonna 2004 Itävaltaa koskevassa Weigel-ratkaisussaan (C-387/01) EU-tuomioistuin  oli jo ottanut asiallisesti lopullisen kannan sanotussa autoverokysymyksessä. Suomen verottaja, tulli ja KHO eivät ole kuitenkaan välittäneet tästä ratkaisusta ilmeisesti siksi, että EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu koski muodollisesti vain Itävaltaa, ei muita maita. Verottajan, tullin ja viimeistään hallintotuomioistuinten olisi kuitenkin pitänyt hoksata, että Suomen verotustilanne ei poikkea kyseiseltä osin mitenkään olennaisesti Itävallan autoverotuksesta. Oikeuskirjallisuudessa tämä asia toki huomattiin helposti, kuten KKO:n perustelujen kohdassa  56 mainituista kirjallisuuviittauksista hyvin ilmenee. Mutta hallinto-oikeus ja KHO eivät tätä asiaa halunneet noteerata.

12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.

13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä. 

14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.

15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että 
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten  vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.

16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.

17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.

18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.

686. Tuomarin prosessinjohdosta Hyvinkään oikeusprosessin valossa

                                     Päällikköainesta...

1. Hyvinkään ampumissurmajutun pääkäsittely alkoi eilen käräjäoikeudessa. Jutun käsittelylle on varattu aikaa peräti kaksi viikkoa. Normaaliin tapaan pääkäsittelyssä kuultiin aluksi syyttäjän rangaistusvaatimukset, tällöin syyttäjä käytännössä lukee haastehakemukseen sisältyvän syytekirjelmän. 

2. Mediassa syyttäjän mainittua prosessitointa kuvataan usein toteamalla, että "oikeudessa luettiin tänään (kovat) syytteet" tietyssä rikosjutussa. Syyttäjän ei kuitenkaan tarvitsisi välttämättä harrastaa pikkutarkkaa sisälukua ja tankata syytekirjelmää sanasta sanaan monotonisella äänellä, vaan hän voisi kertoa syytteen pääkohdat sujuvasti ja olennaisia seikkoja painottaen. Syyttäjänkin olisi hyvä tuntea retoriikan alkeet.

3. Syyttäjän alkupuheenvuoron jälkeen istunnossa kuullaan asianomistajan eli rikoksen uhrin tai, jos on kysymys henrikoksesta, uhrin lähiomaisten vaatimukset. Useimmiten asianomistaj yhtyy syyttäjän esittämään rangaistusvaatimukseen ja esittää tämän jälkeen rikokseen perustuvat korvausvaatimuksensa.

4. Oikeussaliselostusten mukaan tällä tavalla aloitettiin myös ampumissurmajutun käsittely eilen Hyvinkään käräjillä. Mutta sitten käsittelyssä tapahtui jotain, mikä sai MTV3:n kokeneen rikostoimittajan Jarkko Sipilän kummastelemaan. Sipilä purki eilen tuntojaan Elinkautinen-blogissaan otsikolla "Murhajutussa raha saa irvokkaan aseman".

5. Jarkko Sipilän selostuksen mukaan oikeudenkäynnissä ei kulunut tuntiakaan ennen kuin uhreja ryhdyttiin mittaamaan rahassa: 

- Minkä arvoinen on kuollut lapsi? Entä sisar? Entä tuleva puoliso? Onko 25000 euroa oikea summa? Vai 15000? Vai 5000? Kipua, särkyä, henkistä kärsimystä, kosmeettista haittaa, pysyvää vikaa, hautauskuluja, matkakuluja, fysioterapiaa, lääkekuluja, korvauksia vereentyneistä vaatteista ja menetetystä työajasta… Kaikki mitataan rahassa. Myös siis kuollut lähiomainen.

6. Sipilän mukaan suomalainen henkirikosoikeudenkäynti on tässä suhteessa irvokas. Hän sanoo, että kyse ei ole kenenkään virheestä, vaan itse rikosprosessista. Kyse ei suinkaan ole siitä, etteikö kärsimyksiä ja vahinkoja pitäisi korvata, toteaa Sipilä. Tietysti ne pitää, ja sen takia uhri ja kärsimykset on muutettava rahaksi, vaikkei se helppoa ole. Sitä Sipilä ei  kuitenkaan sano ymmärtävänsä, miksi tämä pitää tehdä heti oikeudenkäynnin alussa jo ennen kuin itse rikosta on kunnolla puitu. Sipilä oli itse oikeudessa paikan päällä seuraamassa käsittelyä ja hänen mielestään "kuulostaa erittäin pahalta, kun heti jutun alussa riidellään kuolleen ihmisen hinnasta".

7. Hyvinkään käräjillä syytetyn puolustus ilmoitti lähes poikkeuksetta kiistävänsä omaisten kärsimyskorvausten summat liian suurina, koska mainitut vaatimukset ovat korkeammat kuin mitä henkilövahinkoasian neuvottelukunta on suosittellut. Hyvinkäällä vaaditaan kuolleesta lapsesta 25000 euron korvausta, mutta mainittu neuvottelukunta, jonka sivutoimisena puheenjohtaja toimii muuten - kuinkas muuten - Helsingin hovioikeuden presidentti,  ehdottaa 2000-10000 euron korvausta.

8. Hyvinkään jutussa korvausvaatimusten käsittely on toki oikeudenkäynnin keskiössä,  koska uhreja ja vaarassa olleita ihmisiä oli noin neljäkymmentä. Korvausvaatimuksen esittämiseen oli varattu koko ensimmäinen istuntopäivä. Vaadittujen korvausten yhteissumma nousee yli puolen miljoonaan euroon. Sipilän mukaan korvaussummista riitely loukkaa uhrien arvoa, eikä sitä pitäisi tehdä oikeudenkäynnin alussa. Hyvinkään oikeussalissa oli ensimmäisenä päivänä paikalla ainoastaan yksi asianomistaja, eli ampumisessa loukkaantunut pesäpalloilija.

9. Hyvinkään käräjillä mentiin heti ensimmäisenä päivänä korvausvaatimusten riitelyyn jopa vähäisiin yksityiskohtiin saakka. Yhtenä esimerkkinä tästä Jarkko Sipilä mainitsee, miten puolustus kyseenalaisti paikalla olleen asianomistajan matkakuluista esittämän korvausvaatimuksen hoitokäynneillä tapahtavasta oman auton käytöstä, kun junalla olisi päässyt halvemmalla. Sipilän mukaan tässä ei ole mitään järkeä, koska oikeussalissa pitäisi käsitellä yhtä Suomen oikeushistorian julminta henkirikosta.

10. Jotkut Jarkko Sipilän blogikirjoituksen kommentoijista moittivat Sipilän esittämää kritiikkiä. Omasta puolestani sen sijaan allekirjoitan Sipilän kritiikin täysin. Vaikuttaa todella aika irvokkaalta, jos murhajutun oikeussalissa kiivaillaan heti käsittelyn ensimmäisinä tunteina esimerkiksi siitä, olisiko jokin hoitomatka pitänyt tehdä oman auton sijasta junalla ja yleensä korvausvaatimusten yksityiskohdista! 

11. Toki korvausvaatimukset on syytä esittää rangaistusvaatimusten jälkeen ja kuulla lyhyesti, tuleeko puolustus myöntämään vai kiistämään mainitut vaatimukset perusteiltaan tai/ja määriltään. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että korvausvaatimuksista pitäisi alkaa samaan "syssyyn" myös riidellä ja kinastella niin maan perusteellisesti ja yksityiskohtia myöten! Tämän ehtii tehdä hyvin vasta sen jälkeen, kun ensin on käsitelty teon rikosoikeudelliset kysymykset ja otettu vastaan niitä koskeva todistelu.

12. Mutta onko vika, niin kuin Jarko Sipilä epäilee, järjestelmässä, joka sallii Hyvinkään käräjäillä nähdyn eilisen, jopa makaaberina pidetyn näytelmän? Minusta kysymykseen on vastattava ilman muuta kieltävästi. Laki ei suinkaan määrää, että murhajutun tai minkään muunkaan rikosjutun käsittelyssä pitäisi menetellä epätarkoituksenmukaisesti tai suorastaan järjettömän tuntuisesti. Laki eli tässä tapauksessa laki rikosasian oikeudenkäynnistä (ROL) on joustava ja sallii järkevän eli asian laadun ja yleensä tarkoituksenmukaisen käsittelytavan. Vika on siinä, että tuomari ei aina osaa soveltaa eli käyttää lakia oikein, vaan sallii kummalliseen näytelmään johtavan käsittelytavan. Tarkemmin sanottuna vika on tuomarin prosessinjohdossa.

13. Hyvinkään tapauksessa asianomistajien korvausvaatimukset, jotka olivat varmasti kaikkien asianosaisten tiedossa valmisteluistunnon perusteella muutenkin, olisi voitu aivan hyvin ottaa käsittelyyn vasta sen jälkeen, kun ensin olisi käsitelty teon rikosoikeudellinen puoli ja kuultu todistajat ja otettu puolin ja toisin vastaan muu syyllisyyttä koskeva näyttö. Vasta tämän jälkeen olisi voitu aloittaa korvausvaatimusten käsittely. Kun jutulle on varattu aikaa kokonaista kaksi viikkoa, vaikuttaa todella aika oudolta, että korvauskysymykset ja niitä koskeva kinastelu nousi heti prosessin alussa käsittelyn keskiöön. 

14. Jos tuomioistuimelle lain mukaan kuuluva prosessinjohto olisi ollut tuomarin eli oikeuden puheenjohtajan ”hanskassa”, Hyvinkään käräjillä olisi edetty siten kuin olen edellä todennut. Laki ei todellakaan estä asian järkevää käsittelyä. 

15. Rikosjutussa rikokseen perustuvat korvauskysymykset voidaan lain mukaan erottaa jopa kokonaan omaksi asiakseen, jolloin noudatetaan riita-asian käsittelyjärjestystä. Katso tästä ROL 3 luvun 3 §. Tuskinpa Hyvinkään tapauksessa tähän on aihetta mennä, mutta joka tapauksessa korvausvaatimusten käsittely ("riitely") olisi tullut siirtää tapahtuvaksi vasta sen jälkeen - vaikkapa kokonaan asian toiselle käsittelyviikolle - kunnes ensin olisi selvitetty ja otettu vastaan asian rikosoikeudellisia kysymyksiä koskeva aineisto. 

16. Mainittuun käsittelyjärjestykseen käräjäoikeudella olisi ollut lain mukaan mahdollisuus ja tästä valmistelua johtaneen tuomarin olisi pitänyt sopia syyttäjän ja asianosaisten asianajajien kanssa jo valmisteluistunnossa. Prosessinjohdosta rikosjutun pääkäsittelyssä säädetään ROL 6 luvun 5 §:ssä. Lainkohta on yleisluonteinen, mutta taitava tuomari löytää siitä toki oikeat keinot jutun erityislaadun ja laajuuden mukaiseen järkevään käsittelyyn.  

17. Mainitun pykälän mukaan tuomioistuimen tehtävänä on valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä. Saman pykälän mukaan tuomioistuin voi määrätä, että ”asian erillinen osa”, esimerkiksi juuri rikokseen perustuvat korvausvaatimukset, käsitellään erikseen tai että käsittelyssä tehdään jokin muu poikkeus normaaliin käsittelyjärjestykseen. Kyse on tuomarin prosessinjohdosta, tarkemmin sanottuna muodollisesta sellaisesta.

18. Tuomarin prosessinjohdon tulisi olla aktiivista, sillä muussa tapauksessa prosessin johtaminen siirtyy tosiasiallisesti asianosaisten asianajajille ja tuomarille jää vain melko yhdentekevä rooli puheenvuorojen muodollisessa jakamisessa. Jos tuomarin prosessinjohto on lepsua ja passiivista, jutun käsittely alkaa helposti ajelehtia sinne tänne, jolloin käsittely venyy ja vanuu eikä prosessi ole lopulta lainkaan tuomarin hallinnassa. Tämä vaikuttaa myös asian selvittämiseen aineelliseen puoleen niin, että riski oikeudenkäynnin päättymisestä virheelliseen lopputulokseen kasvaa merkittävästi. Käytännössä tuomareiden prosessinjohto taso ja laatu vaihtelee paljon.

638. Kuin veljet veräjästä! Eduskunta painamassa urheilukerhon kavallusasian villaisella 

Kerholaiset perehtymässä jääkiekon salaisuuksiin


1. Eduskunnan urheilukerho teki lokakuussa 2009 poliisille tutkintapyynnön kerhon varojen väärinkäytöstä. Oli havaittu, että kerhon tililtä oli hävinnyt rahaa kymmenen vuoden ajan. Epäilyt kohdistuivat heti kerhon rahastonhoitajana oman toimensa ohella toimineeseen eduskunnan virkamieheen (43 v.), joka myönsi auliisti tekonsa. Mies pyysi välittömästi eroa virastaan, hän oli toiminut valiokunta-avustajana.

2. Urheilukerhon todettiin hävinneen rahaa useita kymmeniä tuhansia euroja. Kerhon vuosibudjetti on noin 60 000 euroa.Varat urheilukerho, kuten eduskunnan kaikki muutkin lukuisat kerhot, saavat suoraan budjetista. Kerholaiset siis "urheilevat"veronmaksajien varoilla; kukapa sitä nyt omilla rahoillaan lähtisi palloa potkimaan tai edustamaan eduskuntaa ulkomaisilla "turneilla". Kerholle oli viimeisten vuosien ajan esitetty tekaistuja tilinpäätöksiä, jotka olivat suuruusluokaltaan olleet aikaisempien vuosien kaltaisia.

3. Urheilukerhon pitkäaikainen puheenjohtajaa, demareiden kansanedustaja Matti Saarinen, ala tennis, kertoi medialle "järkyttyneensä pahoin" kavalluspaljastuksen johdosta.

4. Puhalluksen paljastuttua ryhdittiin mediassa porukalla ihmettelemään, miten moinen tempuu oli mahtanut onnistua, eli miten kerhon ex-rahastonhoitaja saattoi kähmiä valtion rahaa omalle tililleen harvinaisen yksinkertaisin menetelmin ja vailla valvontaa vuosina 1999–2009.

5. Yhtenä urheilukerhon tilintarkastajista vuosina 2000–2009 toiminut kansanedustaja Jukka Gustafsson (sdp) - hän on kohonnut nyt jo opetusministeriksi - myönsi lehdille, että rahastonhoitajan huijaus meni vuosia läpi tarkastuksista huolimatta. "Tein pistokokeita ja kävin laskuja ja kuitteja läpi, mutta valitettavasti epäilykset eivät heränneet", valitteli Gustafsson, joka on potkupallomiehiä Tampereelta. "Jos joku haluaa kusettaa ja pettää, niin se näyttää onnistuvan", totesi Gustafsson. - Tässäpä poliitikolta hyvä vinkki kaikille yrityshaluisille!

6. Kymmenen vuoden aikana rahastonhoitaja kavalsi urheilukerholta noin 210 000 euroa, joista hän palautti hämäyksenä kerhon tilille 74 000 euroa. Vahingoksi jäi näin noin 136 000 euroa.

7. Toinen kerhon tilintarkastaja, kansanedustaja Arto Satonen (kok.) kiisti, että syytetty olisi pystynyt käyttämään hyväkseen kansanedustajien kiirettä. Myös Gustafsson kertoi, että tarkistuksiin oli riittävästi aikaa. Kavallus paljastui vasta sitten, kun kerhon tililtä yksinkertaisesti loppuivat rahat! Tällöin huijaus selvisi myös tilintarkastajille ja kerhon hallitukselle. Jollei tili ei olisi päässyt ihan nollille, niin huijaus ilmeisesti jatkuisi edelleen täyttä häkää.

8. Asia eteni ensin esitutkintaan, sitten syyteharkintaan ja lopulta käräjäille, missä valtionsyyttäjä vaatii syytetylle vähintään kahden ja puolen vuoden vankeusrangaistusta törkeästä kavalluksesta ja väärennyksestä. Asianomistaja eli Suomen valtio vaatii syytettyä korvaamaan syntyneen 136 000 euron haitan lisäksi oikeuskulut.

9. Syytetty myönsi teot, mutta kiisti kavalluksen törkeyden. Syytetyn asianajajan mukaan kavallus oli ”erityisen helppo tehdä". Tekotapa ei kuulemma ollut mitenkään suunnitelmallinen. Syytetty oli peitellyt tekoaan väärentämällä tiliotteita leikkaa ja liimaa -menetelmällä. Puolustuksen mukaan "minkäänlaista valvontaa ei ollut ollut" ja tämä tekotavan helppous oli sitten johtanut siihen, että syytetty ajautui rikokseen. Ensi alkuun hän nosti rahaa muutamia tuhansia euroja vuodessa, mutta summat kasvoivat pikkuhiljaa niin, että loppuvuosina hän kavalsi jo 25 000 - 30 000 euroa vuodessa. Rahastonhoitaja, joka oli tullut vuonna 1991 eduskunnan palvelukseen virkamiehenä ja toiminut myöhemmin valiokunta-avustajana, oli aloittanut urheilukerhon rahastonhoitajana vuonna 1994 ja saavuttanut vuosien saatossa sellaisen aseman, että hänellä oli yksin käyttöoikeus yhdistyksen tiliin.

10. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi syytetyn 30.11.2010 törkeästä kavalluksesta ja väärennyksestä 1,5 vuodeksi vankeuteen. Tuomio oli, kuinkas muuten, ehdollinen, eli lusimaan rahastonhoitaja ei joutunut. Ehkäpä se, että tyyppi oli joutunut irtisanotuksi virastaan, vaikutti siihen, että vankeusrangaistus määrättiin ehdolliseksi. Kenties myös se vaikutti lievään rangaistukseen, että mies oli syyllistynyt rikokseen, kun tilaisuus siihen oli auennut niin kovin helposti, sillä kerhon hallituksen ja tilintarkastajien valvonta oli ollut käytännössä ilmeisesti olematonta.

11. Käräjäoikeuden tuomiosta valitettiin hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei  tuomiossaan 1.9.2011 muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Nyttemmin on ilmennyt, ettei rikoksesta tuomitulta ole saatu perityksi hänen maksettavakseen tuomittua vahingonkorvausta eli noin 130 000 euron suuruista summaa. Tämä ei ole mikään yllätys, sillä näinhän tällaisissa tapauksissa tuppaa yleensä käymään, kun maksuvelvolliseksi tuomitulta on mennyt työpaikka ja mainekin siinä sivusssa. Tämän vuoksi esiin on putkahtanut kysymys siitä, ovatko urheilukerhon valvonnasta vastaavat kerholaiset eli yhdistyksen johtokunnan jäseninä ja tilintarkastajina toimineet kansanedustajat laiminlyöneet tehtäviään siinä määrin, että rahastonhoitajalta perimättä jäänyt korvaussumma voitaisiin sälyttää heidän maksettavakseen.

12. Pekkaa eli edustajaa päälle korvattava summa tuskin tekisi 4 000 -5 000 euroa enempää. Mutta näyttää pahasti siltä, ettei kansanedustajiltamme löydy vastuuntuntoa pulittamaan tuota summaa valtiolle. Jos poliitikot suostuisivat maksumiehiksi, he tunnustaisivat  laiminlyöneensä valvontavelvollisuutensa, mikä saattaisi näyttää varsinkin näin vaalien alla pahalta äänestäjien silmissä. Näin mainitut "kerholaiset", joiden joukossa on joukko tunnettuja poliitikkoja aina nykyisestä pääministeristä eli Jyrki Kataisesta ja Jyri Häkämiehestä alkaen, tuuminevat.

13. Eduskunnan kansliatoimikunta on pähkäillyt kyseistä asiaa jo parissa kokouksessaan. Julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan saatavien perintää ovat kannattaneet toimikunnan perussuomalaiset jäsenet Anssi Joutsenlahti ja Pietari Jääskeläinen, mutta erityisesti kansliatoimikunnan puheenjohtaja ja eduskunnan puheenjohtaja Eero "Don" Heinäluoma (sdp) on vastustanut korvausten perimistä. Asialla alkaa olla jo kiire, sillä korvausten perintäoikeus uhkaa tiettävästi vanhentua 20. lokakuuta, jollei kansliatoimikunta päätä puuttua asiaan ja vaatia kerholaisilta korvauksen suoritamista, jolloin sanottu vanhentumisaika katkeaisi.

14. Kuten tapana on ollut, kansliatoimikunta on myös tässä tapauksessa päättänut turvautua asaintuntijan apuun ja tilannut oikeudellisen lausunnon siviilioikeuden professori Heikki Halilalta. Halila on yhdistysoikeuden arvostettu asiantuntija ja toiminut aiemmin urheiluoikeuden professorina.

15. Halilan lausunnon mukaan urheilukerho rinnastuu yhtiöiden harrastuskerhoon ja on osa eduskunnan tilikokonaisuutta. Lausunnon mukaan toissijaisessa korvausvastuussa sanotusta 130 000 suuruisesta "vaillingista" ovat lähinnä kerhossa kavallusvuosina toimineet puheenjohtajat ja tilintarkastajat. Halilan lausunnossa todetaan toisaalta, että korvauksen perinnän laajentamisessa voidaan käyttää harkintaa. Ilmeisesti kysymys on siitä, voidaanko kerhon luottamushenkilöiden katsoa toimineen valvontavastuun laiminlyönneissään siinä määrin tuottamuksellisesti, että heidän vahingonkorvausvastuunsa täyttyy.

16. Tämän kysymyksen pohtimisen Halila on luultavasti jättänyt kansliatoimikunnan omaan harkintaan. Professori lienee kuitenkin lähtenyt varovaisesti siitä, että kerhon puheenjohtajan ja tilintarkastajien osalta korvausvelvollisuuden edellytykset täyttyvät, jolleivät he ole, kuten jukisuudessa on annettu ymmärtää, sanotun 10 vuoden aikana kunnolla kertaakaan tarkastaneet kerhon kirjanpitoa yksityiskohtaisesti eli kuittitasolla.

17. Tiettävästi kansliatoimikunnassa on herännyt epäilyä myös siitä, tulisiko asia niin lähelle eduskunnan hallintoa ja kansliatoimikuntaa, että toimikunta ei voisi uskottavasti päättää asiasta, vaan se olisi annettava ulkopuolisen asiaintuntijan selvitettäväksi ja päätös tehtäisiin erityisen selvitysmiehen tai -elimen esityksen mukaisesti.

18. Jos tälle tielle lähdetään, niin selvityksen tekeminen annettaneen, kuten yleensä tällaisissa juridisissa kysymyksissä on tapahtunut, jollekin tunnetulle helsinkiläiselle asianajotoimistolle. Yleensä tuloksena on sellainen selvitys ja suositus, jonka toimeksiantaja haluaisi saada. Toimeksisaaja kyllä ymmärtää toimeksiantajan yskän ja suosittelee, ettei oikeudelliseen perintään ryhdytä. Selvityksessä maalaillaan uhkakuvia siitä, että prosessin lopputuloksena tuomioistuin todennäköisesti päätyisi vapauttamaan myös kerhon johtokunnan puheenjohtajan ja tilintarkastajat korvausvastuusta, johtokunnan jäsenistä puhumattakaan.

19. Näin kävisi ja tapahtuisi, eli hyvät veljet päästäisivät toverinsa, tässä tapauksessa kerhotoverinsa, vastuusta kuin konsanaan koirat veräjästä. Kun ikävä asia ja vastuu halutaan painaa villaisella, niin se myös painetaan sillä! Eivät siinä paina tulossa olevat kunnallisvaalit tai mitkään muutkaan järkisyyt minkään vertaa.

20. Eduskunnan urheilukerhon tapaus muistuttaa Johannes Koskisen päästämistä korvausvastuusta Alpo Rusin tapauksessa. Helsingin hovoikeuden tuomittua valtion maksamaan vahingonkorvausta Rusille muun ohella Johanes Koskisen aikoinaan oikeusministerinä tekemän töppäyksen eli tarkemmin sanottuna Alpo Rusia loukanneen syyttömyyslettaman rikkomisen johdosta, odoteltiin hieman, että valtio perisi Koskiselta takaisin edes osan valtion hänen töppäyksensä perusteella Rusille maksamasta vahingonkorvauksesta. Mutta vielä mitä, oikeusministeriö, jota johti tuolloin Tuija Brax, ei eväänsä hetkauttanut saatavan perimiseksi. Kun kantelin muun muassa tästä oikeusministeriön menettelystä oikeuskanslerille, Jaakko Jonkka ei nähnyt aiheelliseksi perustella päätöstään, jossa hän vain ykskantaan totesi, että ministeriö oli menetellyt asiassa sille kuuluvan harkintavaltansa rajoissa - ja piste!

21. Näin meillä valvotaan laillisuutta, korvausten perintää ja yleistä etua, kun on kyse poliitikkojen töppäyksistä!

22. Eduskunnan urheilukerhoa kymmenen vuotta puheenjohtajana vetänyt kansanedustaja  Matti Saarinen (sd) on tänään iltapäivällä "avautunut" medialle.Saarinen selittää, että kerhon johtokunnassa kukaan ei osannut epäillä rahastonhoitajan kirjanpitoa, joka sisälsi muun muassa väärennettyjä tiliotteita.
Kun rahastonhoitaja toi vuosittain tilinpäätökset johtokuntaan, kukaan ei osannut epäillä lukujen paikkansapitävyyttä kuittitasolla. - Kuitteja ei siis tämän mukaan välitetty tarkastaa lainkaan.

23. Matti Saarinen vetoaa myös siihen, että  kerhon  kirjanpito meni aina eduskunnan tilitoimiston kautta, eivätkä kamreerit sielläkään olleet väärennyksiä huomanneet (Saarinen haluaa siis siirtää vastuuta muillekin tahoille). Matti Saarisen mukaan jälkikäteen ajatellen tehtiin selkeä virhe siinä, että kerhon kirjanpitäjän ja rahastonhoitajan tehtävät oli yhdistetty yhdelle ja samalle henkilölle. Tästä Saarinen sanoo syyttävänsä nyt itseään:  "Jo koulussa opetettiin että kassanpitäjän ja kirjanpitäjän roolin yhdistäminen on oikotie vankilaan".

24. Matti Saarinen väittää, ettei itse ole syyllistynyt "riittävän törkeän" eli niin tuottamukselliseen tehtäviensä laiminlyöntiin, että työnantaja eli eduskunta olisi oikeutettu perimään häneltä vahingonkorvauksia kavallusasiassa. Asia pitää silti Saarisen mukaan selvittää perinpohjin. Saarinen kertoo omalta osalta päättäneensä, että häneltä rahoja saa perityksi vain oikeuden kautta. - Kuten sanottu, poliitikot ovat voineet luottaa meillä  vanhastaan siihen, että "loppupeleissä" eduskunta, ministeriö tms. yhteisö ei lähde vetämään heitä oikeuteen.

25. Sillä lailla! Kyllä meillä poliitikot toki vastuunsa tuntevat! Kansa tykkää näistä urheilullisista poliitikoista kuin hullu puurosta. Olin vuoden 2011 eduskuntavaalien alla melko varma, että yksi istuva kansanedustaja, joka ei vaaleissa uusi paikkaansa Arkadianmäellä, olisi juuri Matti Saarinen. Olihan eduskunnan urheilukerhon kavallustapaus tullut ilmi noin 1,5 vuotta aikaisemmin ja kavallukseen syyllistynyt rahastonhoitaja oli saanut tuomion syksyllä 2010. Mutta niin vain Saarisen Matti uusi paikkansa parlamentissa että heilahti! Tätä edesauttoi ilmeisesti osaltaan se, ettei tosi urheilumiehenä Uudeltamaalta ääniharavavana monissa aiemmissa vaaleissa valittu demareiden Antti Kallionmäki ollut vaaleissa enää mukana.

PS

Edellä olevan kirjoituksen valmistuttua huomasin, että eduskunnan verkkosivuille on ilmestynyt tiedote. Sen mukaan kansliatoimikunta on päättänyt jo karkauspäivänä 29.2.2012, ettei saatavan perintään urheilukerhon vastuullisia toimihenkilöitä vstaan ryhdytä. Tiedotteesta ilmenee, että perintäasiaa oli selvitgelty jo 29.2.2012 pidetyssä kokouksessa ja että asiassa oli hankittu paitsi professori Heikki Halilan, myös professori Olli Mäenpään lausunnot "urheilukerhon luottamushenkilöiden asemasta" sekä lisäksi helsinkiläisen asianajotoimiston Castren & Snellmanin selvitys "korvauksen saamisen mahdollisuudesta luottamushenkilöiltä."

Siis aivan kuten edellä jo ennakoinkin, eduskunta on todellakin hankkinut  myös "tunnetun helsinkiläisen advokaattitoimiston lausunnon"!

Tiedotteen mukaan "yksikään näistä", siis edellä mainitusta lausunnon/selvityksen antajista, ei ehdottanut, että vahingonkorvauksia perittäisiin valvontavelvollisilta". Tosin esimerkiksi professori Halilan lausunnosssa olisi lehtitietojen mukaan mainittu ainoastaan, että  korvauken periminen voidaan jättää suorittamatta, ei siis ehdotettu, että perintään ei ryhdyttäisi. Aika outo tulkinta muuten, että professoreilta olisi edellytetty nimenomaista "ehdotusta" tai aloitetta, ryhdytäänkö perintään vai ei.

PS II

Tänään 28.9. HS otsikoi, että "Urheilukerhon vastuujupakka jatkuu". Toisin sanoen kansliatoimikunnan edellä mainittu päätös ei olekaan lopullinen, sillä toimikunnan pätökset eivät yleensäkään ole lopullisia, vaan niihin voidaan palata tarvittaessa myöhemmin. Tämä oli kokonaan uusi tieto, siitä ei mainita hallintojohtaja Pertti Rauhion eilen julkaistussa tiedotteessa mitään.

Perussuomalaiset vaativat yhä edelleen tilille urheilukerhon vastuuhenkilöitä. Tässä tarkoituksessa persujen kansliatoimikunnan perussuomalaiset jäsenet Anssi Joutsenlahti ja Pietari Jääskeläinen ovat jättäneet toimikunnalle eilen persujen eduskuntaryhmän oikeudellisena asiantuntijana toimivan emeritusprofessori Erkki Havansin valmisteleman esityksen, jonka mukaan toimikunta pidentäisi kerhon vastuuhenkilöiden osalta korvaussaatavan perintäaikaa; ilmeisesti kysymys on kolmen vuoden pituisen korvaussaatavan vanhentumisen katkaisemisesta ilmoittamalla vastuuhenkilöille, että kansliatoimikunnalle on tehty esitys korvausvastuun selvittämisestä. Muutoin korvaussaatavat vanhenisivat 20.10., jolloin on kulunut kolme vuotta siitä, kun eduskunta sai tietää kavalluksesta. Jääskeläisen mukaan vanhetumisen katkaisemiseen on perusteltua siksi, että eduskunta voisi perusteellisesti selvittää, ovatko urheilukerhon hallitukseen ja tilintarkastajiin kuuluneet kansanedustajat tai eduskunnan asianomaiset virkamiehet syyllistyneet kerhon raha-asioissa valvonnan laiminlyönteihin.

Hyvä Emeritus-Erkki, hyvä persut! Taidankin äänestää kuntavaaleissa perussuomalaista ehdokasta.

561. Lukijapalautetta

Villa Tervapääsky avaa ovensa yleisölle jälleen heinäkuussa

1. Tällä palastalla selostetut ja analysoidut oikeustapaukset saavat silloin tällöin jutun asianosaiset tai heidän asianajajansa tarttumaan kynään ja kertomaan tapauksista yksityiskohtia, jotka eivät ilmene lainkaan esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisuselosteista. Seuraavassa yksi esimerkki tällaisesta lukijapalautteesta.

2. Kerroin blogissa 552/2.3.2012 korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2012:29 selostetusta ympäristövahingon korvaamista koskevasta oikeusjutusta. Liisa ja Kari N vaativat Sääksmäen seurakuntaa vastaan ajamassaan kanteessa vahingonkorvausta siitä, että rakennuttaessaan hautausmaan laajennuksen seurakunta oli laiminlyönyt huolehtia töiden järjestämisestä siten, että ympäristölle ja kantajien omistamalle kiinteistölle ja sillä sijaitsevalle huvilalle ei aiheutunut vahinkoa. Seurakunnan laiminlyöntien seurauksena työmaan nostattama pöly oli tunkeutunut kantajien omistaman huvilan rakenteisiin sekä sisätilojen pintakerroksiin ja tekstiileihin.

3. Toijalan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus hyväksyivät kanteen ja katsoivat seurakunnan olevan vastuussa mainitusta ympäristövastuusta niin sanotun ankaran eli tuottamuksesta riippumattoman vastuun perusteella, koska ympäristövahinko oli aiheutunut seurakunnan harjoittamasta toiminnasta. Korkein oikeus sen sijaan katsoi äänestyksen (3-2) jälkeen, että seurakunta ei ollut ympäristövahinkolaissa tarkoitettu toiminnan harjoittajana tuottamuksesta riippumattomassa korvausvastuussa kyseisestä vahingosta. Kritisoin kirjoituksessani korkeimman oikeuden enemmistön päätöstä ja sen perusteluja.

4. Kantajan jutussa ollut Kari Niinikangas on lähettänyt minulle blogikirjoituksen johdosta seuraavansisältöisen viestin:

"Haluan kiittää kannanotostanne. Blogipohdintanne auttaa meitä saamaan voimia Korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen.

Päätös tuntuu yllättävältä ja epäoikeudenmukaiselta. Kohteena on Valtioneuvoston hyväksymään rakennetun kulttuuriympäristön luetteloon sisältyvä vanha huvila, jonka säilymistä pitäisi erityisesti vaalia ja joka olisi pitänyt ottaa huomioon hautausmaan laajennusta suunniteltaessa.

Enemmistö Korkeimman oikeuden tuomaresta ei välittänyt siitä, että seurakunta pidätti itsellään vastuun työmaajärjestelyistä ja erityisesti maamassojen läjityksestä. Lisäksi seurakunta vastasi urakkasopimuksen mukaan veden hankinnasta työmaalle sekä kastelun järjestämisestä. Veden saanti osoittautui vaikeaksi, ja se esti osaltaan kastelun. Seurakunnan kiinteistöpäällikkö sai bonusta työmaan valvonnasta. Hän totesi oikeudessa kahteen kertaan, että hän vastasi työmaan johtamisesta. Seurakunta myös ilmoitti kirjallisesti Valkeakosken kaupungin viranomaisille "ottavansa kaiken vastuun" työmaasta.

Työmaalla oli ainakin kolme urakoitsijaa: suunnitelman tekijä Etelä-Suomen Salaojitus, työmaalle hienoa hiekkaa tuonut maansiirtoliike Toijalan Kone ja Kuljetus (jonka autot saivat pölypilvet myös liikkeelle) sekä ainoastaan kaivuu- ja kasojen siirtotyötä tehnyt vilppulalainen Kone-Lahtinen. Kuka näistä sitten olisi syyllinen?

Työmaa kesti huhtikuusta lokuuhun, ja yritimme vaikuttaa prosessiin sekä viranomaisiin toukokuun alusta alkaen. Seurakunta kieltäytyi neuvottelemasta ja suojelutoimenpiteistä pahimman pölytyksen aikana. Eräässä vaiheessa kesäkuussa päällä oli myös turvaamismenettely, josta kuitenkin luovuimme, kun saimme seurakunnan neuvottelupäydän ääreen.

Emme tässä vaiheessa harkitse jatkotoimia, sillä kaikki keinot käytettiin eikä vahingoilta kuitenkaan vältytty. Osa todistajista piti seurakunnan toimintaa tahallisena vahingontekona. Pikkukaupungin viranomaiset ja seurakunnan luottamusmiehet pelasivat yhdessä meitä vastaan, ja prosessiin kuuluu laittomia tutkimuksia, oikeuden harhauttamista jne.

Uskoimme suomalaiseen oikeuslaitokseen viimeiseen päätökseen saakka. Mielenkiintoinen kokemus, ja ilman tätä olisimme vallan hyvin voineet elää!"

5. Kyseiselle kiinteistölle rakennettu Villa Tervapääsky sijaitsee kansallismaisemassa Sääksmäen kivikirkon välittömässä naapurissa. Kävelyetäisyydellä on Voipaalan kulttuurikeskus, Rapolan linnavuori ja kartano, perinnemaisema, muinaispelto, uhrikiviä ja muita arkeologisia löydöksiä.

6. Kaksikerroksinen alppimajaa muistuttava Tervapääsky on ilmeisesti arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema huvila. Se on listattu valtakunnallisesti merkittävien kulttuurihistoriallisten ympäristöjen luettelon. Huvilan rakennutti vuonna 1913 arkipiispan poika, turkulainen filosofian tohtori Thorsten Renwall. Kesästä 2002 lähtien huvilan alakerta ja huvilaa ympäröivä rehevä puutarha on pidetty avoinna yleisölle ja siellä on järjestetty pienimuotoisia seminaareja ja kulttuuritilaisuuksia. Huvilan alakerta on entisöity 2005-2006 museoviraston tuella perinteisiä työtapoja noudattaen.

7. Kari Niinikangas kertoo, että vuonna 2004 Sääksmäen hautausmaan laajennukselle esitettiin kolme vaihtoehtoa: Voipaalan suuntaan, länteen tai vanhan urheilukentän paikalle. Valkeakosken kaupunki vastusti ensimmäistä ja museovirasto toista vaihtoehtoa. Valituksi tuli kolmas vaihtoehto, joka merkitsi hautausmaan rakentamista pohjavesialueelle Tervapääskyn edessä olevalle kentälle. Seurakunta hankki alueen omistukseensa. Hautausmaan rakentaminen pohjavesialueelle merkitsisi sitä, että että maata kaivettiin useiden metrien syvyydestä ja pohjalle asetettiin läpäisemättömät matot. Niiden päälle tuotiin hiekkaa ja lopuksi multaa. Maamassojen suuruus oli 60 000- 80 000 kuutiometriä.

8. Kari Niinikangas kertoo:

"Vappuna 2006 Villa Tervapääskyn edessä oli parin hehtaarin pölyävä maansiirtotyömaa ja valtavat multakasat. Seurakunta lupasi ensin siirtää multavuoret pois, mutta sittemmin kieltäytyi vedoten siihen, että luvat olivat kunnossa. Lupa koski kuitenkin vain lopputulosta, ei rakennusaikaisia olosuhteita. Maisematyölupaa myönnettäessä naapuria ei tarvitse Valkeakoskella kuunnella, koska tie on työmaan ja naapurin välissä. Työmaasta oli tiedotettu Valkeakosken kaupungin ilmoitustaululla tammikuussa. Tamperelaisina emme osanneet tutkia sitä. Jätimme oikaisuvaatimuksen Valkeakosken rakennuslautakunnalle. Pyysimme, että naapurin kuuleminen järjestetään jälkikäteen. Kaupunki käsitteli oikaisun ja totesi, että valitus on tullut liian myöhään. Meissä nähtiin ylireagoivat kaupunkilaiset. Kesän aikana Tervapääskyn entisöinti peittyi konkreettisesti hiekkaan. Pöly levisi vasta patinoiduille hirsiseinille. Se tunkeutui kaikkialle sisätiloihin. Hirsiseinät on tilkitty pellavariveellä, vanhoissa hirsissä on rakoja, joihin pöly tarttui. Ulkoseinien halkeamiin ja tilkerakoihin tunkeutunut hiekka edesauttaa veden imeytymistä puun sisään ja hidastaa kuivumista. Lahovaurioiden syynä on aina hirsirakenteisiin päässyt vesi. Asiantuntijoiden lausuntoja ja ehdotuksia ei otettu vakavasti. Työmaa kesti lokakuuhun asti. Kesä oli kuuma ja kuiva, eikä seurakunta kastellut työmaata riittävästi. Kaupungin ja seurakunnan virka- ja luottamusmiesten toiminnalla uhrista tehtiin syyllinen. Pölystä, melusta ja multakasoista johtuen emme voineet avata puutarhakahvilaa. Kulttuuriohjelmat kuitenkin pidettiin."

9. Näin siis Valkeakosken Sääksmäellä. Näinhän tällaisissa tapauksissa tapaa yleensäkin käydä, että yleinen etu jyrää yksityisen. Pieni ihminen ei saa oikeutta myöskään tuomioistuimista. Tässä tapauksessa oikeutta saatiin tosin "lakituvasta" eli käräjäoikeudesta ja vielä hovioikeudestakin, mutta kun päästiin oikeudenkäytön huipulle, kaikki kellahtikin päälaelleen. Korkeimman oikeuden enemmistön perustelut ovat muodolliset ja niissä sivuutettiin tyystin vastakkaista kantaa puoltavat seikat, perusteet ja oikeuslähteet. Kaikesta näkyy, että ankaran vastuun tapauksessa lopputulos perustui, ei syihin ja lakiin, vaan ankaran arvovaltaiseen opetukseen, jonka mukaan yleistä etua ja vahvempaa osapuolta vastaan ei kannata alkaa pullikoida.

552. Taas ennakkopäätös, jonka perustelut eivät vakuuta (KKO 2012:29)

1. Korkein oikeus antoi tänään ennakkopäätökseksi tarkoitetun tuomion siitä, vastasiko maanrakennustyön teettäjä naapurikiinteistölle työstä aiheutuneesta ympäristövahingosta (KKO 2012:29)

2. Se, että kysymyksessä on tulevaa oikeuskäytäntöä ohjaamaan tarkoitettu ennakkopäätös (prejudikaatti) ilmenee siitä, että korkein oikeus julkaisee ratkaisusta laaditun selosteen ennakkopäätöksenä verkkosivuillaan. Internetissä ennakkopäätökset julkaistaan myös Finlex-palvelussa. Myöhemmin ennakkopäätökset julkaistaan vielä painettuina vuosikirjassa. Jos esimerkiksi edellä mainittua ratkaisua ei olisi pidetty korkeimmassa oikeudessa ennakkopäätöksenä, siitä olisi julkaistu Finlexissä (osastossa "Muita ratkaisuja") vain parin kolmen rivin pituinen ilmoitus siitä, millaisesta asiasta ratkaisussa on ollut kysymys.

3. Ennakkopäätökset, joilla siis tarkoitetaan yksinomaan ylimpien oikeusasteiden itsensä prejudikaateiksi luokittelemia ratkaisuja, eivät ole juridisesti (muodollisesti) alempia tuomioistuimia sitovia, mutta käytännössä niillä on varsin suurin tosiasiallinen vaikutus eli prejudikaateissa omaksuttuja oikeus- tai ratkaisuohjeita seurataan vastaavanlaisia tapauksia myöhemmin ratkaistaessa. Tuomarit ovat velvollisia tuntemaan ennakkopäätökset - eivät kyllä käytännössä läheskään aina tunne edes kaikkein keskeisimpiä ennakkopäätöksiä - ja perustelemaan kantansa, jos se poikkeaa jostakin ennakkopäätöksessä omaksutusta oikeusohjeesta. Prejudikaattien tosiasiallinen sitovuus edellyttää kuitenkin sitä, että niiden perustelut ovat riittävät seikkaperäiset, asianmukaiset ja ymmärrettävät

4. Ko. tapauksessa Sääksmäen seurakunta teetti kesällä 2006 hautausmaan laajentamiseen liittyviä maanrakennustöitä itsenäisellä urakoitsijalla. Urakoitsija suoritti seurakunnan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti kaivuu-, maansiirto- ja kuljetustöitä, joiden yhteydessä maamassoja on ollut läjitettynä hautausmaan laajennusalueelle. Urakoitsijan tekemien töiden johdosta Kari ja Liisa N:n ja Oy L:n omistamalle, hautausmaata vastapäätä sijaitsevalle kiinteistölle kulkeutui pölyä, joka vahingoitti kiinteistöllä olevan hirsirakennuksen rakenteita ja sisätiloja. Kantajien korvausvaatimusten yhteismäärä oli noin 80 000 euroa.

5. Toijalan käräjäoikeus, jonka vuonna 2009 antaman tuomion Turun hovioikeus vuonna 2010 pysytti, hyväksyi kanteen perusteet ja velvoitti seurakunnan suorittamaan kantajille korvausta yhteensä noin 14 000 euroa. Korkein oikeus sitä vastoin päätyi tiukan äänestyksen (3-2) jälkeen siihen, että kantajana ollut seurakunta ei ollut ankarassa vastuussa kyseisestä ympäristövahingosta ja hylkäsi kanteen

6. Ratkaisevana ja ratkaistavana pointtina asiassa oli kysymys siitä, oliko seurakunnalla ympäristövahinkolain (YVL) 7 §:n mukainen niin sanottu ankara vahingonkorvausvastuu naapurikiinteistöllä olevalle rakennukselle aiheutuneesta ympäristövahingosta. YVL 7 §:n 1 momentin mukaan toiminnanharjoittaja vastaa toiminnasta johtuvasta ympäristövahingosta tuottamuksestaan (huolimattomuudestaan) riippumatta. Tältä osin YVL poikkeaa olennaisesti tuottamusvastuulle rakentuvasta vahingonkorvauslaista.

7. Ankara vastuu liittyy yleensä tilanteisiin, joissa vahingon aiheuttaja määrää toiminnan rakenteet ja myös turvallisuustason ja vahingonkärsijällä puolestaan ei ole mahdollisuutta määritellä toimintoja tai sen rakenteita tai vaikuttaa niihin. Ankaran vastuun omaksumisen tavoitteena on vahingonkärsijän suojaaminen. Vahinkoa kärsineen on nimittäin usein vaikea esittää näyttöä oman osaamisensa ja toimintapiirinsä ulkopuolella tapahtuneesta tuottamuksesta. Jo vanhassa vuonna 1920 säädetyssä naapuruussuhdelaissa (NaapSL, 20/1920) omaksuttiin ankara vastuu, joten sen säätäminen YVL:ssa ei tuonut periaatteellisesti lainsäädäntöön uutta, koska osa lain piiriin kuuluvista vahingoista kuului jo aiemmin ankaran vastuun piiriin. YVL:ssa on laajennettu merkittävästi lain piiriin kuuluvien vahinkotilanteiden lukumäärää.

8. Korvausvelvollinen toiminnanharjoittaja on yleensä helposti määriteltävissä, mutta toisinaan vastuullisen osoittaminen saattaa YVL 1 §:n 1 momentissa mainitusta ns. aluesidonnaisuuden vaatimuksesta johtuen olla vaikeaa. Ankaran vastuun tilanteessa "vahingon johtuminen" voi tarkoittaa, että toiminta-alueella toimintaa harjoittavan vastuun piiriin kuuluvat myös sellaiset ympäristövahingot, joita tämä ei ole itse suoranaisesti aiheuttanut, mutta jotka liittyvät sen toimintaan. Käytännössä toiminnanharjoittajan vastuu on isännänvastuunomaista vastuuta kattaen vastuun myös toimista, joita jopa itsenäisessä asemassa olevat sivulliset suorittavat varsinaisen toiminnanharjoittajan luvalla tai tieten.

9. Ratkaisusta KKO 2012:29 selostetussa asiassa kysymys oli tapauksesta, jossa hautausmaan ylläpitäjä on urakkasopimuksen perusteella teettänyt alueen laajentamiseen liittyvän maanrakennustyön urakkasopimuksen perusteella itsenäisellä yrittäjällä. Korkeimman oikeuden enemmistö on katsonut, että seurakuntaa ei työn teettäjänä voitu pitää YVL 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuna toiminnan harjoittajana eikä sitä myöskään voitu rinnastaa mainitun pykälän 2 momentissa tarkoitettuun vahinkoa aiheuttaneen toiminnan harjoittajaan. Enemmistö perusteli kantaansa muun muassa sillä, että työn suorittanut urakoitsija ei ollut epäitsenäisessä suhteessa seurakuntaan eikä seurakunnalla ollut urakoitsijaan tai työn toteuttamistapaan nähden erityistä määräysvaltaa.

10. Tapaus on laadultaan sellainen, ettei siinä ole ilmeisesti olemassa tai "löydettävissä" yhtä ehdottomasti oikeata ratkaisua, vaan sekä enemmistön että vähemmistön omaksumia kantoja voidaan perustella eri seikoilla. Tällöin on järkevää menetellä, kuten oikeusneuvos Välimäen votumista ilmenee, siten, että kummankin vaihtoehdon tueksi esitettäviä seikkoja ja niiden painoarvoja punnitaan keskenään. Kysymyksessä on pro et contra -tyyppisestä argumentoinnissa, jolloin tuomion perusteluissa tuodaan, kuten molempien vähemmistöön jääneiden jäsenten lausunnoissa on tehty, avoimesti esiin sekä kanteen hyväksymistä että sen hylkäämistä puoltavat seikat ja argumentit.

11. Minusta KKO:n vähemmistön pro et contra -perustelutapa saa lukijan vakuuttuneeksi ja hyväksymään kannoton, jonka mukaan seurakunta on ankarassa vastuussa sanotusta ympäristövahingosta. Ainakin minua vähemmistön perustelut vakuuttavat. Pro et contra -metodi, jota olen suositellut kirjoissani, perustuu loogikko Chaim Perelmanin lanseeraamaan, uudeksi retoriikaksi kutsuttuun päättelymalliin ja Aulis Aarnion sen pohjalta edelleen kehittämään argumentaatioteoriaan eli rationaalisen perustelun teoriaan.

12. Miksi sitten korkeimman enemmistön perustelut eivät vakuuta? Juuri siksi, että niissä on sivuutettu kokonaan pro et contra -metodin mukainen perustelemistapa. Enemmistö kertoo lyhyesti vain ne perusteet, jotka tukevat sen valitsemaa lopputulosta, mutta vaikenee tyystin sellaista seikoista ja perusteista, jotka puhuvat sanottua lopputulosta vastaan. Enemmistön perustelutapa ei ole rationaalinen, vaan toteava ja käskevä. Enemmistö perustaa ratkaisunsa ensi sijassa auktoriteettiin, eli siihen, että asia on niin, koska tuomioistuin niin sanoo, ja tässä tapauksessa me olemme tuomioistuin. Enemmistön perusteluissa ei ole sijaa dialogille tai pohdinnalle.

13. Vähemmistön jäsenet selostavat votumeissaan lainsäädännön ohella laajasti muita oikeuslähteitä eli YVL:n esitöitä ja vertailevat YVL:n ao. säännöksiä ja käsitteitä ympäristönsuojelulain (YSL) säännöksiin ja terminologiaan. Sen sijaan enemmistön votumissa sivuutetaan lain esityöt ja niiden merkitys samoin kuin analogiavertailu tyystin! Enemmistö ei ole myöskään kiinnittänyt riittävästi huomiota YVL:ssa omaksutun ankaran vastuun sääntelyn tarkoitukseen eli ratio legikseen. Tämä ei vakuuta lukijaa, vaan saa hänet kenties jopa ajattelemaan, että enemmistö on tehnyt näin on tarkoituksella, jottei lukija pääsisi asiasta jyvälle ja ko. muiden oikeuslähteiden jäljille. Syntyy vaikutelma, ettei enemmistö ole oikein itsekään vakuuttunut kannanottonsa oikeellisuudesta, sillä mitä muutakaan syytä enemmistöllä olisi vaieta kokonaan valitsemaansa ratkaisuvaihtoehtoa vastaan puhuvista seikoista? Syntyy epäily, että enemmistön kanta ei kenties perustukaan, kuten vanhassa OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa sanottiin, "syihin ja lakiin", vaan mielivaltaan. Niin tai näin, joka tapauksessa enemmistön kannan laillisuutta ja oikeellisuutta voidaan vahvoin perustein epäillä virheelliseksi.

14. Ratkaisu KKO 2012:29 muistuttaa eräissä suhteissa korkeimman oikeuden tämän vuoden ensimmäistä ennakkopäätöstä eli ratkaisua KKO 2012:1. Olen kommentoinut myös tuota ratkaisua blogissa numero 530/18.1.2012; blogissa numero 531/19.1.2012 olen pohtinut sitä, oliko KKO:n puheenjohtajana toiminut oikeusneuvos jutussa kenties esteellinen. Molempien ratkaisujen perustelut ovat samantyyliset, eli eivät kovinkaan keskustelevat, vaan luonteeltaan toteavat ja auktoritatiiviset; pro et contra -metodi puuttuu molempien ratkaisujen perusteluista. Yhteistä tapauksille on myös se, että niissä molemmissa korkeimman oikeuden jaoston puheenjohtajana on toiminut sama tuomari eli oikeusneuvos Mikko Tulokas.

15. Molemmissa em. ratkaisuissa näyttäisi ilmenevän samanlainen jäykkä oikeuspoliittinen perusasennoituminen, eli tarkemmin sanottuna pyrkimys rajoittaa sopimuskumppanin vastuuta tämän oman sopijapuolen eli kolmannen virheellisestä toiminnasta. Oikeudenmukaisempaa kuitenkin on, että vastuu olisi puheena olevalta osin samanlaista kuin edellä kohdassa 8 mainittu isännänvastuu eli työnantajan vastuu omien työntekijöiden toimista. Isännänvastuu perustuu muun muassa siihen, että työnantajan tulee valita työntekijänsä huolellisesti. Jos siis "isäntä" valitsee työmaalleen huonoa ja ammattitaidotonta väkeä, joka aiheuttaa vahinkoa ulkopuolisille, hän joutuu vahingonkorvausvastuuseen, eli valinnan seuraukset realisoituvat myös tässä muodossa.

16. Myös ratkaisussa KKO 2012:29 selostetussa tapauksessa on ilmeisesti tapahtunut niin, että maanrakennusurakoitsijan hommassa on mennyt jotain pieleen, mistä sitten on aiheutunut kerrottu vahinko kantajien kiinteistölle. Urakan isännän eli seurakunnan vastuu ulkopuoliselle aiheutuneesta vahingosta on tuottamuksesta riippumatonta vastuuta eikä tätä vastuuta voida pätevästi kiertää, kuten KKO:n vähemmistö on todennut, toiminnan ulkoistamisella tai muilla vastaavilla sopimus- tai muilla järjestelyillä.

17. Kuten edellä sanoin, ennakkopäätökseksi tarkoitetun tuomion prejudikaattiarvo riippuu siitä, hyväksytäänkö ratkaisu eli saavatko tuomion perustelut lukijan ja laajemman auditorion vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Olen edellä lausunut oman käsitykseni ratkaisun KKO 2012:29 prejudikaattiarvosta. Tarvetta olisi toki laajemmallekin keskustelulle, joten olkaapa hyvät, sana on vapaa!

506. Keskustelee supertuomarin kanssa; sivutuloja ja sivuovia

Ken tänne (sivuovesta) käy, saa kaiken toivon heittää...

1. Oikeusjutun asianosaiset eivät yleensä tapaa oikeuden tuomareita muualla kuin oikeussalissa. Keskustelemaan tuomareiden kanssa he eivät pääse aina edes salissa, sillä asianosaisten puolesta oikeudessa puhuvat heidän avustajansa tai asiamiehensä.

2. Hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa asianosaiset eivät tavallisesti edes näe tuomareita, sillä prosessi on kirjallista eikä partteja kutsuta oikeuden istuntoon. Suullisia käsittelyjä pidetään, etenkin korkeimmassa oikeudessa, ani harvoin. Tuomarit saavat siis olla rauhassa asianosaisilta ja yleisöltä, käräjärahvaalta. Oikeudenkäynnin päätyttyä asianosaisten on turha yrittää tavoitella tuomaria langan päähän kysyäkseen, mitenkäs jutussa nyt tuolla tavoin pääsi käymään ja miksi. Asianosaiset saavat tyytyä siihen, mitä tuomion perusteluissa sanotaan. Perustelut eivät kuitenkaan aina avaudu asianosaisille.

3. Tiedän kuitenkin yhden tapauksen, jossa asianosainen on lähtenyt peräämään syitä siihen, miksi jutussa kävi niin kuin kävi. Eikä tässä vielä kaikki, sillä mainittu asianosainen - kutsukaamme häntä tässä vaikka nimellä "Tyyne" - joutui omakohtaisesti huolehtimaan, ettei hänen juttunsa hukkunut "mustaan aukkoon" ja jäänyt kenties kokonaan käsittelemättä. Kun oikeuspalatsista ei alkanut kuulua reilun vuoden odottelun jälkeen päätöstä, Tyyne päätti selvittää, mistä asia oikein kiikasti. Vasta silloin tuomareihin tuli vauhtia. Saatuaan hylkäävän päätöksen, Tyyne ei luovuttanut, vaan otti yhteyttä oikeuden puheenjohtajaan lisätietoja saadakseen. Tyyne ei lopettanut vielä tähänkään, vaan hän pääsi keskustelemaan kyseisen tuomarin kanssa kahden kesken siitä, mitä nyt pitäisi tehdä, jotta oikeus toteutuisi.

4. Kyseinen tuomari ei sitä paitsi ole mikään aivan tavallinen tuomari, vaan ylimmän oikeusasteen tunnettu jäsen. Viimeksi viime viikolla hänen nimensä oli näkyvästi esillä, kun lehdistössä kerrottiin korkeiden virkamiesten ja tuomareiden viime vuoden verotietoja. Verotiedoissa tuomarin nimi on komeillut muhkeiden sivutulojen vuoksi vuosikausia tuomarikunnan kärkipaikalla. Kutsun tuomaria seuraavaksi lyhenteellä MT, mikä voisi tarkoittaa vaikkapa sanaparia Mega-Tuomari.

5. Oikeuskirjallisuudessa puhutaan tuomioistuinmenettelyn koetusta oikeudenmukaisuudesta. Kysymys on siitä, millaisena oikeusjutun asianosaiset kokevat oman oikeudenkäyntinsä, ovatko heidän kokemuksensa positiivisia vai negatiivisia. Yhdysvalloissa julkaistujen tutkimusten mukaan asianosaisen koetulla oikeudenmukaisuudella on ratkaiseva merkitys, kun on kyse luottamuksesta oikeuslaitokseen ja tuomioistuinten uskottavuudesta. Kyselytutkimuksissa on havaittu, että menettelyn koettu oikeudenmukaisuus menee usein jopa asian lopputuloksen edelle. Hävinnyt osapuoli voi tyytyä tuomioon, jos hän on kokenut, että oikeudenkäynti on ollut reilu ja tasapuolinen ja myös hänelle on annettu tilaisuus tulla kuulluksi ja häntä on myös tosiasiallisesti kuunneltu.

6. Millaisia ovat Tyynen kokemukset omasta oikeusprosessistaan? Annetaanpa Tyynen itse kertoa:

a. Olen eläkkeellä oleva kielten opettaja, kotoisin Pohjois-Suomesta, mutta nykyisin Espoossa asuva. Viimeiset 12 vuotta olen joutunut kahdessa oikeusjutussa, ensin riita-asian osapuolena ja sen jälkeen samaan asiakokonaisuuteen kuuluneen rikosjutun asianomistajana, perehtymään esitutkintaan, syyteharkintoihin sekä eri oikeusasteiden eli käräjäoikeuden, hovioikeuden ja korkeimman oikeuden prosesseihin ja päätöksiin, samoin poliisin, Valtakunnansyyttäjänviraston ja eduskunnan oikeusasiamiehen toimintaan. Näiden kokemusten perusteella voin sanoa, että olen hyvin pettynyt oikeuslaitokseen. Olen menettänyt luottamukseni tuomioistuimiin, syyttäjiin ja poliisiin. Myös valvonta on pettänyt, sekä VKSV:ssa että oikeusasiamiehen toimistossa.

b. Omistin 40% osakeyhtiöstä, jonka toimitusjohtajan ja samalla hallituksen ainoan varsinaisen jäsenen (A) lähipiirin hallussa oli yhtiön osake-enemmistö eli 60% osakkeista. Riitajuttu, jonka olin A:n menettelyn johdosta pakotettu panemaan vireille, koski omistusoikeutta osakkeisiin. Siinä mentiin vastapuoleni toimesta hovioikeuteen asti (tuomio 2000), vaikka asia oli ilman oikeusprosessiakin täysin selvä. Yhtiön liiketoiminta oli hyvin kannattavaa. Lokakuussa 1999 A kuitenkin lopetti, yhtiökokouksen tietämättä ja hyväksymättä asiaa, yhtiön toiminnan ja siirsi yhtiön tavaravaraston alihintaan ja yhtiön liiketoiminnan good will-arvon ja teknologian vastikkeetta Espanjaan perustamalleen ja omistamalleen yhtiölle.

c. Kolmisen vuotta tämän jälkeen A myi liiketoiminnan, tavaravaraston ja patenttioikeudet edelleen suomalaiselle yritykselle yli 500 000 euron kauppahinnasta, josta A:lle ja espanjalaiselle yhtiölle maksetun goodwill-arvon osuus oli 300.000 euroa. Liiketoiminnan ostaneen yhtiön toimitusjohtaja kertoi myöhemmin todistajana kavallusjutun oikeudenkäynnissä maksaneensa 300.000 euroa yrityksen good will-arvosta ja teknologiasta, koska tuote oli tunnettu, sillä oli käyttäjiä, oli referenssejä, niin että kun minä lähdin jatkamaan sitä, ei lähdetty nollatilanteesta...asiakaskunta tiesi tämmöisen tuotteen olemassaolosta.

d. Jo riitaprosessin vireillä ollessa tein omissa nimissäni A:ta vastaan tutkintapyynnön mm. epäillystä törkeästä väärennyksestä ja petoksesta. Esitutkinnassa ja sitä seuranneen syyteharkinnassa oli monenlaisia vaiheita ja yllättäviä käänteitä. Oikeusprosessien aikana jouduin tekemään Asianajajaliitolle kantelun A:n kolmesta eri asianajajasta näiden esteellisyyden vuoksi; heidät kaikki todettiin vuorollaan liiton päätöksellä esteelliseksi ja päätös pysyi myös hovioikeuteen valittaneen tunnetun asianajajan osalta. Espoon poliisi oli esitutkinnassa varuillaan, sillä A:n ex-vaimo oli tuohon aikaan korkeassa valtion virassa oleva ex-poliitikko; ettei kukaan nosta tästä haloota, koska saattaa tulla tällaiset yhteiskunnalliset asiat esiin...

e. Tutkinnanjohtaja ei suostunut A:n omaisuuden turvaamistoimia koskeviin hakemuksiini, vaikka tiesi, että oli olemassa vaara, että A tyhjentää yhtiön; niin varmasti...se on bisnesmies, ei siitä ole hetken epäilystä. Tutkinnanjohtaja oli oikeassa, sillä A onnistui tyhjentämään noin 5 milj. markan arvoisen yhtiön esitutkinnan aikana. Tämän jälkeen tein 7.2.2001 A:ta vastaan tutkintapyynnön törkeästä kavalluksesta, luottamusaseman väärinkäytöstä ym. Jouduin kääntymään poliisin menettelyn osalta syyttäjän ja eduskunnan oikeusasiamiehen, paikallisen syyttäjän vitkuttelun ja menettelyn osalta taas VKSV:n puoleen. Syyteharkinta kesti ensimmäisen rikoshaaran eli mm. väärennys- ja petosrikoksen osalta niin kauan eli lähes viisi vuotta, että syyteoikeus ehti eräiden rikosten osalta vanhentua. Tästä syyttäjä sai VKSV:lta ainoastaan nuhteita. Törkeän kavalluksen osalta syyteharkinnasta selviydyttiin sentään vuodessa.

f. Espoon käräjäoikeuden käsittelyyn kavallusjuttu eteni kesällä 2004. Syyttäjä vaati A:lle törkeästä kavalluksesta kahden vuoden ehdotonta vankeusrangaistusta, mihin puolestani yhdyin. Vaihtoehtoinen rangaistusvaatimus esitettiin luottamusaseman väärinkäyttämisestä. Yhtiöllä ei ollut jutussa vaatimuksia, yhtiön asiamies esitti kuitenkin vaivannäöstään 10 000 euron suuruisen laskun. Käräjäoikeus käsitteli juttua neljä vuotta, osaksi edellä mainittujen A:n avustajien esteellisyyden toteamisen vuoksi. Pitkäksi venähtäneen valmistelun aikana oikeuden puheenjohtaja ehti vaihtua kolme kertaa. Vihdoin 22.2.2008 antamallaan tuomiolla käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä kavalluksesta ainoastaan 7 kuukauden ehdolliseen rangaistukseen sekä maksamaan minulle vahingonkorvasta 32 000 euroa; olin vaatinut yli 200 000 euron suuruista korvausta. Tuomio perustui ainoastaan tavaravaraston osan alihintaiseen myyntiin. Esimerkiksi edellä mainitsemani goodwill-arvon vastikkeetonta siirtoa omalle yhtiölleen ei luettu A:n syyksi kavalluksena. Käräjäoikeus katsoi, että yhtiö valmistaman tuotteen valmistus- ja myyntioikeuden siirto oli tosin tapahtunut alihintaan, mutta kyseessä ei ollut kavallus, koska valmistus- ja myyntioikeudessa on kyse aineettomasta oikeudesta, joka ei oikeustieteessä omaksutun kannan mukaan voi olla anastusrikoksen kohteena. Käräjäoikeuden mukaan myöskään yhtiön varsinaisen tuotannollisen toiminnan lopettaminen sinänsä ei voi olla anastus- tai kavallusrikoksen kohteena. Minä taas olin sitä mieltä, että sen minkä voi myydä, voi myös kavaltaa. - Hovioikeus, jonne jutussa puolin ja toisin valitettiin, ei tuomiossaan toukokuussa 2009 muuttanut käräjäoikeuden tuomiota millään tavalla, vaan hyväksyi sellaisenaan myös käräjäoikeuden perustelut.

g. Osakeomistusriidan oikeudenkäynnissä minulla oli avustajana asianajaja, joka vielä kavallusjutun esitutkinnassa laati puolestani loppulausunnon. Rikosjutun jatkotoimenpiteistä asianajaja vaati minulta huomattavan korkeaa etumaksua, jota minulla ei ollut varaa maksaa. Olin siis joutunut ajamaan käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa itse asiaani. Päätin pyytää valituslupaa korkeimmalta oikeudelta ja hankin sitä varten uuden avustajan. Lupahakemuksen pääperusteena oli se, että edellä mainitut varallisuuserät, joiden osalta kavallussyyte oli alemmissa oikeuksissa hylätty (goodwill ja tuotteen valmistus- ja myyntioikeus) voivat olla kavallusrikoksen kohteena. Tällä perusteella myös syyttäjä haki valituslupaa.

h. Toistin valituksessani jo alemmissa oikeusasteissa esittämäni korvausvaatimuksen, joka perustui siihen, että A:n yhtiölle aiheuttamasta vahingosta minä jouduin osakkeiden arvon alenemisen johdosta kärsimään omaa osakeomistustani vastaavan osuuden. Olin käräjäoikeudessa vedonnut ennakkopäätökseen KKO 2000:89. Tuossa ratkaisussa katsottiin, että niin sanotun harvainyhtiön vähemmistöosakkaalla (A) on oikeus ajaa yhtiön hallituksen jäsentä (B) vastaan korvauskannetta sillä perusteella, että B:n osakeyhtiölain ja yhtiöjärjestyksen vastaisen toiminnan johdosta A:n osakkeet olivat menettäneet arvonsa. Vetosin kyseiseen ennakkopäätökseen osoittaakseni, että minulla on jutussa asianomistajan asema; A oli nimittäin tehnyt väitteen siitä, että minä en olisi asiassa asianomistaja. Käräjäoikeus hylkäsi A:n sanotun väitteen. Asianajajani korkeimmalle oikeudelle laatimassa lupahakemuksessa tai valituksessa ratkaisuun KKO 2000:89 ei vedottu.

i. Myös A haki valituslupaa hovioikeuden tuomioon. Hän vetosi edelleen vasta hovioikeudessa uutena perusteena esittämäänsä väitteeseen, että kavallusrikoksen ilmoitettuna tekoaikana (loppuvuodesta 1999) hän ei olisi ollut tietoinen minun omistuksestani yhtiössä; tästä hän oli väittämänsä mukaan saanut tiedon vasta hovioikeuden riita-asiassa 7.7.2000 antamasta tuomiosta. Väite ei pidä paikkaansa, kuten olin jo esitutkinnassa ja kahdessa alemmassa oikeusasteessa pystynyt osoittamaan. A oli tullut tietoiseksi osakeomistuksestani jo helmikuussa 1997, jolloin 40 %:n osakeomistus siirtyi minulle. A:n esittämän väitteen paikkansapitämättömyys todettiin hovioikeuden riita-asiassa vuonna 2000 antamassa tuomiossa. Myös käräjäoikeuden rikosjutun istuntopöytäkirjassa ja tuomiossa todetaan olevan riidatonta, että omistin yhtiöstä mainitut 40 %.

j. Määräaika valituslupahakemuksen ja valituksen tekemiselle päättyi 28.7.2009, jolloin toimitin hakemukseni korkeimpaan oikeuteen. Korkeimman oikeuden omasta toimintakertomuksesta olen lukenut, että mikäli valituslupaa ei myönnetä, lupahakemuksen käsittely kestää normaalisti 4-5 kuukautta. Kun päätöstä ei alkanut kuulua, soitin asian esittelijälle (X). Sain tietää, että valituslupa-asiaa käsittelevä kaksijäseninen jaosto, jonka puheenjohtajana oli MT, oli käsitellyt asiaa 17.3.2010 pidetyssä esittelyssä. Tällöin asia oli jäänyt pöydälle siksi, että MT oli halunnut esittelijän selvittävän jatkomuistiossa tarkemmin yhtiön omistussuhteita.

k. Esittelijä, ma. oikeussihteeri X, ei ollut voinut mitenkään unohtaa asiaa, sillä soitin hänelle vuoden aikana yhteensä yhdeksän kertaa. X vetosi milloin mihinkin syyhyn, miksi hän ei ollut vielä ehtinyt viedä asiaa esittelyyn (resurssipula, asia on heti seuraavana jne). Päätöstä ei kuitenkaan tullut kesällä eikä vielä syyskuun lopulla 2010. Ilmeisesti kävi niin, että kun X ei saanut asiaa esittelykuntoon ja MT:n edellyttämää jatkomuistiota tehdyksi, hän ei rohjennut ilmoittaa käsittelyn viivästymisestä ja sen syistä esittelijöiden asianomaiselle ryhmäpäällikölle (Y) tai MT:lle.

l. Kysyttyäni ensin asiaa oikeusministeriöstä ja korkeimman oikeuden viestintäpäälliköltä, rohkaisin mieleni ja soitin 5.10.2010 MT:lle. Vasta tämä soitto palautti asian MT:n mieliin. MT myönsi, että asia oli unohtunut, pahoitteli sitä sekä kiitteli yhteydenottoani, koska asian tila ja käsittelyvaihe saatiin tällä tavoin selville. Nyt KKO:lle tuli todella kiire. Asian esittelijää päätettiin vaihtaa, uudeksi esittelijäksi määrättiin kansliapäällikön päätöksellä esittelijäneuvos Y. Jatkoesittelyn päiväksi määrättiin 21.10.2010. Soitin Y:lle sitä ennen ja ilmoitin hänelle hovioikeuden osakeomistusta koskevan riita-asian diaarinumeron (asiakirjat olivat hovioikeudessa) ja pyysin Y:tä hankkimaan mainitun aineiston jatkoesittelyyn. Kun myöhemmin olen kysynyt asiaa hovioikeuden kirjaamosta, ilmeni, ettei KKO:sta ollut pyydetty mainittujen asiakirjojen lähettämistä sinne.

m. Esittelijä X , jolle asia oli diaaritietojen mukaan jaettu 31.7.2009, ei siis ollut kyennyt 14 kuukauden aikana muodostamamaan kantaansa asiassa. Y sitä vastoin teki tämän pikavauhdilla eli neljän työpäivän kuluessa laatien esittelymuistion relevantiksi katsomansa aineiston perusteella, kuten Y myöhemmin minulle mainitsi. Y:n sorvaaman muistion ja mietinnön perusteella korkeimman oikeuden kahden jäsenen kokoonpano MT:n puheenjohdolla päätti esittelyssä 21.10. hylätä kaikki asiassa tehdyt valituslupahakemukset. Päätöksessä, jonka antopäiväksi on merkitty 28.10.2010, ei ole perusteluja.

n. En voinut ymmärtää päätöstä, minkä vuoksi soitin 28.10.2010 uudelleen MT:lle. Keskustelu eteni tähän tapaan:

MT (pahoittelee lopputulosta): KKO ei aina onnistu tuottamaan sellaisia tuloksia kuin pitäisi.

MT: Mutta oli kuitenkin tavattoman hyvä, että otitte yhteyttä, että saatiin se asia vihdon ja viimein kaivettua sieltä esille....toki 17.3. pidetyn esittelyn jälkeen olisi ollut verrattain vähällä vaivalla tehtävissä se jatkomuistio...meillä on aina keskiviikkoisin näitä jatkoesittelyjä.

Tyyne: En ymmärrä...mitenkäs se ennakkopäätös KKO 2000:89, johon vetosin jo käräjäoikeudessa?

MT: Se oli meilläkin tässä edessä... mutta sehän oli sellainen täpärä äänestysratkaisu, sellaista ei olisi pitänyt minusta lainkaan tehdä...minä en olisi siihen enemmistön kantaan yhtynyt.

Tyyne: Mutta Te olette ollut itse mukana ratkaisemassa sitä asiaa.

MT: Mutta minä en ollut siinä enemmistössä.

Tyyne: Kyllä täällä nyt on ...(lukee oikeusneuvosten nimet, joista ilmenee, että MT oli ollut enemmistössä).

Tyyne: Olen kyllä nyt hämmästynyt, koska tämä KKO:n ennakkoratkaisu on ollut olemassa.

MT: Tällaisia moitekanteita ja vahingonkorvauskanteita pitäisi ajaa yhtiön nimissä, ei osakeyhtiössä osakas omista yhtiön omaisuutta...on kyllä erikoista ja poikkeuksellista, että osakeyhtiössä velvoitetaan korvaamaan suoraan toiselle osapuolelle jotakin sellaista vahinkoa, joka on tapahtunut yhtiölle itselleen.

Tyyne: Minä itse samaistin tämän oman tapaukseni siihen ratkaisuun 2000:89. Siinä on niin samanlaiset tekijät...syyttäjä oli katsonut että tapauksella on ennakkopäätöksen ainesta, koska kavalluksen osalta ei ole olemassa aikaisempaa tähän tapauksen sopivaa ennakkopäätöstä...

MT: Onhan se toki niinkin mutta...syyttäjänkin pitäisi kyllä hieman enemmän harkita ennen kuin rupeaa ratkaisemaan tällaisia osakeyhtiölain ongelmia rikoslain avulla

o. Puhelinkeskustelu MT:n kanssa oli pitkä. Ilmeni, että MT piti ennakkopäätöstä KKO 2000:89 poikkeuksellisena, vaikka hän oli ollut itse mukana sitä tekemässä ja päättämässä. Luin hänelle puhelimessa päätöksentekoon osallistuneiden oikeusneuvosten nimet, nolo tilanne! Minun oli kyllä vaikea uskoa todeksi MT:n väitettä, jonka mukaan ennakkopäätös KKO 2009:89 olisi ollut esittelyssä "heillä edessä"! Sanoin 28.10. MT:lle, että kyllä tässä nyt jokin keino pitäisi olla, jotta hovioikeuden tuomio, jota MT ei itsekään pitänyt oikeana, saataisiin vielä jollain konstilla muutetuksi.

p. En jättänyt asiaa tähän, vaan soitin marraskuun loppupuolella uudelleen MT:lle ja kerroin laatimastani muistiosta, jossa perustelin, miksi valituslupa olisi pitänyt myöntää. Sain MT:ltä ohjeen postittaa muistion hänen kotiosoitteeseensa. Tein näin, postitin 22.11. päivätyn kuusisivuisen muistion MT:lle. Pari viikkoa myöhemmin eli 3.12. soitin MT:lle, jolloin MT ehdotti tapaamista "nokikkain" 9.12.2010 korkeimmassa oikeudessa sanoen jotenkin siihen tapaan, että kyllä siihen asiaan voidaan palata, olen vähän tutkiskellut asiaa ja muistiotanne, kyllä se hyvä yritys oli.

q. Menin 9.12. sovitun mukaisesti Esplanadin kulmalle, mistä MT vei minut työhuoneeseensa henkilökunnan pihaoven kautta ettei tarvitse täyttää kaikkia lomakkeita. Perustelin muistiossa esittämäni mukaisesti, miksi valituslupa olisi pitänyt myöntää, eli sekä prejudikaattiperusteen, painavan syyn että purkuperusteen nojalla. Perustelujeni ydin oli: se, minkä voi myydä, voi myös kavaltaa.

r. MT myönsi, että päätös oli ollut minulle epäoikeudenmukainen. Keskustelussa paljastui, ettei MT ollut tietoinen asiaan olennaisesti liittyvän, osakeomistuksesta käydyn prosessin lopputuloksesta, vaikka se ilmeni hovioikeuden riita-asiassa antamasta lainvoimaisesta tuomiosta. Osakeomistusriidan oikeudenkäynti mainitaan myös asianajajani KKO:lle tekemässä valituksessa. MT totesi, että sekin oli vähän uusi tieto, että sellainen oikeudenkäynti oli käyty. Joko MT ei muistanut asiaa tai sitten X ei ollut tuonut sitä esiin 17.3. pidetyssä esittelyssä. Kuten sanottu, MT ei muistanut myöskään olleensa itse päättämässä ennakkopäätöksestä KKO 2000:89 ilmenevää asiaa, vaikka olin jo käräjäoikeudessa vedonnut sanottuun ennakkopäätökseen.

s. Asiani ennätyspitkästä käsittelystä KKO:ssa, noin 15 kuukautta, oli kuitenkin MT:lle ja ehkä koko KKO:lle se hyöty, että MT saattoi tapaamisessa 9.12. esitellä minulle jopa hieman ylpeänä uutta "listaa", johon tiedot kaikista käsittelyssä olevista asioista nyt merkitään, ettei enää pääsisi tapahtumaan tällaista viivästystä. Minua tuo uusi lista ei kuitenkaan ilahduttanut. Minun kohdallani vahinko oli jo tapahtunut.

t. Tapaamisen 9.12. lopulla MT pohdiskeli pitkään ja, kuten minusta tuntui, aivan tosissaan sitä, millä ihmeellä asia voitaisiin saada uudelleen avattua, luvaten harkita asiaa ja purkuhakemuksen mahdollisuutta. Toisaalta hän oli melko jyrkästi sitä mieltä, että minulle ei olisi kuulunut rikosjutussa edes asianomistaja asemaa. Soitin vielä 15.12. MT:lle ja keskustelimme taas melko pitkään. MT kertoili, millä perusteilla ja minkälaisissa tapauksissa valituslupa voidaan myöntää - tämä oli minulle vanhan kertausta - ja esimerkkien valossa, millaisissa tapauksissa korkein oikeus on käytännössä on lupia myöntänyt. MT palasi tässäkin keskustelussa jälleen tapauksen KKO 2000:89 poikkeukselliseen luonteeseen ja piti minun tapaustani vähintään yhtä poikkeuksellisena. Toisaalta hän ei halunnut kiistää sitä, etteikö teille olisi varmaan kuulunut se 40 % tällä laskutavalla...mutta se on kyllä hyvin epäortodoksinen tarkastelutapa. Pohdiskelemme jälleen sitä, millä konstilla tapaus olisi mahdollista "avata uudelleen" ; se on kyllä arvoitus, millä se voitaisiin tehdä. MT piti purkumahdollisuuksia aika vähäisinä, mutta lupasi vielä miettiä asiaa. Mistään erityisestä purkuperusteesta ei tässäkään keskustelussa ollut puhetta. Tämän puhelinkeskustelun jälkeen MT ei vaivautunut enää vastaamaan soittopyyntöihini. Lopulta luovutin.

u. Ajattelin asiaa MT:n kannalta. Jo ensimmäinen soittoni hänelle oli paljastanut, että jo kerran esittelyssä ollut asia oli unohtunut häneltä. Kielteinen valituslupapäätös oli tehokkain tapa saada kiusallinen asia nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Tuossa vaiheessa oli luultavasti melko yhdentekevää, mitä ja miten vakuuttavia perusteita lupahakemuksessa ja valituksessani oli esitetty. Asia oli jo päätetty. Muistiossani 22.11. olin selvittänyt mielestäni huolellisesti kaikki valituslupaperusteet ja niiden soveltumisen tapaukseeni. Luulen, että perusteluni saivat MT:n jotenkin ärsyyntymään, itselleen asian unohtamisesta ja ratkaisuaineiston puutteellisuudesta, ja minulle taas siitä, että rohkenin tuoda asian esille. Kun hän ei argumenteillaan saanut mieltäni muuttumaan, vaan pidin kiinni esittämistäni perusteista, - mm. ennakkopäätöksen KKO 2000:89 merkityksestä - MT yritti pelastaa tilanteen lupaamalla miettiä purkumahdollisuutta.

v. Minulle jäi oikeudenkäynnistä tapauksesta päällimmäiseksi tunteeksi pettymys, sillä olin ajatellut vielä hovioikeuden tuomion jälkeen, että eihän tämä voi olla Suomessa mahdollista. Tunteissani oli mukana myös vihaa siksi, että viranomaisten mokat veivät asiat täysin väärille raiteille. Jäljelle on jäänyt myös jossittelu: jos olisin soittanut heti alkuun MT:lle, jos olisin tehnyt, jos, jos ja jos. En ole kiinnostava henkilö eikä minulla ole median edellyttämää yhteiskunnallista asemaa. Jos olisin mediaa kiinnostava henkilö, juttuni olisi ollut jo käräjä- ja hovioikeusvaiheessa julkisuudessa eikä asian unohtuminen korkeimmassa oikeudessa olisi ollut mahdollista. A:n ex-vaimo oli yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa. Julkisuudella on voimakas vaikutusmahdollisuus oikeudenkäynnissä - tässäkin mielessä.

x. Niin kai se sitten on: KKO:n päätöksiin tyydytään, niitä ei ole lupa kyseenalaistaa - vaikka valituslupapäätöksiä ei edes perustella mitenkään. MT:n sinänsä ystävällinen käytös minua kohtaan saattoi johtua osin siitä, mitä asiassa voisi seurata, jos media saisi tietää asian käsittelyn ennätyspitkästä viivästymisestä ja julkaisisi lööppejä tai otsikoita tyyliin "KKO unohti eläkeläisen valituslupahakemuksen." Kielteinen valituslupapäätös oli tehokkain keino saada kiusallinen asia pois päiväjärjestyksestä. Minut henkilökohtaisesti tavattuaan MT saattoi hengähtää helpotuksesta: tavallinen auktoriteetteja kunnioittava eläkeläisnainen, paras keino on luvata harkita purkuperustetta ja lopettaa sitten yhteydenpito.

y. Asialla on kuitenkin laajempaa merkitystä. Lainvoimaiseksi jäänyt hovioikeuden tuomio antaa vastaisuudessa samanlaisissa tilanteissa yhtiön hallituksen jäsenille/toimitusjohtajalle ilman rangaistuksen uhkaa mahdollisuuden siirtää omalle yritykselleen sellaisia varoja tuottaneita elementtejä, jotka on luotu vuosien investointien ja kehitystyön perustella luovuttajayhtiön varoilla ja kustannuksella ja jotka elementit luovutuksensaajana oleva yritys saa vastikkeetta vapaaseen käyttöönsä.

7. Näin Tyyne. Merkillinen kertomus ja kummallinen oikeusjuttu, oikeastaan 12 vuotta kestänyt oikeustaistelu! Olen joissakin kohdin stilisoinut Tyynen kertomusta juridiseen muotoon. Olen tutustunut hänen toimittamiinsa hovioikeuden ja käräjäoikeuden rikosjutussa antamiin tuomioihin, hänen asiamiehensä ja syyttäjän korkeimmalle oikeudelle tekemiin valituslupahakemuksiin ja valituksiin sekä korkeimman oikeuden valituslupa-asiaa koskeviin diaaritietoihin. Tyyne kertoi, että 12 vuoden ajalta hänelle on kertynyt tapauksesta aineistoa niin paljon, että hänen asuntonsa yksi huone on täynnä asiaa koskevia mappeja. Myös muistiinpanot, jotka Tyyne on kertonut tehneensä kymmenen vuoden aikana kaikista kyseisen asian käsittelyyn liittyvistä puhelin- ym. keskusteluista, on kuulemma tallennettu mappeihin.

8. Tyynen kokemukset oikeusprosessin oikeudenmukaisuudesta ovat valitettavan huonoja. Tapaus ei ole ole ainutkertainen. Monilla ihmisillä on oikeuslaitoksen toiminnasta vastaavanlaatuisia omakohtaisia kokemuksia: oikeusjutun käsittelyä ei ole syystä tai toisesta koettu oikeudenmukaiseksi. Olen tehnyt tämän havainnon minulle viimeisten 15-20 vuoden kuluessa tulleista kymmenistä kirjeistä ja viesteistä, joissa ihmiset ovat kertoneet kokemuksia omista oikeusjutuistaan. Niissä on usein kyse tuomioistuimien, syyttäjien, poliisien ja asianajajien menettelyä ja toimintatapoja kohtaan tunnetusta epäluottamuksesta. Ihmiset väittävät joutuneensa oikeusmurhan uhriksi syyttäen tästä milloin poliisia ja syyttäjiä, milloin taas tuomareita ja asianajajia. Näiden epäilyjen syynä on useimmiten se, että asianosainen ei ole kokenut oikeusprosessia oikeudenmukaiseksi ja reiluksi.

9. Tyyne on osoittanut taistelussaan ihailtavaa sitkeyttä. Hän on perehtynyt hyvin ei vain omaan juttuunsa vaan myös oikeuslaitoksen toimintaan yleensä. Harvinaista sinnikkyyttä osoittaa tapa, jolla Tyyne pyrki ja pääsi korkeimman oikeuden kielteisen valituslupapäätöksen jälkeen keskustelemaan MT:n kanssa. En ole kuullut edes kenenkään juristin toimineen näin. MT ei ole kutenkaan voinut käytännössä tehdä hänen tapaukselleen mitään. Tuomari ei voi, edes epävirallisesti, ryhtyä oikeusjutussa asianosaisena olleen henkilön avustajaksi tai neuvonantajaksi. Oikeuskäytännössä on tosin joissakin tapauksissa joskus katsottu, että jutun ratkaissut tuomari voi hakea tuomion tai päätöksen poistamista (kanteluteitse) tai purkamista syytetyn eduksi tai vahingoksi ja että myös ratkaisun antaneen käräjäoikeuden laamanni (aiemmin kihlakunnantuomari) voi toimia purkuasiassa hakijana.

10. Se, että MT ylipäätään suostui keskustelemaan Tyynen kanssa asiasta, on poikkeuksellista. Virhettä MT ei ole minusta tässä suhteessa tehnyt. Mutta mikä mahtoi olla MT:n moisen keskustelualttiuden motiivi? En tiedä, mutta luulisin, että hän piti tavallaan moraalisena velvollisuutenaan kuunnella Tyyneä. Olihan MT sen jaoston puheenjohtaja, jonka käsittelyssä Tyynen asia oli unohtunut moneksi kuukaudeksi. Mistä me tiedämme, vaikka asia olisi joutunut jopa pariksi vuodeksi "mustaan aukkoon" ilman Tyynen asiaan puuttumista! MT tunsi varmaankin olevansa kiitollisuuden velassa Tyynelle.

11. Mainitunlainen "moka" ei ole kuitenkaan aivan harvinainen korkeimman oikeuden lähimenneisyydessä. Olen viime helmikuussa julkaistussa kahdessa blogijutussa kertonut eräästä toisesta korkeimmassa oikeudessa sattuneesta kuprusta, johon oikeuskanslerinvirasto omasta aloitteestaan puuttui. Oikeuskanslerin päätös on annettu 1.2.2011, katso blogit nro 396/23.2. ja 397/24.2.2010. Asian johdosta julkaistussa oikeuskanslerin ratkaisutiedotteessa todetaan, että korkeimman oikeuden tuomiossa esitetty kanta, jonka mukaan virkavelvollisuuden rikkomisen ja tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen syyteoikeus vanhentuisi kahdessa vuodessa, oli asian ratkaisseen korkeimman oikeuden jaoston selvityksessään myöntämällä tavalla virheellinen. Lain mukaan virkarikosten vanhenemisaika on vähintään viisi vuotta. Oikeuskanslerin mukaan asiassa myös ilmeni, että "syyteoikeus oli vanhentunut osaksi asian ollessa esittelijän valmisteltavana ja osaksi asian ollessa jaoston käsiteltävänä".

12. Mainitussa tapauksessa ensiasteena korkeimmassa oikeudessa hovioikeustuomareita vastaan nostetun virkasyytejutun käsittely eteni sen verran hitaasti, että syyteoikeus pääsi vanhenemaan osaksi asian ollessa esittelijän valmisteltavana ja osaksi asian ollessa jaoston käsiteltävänä. Todettakoon, että MT ei ollut tuossa jutussa mukana asian ratkaisseen jaoston kokoonpanossa. Oikeuskansleri havaitsi korkeimman oikeudessa tapahtuneen kaksi mokaa, mutta päästi korkeat tuomarit ja esittelijän pälkähästä ilman minkäänlaista huomautusta.

13. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka tukeutui ratkaisussaan korkeimman oikeuden presidentin Pauliine Koskelon antamaan lausuntoon, jossa päävastuu tapahtuneesta vieritettiin asian esittelijälle, jolla oli ollut "virheellinen käsitys" virkarikosrikosten syyteoikeuden vanhentumisajasta. Siihen, että korkeimman oikeuden jaosto hyväksyi esittelijän virheellisen käsityksen, ei sen sijaan kiinnitetty huomiota. Jaakko Jonkka hyväksyi sellaisenaan Koskelon näkemyksen myös siitä, että ko. asiassa nostettu asianomistajan syyte oli "selvästi perusteeton" ja ettei korkeimman oikeuden päätöksestä ollut aiheutunut kantajalle "edes muodollista oikeudenmenetystä."

14. Kun korkeimman oikeuden jaosto on ratkaissut mainitun virkasyytejutun 24.6.2010 antamallaan tuomiolla (nro 1359) ja oikeuskansleri antoi korkeimman oikeuden menettelyä koskevan oman ratkaisunsa 1.2.2011, voidaan päätellä, että kyseisen asian selvittely oikeuskanslerin selvityspyynnön johdosta on todennäköisesti ollut vireillä korkeimmassa oikeudessa loppuvuonna 2010 eli juuri samoihin aikoihin, jolloin MT:n johtamalla jaostolla Tyynen asian käsittelyssä tapahtunut kupru tuli ilmi. Oikeuskanslerin selvityspyyntö on luultavasti aiheuttanut korkeimman oikeuden sisällä keskustelua siitä, miten valmisteilla olevien asioiden seurantaa voitaisiin parantaa. Tällöin MT on tullut tietoiseksi tuosta toisesta kuprusta. Hän on lienee tehnyt voitavansa, jottei Tyynen asiassa tapahtuneesta kuprusta nousisi "haloota" eikä asiasta kanneltaisi oikeuskanslerille. Tämä selittänee paljolti MT:n höylin käytöksen Tyyneä kohtaan. Luulen myös, että se "uusi lista", jota MT Tyynen kertoman mukaan jopa hieman ylpeänä esitteli Tyynelle tapaamisessa 9.12., on syntynyt oikeuskanslerinviraston korkeimmalta oikeudelta vaatiman selvityspyynnön tuloksena.

15. Tämän pienen "sivuhyppäyksen" jälkeen takaisin Tyynen asiaan! Olisiko korkein oikeus voinut myöntää tai olisiko sen pitänyt myöntää Tyynelle valituslupa? Tämän jutun tarkoituksena ei ole syventyä Tyynen tapauksen juridisiin kysymyksen lähemmin, mutta muutama näkökohta voitaneen esittää. Minusta Tyynen ja syyttäjän valituslupahakemuksissa mainittu asia on juridisesti mielenkiintoinen eikä siitä ole olemassa korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä tai vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Rikosoikeuden kannalta kysymys on siitä, voiko osakeyhtiön hallituksen toimesta selvästi alihintaisella vastikkeella tapahtunut toimintakykyisen ja huomattavia osinkoja tuottavan yrityksen liike- ja tuotannollisen toiminnan ja kaikkien keskeisten tuloja tuottavien oikeuksien, knowhow´n ja goodwill´in itsekontrahointikiellon vastainen luovuttaminen omalle yhtiölle luovuttajayhtiön oman toiminnan käytännöllisesti katsoen lopettaen sekä vastaavan toiminnan luovutuksensaajayhtiössä aloittaen täyttää anastusrikoksen tunnusmerkistön.

16. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisut perustuvat tältä osin ainoastaan pelkkään toteamukseen, jota ei ole lähemmin perusteltu. Alemmat oikeudet eivät näytä vaivautuneen etsimään tietoa muista oikeuslähteistä eli esimerkiksi oikeuskirjallisuudesta. Käräjäoikeus tosin viittaa perusteluissaan Olavi Heinosen ym. teokseen Rikosoikeus 2002, jossa on lyhyesti todettu, että aineeton oikeus ei voi olla anastusrikoksen kohteena. Mutta onko yrityksen valmistus- ja myyntioikeuksissa kyse puhtaasti aineettomista oikeuksista? Onko aineellisten ja aineettomien oikeuksien välinen raja puheena olevassa suhteessa täysin selvä? Näitä kysymyksiä perusteluissa ei ole pohdittu. Oikeuskirjallisuudessa on toisaalta katsottu, että esimerkiksi velallisen rikosten tunnusmerkistöjen piiriin kuuluu kaikki luovutettavissa oleva omaisuus, joka sellaisenaan tai realisoituna olisi velkojien tyydyttämisessä käytettävissä.

Liiketoiminnan vastikkeellinen myynti on sangen tavallista ja siihen liittyy säännönmukaisesti vastaavan toiminnan lopettaminen luovutettavassa yrityksessä. Lähtökohtana on se, että kaikki mikä on myytävissä on myös anastettavissa.

17. Valitusluvan myöntäminen prejudikaattiperusteella olisi minusta ollut Tyynen tapauksessa hyvin perusteltavissa. Lain soveltamisen kannalta muissa samankaltaisissa tapauksissa ja oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi olisi ollut erittäin tärkeätä saada asiassa korkeimman oikeuden ennakkopäätös.

18. Mutta kuten hyvin tiedämme, valitusluvan saaminen on niin sanotusti "herrassa". Lain mukaan korkein oikeus "voi myöntää" valitusluvan laissa mainituilla perusteilla (OK 30:3), mutta sen ei niin pakko tehdä. Kun valituslupaperusteet on muotoiltu laissa hyvin väljästi, on valitusluvan myöntäminen on aina korkeimman oikeuden omassa harkinnassa. Ulkopuolisten ei ole mahdollista kontrolloida tätä harkintaa mitenkään, koska KKO ei perustele valituslupapäätöksiään mitenkään. Ymmärrän hyvin, jos Tyyne ei tätä täysin ymmärrä, mutta jos se jotenkin lohduttaa, niin voin kertoa, etteivät tätä asiaa ymmärrä monet muutkaan, eivät edes juristit. Korkeimman oikeuden ei tarvitse myöntää valituslupaa yksinomaan sillä perusteella, että hovioikeuden tuomio on väärä. Vaikka tuomio olisi aivan ilmeisesti väärä, niin valituslupaa ei silti tarvitse myöntää, jollei mikään harkinnanvaraisista valituslupaperusteista korkeimman oikeuden mielestä täyty.

19. Olisiko Tyyne voinut päästä oikeuksiinsa jollakin muulla konstilla? Tätä kysymystä Tyyne on yhdessä MT:n kanssa pohtinut muutaman kerran puhelimessa ja kerran jopa "nokikkain". Luultavasti Tyynellä oli jutussa intressiä erityisesti vahingonkorvauksen osalta. Olisiko sen osalta voitu jotakin tehdä toisin?

20. Tyyne olisi voinut ratkaisusta KKO 2000:89 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti nostaa vaihtoehtoisesti riita-asiana käsiteltävän vahingonkorvauskanteen A:ta vastaan. Väheksyntä, jota MT Tyynen kertoman mukaan osoitti sanottua ratkaisua kohtaan, tuntuu minusta kyllä oudolta. Tuomari on osallistunut itse asian ratkaisuun ja vieläpä enemmistössä, mutta kymmenen vuotta myöhemmin hän yllättäen toteaa, että ratkaisu olikin itse asiassa "huono" tai koskee ainoastaan poikkeuksellista tilannetta. Vielä kummallisempaa on, että tuomari ei muistanut aluksi edes olleensa mukana ratkaisemassa kyseistä asiaa, joka on kuitenkin julkaistu ennakkopäätöksenä. Toisaalta on syytä muistaa, että MT on ollut monessa mukana ja osallistunut 30 vuoden aikana oikeusjuttujen käsittelyyn asianajajana, korkeimman oikeuden tuomarina sekä valtakunnan ahkerimpana välimiehenä. Onko siis mikään ihme, että kaikkia asioita ja päätöksiä ei enää muista, varsinkaan niitä "huonoja" ratkaisuja. Lisäksi on mahdollista, että MT muisti tapauksen, muttei halunnut jostakin syystä muistuttaa Tyyneä sen olemassaolosta. Hän ehkä luuli, ettei Tyyne maallikkona voisi olla perehtynyt asiaan niin hyvin, että tietäisi, missä kokoonpanossa korkein oikeus oli mainitun tapauksen ratkaissut. Mutta Tyyne tiesi tämänkin asian.

21. MT vähättelee ratkaisun KKO 2000:89 merkitystä turhaan; ratkaisu löytyy muuten tästä. Vaikka korkein oikeus äänesti asiassa, ovat kaikki viisi oikeusneuvosta olleet yhtä mieltä ratkaisun lopputuloksesta; äänestys on koskenut ainoastaan perusteluja. Jaoston enemmistö, johon MT kuului, katsoi, että vähemmistöosakkaan kanneoikeus tulee kysymykseen ainoastaan perusteluissa mainituilla erityisillä edellytyksillä. Vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta sen sijaan totesivat, että osakkaalla on kanneoikeus erityisistä syistä riippumatta. Yhtiöoikeuden asiantuntijat ovat pitäneet KKO:n ratkaisua validina ja mukiinmenevänä. Viittaan esimerkiksi OTT Pekka Timosen ratkaisua KKO 2000:89 koskevaan kommenttiin teoksessa KKO:n ratkaisut kommentein II/2000 s. 106-109.

22. Olisiko Tyynen rikosjutussa esittämä vahingonkorvausvaatimus voinut menestyä, vaikka syyte A:ta vastaan törkeästä kavalluksesta ja luottamusaseman väärinkäytöstä hylättiin yhtiön valmistus- ja myyntioikeuden vastikkeettoman luovutuksen ja yhtiön tuotannollisen toiminnan lopettamisen osalta? Kun rikossyyte mainituilta osin hylättiin, hylkäsi käräjäoikeus ilman enempiä perusteluja myös Tyynen rikoksen perusteella ajaman korvausvaatimuksen.

23. Tyynen mukaan MT oli ollut sitä mieltä, ettei Tyyne ollut rikosjutussa asianomistajan asemassa. Itse olen kyllä tästä toista mieltä, koska syytteessä mainittujen tekojen on katsottu kohdistuneen myös Tyyneen. Sitä paitsi tulisi muistaa, että Tyyne olisi voinut esittää korvausvaatimuksensa rikosjutun yhteydessä, vaikka hän ei olisi ollut asianomistajan asemassa. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL) 3 luvun 1 §:n mukaan syyteasian yhteydessä voidaan nimittäin ajaa (paitsi välittömästi rikokseen perustuvaa) myös syytteessä tarkoitetusta rikoksesta (välillisesti) johtuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta, siis esimerkiksi juuri vahingonkorvausvaatimusta.

24. Unohtaa ei pitäisi myöskään ROL 3 luvun 8 §:n säännöstä. Sen mukaan, jos syyte hylätään, yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan kuitenkin tutkia tai vaatimuksen käsittelyä voidaan jatkaa riita-asian oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Oikeuskäytännöstä voidaan mainita tältä osin ennakkopäätös KKO 2005:120, joka löytyy tästä. Korkein oikeus totesi mainitun ratkaisun perusteluissa, että kun asianomistajan korvausvaatimus ei ollut perustunut pelkästään siihen, että syytetyn menettely toteutti syytteessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön, hovioikeuden ei olisi tullut mainitsemallaan perusteella hylätä korvausvaatimusta, vaan menetellä sen suhteen ROL 3 luvun 8 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

25. Olisiko tuomioistuimen tullut Tyynen tapauksessa menetellä ratkaisusta KKO 2005:120 todetulla tavalla eli tutkia, voitiinko syytteen hylkäämisestä huolimatta korvausvaatimus hyväksyä yksityisoikeudellisella perusteella? Rikosjutun yhteydessä esitettyjen vahingonkorvausvaatimusten käsittelyyn ei kiinnitetä tuomioistuimissa aina tarvittavaa huomiota. Käytännössä menetellään usein niin, että jos syyte hylätään, hylätään samalla myös rikolliseen tekoon perustuva vahingonkorvausta koskeva vaatimus, koska rikos- ja korvausvastuun syntyedellytykset ovat pitkälti yhtenevät. Mutta kuten ROL 3 luvun 8 §:stä ilmenee, tuomioistuimen tutkinta korvauskysymyksessä ei kuitenkaan rikosjutun yhteydessä rajoitu välttämättä aina yksinomaan rikosperusteeseen, vaan korvausvaatimus tulisi tutkia koko vahingonkorvausoikeudellisessa laajuudessaan kanteen tueksi esitetyn oikeustosiseikaston pohjalta.

26. Tyynen tapauksessa syytteet ovat kariutuneet rikoksen objektiivisella puolella olleisiin puutteisiin eli siihen, etteivät teon rikosoikeudellista oikeudenvastuutta konstituoivat kriteerit olleet käräjä- ja hovioikeuden mielestä täyttyneet. Sekä törkeän kavalluksen että luottamusaseman väärinkäytön osalta on katsottu, ettei kumpikaan teko tuomiossa mainituista syistä toteuttanut väitetyn rikoksen tunnusmerkistöä. Vaikka kumpikaan teko ei ollut rikos, ovat ne silti voineet olla yksityisoikeudellisilla perusteilla korvausvelvollisuuden aiheuttavia tekoja. Koska syytteen hylkääminen ei edellä esitetyn mukaisesti sellaisenaan merkitse korvausvaatimuksen kariutumista, olisi tuomioistuimen tullut jutun rikosoikeudellisesta lopputuloksesta riippumatta ottaa käsiteltäväksi ja ratkaista esitetty korvausvaatimus vahingonkorvausoikeudellisten normien mukaan.

27. Tyynen olisi toki ollut syytä muotoilla korvausvaatimuksensa perusteet tarkemmin, jotta käräjäoikeus olisi hoksannut, että hän tarkoitti vaatia korvausta toissijaisesti siviili - eli vahingonkorvausoikeudellisella perusteella. Tyyne joutui kuitenkin ajamaan asiaansa sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa yksin ilman avustajaa. Minusta käräjäoikeuden samoin kuin hovioikeuden, jossa asia ratkaistiin pääkäsittelyssä, puheenjohtajan olisi tullut käyttää materiaaliseen prosessinjohtoon kuuluva kyselyoikeuttaan ja tiedustella Tyyneltä, mihin kaikkiin seikkoihin hänen tarkoituksenaan oli perustaa korvausvaatimuksensa ja oliko hänen tarkoituksenaan ajaa korvausvaatimusta myös siviiliperusteella.

28. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Tyynen korvausvaatimus hylättiin kummassakin oikeusasteessa yksinomaan sillä perusteella, ettei kumpikaan korvausvaatimuksen perusteena ollut teko toteuttanut rikoksen tunnusmerkistöä. Tässä oli minusta selvä puute. Lain mukaan tuomioistuin on velvollinen käyttämään mainitunlaisessa tapauksessa kyselyoikeuttaan (OK 5:19 ja 21.1 sekä ROL 6:5.2) asian selvittämiseksi. Tyynen tapauksessa asian valmistelu käräjäoikeudessa kesti peräti kolme vuotta, missä ajassa olisi kyllä voinut kohtuudella edellyttää, että asia olisi tullut perusteellisesti ja siis myös Tyynen esittämän korvausvaatimuksen osalta selvitetyksi.

29. Tyynen tapauksesta taas jälleen kerran nähdään, miten tärkeä merkitys tuomarin prosessinjohdolla ja kyselyoikeuden käyttämisellä on oikeudenkäynnissä. Asia pitäisi selvittää valmistelussa tuomarin johdolla niin hyvin, ettei jäisi epäselväksi, mitä asianosainen on tarkoittanut vaatia ja mitkä ovat hänen vaatimuksensa perusteet. Jos asianosainen esiintyy oikeudessa ilman avustajaa, tulisi tuomarin prosessinjohdon olla erityisen aktiivista, jotta asianosaisten lausumia rasittavat puutteet, epäselvyydet ja ristiriitaisuudet saataisiin selvitetyksi. Passiivisuus prosessinjohdossa johtaa usein tarpeettomiin oikeudenmenetyksiin.

30. Tässä oli tämä tapaus. Mitä jutun avainhenkilöille nykyisin kuuluu? X, joka siis toimi aluksi asiassa esittelijänä KKO:ssa, on ylennyt urallaan käräjätuomariksi. Onnittelut tästä! Esittelijäneuvos Y ja MT jatkavat entisissä viroissaan. Viime viikolla Helsingin Sanomissa oli näkyvä MT:tä koskeva uutisjuttu, jonka otsikko kuului: "Salaisilta tahoilta 370 000 euroa välimiespalkkaa KKO:n tuomarille". Onnittelut myös tästä - tuosta potista siis! Lehtijutusta ilmenee, että MT:n hankkima kyseinen välimiespalkkio on kolminkertainen hänen 120 000 euron suuruiseen virkapalkkaansa verrattuna. Välimiespalkkion kerrottiin koostuvan monelta vuodelta, tosin MT:llä oli vuonna 2009 "muita" sivutuloja 60 000 euroa.

31. Tyynen tunnelmista kerrottiin jo edellä. Tyyne kertoi valittaneensa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen vaatien hyvitystä oikeudenkäynnin kohtuuttoman pitkän keston johdosta. Vuoden 2010 alussa voimaan tullut ns. hyvityslaki (362/2009) ei näytä soveltuvan Tyynen tapaukseen, koska hovioikeuden tuomio on annettu vuoden 2009 puolella eikä hyvitysvaatimusta voida lain (7 §) mukaan esittää "ilman pätevää syytä" enää korkeimmassa oikeudessa. Mainittu rajoitus lienee otettu lakiin korkeimman oikeuden lausunnon perusteella, sillä eihän korkein oikeus voi syyllistyä asian kohtuuttoman pitkään käsittelyyn, eihän? Jos ihmisoikeustuomioistuin hyväksyy valituksen ja katsoo ihmisoikeusrikkomuksen tapahtuneen, hyvityksenä tuomittava summa, arviolta 2 -3 000 euroa, tuskin lohduttaa Tyyneä kovin paljon.