805. Käräjäoikeus nolon huijauksen kohteena

Puhutaan mitä puhutaan, mutta onhan meillä vielä koko joukko lahjomattomiakin poliiseja...

1. Turun suunnasta kuuluu jälleen kummia, sieltähän niitä outoja juttuja usein putkahtaa päivänvaloon. Nyt tapahtui niin, että oikeutta eli tarkemmin sanottuna Turussa istuvaa Varsinais-Suomen käräjäoikeutta huijattiin varsin ikävällä ja nololla tavalla. Olisiko huijaus ollut vältettävissä, jos syyttäjä ja tuomari - käräjäoikeus toimi yhden tuomarin kokoonopanossa - olisivat olleet valppaampia? Pohtikaamme hieman tätä kysymystä.

2. Turun Sanomissa kerrottiin eilen, että Turun, oikeastaan siis Varsinais-Suomen, käräjäoikeus teki marraskuun alussa erittäin harvinaisen päätöksen, kun se kumosi peltipoliisin antaman eli virallisesti ilmaistuna nopeusvalvontakameran kuvan perusteella määrätyn rikesakon. Käräjäoikeus katsoi, ettei syyttäjä ollut esittänyt riittävää näyttöä kyseisen kameran toimintakunnosta. Käräjäoikeuden päätöksestä ei saa valittaa. Turun Sanomien uutisjuttu löytyy tästä.

3. Kuten TS mainitsee, käräjäoikeuden ratkaisu oli todennäköisesti ainoalaatuinen Suomessa.  Näin kertoo poliisihallituksen poliisitarkastaja Heikki Ihalainen. Hän vetoaa eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoon, jonka mukaan peltipoliisin mittauslaitteet ovat luotettavia.

4. Poliisi antoi ko. tapauksessa rikesakon turkulaiselle ammattikuljettajalle, joka valvontakameran mukaan ajoi lievää ylinopeutta toukokuussa Loimaalla. Autoilija vastusti rikesakkoa, joten syyttäjä vei asian normaalina rikosjuttuna käräjille. Autoilija vetosi oikeudessa autonsa GPS-tietoihin. Niiden mukaan hän ajoi 82 kilometriä tunnissa eikä 91 kilometriä tunnissa, kuten rikesakkovaatimuksessa on mainittu. Poliisi oli määrännyt hänelle 70 euron rikesakon 11 kilometrin ylinopeudesta 80 km/t rajoitusalueella.

5. Rikesakkoasiat käsitellään oikeudessa normaalien rikosprosessuaalisten säännösten mukaisesti, eli todistustaakka syyllisyydestä on myös näissä asioissa syyttäjällä. Vastaajan ei tarvitse myötävaikuttaa asian selvittämiseen eikä hänellä ole totuusvelvollisuutta.

6. Käräjäoikeuden puheenjohtajana toimi käräjätuomari Pekka Määttä. Hän on kokenut tuomari, joka väitteli kuukausi pari sitten Turun yliopistossa oikeustieteen tohtoriksi tuomarin (muodollista) prosessinjohtoa koskevalla tutkimuksellaan, jonka nimenä on "Rikosasian joutuisa käsittely, perusoikeus ja tuomarin velvollisuus". Määtän tutkimuksessa pohditaan siis sitä, miten oikeuskäynnin joutuisuutta voitaisiin tehostaa ja mikä on tuomarin panos tähän tavoitteeseen pääsemiseksi. Mainittakoon, että toimin Määtän väitöstutkimuksen toisena esitarkastajana.

7. Miksi käräjäoikeus - käytännössä siis tuomari Pekka Määttä - hylkäsi syyttäjän rangaistusvaatimuksen? En ole nähnyt käräjäoikeuden ratkaisua, mutta Turun Sanomille Määttä perustelee ratkaisuaan näin:

- Normaalisti syyttäjä esittää poliisin selvityksen, että laitteen kunto on asianmukaisesti tarkastettu. Nyt niin ei tapahtunut. Jäi epäily, joten syyte oli hylättävä.

8. Mihin epäily syytetyn syyllisyydestä (tai syyttömyydestä) sitten perustui? Ilmeisesti vain vastaajan väitteeseen siitä, että hänen autossaan oli gps-laite, josta hän oli käyttämänsä ajonopeuden todennut.

9. Syyttäjä puolestaan ilmoitti oikeudessa, ettei kameran luotettavuutta tarvitsisi erikseen perustella, vaan kameran kuva riittää. Näillä varsin laihoilla "eväillä" tapaus jäi oikeuden päätettäväksi ja oikeus siis hylkäsi syytteen, koska asiassa jäi varteenotettava epäily vastaajan syyllisyydestä.

10. Onnellinen vastaaja mainitsi jo eilen Turun Sanomien uutisjutussa, ettei hän ollut itsekään varma, ajoiko hän ylinopeutta vai ei. Hän oli kertomansa mukaan vain lähtenyt kokeilemaan niin sanotusti kepillä jäätä ja yllättyneensä, että oikeus kallistui hänen puolelleen.  

11. Tänään sitten saatiin uutta tietoa tapauksessa. Iltalehdelle antamassaan haastattelussa autoilija oikein ylvästelee "kepposellaan" ja sanoo, että "totta kai olin ajanut ylinopeutta". Katso IL:n uutisjuttua tästä.

12. Todellisuudessa autoiijalla ei ollut ollut autossaan mitään gps-laitetta, vaikka hän oli oikeudessa niin väittänyt. Hän oli siis puijannut oikeutta ja väittänyt, että peltipoliisin kameralaite olisi ollut jollakin tavalla viallinen. Tähän vastaajan virittämään lankaan tuomari oli sitten mennyt ja todennut perusteluissaan, että poliisin kameran kalibrointivirhettä ei ole voitu sulkea täysin pois. Autolija (ylvästellen) "Käsittääkseni tämä on ensimmäinen kerta, kun joku on saanut kumottua peltipoliisilta tulleen rikesakon"!

13. Miten nyt suu pannaan, arvoisa käräjäoikeus? Nolo tapaus, mutta olisiko se voitu jotenkin estää? Käräjäoikeuden rikesakkoasiassa antamasta päätöksestä ei saa valittaa hovioikeuteen, tilannetta koskee siis melko harvinainen valituskielto. Tuomion purkamisen edellytyksiä ei ole tapauksessa myöskään olemassa eikä asiassa voida antaa uutta rikesakkoa.

14. Kuten jo sanottu, vastaajalla ei ole todistustaakkaa eikä totuusvelvollisuutta, koska kysymyksessä on rikosasia (itsekriminointisuoja). Vastaaja ei ollut syyllistynyt perättömällä väitteellään viranomaisen erehdyttämiseen tms. rikolliseen tekoon. 

15. Syyttäjän olisi pitänyt näyttää syyte toteen eikä tyytyä ainoastaan toteamaan, että "peltipoliisi on aina oikeasssa" tai jotakin muuta vastaavaa. Autoilijan väitehän oli syyttäjän tiedossa jo ennen oikeuden istuntoa, joten syyttäjällä oli ollut mahdollisuus ja tilaisuus esittää näyttöä eli asianmukaista asiantuntijaselvitystä ko. laitteista ja niiden toimintakunnosta, jolla autoilijan väite olisi voitu saada kumotuksi. Aivan ensimmäiseksi olisi tietenkin tullut tarkistaa, oliko vastaajan autossa todella jokin gps-laite ja oliko se toimintakunnossa! Tätä syyttäjä ei ollut välittänyt tehdä eikä hankkia asiantuntijaselvitystä, vaan marssi oikeuteen pelkän vastaväitteen varassa. Aika outoa!

16. Olisiko käräjäoikeus eli tuomari voinut prosessinjohtonsa avulla selvityttää asiaa perusteellisemmin? Pääperiaatteena kyllä on, että tuomarin ei pitäisi puuttua asian selvittämiseen, jos selvitys koituisi ilmeisesti syytetyn/vastaajan vahingoksi eli johtaisi siihen, että syyte tai rangaistusvaatimus, joka olisi muuten hylättävä puutteellisen näytön takia, voitaisiin lisäselvityksen perusteella hyväksyä. 

17. Toisaalta tuomarin pitää ottaa huomioon myös käytännön elämän realiteetit eikä perustaa menettelyään tai ratkaisujaan yksinomaan "hienojen" periaatteiden varaan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakkaa, hänellä on kuitenkin selitystaakka, eli hänen on aiheellista perustella väitteitään. Tässä tapauksessa näin on tapahtunut eli autoilija on esittänyt selityksen vetoamalla siihen, mitä lukemia autossa ollut gps-laite oli näyttänyt ajonopeudeksi.

18. Mitä tuomarin olisi tässä tilanteessa pitänyt tehdä, jos syyttäjällä ei ole ollut esittää mitään selvitystä, vaan tämä on vain väittänyt, että peltipoliisi ei voi erehtyä? Itse en olisi tuomarina jättänyt asiaa tähän eli puutteellisen selvityksen varaan, vaan olisi todennäköisesti pyytänyt syyttäjää harkitsemaan, olisiko hänellä mahdollisuutta hankkia asiantuntevaa lisäselvitystä - kirjallista tai henkilötodistelua - ko. kameralaitteiden toimivuudesta yms. seikoista. Tuomarin samoin kuin syyttäjän on pitänyt tietää, että peltipoliisin kameralaitteet ovat osoittautuneet käytännössä varsin luotettaviksi eikä niiden perusteella annettuja rikesakkoja ole aiemmin valtakunnassa jouduttu kumoamaan laitteiden epäluotettavuuden takia. Jos nyt väitettiin muuta, asia olisi kannattanut ehdottomasti selvittää tarkemmin. Jos autolijan väite menisi sellaisenaan läpi, tulisivat vastaavanlaiset väitteet lisääntymään roimasti. 

19. Tuomarin olisi pitänyt ottaa huomioon, että vaikka hänen mainitulla tavalla menetellessään voitiin kenties väittää "auttavan" syyttäjää asian selvittämisessä - minusta prosessinjohdosta ei ko. tapauksessa olisi ollut kysymys toisen osapuolen auttamisesta tai tuomarin puolueettomuuden vaarantumisesta - kyse oli toisaalta sikäli hyvin harvinaisesta tapauksesta, että käräjäoikeuden päätöksestä ei saa valittaa hovioikeuteen. Asia ja totuuden selvittäminen oli ko. tilanteessa siis yksinomaan käräjäoikeusprosessin varassa. Tuomari olisi siis voinut lykätä asian käsittelyä ja varata syyttäjälle tilaisuuden esittää jutussa lisäselvitystä - oletan, että tuomarin edellä mainitun asiaan puuttumisen jälkeen syyttäjä olisi ymmärtänyt pyytää lykkäystä. Tuomari olisi voinut lisäksi pyytää vastaajaa esittämään tarkempaa selvitystä mainitsemastaan gps-laitteesta ja tarkistuttamaan sen toimintakunnon. Vastaajalla on selvitystaakka väitteestään, jos väite vaikuttaa alan yleisen kokemuksen ja käytännön perusteella epäuskottavalta.

20. Näin menetellen asissa olisi voitu päästä oikeaan lopputulokseen, jolloin myös  tuomioistuinlaitoksen kannalta varsin nololta tapaukselta olisi vältytty. Mutta luultavasti tuomari on pitänyt tapauksessa silmällä yksinomaan prosessin joutuisuutta, mistä hän oli hiljattain väitellyt oikeustieteen tohtoriksi. Loimaan peltipoliisitapaus osoittaa kuitenkin konkreettisella ja kouriintuntuvalla tavalla, että prosessissa tulee nopeuden ja joutuisuuden ohella pitää silmällä myös ja ennen kaikkea oikeudenkäynnin varmuutta eli sitä, että asia tulee selvitetyksi riittävän perusteellisesti ja asianmukaisella tavalla. Selvittämisen perusteellisuus ja asianmukaisuus eivät ole ristiriidassa keskenään. Vain tällä edellytyksellä voidaan turvata, että asiassa päästään oikeaan lopputulokseen.

791. KKO 2013:77. Näytön arviointi lapsen pahoinpitelyjutussa. Selvitystaakka

1. Aika usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen - siis anna valituslupaa - tai tekisi niin vain erittäin harvoin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:77 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20 ja KKO 2013:27.

2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli  todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä  ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.

3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.

4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta. 

KKO 2013:77

5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän  menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.

6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta. 

7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?

8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet.  Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.

9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.

10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?

11. Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selvitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.

12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa  Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä  selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.

13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.

14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti  tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.

15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.

734. KKO 2013:40. Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen

1. Rikoksen syyteoikeus eli oikeus nostaa rikoksesta syyte vanhentuu rikoslain 8 luvussa säädetyn mukaisesti. RL 8:1:n mukaan syyteoikeuden vanhentuminen on porrastettu rikoksesta säädetyn enimmäisrangaistuksen mukaan kahdesta vuodesta 20 vuoteen. Mikäli tietystä rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus, syyteoikeus ei vanhennu lainkaan. Pykälän 3 ja 4 momentissa on vanhentumiselle on lisäksi säädetty erityisiä vähimmäisaikoja tiettyjen rikosten osalta. Vanhentuminen katkeaa, kun syytettävälle on laillisesti annettu haaste tiedoksi tai häntä vastaan on hänen henkilökohtaisesti oikeudessa läsnä ollessaan esitetty rangaistusvaatimus.

2. Joissakin tapauksissa  syyteoikeuden vanhentumisaikaa voidaan hakemuksesta jatkaa kerran yhdellä vuodella. Seuraamusjärjestelmän uskottavuuden kannalta olisi haitallista, jos syyteoikeuden vanheneminen voitaisiin saada aikaan esimerkiksi syytettä pakoilemalla. RL 8 luvun 4 §:n mukaan vanhenemisaikaa voidaan tuomioistuimen päätöksellä jatkaa, jos 1) rikoksen esitutkinta vaatii erityisiä, aikaa vieviä tutkintatoimenpiteitä, joiden vuoksi tutkinta olisi vanhentumisajan päättyessä selvästi keskeneräinen, 2) rikos on tullut esitutkintaan poikkeuksellisen myöhään tai 3) rikoksesta vastaajaksi haastettava pakoilee eikä hänelle sen vuoksi todennäköisesti saataisi annetuksi haastetta tiedoksi ennen vanhentumisajan päättymistä. Kaikissa kolmessa tapauksessa vaaditaan lisäksi, että erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista.

3. Ennakkopäätöksessä KKO 2013:40 selostetussa tapauksessa syyttäjä vaati 19.9.2012 käräjäoikeudelle jättämässään haastehakemuksessa A:lle rangaistusta 1.6.2006 - 5.10.2010 tehdyistä kiskonnantapaisesta työsyrjinnästä tai toissijaisesti työsyrjinnästä, työturvallisuusrikoksesta, työaikasuojelurikoksesta ja vuosilomarikkomuksesta sekä 1.6.2006 - 31.12.2010 tehdystä työaikarikkomuksesta. Näiden rikosten vanhentumisaika on kaksi vuotta.

4. Syyttäjä pyysi 4.10.2012 käräjäoikeudelle toimittamassaan hakemuksessa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista, koska syyteoikeus oli vanhentumassa ainakin osittain lokakuussa 2012. Syyttäjän mukaan A mitä ilmeisimmin pakoili haasteen tiedoksiantoa. Lisäksi asian laatuun nähden erittäin tärkeä yleinen etu vaati syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista.

5. Etelä-Savon (Mikkelin) käräjäoikeus katsoi syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen edellytysten täyttyvän ja jatkoi vanhentumisaikaa 4.10.2013 saakka haastehakemuksesta ilmenevien, aikavälillä 1.6.2006 - 5.10.2010 tapahtuneiksi väitettyjen rikosten osalta. Itä-Suomen  hovioikeus hylkäsi  A:n käräjäoikeuden päätöksestä tekemän kantelun.

6. Korkein oikeus, jonne A valitti, oli sen sijaan toisella kannalla ja katsoi, ettei syytetyn passiivisuus haasteen tiedoksiannon suhteen ollut RL 8 luvun 4 §:n 3 kohdassa tarkoitettua pakoilua. Korkein oikeus joutui äänestämään asiassa (3-2). Vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta katsoivat, että A oli pakoillut, koska hän oli antanut haastemiehille harhaanjohtavaa tietoa - A oli puhelimitse luvannut haastemiehille  tulevansa noutamaan haasteasiakirjat haastemieheltä -  ja näin viivästyttänyt muihin haastetoimiin ryhtymistä. A:n kotoa haastemiehille oli annettu erehdyttävää tietoa hänen olinpaikastaan, minkä lisäksi A oli lakannut vastaamasta puhelinsoittoihin, jolloin hänen tosiasiallista olinpaikkaansa ei voitu selvittää.

7. Tapauksesta voidaan olla eri mieltä, kuten korkeimman oikeuden äänestys osoittaa. Mitä pakoilulla ko. yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan? Lainvalmisteluasiakirjoista ei ole saatavissa kysymyksen suhteen juurikaan johtoa. Hallituksen esityksessä (HE 27/1999 vp s. 22) mainitaan esimerkkinä pakoilutarkoituksessa ajoitettu ja toteutettu ulkomaanmatka.

8. Omasta puolestani olen kysymyksen suhteen korkeimman oikeuden enemmistön omaksumalla kannalla.  A on tosin ollut haasteen tiedoksiannon suhteen passiivinen ja jättänyt lupauksestaan huolimatta noutamatta haasteasiakirjat haastemiehen toimistosta; A kertoi tämän johtuneen hänen työtehtävistään. A ei ollut kuitenkaan ilmeisesti koko aikana poistunut paikkakunnalta, jossa hänet on luultavasti tunnettu hyvin. Hän on ollut tavoitettavissa kaupungin keskustassa sijaitsevassa vaalitoimistossa tai vaalityössä kadulla; lisäksi hän on osallistunut kyseisenä aikana kaupungissa pidettyihin julkisiin kokouksiin.

9. Näyttää siltä, etteivät haastemiehet olleet ryhtyneet kaikkiin käytettävissä olleisiin toimenpiteisiin, joiden avulla A olisi tavoitettu haasteen tiedoksiantamista varten. Haastemiehet ovat menetelleet haasteen tiedoksiannossa rutiininomaisesti, vaikka he ovat olleet tietoisia siitä, että rikoksen syyteoikeuden vanhentuminen oli hyvin lähellä. Haastemiehillä on tapana pyytää haastettavia itse noutamaan haaste välttyäkseen asiassa enemmiltä toimenpiteiltä. Tähän metodiin haastemiehet ovat turvautuneet myös tässä tapauksessa, vaikka asian kiireellisyys olisi edellyttänyt tehokkaampien ja varmempien keinojen käyttöä. Sen jälkeen kun haastemiehet olivat keskiiviikona 26.9. soittaneet A:lle ja pyytäneet häntä noutamaan haasteasiakirjat virastosta, he ovat yrittäneet tavoitella A:ta seuraavan kerran vasta tiistaina 2.10., jolloin oli enää kolme päivää siihen, kun rikosten syyteoikeus vanhenisi. Ensimmäisestä yhteydenotosta kului siis lähes viikko siihen kun haastemiehet yrittivät seuraavan kerran tavoitella A:ta. Tämä on kyllä ko. suhteessa aivan liian pitkä aika ja osoitus tiedoksiantomenettelyn tehottomuudesta. Tällaista virkatehtävän tehottomuutta ei voida lukea A:n syyksi pakoiluna, kun otetaan huomioon, että A oli oleskellut ilmeisesti koko ajan samassa pienehkössä kaupungissa ja ollut siis melko helposti haastemiesten löydettävissä, jos etsintöihin olisi ryhdytty välittömästi sen jälkeen, jolloin ilmeni, ettei A tullut noutamaan haastetta. Huomattakoon myös, että haastemiehellä on oikeus pyytää ja saada poliisilta tiedoksiantotehtävän suorittamiseksi tarpeellista virka-apua (Haastemieslaki  5 §). 

10. On syytä muistaa, että rikoksesta epäillyllä ja syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen (itsekriminointisuoja).  Hän voi kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin ja vaieta vaikkapa kokonaan eikä hänellä ole totuusvelvollisuutta. Tähän nähden on johdonmukaista katsoa, ettei syytetyllä ole myöskään velvollisuutta myötävaikuttaa häntä vastaan esitetyn syytteen tai haasteen tiedoksiannon onnistumiseen. Syytteen tiedoksiannon suoranainen pakoilu voi tietyin edellytyksin johtaa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamiseen, mutta yksinomaan syytetyn passiivisuutta tai välttelyä haasteen tiedoksiannossa ei voida pitää laissa tarkoitettuna pakoiluna. Viranomaisena haastemies ei voi tyytyä syytetyn haastamisessa ja etsimisessä rutiininomaisiin haastamistoimenpiteisiin, vaan hänellä on velvollisuus ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin, jottei syyteoikeus pääsisi syytetyn passiivisuuden takia vanhenemaan.

11. Kyseisessä tapauksessa syyttäjä on toimittanut syytteen sisältävät haasteasiakirjat käräjäoikeudelle kolmisen viikkoa ennen syyteoikeuden vanhenemista. Vasta viikko tämän jälkeen haastemiehet ovat ryhtyneet ensimmäisiin toimenpiteisiin A:n haastamiseksi. Haastamista on yritetty aluksi tavalla, joka edellyttää vastaajan myötävaikutusta haastamisen onnistumiseksi. Kun kyseisessä tapauksessa syyteoikeuden vanheneminen on ollut lähellä, olisi syytetyn haastamisessa tullut heti alusta lähtien turvautua tehokkaampiin keinoihin, eli haastemiesten olisi pitänyt tavoitella A:ta ilmoittamatta hänelle etukäteen tulossa olevasta haasteesta. Kehottamalla A:ta itse noutamaan haasteasiakirjat virastosta haastemiehet ovat aikaansaanet tilanteen, jossa syytetty on saanut tilaisuuden pitkittää passiivisuudellaan haasteen tiedoksiantoa. Puhelimitse A:lle annetun kehotuksen osoittautuessa tuloksettomaksi haastemiehet ovat vasta viiden päivän kuluttua ryhtyneet tavoittelemaan A:ta henkilökohtaisesti haasteen tiedoksiantoa varten.

12. Kun edellä mainitut seikat otetaan huomioon, eivät korkeimman oikeuden vähemmistön sinänsä laajat perustelut syytetyn pakoilusta vaikuta minusta lainkaan vakuuttavilta. Vähemmistön kannanottoon on kenties osaltaan vaikuttanut niiden rikosten laatu ja luonne, joihin A on syytteen mukaan syyllistynyt.  Vähemmistöön jääneet jäsenet ovat perustelleet laajasti käsitystä, jonka mukaan erittäin tärkeä yleinen etu on vaatinut vanhenemisajan jatkamista. Korkeimman oikeuden enemmistön ei puolestaan ole tarvinnut ottaa erittäin tärkeän yleisen edun vaatimukseen lainkaan kantaa, koska enemmistö on katsonut, ettei syytetty ollut pakoillut haasteen tiedoksiantoa. Selvää on, ettei rikoksen vakavuus tai laatu saa vaikuttaa oikeuden kannanottoon siitä, onko syytetty pakoillut syytettä/haastetta.

13. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä 2013:40 ei tule tulkita niin, että syytettävän kannattaa aina vältellä tai pakoilla syytteen tai haasteen tiedoksiantoa. Kuten sanottu, selvä pakoilu johtaa syyteoikeuden vanhenemisajan jatkumiseen. Toisaalta on syytä korostaa, että syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen on poikkeuksellinen menettely. Syytetyn väitettyä pakoilua, kuten syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen edellytyksiä yleensäkin, tulee siten tulkita suppeasti, ei laajentavasti. 

14. Ratkaisua KKO 2013:40 on syytä lukea ja tulkita niin, että RL 8 luvun 4 §:n  3 kohdassa mainittuna pakoiluna ei voida pitää pelkästään sitä, että syytetty jättää noutamatta haasteen haastemiehen otettua häneen yhteyttä tai pysyttelee muuten passiivisena, mikäli tähän ei liity selkeää erehdyttämistä tai muunlaista tietoista pakoilua. Pakoilusta ei ole kysymys, jos haastamistoimiin on ryhdytty myöhään tai haastettavaa ei ole pyritty tavoittamaan riittävän aktiivisesti. Ennakkopäätöksellään korken oikeus näyttäisi haluavan korostaa viranomaisten ja tässä tapauksessa ennen muuta haastemiesten toiminnan aktiivisuuden merkitystä. Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisella ei ole ollut tarkoitus korvata haastemiehen normaaleja ja aktiivisia toimenpiteitä haastettavan tavoittamiseksi. On syytä huomata, ettei rikoksesta epäillylle tai syytetylle ole säädetty velvollisuutta itse hakea haaste tai muullakaan tavalla myötävaikuttaa haastamisen onnnistumiseen.

15. Lehtietojen mukaan Satakunnan käräjäoikeudessa on vireillä aika suurta julkisuutta herättänyt tapaus, jossa syyttäjä on hakenut Ulvilan surmajutun tutkinnanjohtajana aiemmin toimineen rikoskomisarion virkasyytejutussa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista. Myös tuossa tapauksessa on kyssymys siitä, onko epäilty aikanaan pakoillut haasteen tiedoksiantoa.

593. KKO 2012:45: Korkein oikeus kumosi GLO-hotellin huumejutun tuomion poliisin virheen takia; poliisi-kansanedustaja kritisoi päätöstä

1. Nuori suomalaismies kuoli heroiinin yliannostukseen helsinkiläisessä GLO-hotellissa joulukuussa itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä  2009 järjestetyissä huumebileissä. Heroiinikuolema aiheutti poikkeuksellisen laajamittaisen poliisioperaation, joka johti ulkomaalaisten johtaman laajan huumeliigan paljastumiseen. Poliisi otti kiinni nelisenkymmentä ulkomaalaista, joista 21 oli vangittuna. Jutun tekijät olivat pääosin nigerialaisia, ghanalaisia ja gambialaisia.

2. Syyttäjä vaatii jutussa kolmelle miehelle rangaistusta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä vammantuottamuksesta. Syytteen mukaan miehet toimittivat hotelliin erittäin voimakasta heroiinia, vaikka tiesivät, että tilaus koski kokaiinia. Käytettyään ainetta kuin kokaiinia yksi käyttäjä kuoli ja toinen sai vakavan myrkytyksen. Syytetyt kiistivät oikeudessa syyllisyytensä. Kahden syytetyn avustajat kertoivat oikeudessa, ettei heidän päämiehillään ollut mitään tekemistä Glo-hotellissa käytettyjen aineiden kanssa. Kolmannen puolustus totesi, että päämies luuli luovuttamansa aineen olleen kokaiinia.

3. Syytetty A:n eli nigerialaisen  Samuel Eze Ugumin osalta syytejuttu eteni korkeimpaan oikeuteen asti. Korkein oikeus päätyi 9.5. antamassaan  ennakkopäätöksessä (KKO 2012:45) siihen, että A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä ei saatu käyttää A:n  ko. huumejutun esitutkinnassa antamia lausumia. Vangittuna ollut A ei ollut KKO:n mukaan yksiselitteisesti ja tietoisena hänelle rikoksesta epäiltynä kuuluvista oikeuksista luopunut oikeudestaan avustajaan esitutkinnassa. A:n rikosta koskeva tunnustus oli siten saatu itsekriminointisuojaa loukkaamalla, jolloin lausumia ei saatu hyödyntää syyllisyyttä tukevana näyttönä.

4. A, joka oli yksi rikoksista pääepäilty, otettiin 11.12.2009 kiinni ja vangittiin 15.12.2009 ja häntä kuulusteltiin esitutkinnassa muun muassa 16.12. ja 21.12.2009. Poliisi oli esitutkinnassa kertonut epäillylle tämän oikeudesta avustajaan. Vangitsemisistunnossa 15.12.2009 käräjäoikeus oli määrännyt A:lle puolustajan, joka ei ollut kuitenkaan tavannut epäiltyä ennen kuulusteluja 16.12.2009 ja 21.12.2009. A:lla ei ollut näissä esitutkintakuulusteluissa avustajaa.

5. Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä huumausainerikoksesta sekä törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä vammantuottamuksesta. Oikeudenkäynnin aikana syyttäjä vetosi syyllisyyttä tukevana näyttönä muun muassa A:n esitutkinnassa antamaan lausumaan, jonka mukaan hän oli tunnustanut säilyttäneensä huumeita varastossaan, koska syytetty kertoi oikeuden käynnissä eri tavalla  kuin esitutkinnassa.

6. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 27.5.2010 A:n  törkeästä huumausainerikoksesta sekä kolmesta muusta törkeästä huumausainerikoksesta yhteiseen 8 vuoden vankeusrangaistukseen, mutta hylkäsi syytteen törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä vammantuottamuksesta.

7. Helsingin hovioikeus sen sijaan katsoi A:n syyllistyneen myös törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään vammantuottamukseen ja tuomitsi A:n näistä käräjäoikeuden hänen syykseen lukemista huumausainerikoksista yhteiseen 9 vuoden vankeusrangaistukseen.

8. Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn, josta olen kertonut blogissa nro 558/14.3.2012. Suullisessa käsittelyssä KKO pyrki juttua tutkineita poliiseja ja asianajajia kuulemalla selvittämään, miksi epäillyllä ei ollut ollut avustajaa kuulusteluissa. A oli jo hovioikeudessa kiinnittänyt mainittuun asiaan huomiota, mutta hovioikeus ei ollut tuomiossaan ottanut  minkäänlaista kantaa A:n kyseiseen lausumaan.

9. KKO totesi päätöksensä perusteluissa, että rikoksesta epäillyn oikeudella avustajan käyttöön heti esitutkinnan alusta alkaen turvataan epäillyn itsekriminointisuojaa, eli jokaisen oikeutta olla joutumatta pakotetuksi myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen, sekä muita puolustautumisen mahdollisuuksia. Jos epäillyn oikeus avustajan käyttöön esitutkinnassa ei toteudu, syytetyn oikeuksille aiheutuu korjaamatonta vahinkoa, jos tuomiossa syyllisyyden tueksi nojaudutaan hänen esitutkinnassa antamiinsa lausumiin. Epäillyn oikeuksien loukkaaminen on mahdollista välttää siten, että hänen syyllisyyttään tukevia lausumia ei hyödynnetä oikeudenkäynnissä.

10. A oli ollut vangittuna, kun häntä kuulusteltiin epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta. A:lle määrätty puolustaja ei ollut kuulusteluissa läsnä. Kuulustelut käytiin englanniksi, mutta pöytäkirjat laadittiin suomeksi, jota A ei lainkaan osannut. Esitutkintapöytäkirjan mukaan A:lle oli ennen kuulusteluja ilmoitettu oikeudesta käyttää avustajaa, mutta hänelle ei ollut ilmoitettu oikeudesta pysyä vaiti ja oikeudesta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Poliisin tiedossa oli, ettei A ollut neuvotellut puolustajansa kanssa myöskään ennen kuulusteluja.

11. Alempien oikeuksien syyksilukeminen perustui osaksi A:n esitutkinnassa antamiin lausumiin, joihin syyttäjä oli oikeudenkäynnissä vedonnut A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä.  A ei ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön (mm. EIT Salduz v. Turkki 27.11.2008) edellyttämin tavoin pätevästi eli yksiselitteisesti ja oikeuksistaan tietoisena luopunut oikeudestaan käyttää avustajaa esitutkinnassa eikä A ollut tiennyt avustajasta luopumisen seurauksista. A:n puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa oli rikottu. Päätöksessään KKO kielsi epäillyn esitutkinnassa 16.12.2009 ja 21.12.2009 antamien lausumien käyttämisen syyllisyyttä tukevana näyttönä. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

KKO:n ratkaisu löytyy tästä.

12. KKO:n ennakkopäätös on todella merkittävä ja tulee muuttamaan nykyistä käytäntöä. Tähän asti Suomessa on suhtauduttu jokseenkin leväperäisesti ja jopa vähätellen rikoksesta epäillyn oikeuteen käyttää avustajaa jo esitutkintavaiheessa ja erityisesti kuulusteluissa. Rikoskuulustelijat ja  tutkinnanjohtajat, jotka ovat Suomessa siis myös poliiseja, eivät ole aina välittäneet informoida epäiltyjä oikeudesta avustajaan jo esitutkinnassa. Toisaalta myöskään rikosasianajat eivät ole usein välittäneet epäiltyjen puolustamisesta esitutkinnassa, vaan ovat halunneet astua "kuvaan" mukaan vasta, kun juttu on tullut vireille oikeudessa. Kuitenkin syyllisyyskysymys ratkaistaan useimmiten lopullisesti jo esitutkinnassa, sillä sitä käsitystä, mikä on saatu esitutkinnassa, ei ole enää helppo oikeudenkäynnin aikana muuksi muuttaa. 

13. Kun epäillyllä ei ole kuulusteluissa avustajaa, on kuulustelijoiden usein aika helppo työ saada "omilla konsteillaan" epäilty tunnustamaan.  Yksinkertaisin keino on luvata, että epäilty pääsee vapaaksi, jos hän tunnustaa, muussa tapauksessa häntä voidaan "joutua" pitämään häkissä kenties hyvinkin kauan. Ei ole siis mikään ihme, että kun päästään oikeudenkäyntiin, epäillyt  melko usein peruvat esitutkinnassa antamansa tunnustamisen ja kiistävät syyllisyytensä. Mutta kerran annettua tunnustusta ei toki voida "noin vain" mitätöidä, jolloin oikeudessa päädytään useimmiten siihen, että esitutkinnassa annettua tunnustusta pidetään "aitona" ja tuomio annetaan sen mukaan. Näin tapahtuu, vaikka epäillyllä ei ole ole ollut tunnustilaisuudessa avustajaa ja vaikka häntä ei ole poliisin toimesta aina edes informoitu oikeudesta avustajan käyttöön. Avustajan käyttöä on pidetty ainoastaan "turhana muotoseikkana", joka on vain omiaan pitkittämään ja mutkistamaan "selvää asiaa."

14. Nyt tähän käytäntöön tulee, toivottavasti, selkeä muutos KKO:n ennakkopäätöksessään 2012:45 tekemän linjauksen johdosta. Itse olen kirjoittanut jo parikymmentä vuotta sitten ja sen jälkeen siitä, että epäillyllä tulee olla oikeus käyttää avustajaan jo esitutkinnassa samoin kuin siitä, että epäiltyä olisi informoitava, ei vain avustajan käyttämisestä, vaan myös oikeudesta vaieta ja olla vastaamatta kysymyksiin. Näin kauan tässäkin asiassa siis meni, ennen kuin asia saatiin vihdoin ja viimein reilaan! Mutta jollei Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen ratkaisuja olisi, ei meillä Suomessa edes korkein oikeus olisi  niin sanotusti asian johdosta korvaansa lotkauttanut.

15. Valtakunnansyyttäjänvirasto on jo ottanut Matti Nissisen johdolla asian johdosta niin sanotusti onkeensa ja kiinnittänyt syyttäjien huomiota asian tärkeyteen. Glo-hotelln jutussa syyttäjänä toiminut valtionsyyttäjä Jarmo Hirvonen uskoo, että KKO:n päätös muuttaa myös poliisin työtapoja ja ennen kaikkea poliisin käytäntöjä kuulusteluissa. Hirvosen mukaan poliisin tulee  tehostaa epäillyn oikeuksia koskevaa informointiaan. Hirvonen kertoo, että jutun palauttamisen jälkeen hän tulee edelleen ajamaan ko. syytettä A:ta vastaan ja uskoo, että A tulee tuomituksi muun jutussa esitetyn aineiston perusteella. Miksi valtionsyyttäjä siis vetosi alemmissa oikeusasteissa ja vielä KKO:ssakin sitkeästi A:n  esitutkinnassa antamaan tunnustukseen, jos kerran muukin näyttö olisi riittänyt? Valtiosyyttäjä varmaankin tiesi, millaisia ratkaisuja ihmisoikeustuomioistuin on antanut vastaavanlaisissa tapauksissa? Eikö kyseisen huumejutun tutkinta esitutkintayhteistyön nimissä seurannut syyttäjä voinut vaikuttaa siihen, miten A:ta kuulusteltiin? Oliko juttua tutkia poliisi yhteydessä syyttäjään ko. osin?

16. Mutta mitä tekee suomalainen kansanedustaja, joka on siviilissä tunnettu poliisimies ja tutkinnanjohtaja ja päässyt noilla ansioillaan myös eduskuntaan? Kokoomuksen kansanedustaja Kari Tolvanen on ottanut asiakseen kritisoida Nelosen Uutisissa voimakkaasti KKO:n ratkaisua. Tolvanen väittää, että KKO:n päätös tulee vaikeuttamaan dramaattisesti poliisin työtä.

- Tässä korkein oikeus linjaa nyt ihan uutta amerikkalaista käytäntöä, jossa tämmöinen aineellisen totuuden etsimisellä ei ole enää mitään merkitystä. Vaan pikemminkin kaikenlaisilla muotomääräyksillä, joilla ennen kaikkea rikollista autetaan, Tolvanen sanoi Nelosen Uutisten haastattelussa. Tolvanen sanoo, että poliisin työ tulee muuttumaan päätöksen johdosta "dramaattisesti."

17. En usko, että kansanedustaja on niin tyhmä ja tomppeli, kuin mitä hänen sanotun lausuntonsa perusteella voitaisiin päätellä. Tolvasen lausunnossa lienee kyse populistisesta politikoinnista ja halusta turvata myös seuraavissa vaaleissa oma pääsy Arkadianmäelle. Kun valtiopäivämies on siviilissä tunnettu polisi, niin hän tietenkin uskoo varmistavansa jatkokautensa arvostelemalla kaikkea, mikä voisi, vaikka vain teoreettisesti, vaikeuttaa poliisin työtä. Se on konsti, joka parhaiten tepsii, kun puhetta vielä höystää viittauksilla "amerikkalaiseen oikeuskäytäntöön" ja muuhun vastaavan hölynpölyyn. Tässä teille, hyvät äänestäjät, on mies ja poliitikko, joka haluaa, että poliisi panee rosvot kiinni eikä välitä "kaikenlaisista muotomääräyksistä" tippaakaan! Äänestäkää siis minua, minä haluan turvata, että poliisin työtä ei tippaakaan vaikeuteta! Vastustan kaikkia syytettyjen auttamiseen tähtääviä uudistuksia!
(Roistojen, konnien  ym. rikollisten oikeuksien puolustamisella ei ääniä tietenkään vaaleissa heru! Ei heru, vaan ääniä päin vastoin menetetään rutkasti, jos poliitikko lähtisi kaikenmaailman konnien oikeuksia ajamaan! Tässä Kari Tolvanen saanee vankkaa sivustatukea toiselta stadilaiselta eli Ben Zyskowiczilta.)

18. Onko kansanedustajan mielestä polisin työn helppouden ja mukavuuden turvaaminen johtava rikosprosessioikeudellinen periaate ja tavoite? Eikö kansanedustajan mielestä syytetyn oikeuksien turvaamisella ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuilla ole todellakaan minkäänlaista merkitystä? Ovatko nuo asiat vain "kaikenlaisia muotomääräyksiä", joilla vaikeutetaan poliisin työtä? Mitä kansanedustaja oikeastaan tarkoittaa termillä "tämmöisen aineellisen totuuden etsiminen"? Tarkoittaa "tämmöinen aineellinen totuus" sitä, että  poliisi voi toimia rikostutkinnassa miten haluaa etsiäkseen "omaa" aineellista totuuttaan ja olla siis vähät välittämättä epäillyn perustuslaissa turvatuista oikeuksista?

19. Oikeusministeriön asettama työryhmä valmistelee parhaillaan todistelua koskevien OK:n ja ROL:n säännösten kokonaisuudistusta. Siihen tultaneen ottamaan myös säännöksiä lainvastaisesti saadun tai vastaanotetun todisteiden hyödyntämiskielloista ja niiden edellytyksistä. Mielenkiintoista nähdä, miten voimakkaasti kansanedustaja Kari Tolvanen (kok) tulee aikanaan eduskunnassa vastustamaan kyseistä uudistusta vetoamalla "poliisin työn vaikeuttamiseen." 

589. Lempipykäliä


1. Suomen Laki -niminen hakupalvelu, joka mainostaa, että sieltä "saa kaiken laista," tarjoilee kerran viikossa ilmaispläjäytyksen nimeltä "Juristikirje." Se on lähinnä viihteenomainen sivusto, jossa ajankohtaisia oikeudellisia kysymyksiä koskevat vakavammat artikkelit hukkuvat yleensä julkkisjuristien esittelyn ja muun vastaavan enemmän tai vähemmän "hömpän" jalkoihin. Luultavasti tästä johtuu, että vakavasti tarkoitettuja kirjoituksia ei ole Juristikirjeessä enää juuri näkynyt.


2. Juristikirjeessä tunnetut tai puolitunnetut juristit kertovat, mikä on heidän lempipykälänsä. Siis suoraan lakikirjasta otettava pykälä, sillä ollaanhan nyt "Suomen laissa." Kyse ei ole siis lempinormista, -säännöstä tai -periaatteesta, vaikka pykälä on vain asu, johon itse asia eli oikeusnormi on puettu. 


3. Oikeusjärjestykseen sisältyy myös normeja, varsinkin oikeusperiaatteita, jotka eivät ilmene suoraan kirjoitetun lain pykälistä. Tulee mieleen esimerkiksi tuomion oikeusvoima, josta ei ole nimenomaista säännöstä prosessilaissa eli oikeudenkäymiskaaressa. Reformatio in peius -kielto - väitöskirjani aihe 35 vuoden takaa - on myös normi, josta ei ollut 70-luvulla eikä itse asiassa ole vieläkään nimenomaista tai kattavaa säännöstä laissa. Oikeusvoimaa ja peius -kieltoa samoin kuin esimerkiksi jutun palauttamisen edellytyksiä koskevat normit perustuvat yhä edelleen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön, joka puolestaan perustuu paljolti oikeuskirjallisuuden kananottoihin.


4. Katsotaanpa sitten hieman, mitä pykäliä lakimiehemme ovat Juristikirjeessä ilmoittaneet lempipykälikseen.


5. Lähes päivittäin ilta- tai päivälehtien sivuilla taikka tv-uutisissa haastateltu Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professori Matti Tolvanen yllättää karskilla valinnallaan, sillä hänen lempipykälänsä on murhaa koskeva RL 21 luvun 1 §. Tolvanen perustelee valintaansa sillä, että kyseessä on rikoksista vakavin. Pykälässä kolmeen sanaan on sisällytetty rikosoikeuden yleisen osan keskeiset käsitteet, eli tekijä, teko, laiminlyönti, tahallisuus, seuraus, syy-yhteys ja syyllisyys, perustelee Tolvanen.


6. Oikeustieteen tohtori Kari Uotin lempipykälä on oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva perustuslain 21 §, joka on JU:n mukaan edellytys oikeuden toteutumiselle. Oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sisältyy myös Uotin hyvin tuntema itsekriminointisuoja, vaikka siitä ei olekaan perustuslain 21 §:ssä nimenomaista mainintaa.


7. Toimitusjohtaja Pia Pakarisen lempipykälä on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kohta 2, joka koskee syyttömyysolettamaa. Pakarisen mukaan syyttömyysolettama on yksi sivistysvaltion peruspilareista, mutta sen noudattaminen tuntuu olevan välillä hyvin vaikeaa. - Tosi on! 


8. Tupakkaprofessorina eli tarkemmin sanottuna tupakoinnin vastustajana tunnetun Erkki Aurejärven valinta ei yllätä, kun hän mainitsee lempipykäläkseen tupakalain 1 §:n. Siinä on asetettu tavoitteeksi tupakankäytön lopettaminen, ei siis ainoastaan kessuttelun vähentäminen.



9. Kansanedustaja Mikael Jungnerin lempipykälä on vuoden 1734 lain Maakaaren 1 luvun 1 §, joka ei ole enää voimassa. Siinä todetaan runollisesti: 'nämä ovat lailliset saannot, joilla maa, huone ja maapohja maalla ja kaupungissa omaksi saadaan: yksi on perintö, jos on laillisesti peritty; toinen on vaihto, jos on laillisesti vaihdettu; kolmas on kauppa, jos on laillisesti ostettu; neljäs on lahja, jos on laillisesti lahjaksi annettu'.  Jungner on oikeassa siinä, että kauniin rytmin ansiosta säännös on helppo muistaa. "Siinä on nähty vaivaa ja se on valovuosien päässä nykyisestä vaikeasti ymmärrettävästä juridisesta teknokielestä.”


10. Työoikeudenasiantuntija Anna Lavikkalan lempipykälä on työsopimuksen tunnusmerkit määrittelevä työsopimuslain 1 §. Tulva-lehden päätoimittaja Atlas Saarikoski ilmoittaa lempparipykäläkseen RL 17 luvun 21 §:n, jonka tarkoitus on yrittää hallita ihmisten seksuaalisuuden ilmaisuja julkisilla paikoilla Saarikosken perustelu valinnalleen: "Pykälää on hauska rikkoa." - Niinpä, tämähän nähtiin taas viimeksi pari päivää sitten Vappuna.


11. Helsingin yliopiston rehtori, OTT Thomas Wilhelmssonin - muuten tunnettuja välimiehiä hänkin - lempipykälä on oikeustoimen ehtojen kohtuullistamista tarkoittava oikeustoimilain 36 §. - Kohtuus kaikessa - myös välimiesten palkkioissa!


12. Ylitarkastaja Husein Muhammed ilmoittaa suosikkisäännöksekseen hallintolain 8 §:n, joka velvoittaa hallintoviranomaisen antamaan asiakkailleen neuvontaa. HM:n mukaan mainittu pykälä jää usein sanahelinäksi, sillä esimerkiksi noin puolet toimeentulotukeen oikeutetuista ei hae sitä, koska he eivät tiedä oikeuksistaan ja virnaomaiset eivät heitä neuvo. 


13. Husein Muhammedin pomo, vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet ilmoittaa suosikikseen peruslain 6 §:n yhdenvertaisuuspykälän, joka on suomalaisen yhteiskunnan arvojen kivijalka. - Myös tuo pykälä saattaa kuitenkin jäädä käytännössä usein pelkäksi "sanahelinäksi."


14. Presidenttiehdokas Sauli Niinistö ilmoitti ennen viime vaaleja lempipykäläkseen perustuslain 3 §:n, jossa todetaan selkeä parlamentarismi ja vallan kolmijako-oppi. Niinistön mukaan "presidentillä on yhtälössä roolinsa."


15. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson viittaa Olaus Petrin vanhoihin tuomarinohjeisiin, jotka sisältävät edelleen ajankohtaisia viisauksia. Yhtenä esimerkkinä oikeusministeri mainitsee ohjeen, jonka mukaan "jokaisella tuomiolla pitää olla selvät perusteet ja todistukset tukena, sillä tuomari älköön mitään tuomitko muutoin kuin perusteiden ja todistusten mukaan."


16. Professori Tuula Linna, seuraajani Lapin yliopiston lainkäytön/prosessioikeuden professorina, mainitsee viimeisimmässä Juristikirjeessä lempipykäläkseen oikeudenkäymiskaaren 1 luvun 11 §:n: "Tuomarin pitää tarkoin tutkia lain oikeata tarkoitusta ja perustusta sekä tuomita sen mukaan, mutta ei vastoin sitä, oman mielensä mukaan." Tuula Linnan mukaan tämä kaunis pykälä on yhä voimassa alkuperäisessä asussaan (siis vuoden 1734 laissa) ja kertoo lainsäätäjän tahdon ja tuomarin harkinnan suhteesta tavalla, jota ei ole tarvinnut muuttaa satoihin vuosiin. 


17. Tuula Linnan valinta ei lainkaan hassumpi. OK 1:11:n säännös ilmenee itse asiassa jo Olaus Petrin vanhoissa tuomarinohjeissa (ohje 12). Mutta yksi varauma Linnan perusteluihin: Pykälässä puhutaan "lain oikeasta tarkoituksesta" (ratio legis),  ei "lainsäätäjän tahdosta," niin kuin Linna mainitsee. Minusta tässä on vissi ero, mutta en ala sitä nyt tässä lähemmin selostaa, vaan palaan siihen joskus myöhemmin.

18. Kuten edellä olevasta esittelystä ilmenee, lempipykälä liittyvät useimmiten joko asianomaisen juristin työhön ja toimenkuvaan. Niinhän sitä sanotaan, että "kuka härjillä kyntää, se härjistä puhuu." Lempisäännöksiksi valitaan pykäliä, jotka ovat joko sisällöltään tai muotoilultaan taikka kummassakin mainitussa suhteessa "yleviä" tai suorastaan hieman mahtipontisia. Kyse on normeista, jotka ilmaisevat usein tietyn oikeusperiaatteen tai tavoitteen. Joukossa on vähemmän yksityiskohtaisesti jotakin asiaa sääteleviä pykäliä, joiden merkitys ilmenee niiden suorana soveltamisena käytännössä.

19. Itse en ole juurikaan pohtinut pykäliä siltä kannalta, mikä niistä sykähdyttäisi jotenkin eniten sydäntäni. En ole erityisemmin ihastunut yhteen tai useampaan pykälään. Pykälät ovat lähinnä vain keinoja ja työvälineitä, joilla pyritään tiettyyn tavoitteeseen ja yhteisen hyvän edistämisen. Tuomarin ja asianajajankin jokapäiväisessä työssä merkittäviä pykäliä ovat esimerkiksi väittämistaakkaa (OK 24:3.2), syytesidonnaisuutta (ROL 11:3), tuomarin prosessinjohtoa (OK 6:2a.2 ja ROL 6:5.2), vapaata todistusharkintaa (OK 17:2.1) ja tietenkin tuomion perustelemista (OK 24:4 ja ROL 11:4) koskevat säännökset.

20. OK 17:2.1:n mukaan "oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulevia seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena." Säännöksen tarkoituksena on sanoa, että vaikka todistusharkinta on vapaata siinä mielessä, että todistuskeinoja ei ole rajattu vain tiettyihin todisteisiin eikä eri todisteiden painoarvoa ole laissa säännelty, tuomarin harkinta ei ole kuitenkaan vapaata sikäli, että näyttöratkaisu voitaisiin perustaa mielivaltaan tai pelkästään intuition varaan. Toisaalta säännöksessä ei sanota, että tuomarin ratkaisu olisi tai sen tulisi olla aina ehdottomasti niin sanotun aineelliseen totuuden mukainen, vaan kyse on vain siitä, mitä esitetyn todistusaineiston perusteella on "pidettävä totena." Tuomarilta ei vaadita yliluonnollisia kykyjä "ehdottoman totuuden löytämiseksi", vaan ainoastaan niin sanotun muodollisen eli prosessuaalisen totuuden selvittäminen riittää. - Vaikka mainittu säännös on lyhyt, siihen sisältyy siten todella paljon tärkeää asiaa.

21. Mielivallan kieltoa ja tuomion perustelemisvelvollisuutta korostettiin aiemmin voimassa olleessa OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa napakasti: "Jokainen tuomio perustettakoon syihin ja lakiin eikä mielivaltaan, ja pantakoon siihen selvästi ne pääsyyt ja se lainkohta, joihin päätös perustuu."  - Aika hyvin kiteytetty. Samoin kuin tuomarinohjeissa mainittu asianosaisen kuulemisen tärkeyttä teroittava ohje: Yhden puheiden mukaan älköön ketään tuomittako.

22. Yksityisoikeuden eli siviilioikeuden puolelta tule mieleen lyhyt ja ytimekäs normi "pacta sunt servanda" eli sopimukset pidettävä.  Sopimuksessa sovitut ehdot siis velvoittavat sopijapuolia lakiin verrattavalla tavalla. Kuten tiedämme, tämä koskee myös reaalisopimuksia eli esimerkiksi sopimusta, jonka autoilija tekee pysäköidessään ajoneuvonsa yksityisen omistamalle pysäköintipaikalle. Tällöin  hän hyväksyy ja sitoutuu noudattamaan pysäköintitaulussa julkipantuja sopimusehtoja, joihin kuuluu myös ehtojen rikkomisesta aiheutuvan valvontamaksun suorittaminen.

23. Oikeudellisia arvoja korostavat normit ovat sitten omassa sarjassaan. Niitä löytyy edellä mainituista vanhoista tuomarinohjeista ja perustuslaista. Vaikkapa esimerkiksi tämä: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään."

499. Provokatorista rikostutkintaa

Peiteprovokaation kohteeksi joutunut 53-vuotias matkalla leivättömän pöydän ääreen Ruotsin korkeimmassa oikeudessa

1. Poliisi sai Suomessa oikeuden peitetoimintaan ja valeostoihin vuonna 2001 poliisilain muuttamisen yhteydessä. Kyse on niin sanotuista epäsovinnaisista rikostorjunta- ja rikostutkintamenetelmistä. Poliisi saa rikkoa tutkinnassa joitain rikosoikeudellisia kieltoja ilman rikosoikeudellista vastuuta. Poliisille voidaan esimerkiksi luoda valehenkilöllisyys ja poliisimies voi soluttautua rikollisryhmän jäseneksi tai tehdä huumausaineiden ostotarjouksia. Vuodesta 2005 lähtien poliisi on saanut oikeuden myös tehdä valeostoja. Näiden epäkonventionaalisten tutkintatoimenpiteiden (pakkokeinojen) tarkoituksena on auttaa poliisia vakavan ja järjestäytyneen rikollisuuden, kuten esimerkiksi huumausainerikollisuuden torjunnassa, paljastamisessa ja selvittämisessä.

2. Epäsovinnaisia tutkintatoimenpiteitä tai pakkokeinoja pidetään yleisesti ottaen hyväksyttävinä. Ongelmia aiheutuu kuitenkin muun muassa siitä, että näiden keinojen käyttö salataan niiden kohteilta. Keinoihin liittyvät salassapitointressit ja mahdollisuus hankkia todisteita muistakin kuin pakkokeinojen käyttöön oikeuttavista rikoksista voivat aiheuttaa rikoksesta epäillyn oikeusturvan sekä puolustuksen oikeuksien takaamisen kannalta vaikeita tilanteita. Tutkinnanjohtajan, syyttäjän ja viime kädessä tuomioistuimen tulisi näiden keinojen käytön yhteydessä tarkoin arvioida, millä tavoin oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin voidaan turvata.

3. Epäsovinnaisten pakkokeinojen yhteydessä puhutaan usein kahdesta käsitteestä eli todisteprovokaatiosta ja rikosprovokaatiosta. Todisteprovokaatio on poliisin toimintaa, jolla hankitaan todisteita täytetyn tai rangaistavan yrityksen tai rangaistavan valmistelun asteella olevasta rikoksesta. Todisteprovokaatio on sallittua eikä sitä ole rajoitettu ainoastaan vakavimpien rikosten selvittämiseen. Toisaalta rajanveto todisteprovokaation ja kielletyn rikosprovokaation välillä voi olla usein vaikea tehtävä. Rikosprovokaatiolla tarkoitetaan yllyttämistä sellaisen rikoksen tekemiseen, jota yllytetty henkikö ei muuten olisi tehnyt. Poliisi ei itse saa tehdä rikosta toisen rikoksen paljastamiseksi tai selvittämiseksi. Poliisi ei saa liioin provosoida tai taivuttaa toista henkilöä tekemään rikollista tekoa.

4. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on esimerkiksi Teixeira de Castro vs. Portugali -tapauksessa (9.6.1998) katsonut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaa EIS 6.1 artiklaa rikotun, kun poliisit olivat toimineet yllyttäjinä tekemällä aloitteen valittajan suorittamaan huumerikokseen. Yllyttämisestä oli kysymys myös tapauksessa Sequeira vs. Portugali 16.5.2003, jossa arvioitiin sitä, olivatko tapauksessa toimineet kaksi poliisia peitetarinan turvin vain puuttuneet jo käynnissä olleeseen huumekauppaa koskeneeseen operaatioon (agent infiltré) vai oliko heidän katsottava provosoineen rikoksen tekemiseen (agent provocateur). EIT:n mielestä mikään ei tapauksessa viitannut siihen, että rikos olisi tehty ilman poliisien väliintuloa, joten valittajalta oli riistetty oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

5. Yhtenä ongelmana on peitetoimintaan osallistuneen poliisimiehen kuuleminen todistajana oikeudenkäynnissä. Tämä ilmeni esimerkiksi niin sanotun Auerin jutun tai Ulvilan murhajutun oikeudenkäynnin yhteydessä. Ongelmia voi syntyä esimerkiksi silloin, jos poliisi vetoaa poliisilain mukaiseen vaitiolo-oikeuteensa, jonka mukaan poliisi voi tietyin edellytyksin jättää ilmaisematta peitetoiminnassa tai valeostoon osallistuneen henkilön henkilöllisyyden sekä salassa pidettävät taktiset ja tekniset tutkintamenetelmät.

6. Saadaanko epäsovinnaisten tutkintakeinojen käyttö salata oikeudenkäynnissä kokonaan, jos saaduilla tiedoilla ei - poliisin tai syyttäjän käsityksen mukaan - ole lainkaan relevanssia asiassa? Muistettakoon, että Ulvilan surmajutussa peitetoiminnan käytön nosti esiin puolustus. Se epäili, että murhasta syytetyn naisen entinen miesystävä "Seppo" olisi ollut oikeasti peitetoimintaan koulutettu poliisi. Keskusrikospoliisi joutui lopulta myöntämään peitetoiminnan käytön. Katso blogia 269/9.5.2010.

7. Tulisiko syyte hylätä kokonaan, jos poliisi ei suostu todistamaan kaikista peitetoiminnan tai valeostoon liittyvistä seikoista? Onko oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta loukattu, jos poliisi kieltäytyy vastaamasta puolustuksen keskeisiin kysymyksiin, jotka koskevat peitetoiminnan tai valeoston yhteydessä saatuja, syyteasiaan vaikuttavia tietoja? Ruotsin korkein oikeus on tapauksessa NJA 2007 s. 1307 katsonut, että jos poliisi on yllyttänyt henkilön rikokseen, jota tämä ei olisi muuten tehnyt, on oikeudenmukaisten oikeudenkäynnin edellytyksiä loukattu peruuttamattomalla tavalla. Tällöin yllytyksen kohteena ollutta henkilöä ei voida tuomita rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että epäsovinnaiseen operaatioon osallistuneen poliisimiehen henkilöllisyys saadaan salata, jos kyseisen poliisin tai tämän perheen turvallisuus vaarantuisi tai poliisin henkilöllisyyden paljastuminen vaarantaisi käynnissä olevan tai tulevat peiteoperaatiot. Edellytyksenä tälle on kuitenkin se, että puolustuksen oikeudet voidaan turvata muulla tavoin oikeudenkäynnissä.

8. Suomea koskevassa ratkaisussa V. vs. Suomi 24.4.2007 oli kyse tapauksesta, jossa poliisi oli valittajan mukaan yllyttänyt hänet tekemään rikoksen, jota hän ei muutoin olisi tehnyt. EIT puuttui ratkaisussaan nimenomaan siihen, että puolustukselta oli pimitetty relevantteja valeostoja koskevia tietoja ja sen vuoksi oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ollut toteutunut. EIT totesi, että kontradiktorinen periaate ja osapuolten tasa-arvo kuuluivat rikosjutuissa olennaisina osina oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. EIS 6.1 artikla edellytti, että syyttäjä paljastaa syytetylle kaiken hallussaan olevan olennaisen näytön siitä riippumatta, oliko se syytetylle vastaista tai myönteistä.

9. Mainitussa tapauksessa EIT katsoi, että valittajalle ei ollut annettu tietoja eikä hänen ollut sallittu tehdä huomautuksia ja osallistua päätöksentekoon niin pitkälle kuin oli mahdollista. Poliisi oli salaamalla tärkeitä seikkoja evännyt häneltä tilaisuuden todentaa väitteitään ja osoittaa ne oikeiksi. Tuomioistuimillakaan ei ollut ollut jutussa riittäviä tietoja kyetäkseen harkitsemaan salatun aineiston merkitystä puolustukselle. Tätä puutetta ei ollut korjattu hovioikeusmenettelyllä, koska valittaja oli saanut pyydetyt tiedot vasta valitusajan umpeen kuluttua. EIT katsoi, että prosessissa ei ollut noudatettu oikeudenmukaisuuden vaatimuksia, koska valittaja ei ollut voinut puolustautua yllytysväitteeltä riittävän ajoissa kaikilta osin. EIS 6.1 artiklaa oli siis rikottu. - Suomessa tätä tapausta on käsitelty korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2000:112 selostetussa jutussa.

10. Peitetoiminnassa ja valeostossa voi syntyä monenlaisia oikeudellisia ongelmia, joita ei ole tässä mahdollisuutta käsitellä. Yhtenä tuoreena oikeustapauksena voidaan mainita Ruotsin korkeimman oikeuden vajaa viikko sitten eli 20.10.2011 antama tuomio todisteprovokaatiota koskevassa murhajutussa. Sanottu ratkaisu jutussa B 2150-11 löytyy tästä.

11. Högsta domstolenin ratkaisussa on kysymys ennen kaikkea siitä, mikä merkitys poliisin soluttautumisen tuloksena saadulla epäillyn tunnustuksella eli todisteprovokaatiolla oli epäiltyä murhaa koskevan jutun käsittelyssä. Kysymys liittyy itsekriminointisuojaan eli oikeuteen olla todistamatta itseään vastaan. Korkein oikeus katsoi, että tunnustuksen hankkiminen soluttautumalla oli mainitussa tapauksessa olosuhteet huomion ottaen ollut sopimatonta ja että tämä voitiin ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa rangaistusta lieventävänä seikkana.

11. Ratkaisussa selostettu tapaus koskee Motalassa 2005 tapahtunutta Maud Johanssonin (MJ) katoamista ja murhaa. MJ:n ilmoitti kadonneeksi hänen siskonsa lokakuussa 2005 viikko pari sen jälkeen, kun MJ oli mennyt tapaamaan CV:tä, johon MJ oli tutustunut muutama vuosi aiemmin. Kun MJ:tä ei löydetty, poliisi alkoi epäillä hänen joutuneen rikoksen uhriksi. Epäilyt kohdistuivat CV:hen, joka vangittiin lokakuun lopulla 2005 epäiltynä murhasta. Näytön puuttuessa CV jouduttiin vapauttamaan ja 2006 CV:hen kohdistunut tutkinta keskeytettiin. Marraskuussa 2007 CV:n asunnon lähellä olevasta viemärikaivosta löydettiin MJ:lle kuuluneet silmälasit ja kännykkä. CV pidätettiin uudelleen, mutta hänet jouduttiin jälleen vapauttamaan näytön puuttuessa. Häntä pidettiin kuitenkin edelleen pääepäiltynä rikokseen.

12. Keväällä 2010 tutkinnanjohtajana toimiva syyttäjä (sich!) Helene Gestrin suostui poliisin ehdotukseen peitetoiminnan aloittamisesta tarkoituksella saada 53-vuotias CV tunnustamaan tai kertomaan, minne MJ:n ruumis oli haudattu taikka kertomaan tietoja, joiden perusteella murha voitaisiin selvittää. Tässä tarkoituksessa poliisin soluttautuja "Mike," joka esiintyi itämafiaan kuuluvan rikollisjärjestön jäsenenä, lyöttäytyi CV:n seuraan. Syyskuussa 2010 tapahtuneen autoajelun aikana Mike kertoi CV:lle, että MJ:n ruumis pitäisi löytää, jotta hänen henkivakuutuksensa perusteella saataisiin nostetuksi korvaus. Miken kertoman mukaan venäläisistä ja tsetseneistä koostuva rikollisporukka havitteli sanottua korvausta itselleen. Mike lupasi kuitenkin CV:lle palkkioksi 75 000 kruunua, jos tämä kertoisi, mitä hän tiesi asiasta ja missä MJ:n ruumis oli. Jollei CV suostuisi yhteistyöhän, olisi itämafian jengi Miken mukaan valmis kiskomaan tarvittavat tiedot CV:ltä kiduttamalla. Tällä ensimmäisellä automatkalla CV ei kuitenkaan vielä halunnut paljastaa tietojaan. Sen jälkeen kun uhkaavasti esiintynyt "venäläistrio" - kaikki ruotsalaisia poliisimiehiä - oli lähestynyt häntä ja kehottanut häntä ottamaan uudelleen yhteyttä Mikeen, CV oli alkanut uskoa, että nyt oli tosi kyseessä. Miesten toisen autoajelun aikana CV oli näyttänyt Mikelle paikan - kompostikasan lähellä CV:n asuntoa - minne MJ:n ruumis oli haudattu. CV, joka oli ollut tuolloin huumeiden vaikutuksen alaisena eli pilvessä ("hög som ett hus"), kertoi samalla Mikelle olevansa yksin vastuussa MJ:n kuolemasta.

13. Esitutkinnassa CV kiisti, että hän olisi surmannut MJ:n. Hän myönsi suojelleensa kahta muuta henkilöä, jotka olivat vastuussa MJ:n kuolemasta ja jotka olivat myös haudanneet MJ:n ruumiin. CV kertoi, että hän oli tuntenut olonsa Miken ja "venäläisten" yhteydenoton johdosta uhatuksi ja ollut kovasti peloissaan. "Miken" kanssa tekemänsä toisen automatkan aikana CV oli sitä paitsi ollut huumeiden vaikutuksen alaisena..

14. Linköpingin käräjäoikeus tuomitsi CV:n murhasta 10 vuodeksi vankeuteen. Käräjäoikeus viittasi tuomionsa perusteluissa hovioikeuden vuonna 2010 niin sanotussa Gävlebranden-jutussa antamaan tuomioon (RH 2010:62) ja katsoi, ettei myöskään tässä jutussa ollut estettä hyödyntää todisteprovokaation avulla hankittuja tietoja syytettä tukevina todisteina. Käräjäoikeus totesi, että ensimmäisen automatkan aikana Mike oli kertomansa mukaan yrittänyt saada CV:ltä tietoja vain siitä, minne MJ:n ruumis oli piilotettu. Käräjäoikeus pani painoa sille, että toiselle autoajelulle oli lähdetty CV:n aloitteesta ja että CV oli tuolloin täysin spontaanisti kertonut, että hän oli yksin ottanut MJ:n hengiltä.

15. CV ja syyttäjä valittivat käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen; syyttäjä vaati CV:n tuomitsemista elinkautiseen vankeuteen. CV:n puolustus vetosi siihen, että poliisin provokaatiolla oli saanut sellaiset mittasuhteet ja muodot, ettei tunnustuksen avulla saatua näyttöä voitu panna langettavan tuomion perustaksi. Puolustuksen mukaan tapaus erosi olennaisesti käräjäoikeuden tuomiossa mainitusta Gävlebranden-tapauksesta. Syyttäjä myönsi hovioikeudessa, että CV oli saattanut stressaantua todisteprovokaation vuoksi.

16. Götan hovioikeus muutti 4.4.2011 käräjäoikeuden tuomiota ainoastaan alentamalla CV:lle tuomitun rangaistuksen 10 vuodesta 8 vuoteen. Hovioikeus totesi, että todisteprovokaatio oli sisältänyt sekä taloudellista etua koskevan lupauksen että tarkemmin määrittelemättä jääneen uhkauksen. Tunnustuksen osalta hovioikeus piti ratkaisevana sitä, että syytetty oli tunnustanut teon poliisin akuutin uhkauksen alaisena. Hovioikeus katsoi, että CV:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin oli loukattu. Hovioikeus ei kuitenkaan pitänyt sanottua oikeuden loukkausta peruuttamattoman lopullisena ("oåterkalleligen undergrävd"). Hovioikeus ei siten nähnyt aiheelliseksi hylätä todisteprovokaation takia syytettä, mutta otti sen huomioon rangaistusta lieventävänä perusteena ja alensi tuomitun rangaistuksen 8 vuodeksi vankeutta. Hovioikeus viittaisi rangaistuksen lievennyksen suhteen korkeimman oikeuden ratkaisuun NJA 2007 s. 1037.

17. Syytetty CV valitti edelleen korkeimpaan oikeuteen ja vaati syytteen hylkäämistä, koska syytettä tuleva keskeinen näyttö eli syytetyn tunnustus oli saatu todisteprovokaation eli kerrotuissa olosuhteissa tapahtuneen poliisin solutustoiminnan avulla.

18. Korkein oikeus katsoi, että poliisi oli käyttänyt todisteprovokaatiossa sopimattomia keinoja. Tämän ei kuitenkaan tapauksessa vallinneissa olosuhteissa katsottu johtavan siihen, että näin hankitut todisteet voitaisiin jättää kokonaan huomiotta, vaikka ennen kaikkea epäillyn tunnustamisen todistusarvoon mainitulla menettelyllä oli ollut huomattava merkitys. Högsta domstolen totesi että syytetyn tunnustukselle ei voitu antaa "juuri mitään arvoa". Kun asiassa kuitenkin oli lääketieteellistä ja muutakin näyttöä riittävästi, hovioikeuden tuomiota ei syyksilukemisen osalta ei kuitenkaan ollut syytä muuttaa.

19. Rangaistuksen mittaamisen osalta korkein oikeus lausui, että oikeus olla todistamatta itseään vastaan on keskeinen oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyvä periaate. Koska poliisin toiminta näytön hankinnassa oli ollut sopimatonta, oikeus päätyi siihen, että asiassa oli erityisiä perusteita alentaa rangaistusta siitä kymmenestä vuodesta, mikä rikoksesta muutoin olisi tuomittu, kahdeksaan vuoteen vankeutta.

20. Suomessa eduskunnan oikeusasiamiehen tehtäviin kuuluu valvoa, miten poliisi käyttää telepakkokeinoja ja peitetoimintaa. Tässä valvonnassa käytetyt keinot näyttävät kuitenkin hieman heppoisilta. Oikeusasiamiehelle voidaan toki kannella poliisin toimenpiteistä, mutta kantelujen ratkaiseminen näyttää olevan varsin hidasta. Kuten olen jo aiemmin kertonut, oikeusasiamies on valvonnassaan lisäksi hyvin helläkätinen mitä virheellisestä menettelystä annettuihin sanktioihin tulee, sillä seurauksena selvästä lainvastaisesta menettelystä on yleensä aina korkeintaan vain huomautus. Sisäministeriön velvollisuutena on antaa vuosittain oikeusasiamiehelle kertomus poliisin peitetoiminnasta ja telepakkokeinojen käytöstä.

21. Viime vuoden syyskuussa apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja, esittelijänä OTT Pasi Pölönen, esitti muun muassa oikeusministeriölle lähettämässään kirjelmässä poliisin valeostoja ja peitetoimintaa koskevan lainsäädännön täsmentämistä. Pajuojan mielestä sanottuun toimintaan liittyy useita ongelmia. Käytännössä valeostotoiminnan valvonta on jäänyt pitkälti esitutkintaviranomaisille itselleen, sanoi Pajuoja.

22. Apulaisoikeusasiamies piti suorastaan kestämättömänä käytäntöä, jonka mukaan oikeudenkäynnissä poliisin peitetoiminta ja valeostot voidaan salata rikosjutun asianosaisilta kokonaan. Pajuojan mukaan poliisi on käyttänyt valeostoja ja peitetoimintaa jo vuodesta 2002 lähtien useissa kymmenissä tapauksissa. Tähän nähden on perin omituista, että näiden toimenpiteiden käytöstä on ilmoitettu asianosaisille oikeudenkäynneissä vain äärimmäisen harvoissa tapauksissa. Toisin sanoen poliisi salaa valeostojen suorittamisen ja peitetoiminnan asianosaisilta. Apulaisoikeusasiamies Pajuoja piti outona, jos yhdessäkään niistä tapauksista, joissa poliisi on turvautunut valeostoihin tai peitetoimintaan, ei olisi ollut tarvetta käyttää saatuja tietoja suorana todisteena oikeudenkäynnissä. Tällöin tuomioistuinkaan ei tule tietämään niistä. Oikeuden tulisi kuitenkin voida ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan valvoa, onko toiminta ollut asianmukaista vai onko esimerkiksi peitetoiminnan hyväksyttävät rajat ylitetty.

23. Eduskunta hyväksyi viime keväänä hieman ennen vaaleja kovan kiireen tuloksena uudet esitutkinta- ja pakkokeinolait. Ne on annettu 22.7.2011 (ETL 805/2011 ja PKL 806/2011), mutta tulevat voimaan vasta vuoden 2014 alusta. Uudessa pakkokeinolaissa on yksityiskohtaisia säännöksiä salaisista pakkokeinoista, myös poliisin peite- ja valeostotoiminnasta (PKL 10 luku). Poliisilaissa puolestaan säädetään näiden samoin kuin muiden niin sanottujen salaisten pakkokeinojen käytöstä rikoksen estämiseksi tai paljastamiseksi. Peitetoimintaa ja valeostoa saa käyttää vain, jos niillä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle ja että tämä on välttämätöntä rikoksen selvittämiseksi (10:2.2). Peitetoimintaa saadaan käyttää vain PKL 10:3:ssä lueteltujen vakavien rikosten selvittämisessä. Peitetoiminasta ja valeostosta päättää KRP:n tai Supon päällikkö. Päätös, jolla peitetoiminta on päätetty aloittaa, on saatettava tuomioistuimen ratkaistavaksi - oikeastaan tarkastettavaksi - ovatko PKL 10:27.2:ssa tarkoitetut peitetoiminnan edellytykset olemassa; tämä ei koske valeostosta tehtyä päätöstä. Peitetoimintaa koskevat asiat käsitellään koko maan osalta keskitetysti Helsingin käräjäoikeudessa. Käräjäoikeudelle toimitetaan ainoastaan asian käsittelemiseksi välttämättömät tiedot.

24. Epäiltyyn kohdistetusta peitetoiminnasta ja valeostosta on ilmoitettava hänelle "ilman aiheetonta viivytystä" sen jälkeen, kun asia on saatettu syyttäjän harkittavaksi, siis sen jälkeen kun esitutkinta on päättynyt ja asia on siirretty syyteharkintaan (PKL 10:60.1). Tästä ilmoituksesta on annettava annettava tieto Helsingin käräjäoikeudelle (PKL 10:60.2). Tuomioistuin voi PKL 10:60.3:ssa mainituin edellytyksin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen vaatimuksesta päättää, että edellä mainitun ilmoituksen tekemistä voidaan lykätään enintään kaksi vuotta kerrallaan.

357. KKO kumosi myös Jussi Uotin konkurssipetostuomion

1. Salon Seudun Sanomat kertoi 7.12 2010, että korkein oikeus (KKO) on kumonnut muurlalaisen Jussi Uotin tuomion törkeästä velallisen petoksesta. Korkeimman oikeuden mukaan Salon käräjäoikeuden ja Turun hovioikeuden tuomiot olivat vastoin Euroopan ihmisoikeussopimusta. KKO:n päätös on annettu 2.12.2010.

2. KKO:n ratkaisu päättää yli kymmenen vuotta kestäneen oikeudenkäynnin, jota on luonnehdittu Suomen suurimmaksi rahanpesujutuksi. Korkeimman oikeuden mukaan Jussi Uoti ei syyllistynyt törkeään velallisen petokseen jättäessään konkurssissa kertomatta miljoonaomaisuuden.

3. Jussi Uoti asetettiin henkilökohtaiseen konkurssiin 1997. Hän vannoi varoista ja veloista laaditun pesäluettelon oikeaksi helmikuussa 1998. Salon käräjäoikeuden ja Turun hovioikeuden mukaan Uoti salasi velkojilta kahdentoista miljoonan euron omaisuuden. Hänet tuomittiin törkeästä velallisen petoksesta ehdottomaan vankeuteen.

4. KKO:n nyt annetun tuomion taustalla on Jussi Uotin isoveljen Kari Uotin KKO:sta viime vuonna saama vastaavanlainen vapauttava tuomio (KKO 2009:80). KKO purki tuolloin Kari Uotille vain muutamaa kuukautta aiemmin antamansa tuomion (KKO 2009:27) törkeästä velallisen petoksesta. Olen kommentoinut Kari Uotin purkupäätöstä blogissani 176/20.10.2009.

5. Talousrikoksista tuolloin syytettynä ollut Kari Uoti vetosi siihen, että kertomalla omaisuudesta hän olisi saattanut ilmiantaa itsensä. Korkein oikeus myönsi purkupäätöksessään tuominneensa Kari Uotin vastoin ihmisoikeussopimusta. Jussi Uoti vetosi omassa asiassaan samaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklaan (EIS 6 art.). YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kv. yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdassa on nimenomainen säännös itsekriminointisuojasta: rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään.

6. Kari Uotin tapauksessa KKO julkaisi ennakkopäätöksen, jossa tapaus on yksityiskohtaisesti selostettu perusteluineen selostettu yksityiskohtaisesti (KKO 2009:80).

7. Herättää hieman ihmetystä, että Jussi Uotia koskeva päätös kuitattiin KKO:ssa kaikessa hiljaisuudessa, siis ilman ennakkopäätöksen statusta.

8. Finlex-sivustolta löytyy Jussi Uotin päätöksestä ainoastaan seuraavanlainen niukka KKO:n tiedonanto:

"VELALLISEN RIKOS - VELALLISEN PETOS - TÖRKEÄ VELALLISEN PETOS

ITSEKRIMINOINTISUOJA

Diaarinumero: R2008/876

Antopäivä: 02.12.2010

Taltio: 2398

Esittelypäivä: 02.11.2010

Samanaikaisesti kun A oli asetettu henkilökohtaiseen konkurssiin ja hänet oli määrätty vannomaan pesäluettelo, A oli ollut syytteessä velallisen epärehellisyysrikoksista. A oli pesäluetteloa vannoessaan jättänyt ilmoittamatta osan omaisuudestaan. Korkein oikeus katsoi, että konkurssissa annettaviksi vaaditut tiedot olivat sellaisessa yhteydessä samanaikaisesti vireillä olleeseen rikosasiaan, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiaa koskeva oikeuskäytäntö huomioon ottaen A:lla oli pesäluetteloa vannoessaan ollut oikeus olla ilmoittamatta omaisuuttaan siltä osin kuin häntä oli syytetty törkeästä velallisen petoksesta. Syyte törkeästä velallisen petoksesta hylättiin."

9. Ilmeisesti Jussin tapauksesta ei katsottu aiheelliseksi julkaista ennakkopäätöstä, koska sellainen oli annettu jo Karin vastaavanlaisesta tapauksesta.

10. Korkein oikeus jättää aina usein julkaisematta ratkaisuja ennakkopäätöksinä tapauksissa, joissa valituslupa on myönnetty aivan ilmeisesti ennakkopäätösperusteella. Voidaan kysyä, mihin tapauksen ennakkopäätösarvo häviää muutamassa kuukaudessa: valituslupaa myönnettäessä KKO katsoo asialla olevan ennakkopäätösarvoa, mutta kun tapaus on sitten on ratkaistu, näin ei enää olekaan asian laita.

11. Tämän taustalla on omalaatuinen käytäntö, jonka mukaan KKO ei perustele lainkaan valituslupapäätöksiään. Tämä mahdollistaa omalaatuisen julkaisemiskäytännön ja jopa mielivaltaisen menettelyn. Joissakin asioissa KKO myöntää valitusluvan, mutta joissakin eli noin 80-90 prosentissa taas ei. Me emme saa koskaan tietää, miksi joissakin tapauksissa lupa myönnetään, mutta toisissa taas ei, sillä KKO ei perustele valitusluparatkaisujaan millään tavalla. Emme myöskään tiedä, miksi joitakin valitusluvan saaneita tapauksia ja niissä annettuja ratkaisuja ei kuitenkaan julkaista ennakkopäätöksinä.

12. Tällöin joutuu tietenkin kysymään, onko niissäkään tapauksissa, joissa lupa on myönnetty, mutta joita ei kuitenkaan julkaista ennakkopäätöksinä, lopultakaan kysymys asioista, joissa on ollut ennakkopäätöksen antamisen tarvetta. Vai onko lupa myönnetty "muuten vaan" perusteella, jota kukaan ulkopuolinen ei saa tietää. Syitä joudutaan siis arvailemaan.

13. Olen pohtinut - tietenkin myös kritisoinut - KKO:n käytäntöä jättää valituslupapäätöksensä kokonaan perustelematta 1,5 kuukautta sitten ilmestyneessä kirjassa Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (Talentum) s. 173-190. Kirjassa on päädytty siihen, että jo nyt voimassa olevan lain mukaan KKO:n tulisi perustella valitusluparatkaisunsa.

14. Jotkut KKO:n jäsenet - mm. oikeusneuvos Pertti Välimäki - ovat myöntäneet, että jos lakia tulkittaisiin "tiukasti", KKO:n pitäisi perustella valitusluparatkaisunsa. Näinhän se on eikä asia ole edes kovin tulkinnanvarainen eikä edellytä mitenkään "tiukkoja asenteita" laintulkinnassa. Mutta tästä huolimatta KKO menettelee laittomasti, koska "niin on tehty ennenkin." Ylimmät laillisuusvalvojat eli oikeuskansleri ja oikeusasiamies tietenkin heille ominaiseen tapaansa vain levittelevät käsiään tyyliin "minkäs (tuolle KKO:lle) teet".

15. Tuomion perusteleminen on tärkeä oikeusturva tae, mikä ilmenee mm. siitä, että perustelemisvelvollisuus mainitaan perustuslain 21 §:n 2 momentissa yhtenä (neljästä) tärkeimmistä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtinä. Tämän vuoksi tavallisen lain sanamuotoa, jossa on kyse tuomion tai päätöksen perustelemisesta, samoin kuin kyseisten säännösten systematiikkaa, on tietenkin syytä tulkita nimenomaan "tiukasti" (perusoikeusmyönteisesti) eli perustelemisvelvollisuutta edellyttävällä tavalla. Perustelemissäännöksen löysä tulkinta, jota KKO on harjoittanut 30 vuotta valitusluparatkaisujen osalta, on perusoikeusvastainen ja siis hylättävä.

16. Minusta KKO:n tulisi myös julkaista kaikki ne ratkaisut, joissa valituslupa on aikanaan myönnetty, samalla tavalla sekä KKO:n kotisivuilla että Finlex-tiedostossa. Nyt näin ei tapahdu.

291. KKO ei purkanut Ari Huhtamäen tuomiota (KKO 2010:41)

1. Lapin yliopiston kauppaoikeuden professori, oikeustieteen tohtori ja entinen huippuasianajaja Ari Huhtamäki tuomittiin joulukuussa 2007 annetulla Helsingin hovioikeuden tuomiolla ehdolliseen 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen törkeästä kätkemisrikoksesta (tekoaika 18.12.1997-24.2.1998). Tuomiossa Huhtamäen todettiin osallistuneen samalla tuomiolla rangaistukseen tuomitun Kari Uotin miljoonaomaisuuden piilotteluun. Tältä osin hovioikeuden tuomio jäi lainvoimaiseksi, sillä korkein oikeus (KKO) ei myöntänyt Huhtamäelle valituslupaa.

2. Hovioikeus tuomitsi Huhtamäen myös viralta pantavaksi. Viraltapanon osalta KKO myönsi Huhtamäelle valitusluvan, mutta ei 17.4.2009 antamallaan tuomiolla (KKO 2009:27) muuttanut hovioikeuden tuomiota. Viraltapanopäätös on pantu Lapin yliopistossa asianmukaisesti täytäntöön. - KKO:n ratkaisukokoonpanosta tai muualtakaan ei ilmaantunut "halpereita," jotka olisivat kehottaneet yliopistoa viivyttelemään viraltapanon täytäntöönpanossa...

3. Huhtamäen rikoskumppaniksi ja päätekijäksi korkeimman oikeuden tuomiossa (KKO 2009:27) todetun Kari Uotin tuomio kuitenkin purettiin KKO:ssa viime vuoden lokakuussa annetulla päätöksellä (KKO 2009:80, ks. ratkaisua koskevaa blogikirjoitustani 176/20.10.2009), jolla Uotia vastan ajettu syyte samalla hylättiin. Purkupäätös perustui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytäntöön. KKO:n purkupäätöksen mukaan Uotilla oli ollut oikeus kieltäytyä ilmoittamasta konkurssissa pesäluetteloa vannoessaan muun muassa sellaista omaisuuttaan, jonka kätkemisestä Huhtamäki oli tuomittu. Tämä perustuu ns. itsekriminointisuojaan; mainittua omaisuutta koskevat tiedot, jotka Uoti oli pakotettu ilmoittamaan, olivat sellaisessa yhteydessä samanaikaisesti Uotia vastaan vireillä olleeseen rikosasiaan, että Uoti oli tiedot konkurssissa ilmoittaessaan joutunut myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen.

4. Huhtamäki haki hovioikeuden lainvoimaiseksi jääneen tuomion sekä KKO:n viraltapanopäätöksen purkamista jo ennen kuin KKO oli antanut Uotia koskevan purkupäätöksensä. Sen jälkeen kun purkupäätös (KKO 2009:80) oli annettu, KKO varasi Huhtamäelle sekä syyttäjälle ja Uotin konkurssipesälle asianomistajana tilaisuuden lausua päätöksen johdosta mielipiteensä. Asiassa on kysymys yksinkertaisesti siitä, onko Huhtamäkeä koskevat tuomiot purettava ja häneen kohdistettu syyte törkeästä kätkemisrikoksesta hylättävä sen vuoksi, että kätkemisrikosta koskevaa esirikosta eli Uotia koskeva syyte törkeästä velallisen petoksesta oli hylätty.

5. KKO ratkaisi Huhtamäen purkuhakemuksen täysistunnossaan, jonka kokoonpanoon kuului 13 jäsentä. Ratkaisun tekemiseen eivät ottaneet osaa ne viisi jäsentä, jotka olivat huhtikuussa 2009 ratkaisseet Huhtamäen viraltapanoa koskevan asian (KKO 2009:27). KKO joutui äänestämään asiassa. Enemmistö eli 10 jäsentä hylkäsi purkuhakemuksen, kun taas kolme jäsentä hyväksyi esittelijän mietinnön, jossa esitettiin purkuhakemuksen hyväksymistä.

6. KKO ratkaisu äänestyslausuntoineen löytyy täältä.

7. Sekä KKO:n enemmistön että vähemmistön kantaa voidaan puoltaa. Ei siis voida sanoa, että tapauksessa olisi olemassa vain yksi ehdottomasti oikea eli tässä tapauksessa KKO:n enemmistön kannan mukainen ratkaisu. Enemmistön kanta on toki johdonmukaisesti ja seikkaperäisesti perusteltu, mutta jokin siinä silti "tökkii" ainakin minua. Tämä johtuu itsekriminointisuojan merkityksen jonkinlaisesta vähättelystä ja siitä, että enemmistön perustelujen rivien välistä on luettavissa ajatus, jonka mukaan Kari Uoti kyllä oli tosiasiallisesti syypää rikokseen, josta hänet "jouduttiin" kuitenkin vapauttamaan (vain) "menettelyllisen" itsekriminointisuojan takia.

8. KKO:n enemmistö on tulkinnut itsekriminointisuojaa suppeammin kuin vähemmistö. Enemmistön mukaan suojassa olisi kyse "vain" menettelyllisestä suojasta, jolla ei olisi aineellisoikeudellisia (rikosoikeudellisia) vaikutuksia. Toiseksi enemmistö on sitä mieltä, että itsekriminointisuojassa on kysymys vain asianomaista syytettyä eli tässä tapauksessa Uotia rangaistusseuraamuksilta suojanneesta vastuuvapautusperusteesta, jonka oikeusvaikutukset eivät ulotu kanssasyytettyyn eli tässä tapauksessa Huhtamäkeen olkoonkin, että syytettyjen viaksi väitetyt teot liittyvät kiinteästi toisiinsa.

9. Omasta puolestani olisin kuitenkin taipuvainen hyväksymään vähemmistön kannan mukaisen ajattelun. Sen mukaan itsekriminointisuoja ei liity yksittäiseen henkilöön tai tämän henkilökohtaisiin olosuhteisiin, vaan se kuuluu kaikille vastaavassa asemassa oleville. "Oikeudenkäynti, jossa itsekriminointisuojaa on rikottu, ei täytä oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asetettavia vaatimuksia", sanotaan vähemmistön perusteluissa. Vähemmistön mukaan itsekriminointisuojalla on myös aineellisoikeudellisia vaikutuksia. Uotia koskevan syytteen hylkääminen ei ole, kuten vähemmistö toteaa, johtunut hänen henkilöönsä liittyneistä olosuhtaista, vaan siitä, että itsekriminointisuojan takia petosta koskevaa säännöstä ei ole voitu soveltaa Uotin menettelyyn.

10. Se, että Uotia koskeva tuomio on purettu ja häneen kohdistettu syyte on KKO:n purkupäätöksellä hylätty, osoittaa, ettei Uoti ollut tehnyt sitä rikosta, jonka edistämisestä Huhtamäkeä oli syytetty. Tällä perusteella Huhtamäki ei ole voinut syyllistyä hänen viakseen luettuun kätkemisrikokseen. Uotia koskeva purkupäätös (KKO 2009:80) on sellainen OK 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettu uusi seikka, jonka perusteella Huhtamäkeä koskeva lianvoimainen tuomio on voitu, kuten KKO:n vähemmistö on tehnyt, purkaa.

11. KKO:n päätöksestä ilmenee, että KKO:lle oli toimitettu kaksi oikeudellista asiantuntijalausuntoa, joista toinen on annettu syyttäjän ja toinen Huhtamäen toimeksiannosta. Päätöksessä ei ole kuitenkaan kerrottu, ketkä olivat nämä kaksi asiantuntijaa. KKO:n kirjaamosta saamani tiedon mukaan syyttäjä on toimittanut KKO:lle professori Matti Tolvasen ja Huhtamäki puolestaan OTT Ari-Matti Nuuttilan antaman lausunnon.