perjantai 31. toukokuuta 2013

736. Uhkaako päällikkötuomareiden vallankasvu tuomareiden ja tuomioistuimien riippumattomuutta?

1. Alioikeuksien ja hovioikeuksien, samoin kuin hallinto-oikeuksien, henkilöstöhallinto sekä määräaikaisten tuomareiden nimittämiskäytäntö on kokenut viimeisten 10-20 vuoden aikana melkoisia muutoksia. 

2. Omalta ukkotuomariajaltani (kihlakunnantuomarina vv. 1978-1990) muistelen, miten tarkasti tuomiokunnan hallinto oli lainkäyttöhenkilöstön osalta hovioikeuden seurannan ja päätösvallan alaisena. Esimerkiksi tuomareiden lomalistat oli lähetettävä aina hyvissä ajoin hovioikeuden syynättäviksi ja vahvistettaviksi ja hovioikeus myönsi tuomareille myös virkavapauden ja määräsi tuomareiden sijaiset olipa sitten kysymys miten lyhyestä sijaisuudesta ja määräaikaisuudesta tahansa. Ei siis tullut kysymykseenkään, että ukkotuomari olisi tuomiokunnan päällikkönä voinut päättää sijaisuuksista tai määräaikaisen tuomarinviran hoidosta. Hovioikeus antoi myös tuomiokunnan notaareille määräyskirjan, tosin aina kihlakunnantuomarin esityksen mukaisesti, ja vahvisti, jos nyt oikein muistan, myös ne ajanjaksot, jolloin notaari toimi käräjätuomarin sijaisena ja sai siten myös oikeuden istua käräjiä kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana.

3. Nuorena miehenä eli noin 35 vuotta sitten hovioikeudenneuvoksen virassa Vaasan hovioikeudessa ollessani (vv.1976-78) muistan, miten hovioikeus teki aina täysistunnossaan eli plenumissa virkaehdotuksen tuomarinvirkoja koskevissa nimitysasioissa tai KKO:lle esityksiä tuomarinviran sijaisuuksista tai ylimääräisen tuomarinviran täyttämisestä. Hovioikeus ei ollut tuolloin nykyisenlainen päällikkövirasto, vaan päätösvalta kuului tuomarikollegiolle ja tärkeimmissä asioissa täysistunnolle. Ei ollut puhettakaan siitä, että hovioikeuden presidentillä olisi ollut  toimivalta päättää yksin nimitysasioista. Virkanimitysasioissa hovioikeuden täysistunto joutui usein äänestämään.

4. Nykyisin kaikki on tässä(kin)  suhteessa toisin, eli on käynyt niin kuin Suomessa usein tuppaa lainsäädännössä käymään: toisesta äärimmäisyydestä on menty rytinällä ja kertaheitolla toiseen äärimmäisyyteen. Päällikkötuomareiden valta hovioikeuksissa, käräjäoikeuksissa ja hallinto-oikeuksissa on kasvanut  lainsäädännön muutosten johdosta todella merkittävästi, viimeisin lainmuutos on vuodelta 2011. Muutosta, joka perustuu Helsingin hovioikeuden presidentin Mikko Könkkölän johtaman ja oikeusministeriön nimittämän työryhmän mietintöön, on perusteltu tuomioistuinten hallinnon kehittämisellä ja pyrkimyksellä parantaa tuomioistuinten johtamisedellytyksiä.

5. Tilanne on nyt pääpiirteittäin sellainen, että vakinaiseen virkaan tuomarit nimittää tasavallan presidentti. Määräajaksi tasavallan presidentti nimittää vain korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tuomarit. Muiden määräaikaisten tuomareiden osalta nimitystoimivalta määräytyy sen mukaan, kuinka pitkästä määräajasta on kyse. Vuotta pidemmäksi määräajaksi tuomarin hovioikeuteen ja käräjäoikeuteen nimittää korkein oikeus,  hallinto-oikeuteen, vakuutusoikeuteen ja markkinaoikeuteen puolestaan korkein hallinto-oikeus. 

6. Jos sen sijaan on kysymys enintään vuoden määräaikaisesta tuomarinvirasta, tuomarin nimittää käräjäoikeudessa, hovioikeudessa, hallinto-oikeudessa, vakuutusoikeudessa ja markkinaoikeudessa täysistunnon tai vastaavan monijäsenisen toimielimen asemesta asianomaisen tuomioistuimen päällikkö, siis esimerkiksi hovioikeuden presidentti tai käräjäoikeuden laamanni. Ylimmät tuomioistuimet nimittävät kuitenkin hovioikeuden, käräjäoikeuden ja muiden mainittujen tuomioistuinten päällikkötuomarit määräajaksi sen kestosta riippumatta.

7. Päällikkötuomareiden vallan kasvu hovioikeudessa, käräjäoikeudessa ja muissa edellä mainituissa tuomioistuimissa voi johtaa mielivaltaiseen nimityskäytäntöön ja siihen, että määräaikaiseksi tuomareiksi nimitetään päällikkötuomarin suosikkeja. Vaarana on, että tuomioistuimen koko tuomarikunta valikoituu pikkuhiljaa "samanmieliseksi", sillä ma. tuomarina toimineella tuomarilla on aina selkeä etulyöntiasema, kun täytettäväksi tulee vakinainen tuomarinvirka ko. tuomioistuimessa. Yksi ja sama tuomari voi saada vuoden pituisen nimityksen ma. tuomarinvirkaan monta kertaa peräkkäin. Tuomareiden riippumattomuus voi kaventua ja vaarantua, jos vakinaista tuomarinvirkaa havitteleva esittelijä, asessori tai ma. tuomari ei rohkene ilmaista omaa eriävää mielipidettään joko päätöksenteossa tai ao. tuomioistuimen hallinnon kehittämisen osalta leimautumisen pelossa. Väitetään, että päällikkövalta tekee tuomareista ja tuomarin virkaa tavoittelevista nuorista lakimiehistä nöyriä, vaikka riippumattomuus edellyttää tuomarin virkaan nimitettäviltä päinvastoin itsenäistä otetta. Kyse on niin sanotusta rakenteellisesta riippumattomuudesta ja sen vaarantumisesta.

8. Kuten Itä-Suomen hovoikeuden ex-presidentti Mikael Krogerus kirjoitti HS:n mielipidesivulla 28.5.-13, hovioikeuden presidentillä on valta ottaa taloon nuoret juristit sekä nimittää esittelijät ja lähes kaikissa tapauksissa hovioikeuden määräaikaiset tuomarit. Hovioikeuden presidentti siis yksin päättää, keitä otetaan keskeisimmälle tuomarinvirkoihin johtavalle uralle, ketkä uralla virkanimitysten myötä menestyvät ja ketkä saavat meritoitua määräaikaisina tuomareina. Korogerus jatkaa: "Jos presidentti on diktatorisiin otteisin taipuvainen tai muuten heikko, ongelmat kärjistyvät, työilmapiiri heikkenee ja suosikkijärjestelmiä syntyy". Krogerus ehdottaa, että hovioikeuksissa toimivalta esittelijöiden ja ma. tuomareiden virkanimityksissä tulee palauttaa takaisin nimittämiskollegiolle.

9. Krogerus puhuu asiaa, vaikka käytännössä ongelmia ei yleensä esiinny - niistä ei ainakaan paljon puhuta, eikö rohjeta puhua?  Mutta mitkä seikat puoltaisivat päällikkötuomareiden vallan kasvattamista nykyisiin mittoihin? Kuten sanottu, muutosta on perusteltu ensisijassa tuomioistuinten hallinnon keventämispyrkimyksellä. Tässä näkyy työryhmän puheenjohtajana toimineen Mikko Könkkölän "kädenjälki", sillä onhan Könkkölän johtama Helsingin hovioikeus selvästi maan suurin hovioikeus, jonka hallinto on siis paljon laajempaa kuin muissa hovoikeuksissa. Könkkölä on siis halunnut keventää lähinnä "oman hovioikeutensa" hallintoa. Toisena perusteena mainitaan pyrkimys parantaa tuomioistuimen johtamisedellytyksiä. Siis jotta esimerkiksi hovioikeuden presidentti voisi johtaa "tehokkaasti" tuomioistuintaan, hänellä tulisi olla enemmän valtaa ja nimitysasioissa suorastaan diktatorinen valta. 

10. Mutta mihin tässä hötäkässä on unohtunut tuomioistuinten riippumattomuudesta huolehtiminen ja tuomioistuimen työskentelyilmapiirin turvaaminen? Entä ihmisten oikeusturva, jonka pitäisi olla kaiken a ja o myös tuomareita virkoihin nimitettäessä? Eikö lainmuutosta valmistaessa todella ymmärretty tai kerrottu, että päällikkötuomarille isossa tuomioistuimessa keskitetty nimitysvalta voi vaikuttaa myös yksittäisten oikeusjuttujen ratkaisemiseen? Eikö Könkkölän työryhmää työtä valvomaan asetettu ohjausryhmäkään tätä vaaraa kyennyt havaitsemaan? Kerrotun mukaan KKO asettui lausunnossaan vastustamaan Könkkölän työryhmän mietintöä, mutta presidentti Pauliine Koskelo oli eri mieltä ja siis hyväksyi könkköläläisten ajatukset ja sen kaavaileman päällikötuomareiden ja Mikko Könkkölän oman nimitysvallan kasvattamisen.

11. Hovioikeuksien tavoin myös käräjäoikeudet ovat nykyisin päällikkövirastoja. Samoja ongelmia liittyy myös käräjäoikeuden laamannien yksinomaiseen päätösvaltaan ma. käräjätuomareiden nimittämisasioissa. Käräjäoikeudet jakautuvat nykyisin osastoihin ja laamanni nimittää myös osastonjohtajina toimivat käräjätuomarit tehtäväänsä kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Käräjäoikeuden laamannilla on yksinomainen toimivalta ottaa tehtäväänsä myös tuomioistuinharjoittelua eli auskultointia suorittavat käräjänotaarit. Notaarien valinta on kuulunut perinteisesti tuomiokunnan ukkotuomarille ja sittemmin käräjäoikeuden laamannille. Tästä auskultanttien joukosta valikoituu myöhemmin se joukko, joka hakeutuu esittelijöiksi hovioikeuteen tai hallinto-oikeuteen ja josta sittemmin vakinaiset tuomarit tullaan noin 95 prosenttisesti rekrytoimaan.

12. Minusta käräjänotaareiden valinta tulisi, kuten olen jo 20 vuoden ajan ehdottanut,  siirtää Ruotsin mallin mukaisesti erityiselle valtakunnalliselle notaarilautakunnalle, joka valitsisi notaarit kerran pari vuodessa kaikkiin käräjäoikeuksiin ja hallinto-oikeuksiin. Notaarin valinnassa tulisi kiinnittää erityistä huomiota notaariksi hakevien nuorten lakimiesten  opiskelumenestykseen ja yliopistollisiin arvosanoihin. Suomessa notaareiden valinnassa ei kuitenkaan tarvitse kiinnittää minkäänlaista huomiota  siihen, millaisin arvosanoin tai pistemäärin nuori lakimies on tiedekunnasta valmistunut, vaan valinta suoritetaan pitkälti pärstäkertoimen mukaan. Laamannin ei tarvitse perustella notaarin valintojaan mitenkään eikä päätöksestä ole mahdollista valittaa tai kannella mihinkään

13. Suomalaiseen järjestelmään liittyy merkittävä nepotismin vaara. Käytännössä on voitu havaita, miten laamannien tai käräjäoikeuden muiden tuomareiden tai näiden tuttavien tai kaverieden jälkeläisillä tai sukulaisilla on usein etusija notaareiden paikkoja täytettäessä. Notaareiden vakansseista vallitsee aika kova kilpailu, sillä kyseisiä virkoja on vähennetty, eivätkä läheskään kaikki halukkaat onnistu ikinä pääsemään auskultoimaan. Olisi sen vuoksi tärkeää, että notaareja valittaessa kiinnitettäisiin huomiota erityisesti hakijoiden juridiseen kykyyn ja opintomenestykseen. Ei ole yhdentekevää, keitä notaareiksi valitaan, sillä kuten sanottu, tästä joukosta rekrytoidaan myöhemmin valtaosa vakinaisen tuomarinviran haltijoista.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

735. Jatkokäsittelylupa-asioissa lukuisia virheellisiä päätöksiä

1. Korkein oikeus tuntuu myöntävän jatkokäsittelylupaa koskevia valituslupia ja antavan asiaa koskevia ennakkopäätöksiä niin tiuhaan tahtia, ettei perässä tahdo oikein pysyä! Mistä tämä kertoo? Minusta selvästikin siitä, etteivät asiat ja laintulkinta ole kunnolla hovioikeuden hallinnassa, jolloin tarve ohjata käytäntöä KKO:n ennakkopäätöksillä on ilmeinen. 

2. Jatkokäsittelylupa-asiassa näyttää käyvän samalla tavalla kuin aiemmin voimassa olleessa seulontamenettelyssäkin. Hovioikeudet saattoivat seuloa valituksia jatkokäsittelystä härskisti yksinomaan omia tarkoitusperiään silmällä pitäen eli työmääränsä vähentämiseksi ja jutturuuhkien purkamistarkoituksessa, vaikka seulonnassa ei tästä lain ja sen esitöiden mukaan saanut olla kysymys. Sama pyrkimys näyttää jatkuvan nyt myös jatkokäsittelylupajärjestelmän kohdalla. 

3. Hovioikeuksilla näyttää olevan vähänkin epäselvissä tapauksissa selvä taipumus tulkita väljiä lupaedellytyksiä valittajan vahingoksi, jolloin lupahakemus siis hylätään. Lisäksi on runsaasti tapauksia, joissa päällisin puolin katsottuna näyttää selvältä, että lupa olisi myönnettävä, mutta joissa hovioikeus kuitenkin hylkää hakemuksen. Miten tämä on mahdollista? Siksi, että korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan hovioikeuden ei tarvitse asiallisesti ottaen perustella luvan epäämistä koskevaa päätöstään. Tämä tuntuu aivan nurinkuriselta, mutta näin vain on "katsottu".  Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, hovioikeudet eivät välitä paneutua riittävän huolellisesti asioihin ja lupahakemuksen perusteluihin, vaan lätkivät luvan hylkäämispäätöksiä ikään kuin liukuhihnalta lähinnä mutu-tuntumalta.

4. Kommentoin viimeksi pari viikkoa sitten jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevaa ennakkopäätöstä KKO 2013:30 blogijutussa nro 727/13.5.2013. Tapauksessa oli kysymys rikokseen perustuvan kärsimyskorvauksen määrästä. Helsingin hovioikeus epäsi jatkokäsittelyluvan, mutta KKO katsoi, että lupa on myönnettävä ja palautti asian hovioikeuteen. Kuten blogijutusta ilmenee, kyseessä oli aivan selvä tapaus, jossa lupa olisi tullut myöntää.

5. Aiemmin tänä vuonna korkein oikeus on antanut ennakkopäätöksen KKO 2013:14, jossa katsottiin, että Kouvolan hovioikeus oli menetellyt virheellisesti muuttaessaan käräjäoikeuden tuomion perusteluja jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Hovioikeus oli siis yrittänyt ikään kuin "keplotella"asiassa, jottei sen vaan olisi tarvinnut myöntää jatkokäsittelylupaa. 

6. Tapausjoukkoon kuuluu myös ennakkopäätös KKO 2013:35, jossa oli kyse jatkokäsittelyluvan soveltamisalasta rikosasiassa eli siis siitä, tarvittiinko asiassa ylipäätään jatkokäsittelylupaa. Turun hovioikeus katsoi, että lupa tarvittiin ja  - tietenkin - hylkäsi luvan myöntämisen. Korkein oikeus asettui tässäkin tapauksessa toiselle kannalle. Tapaus on eräs esimerkki hovioikeuksissa yleisesti vallallla olevasta trendistä tai taipumuksesta tulkita lupasäännöksiä eli kyseisessä tapauksessa luvan soveltamisalaa koskevia säännöksiä valittajan vahingoksi, jottei lupaa tarvitsisi myöntää.

7. Ennakkopäätös KKO 2013:39, joka on annettu viime viikolla (21.5.-13), kertoo tapauksesta, jossa Vaasan hovioikeuden olisi ilman muuta tullut myöntää näytön uudelleen arvioimiseksi jatkokäsittelylupa, mutta jossa hovioikeus oli - jälleen ilman minkäänlaisia perusteluja - kylmästi hylännyt valittajan lupahakemuksen. Tapaus on räikeä, muttei suinkaaan mitenkään ainutlaatuinen esimerkki siitä, miten heikoissa kantimissa valittajan oikeusturva saattaa olla ja käytännössä myös on erityisesti tapauksissa, joissa käräjäoikeuden langettavan rikostuomion näytön arviointia koskevat perustelut ovat puutteelliset, mutta joissa hovioikeus ei siitä huolimatta myönnä valituslupaa. Ko. tapauksessa lupaa ei myönnetty, vaikka valittaja oli esittänyt valituksessaan uusia todisteita, jotka puhuivat hänen syyttömyytensä puolesta. Todella "paha" tapaus, mutta se on kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä tällaisia "hyvin epäilyttäviä" luvan hylkäämispäätöksiä annetaan joka viikko kaikissa hovioikeuksissa.

8. Tänään 29.5.-13 korkein oikeus on antanut toistaiseksi viimeisimmän jatkokäsittelylupaa koskevan ennakkopäätöksen, KKO 2013:42.  Siinä käräjäoikeus oli muuntanut A:lle tuomitun yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan vankeudeksi. Valituksessaan hovioikeudelle A vaati, että yhdyskuntapalvelu muunnetaan ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseksi, ja vetosi siihen, että hänet oli käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen eräässä toisessa rikosasiassa tuomittu valvontarangaistukseen. Helsingin hovioikeus hylkäsi - tietenkin ilman perusteluja - A:n lupahakemuksen ja jätti käräjäoikeuden ratkaisun pysyväksi. Korkein oikeus myönsi A;lle valitusluvan ja katsoi päätöksestä ilmenevillä perusteilla, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. Asia palautettiin hovoikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava A:n valituksen käsittelyä.

9. Korkein oikeus on joutunut myöntämään jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa jo parisenkymmentä valituslupaa ja julkaistuja ennakkopäätöksiäkin on annettu kahden vuoden aikana jo kymmenkunta. Korkeimmassa oikeudessa ratkaistut tapaukset edustavat vain jäävuoren huippua, sillä korkein oikeus ei voi tietenkään myöntää valituslupaa aina, kun edellytykset siihen olisivat olemassa, eikä ottaa kaikkia asiaa koskevia valituksia tutkittavakseen. KKO:n valituslupa on myönnetty vain tietyissä tyyppitilanteissa, joita koskevilla ratkaisuilla pyritään ohjaamaan hovioikeuksien käytäntöä.

10. Onko KKO:n ennakkopäätöksillä sitten ollut toivottua ohjausvaikutusta hovioikeuksien toiminnassa? Pahalta näyttää, sillä hovioikeuksista tulee "jatkuvalla syötöllä" ulos epäilyttäviä päätöksiä eli ratkaisuja, joissa valittajan pyytämä lupa on evätty, vaikka luvan myöntämisen edellytykset näyttäisivät selvästi olevan olemassa.

11. Se, että hovioikeuksien ei tarvitse vallitsevan mielipiteen mukaan perustella asiallisesti millään tavalla luvan epäämispäätöksiään - perusteleminen ei toki ole kiellettyä, mutta päätöksiä ei käytännössä koskaan perustella - antaa hovioikeuksille käytännössä mahdollisuuden hylätä lupahakemuksia mielivaltaisesti. Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, ei asioita ja valituksia välitetä aina tutkia riittävän huolellisesti, vaan lupa-asioita ratkaistaan ja hakemuksia hylätään paljolti mutu-tuntumalla. Jos valituksessa mainittu asia ei jostakin syystä tunnu "kivalta", päädytään usein hakemuksen hylkäämiseen. Kuten olen aiemminkin sanonut, kysymys on paljolti tuomareiden ammattietiikasta ja moraalista, niiden puutteesta.

maanantai 27. toukokuuta 2013

734. KKO 2013:40. Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen

1. Rikoksen syyteoikeus eli oikeus nostaa rikoksesta syyte vanhentuu rikoslain 8 luvussa säädetyn mukaisesti. RL 8:1:n mukaan syyteoikeuden vanhentuminen on porrastettu rikoksesta säädetyn enimmäisrangaistuksen mukaan kahdesta vuodesta 20 vuoteen. Mikäli tietystä rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus, syyteoikeus ei vanhennu lainkaan. Pykälän 3 ja 4 momentissa on vanhentumiselle on lisäksi säädetty erityisiä vähimmäisaikoja tiettyjen rikosten osalta. Vanhentuminen katkeaa, kun syytettävälle on laillisesti annettu haaste tiedoksi tai häntä vastaan on hänen henkilökohtaisesti oikeudessa läsnä ollessaan esitetty rangaistusvaatimus.

2. Joissakin tapauksissa  syyteoikeuden vanhentumisaikaa voidaan hakemuksesta jatkaa kerran yhdellä vuodella. Seuraamusjärjestelmän uskottavuuden kannalta olisi haitallista, jos syyteoikeuden vanheneminen voitaisiin saada aikaan esimerkiksi syytettä pakoilemalla. RL 8 luvun 4 §:n mukaan vanhenemisaikaa voidaan tuomioistuimen päätöksellä jatkaa, jos 1) rikoksen esitutkinta vaatii erityisiä, aikaa vieviä tutkintatoimenpiteitä, joiden vuoksi tutkinta olisi vanhentumisajan päättyessä selvästi keskeneräinen, 2) rikos on tullut esitutkintaan poikkeuksellisen myöhään tai 3) rikoksesta vastaajaksi haastettava pakoilee eikä hänelle sen vuoksi todennäköisesti saataisi annetuksi haastetta tiedoksi ennen vanhentumisajan päättymistä. Kaikissa kolmessa tapauksessa vaaditaan lisäksi, että erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista.

3. Ennakkopäätöksessä KKO 2013:40 selostetussa tapauksessa syyttäjä vaati 19.9.2012 käräjäoikeudelle jättämässään haastehakemuksessa A:lle rangaistusta 1.6.2006 - 5.10.2010 tehdyistä kiskonnantapaisesta työsyrjinnästä tai toissijaisesti työsyrjinnästä, työturvallisuusrikoksesta, työaikasuojelurikoksesta ja vuosilomarikkomuksesta sekä 1.6.2006 - 31.12.2010 tehdystä työaikarikkomuksesta. Näiden rikosten vanhentumisaika on kaksi vuotta.

4. Syyttäjä pyysi 4.10.2012 käräjäoikeudelle toimittamassaan hakemuksessa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista, koska syyteoikeus oli vanhentumassa ainakin osittain lokakuussa 2012. Syyttäjän mukaan A mitä ilmeisimmin pakoili haasteen tiedoksiantoa. Lisäksi asian laatuun nähden erittäin tärkeä yleinen etu vaati syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista.

5. Etelä-Savon (Mikkelin) käräjäoikeus katsoi syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen edellytysten täyttyvän ja jatkoi vanhentumisaikaa 4.10.2013 saakka haastehakemuksesta ilmenevien, aikavälillä 1.6.2006 - 5.10.2010 tapahtuneiksi väitettyjen rikosten osalta. Itä-Suomen  hovioikeus hylkäsi  A:n käräjäoikeuden päätöksestä tekemän kantelun.

6. Korkein oikeus, jonne A valitti, oli sen sijaan toisella kannalla ja katsoi, ettei syytetyn passiivisuus haasteen tiedoksiannon suhteen ollut RL 8 luvun 4 §:n 3 kohdassa tarkoitettua pakoilua. Korkein oikeus joutui äänestämään asiassa (3-2). Vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta katsoivat, että A oli pakoillut, koska hän oli antanut haastemiehille harhaanjohtavaa tietoa - A oli puhelimitse luvannut haastemiehille  tulevansa noutamaan haasteasiakirjat haastemieheltä -  ja näin viivästyttänyt muihin haastetoimiin ryhtymistä. A:n kotoa haastemiehille oli annettu erehdyttävää tietoa hänen olinpaikastaan, minkä lisäksi A oli lakannut vastaamasta puhelinsoittoihin, jolloin hänen tosiasiallista olinpaikkaansa ei voitu selvittää.

7. Tapauksesta voidaan olla eri mieltä, kuten korkeimman oikeuden äänestys osoittaa. Mitä pakoilulla ko. yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan? Lainvalmisteluasiakirjoista ei ole saatavissa kysymyksen suhteen juurikaan johtoa. Hallituksen esityksessä (HE 27/1999 vp s. 22) mainitaan esimerkkinä pakoilutarkoituksessa ajoitettu ja toteutettu ulkomaanmatka.

8. Omasta puolestani olen kysymyksen suhteen korkeimman oikeuden enemmistön omaksumalla kannalla.  A on tosin ollut haasteen tiedoksiannon suhteen passiivinen ja jättänyt lupauksestaan huolimatta noutamatta haasteasiakirjat haastemiehen toimistosta; A kertoi tämän johtuneen hänen työtehtävistään. A ei ollut kuitenkaan ilmeisesti koko aikana poistunut paikkakunnalta, jossa hänet on luultavasti tunnettu hyvin. Hän on ollut tavoitettavissa kaupungin keskustassa sijaitsevassa vaalitoimistossa tai vaalityössä kadulla; lisäksi hän on osallistunut kyseisenä aikana kaupungissa pidettyihin julkisiin kokouksiin.

9. Näyttää siltä, etteivät haastemiehet olleet ryhtyneet kaikkiin käytettävissä olleisiin toimenpiteisiin, joiden avulla A olisi tavoitettu haasteen tiedoksiantamista varten. Haastemiehet ovat menetelleet haasteen tiedoksiannossa rutiininomaisesti, vaikka he ovat olleet tietoisia siitä, että rikoksen syyteoikeuden vanhentuminen oli hyvin lähellä. Haastemiehillä on tapana pyytää haastettavia itse noutamaan haaste välttyäkseen asiassa enemmiltä toimenpiteiltä. Tähän metodiin haastemiehet ovat turvautuneet myös tässä tapauksessa, vaikka asian kiireellisyys olisi edellyttänyt tehokkaampien ja varmempien keinojen käyttöä. Sen jälkeen kun haastemiehet olivat keskiiviikona 26.9. soittaneet A:lle ja pyytäneet häntä noutamaan haasteasiakirjat virastosta, he ovat yrittäneet tavoitella A:ta seuraavan kerran vasta tiistaina 2.10., jolloin oli enää kolme päivää siihen, kun rikosten syyteoikeus vanhenisi. Ensimmäisestä yhteydenotosta kului siis lähes viikko siihen kun haastemiehet yrittivät seuraavan kerran tavoitella A:ta. Tämä on kyllä ko. suhteessa aivan liian pitkä aika ja osoitus tiedoksiantomenettelyn tehottomuudesta. Tällaista virkatehtävän tehottomuutta ei voida lukea A:n syyksi pakoiluna, kun otetaan huomioon, että A oli oleskellut ilmeisesti koko ajan samassa pienehkössä kaupungissa ja ollut siis melko helposti haastemiesten löydettävissä, jos etsintöihin olisi ryhdytty välittömästi sen jälkeen, jolloin ilmeni, ettei A tullut noutamaan haastetta. Huomattakoon myös, että haastemiehellä on oikeus pyytää ja saada poliisilta tiedoksiantotehtävän suorittamiseksi tarpeellista virka-apua (Haastemieslaki  5 §). 

10. On syytä muistaa, että rikoksesta epäillyllä ja syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen (itsekriminointisuoja).  Hän voi kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin ja vaieta vaikkapa kokonaan eikä hänellä ole totuusvelvollisuutta. Tähän nähden on johdonmukaista katsoa, ettei syytetyllä ole myöskään velvollisuutta myötävaikuttaa häntä vastaan esitetyn syytteen tai haasteen tiedoksiannon onnistumiseen. Syytteen tiedoksiannon suoranainen pakoilu voi tietyin edellytyksin johtaa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamiseen, mutta yksinomaan syytetyn passiivisuutta tai välttelyä haasteen tiedoksiannossa ei voida pitää laissa tarkoitettuna pakoiluna. Viranomaisena haastemies ei voi tyytyä syytetyn haastamisessa ja etsimisessä rutiininomaisiin haastamistoimenpiteisiin, vaan hänellä on velvollisuus ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin, jottei syyteoikeus pääsisi syytetyn passiivisuuden takia vanhenemaan.

11. Kyseisessä tapauksessa syyttäjä on toimittanut syytteen sisältävät haasteasiakirjat käräjäoikeudelle kolmisen viikkoa ennen syyteoikeuden vanhenemista. Vasta viikko tämän jälkeen haastemiehet ovat ryhtyneet ensimmäisiin toimenpiteisiin A:n haastamiseksi. Haastamista on yritetty aluksi tavalla, joka edellyttää vastaajan myötävaikutusta haastamisen onnistumiseksi. Kun kyseisessä tapauksessa syyteoikeuden vanheneminen on ollut lähellä, olisi syytetyn haastamisessa tullut heti alusta lähtien turvautua tehokkaampiin keinoihin, eli haastemiesten olisi pitänyt tavoitella A:ta ilmoittamatta hänelle etukäteen tulossa olevasta haasteesta. Kehottamalla A:ta itse noutamaan haasteasiakirjat virastosta haastemiehet ovat aikaansaanet tilanteen, jossa syytetty on saanut tilaisuuden pitkittää passiivisuudellaan haasteen tiedoksiantoa. Puhelimitse A:lle annetun kehotuksen osoittautuessa tuloksettomaksi haastemiehet ovat vasta viiden päivän kuluttua ryhtyneet tavoittelemaan A:ta henkilökohtaisesti haasteen tiedoksiantoa varten.

12. Kun edellä mainitut seikat otetaan huomioon, eivät korkeimman oikeuden vähemmistön sinänsä laajat perustelut syytetyn pakoilusta vaikuta minusta lainkaan vakuuttavilta. Vähemmistön kannanottoon on kenties osaltaan vaikuttanut niiden rikosten laatu ja luonne, joihin A on syytteen mukaan syyllistynyt.  Vähemmistöön jääneet jäsenet ovat perustelleet laajasti käsitystä, jonka mukaan erittäin tärkeä yleinen etu on vaatinut vanhenemisajan jatkamista. Korkeimman oikeuden enemmistön ei puolestaan ole tarvinnut ottaa erittäin tärkeän yleisen edun vaatimukseen lainkaan kantaa, koska enemmistö on katsonut, ettei syytetty ollut pakoillut haasteen tiedoksiantoa. Selvää on, ettei rikoksen vakavuus tai laatu saa vaikuttaa oikeuden kannanottoon siitä, onko syytetty pakoillut syytettä/haastetta.

13. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä 2013:40 ei tule tulkita niin, että syytettävän kannattaa aina vältellä tai pakoilla syytteen tai haasteen tiedoksiantoa. Kuten sanottu, selvä pakoilu johtaa syyteoikeuden vanhenemisajan jatkumiseen. Toisaalta on syytä korostaa, että syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen on poikkeuksellinen menettely. Syytetyn väitettyä pakoilua, kuten syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen edellytyksiä yleensäkin, tulee siten tulkita suppeasti, ei laajentavasti. 

14. Ratkaisua KKO 2013:40 on syytä lukea ja tulkita niin, että RL 8 luvun 4 §:n  3 kohdassa mainittuna pakoiluna ei voida pitää pelkästään sitä, että syytetty jättää noutamatta haasteen haastemiehen otettua häneen yhteyttä tai pysyttelee muuten passiivisena, mikäli tähän ei liity selkeää erehdyttämistä tai muunlaista tietoista pakoilua. Pakoilusta ei ole kysymys, jos haastamistoimiin on ryhdytty myöhään tai haastettavaa ei ole pyritty tavoittamaan riittävän aktiivisesti. Ennakkopäätöksellään korken oikeus näyttäisi haluavan korostaa viranomaisten ja tässä tapauksessa ennen muuta haastemiesten toiminnan aktiivisuuden merkitystä. Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisella ei ole ollut tarkoitus korvata haastemiehen normaaleja ja aktiivisia toimenpiteitä haastettavan tavoittamiseksi. On syytä huomata, ettei rikoksesta epäillylle tai syytetylle ole säädetty velvollisuutta itse hakea haaste tai muullakaan tavalla myötävaikuttaa haastamisen onnnistumiseen.

15. Lehtietojen mukaan Satakunnan käräjäoikeudessa on vireillä aika suurta julkisuutta herättänyt tapaus, jossa syyttäjä on hakenut Ulvilan surmajutun tutkinnanjohtajana aiemmin toimineen rikoskomisarion virkasyytejutussa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista. Myös tuossa tapauksessa on kyssymys siitä, onko epäilty aikanaan pakoillut haasteen tiedoksiantoa.













torstai 23. toukokuuta 2013

733. Sekava keskustelu raiskausrangaistuksista

1. Raiskauksista ja muista seksuaalirikoksista tuomittavien rangaistusten oikeudenmukaisuus herättää usein julkista keskustelua. Rangaistuksen mittaaminen ja rangaistustaso näyttää olevan aihe, josta ei ilmeisesti koskaan päästä täydelliseen yksimielisyyteen. 

2. Raiskauksista tuomittavien rangaistusten lievyys hämmästyttää jatkuvasti tiedotusvälineitä ja suurta yleisöä. Tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa ihmetellään erityisesti raiskauksista tuomittavia ehdollisia rangaistuksia, joita osa ihmisistä ei pidä lainkaan rangaistuksina tai ainakaan kunnon rangaistuksina.

3. Raiskauksista tuomitaan usein lievemmin kuin muista väkivaltarikoksista, vaikka raiskaus sisältää väkivallan tai sillä uhkaamisen ohella myös uhrin itsemääräämisoikeuden vakavan loukkauksen.

4. Tämän illan  A-studion (TV1) ohjelmassa keskusteltiin mainitusta teemasta otsikolla "Seksuaalirikoksista kovempia tuomioita"? Oikeastaan "kovemmilla tuomioilla" tarkoitettiin otsikossa "kovempia rangaistuksia"; sanaa tuomio käytetään yleensäkin yllättävän usein rangaistus-sanan synonyymina, vaikka sanoilla on (juridiikassa) aivan erilainen merkityssisältö.

5. Hm, mitä keskustelusta voisi tai viitsisi sanoa? Keskustelijat eli kaksi rikosoikeuden professoria, hovioikeudenneuvos ja Rikosuhripäivystyksen edustaja panivat kyllä parastaan, mutta silti keskustelusta jäi vaisu ja sekava vaikutelma. Keskustelun puheenjohtaja ei nimittäin ollut - ilmeisesti kokemattomuuttaan - oikein tehtävänsä tasalla, minkä vuoksi ohjelman seuraamisesta muodostui aika tuskastuttava kokemus. 

6. Professori Kimmo Nuotio ja hovioikeudenneuvos Timo Ojala tuntuivat lähinnä puolustelevan nykyistä rangaistuskäytäntöä, kun taas professori Matti Tolvanen arvosteli sitä erityisesti raiskauksista tuomittavien ehdollisten rangaistusten johdosta. Rikosuhripäivystyksen edustajalla ei tuntunut olevan selvää kantaa rangaistustason suhteen, sillä häntä kiinnosti lähinnä se, miten rikoksen uhria eli asianomistajaa kohdellaan oikeudessa ja katsotaanko syyte toteen näytetyksi.

7. Selvää on, että laissa olevat rangaistusasteikot ovat jo nyt sinänsä riittävät ankaria ja  mahdollistaisivat nykyistä ankarampien rangaistusten tuomitsemisen. Vika, jos sellaisesta halutaan puhua, on siis lainkäyttäjissä eli tuomareissa ja syyttäjissä. 

8. Tuomioistumet määräävät rangaistuksen yleensä aina laissa säädetyn asteikon alapäästä, eivätkä syyttäjät valita rangaistuksen mittaamisesta ja vaadi rangaistuksen korottamista tai koventamista. Tuomioistuimet perustelevat ehdollisen rangaistuksen tuomitsemista usein rikoksentekijän henkilökohtaisilla olosuhteilla, eli esimerkiksi sillä, että tekijä on saanut rikoksen jälkeen vakinaisen työpaikan tai solminut uuden parisuhteen, vaikka näillä seikoilla ei lain mukaan ole rangaistuslajin valinnassa merkitystä.

9. Mitä asiantilan muuttamiseksi siis pitäisi tehdä ja kenen tulisi katsoa peiliin? Tätä tv-keskustelun puheenjohtaja kysyi ohjelman lopuksi. Timo Ojala sanoi aivan oikein, että rangaistuskäytäntö muuttuu vähitellen - se on 2000-luvulla raiskausrikosten osalta pikku hiljaa koventunut - eikä merkittäviä muutoksia voida yksittäistapauksissa tehdä, sillä rangaistusten mittaamisessa tulee noudattaa myös yhdenvertaisuutta, eli samanlaisista rikoksista on tuomittava samanpituisia rangaistuksia. Timo Ojala totesi myös, että käräjäoikeudet eivät voi toimia rangaistustason koventamiseksi ikään kuin "omin päin", vaan ylempien oikeusasteiden ja erityisesti korkeimman oikeuden tulisi ennakkopäätöksillään ohjata alempien tuomioistuinten mittaamiskäytäntöä.

10. Itse asiassa näissä päätössanoissa (vasta) tultiinkin asian ytimeen. Olisi pitänyt kysyä, ohjaako korkein oikeus riittävän tehokkaasti rangaistuksen mittaamista ja onko sillä tässä suhteessa edes mahdollisuutta toimia riittävän tehokkaasti. Tähän kysymhykseen kukaan keskustelijoista ei ihme kyllä hoksannut tai halunnut puuttua. 

11. Kuten olen blogijutussa nro 720/26.4.2013 "Lievät raiskaustuomiot ihmetyttävät" todennut, suomalaisen rangaistuskäytännön epäyhtenäisyys ja lievyys johtuu suureksi osaksi siitä, ettei korkein oikeus anna rangaistuksen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä. Hovioikeuksien julkaistuissa ratkaisuissa (Finlex) kiinnitetään vielä harvemmin huomiota käräjäoikeuksien tuomitsemiin rangaistuksiin. Muissa pohjoismaissa ja erityisesi Norjassa ja Ruotsissa tilanne on tässä suhteessa aivan erilainen: siellä ylimmät oikeudet antavat runsaasti rangaistuksen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä.

12. KIrjoitin tästä havainnoista blogissa nro 720/26.4.2013 seuraavasti::

(17) Korkein oikeus antaa vain aniharvoin rangaistuksen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä. Vuonna 2012 korkein oikeus antoi kaikkiaan 109 ennakkopäätöstä. Niistä vain yhdessä (1) tapauksessa oli kysymys rangaistuksen mittaamisesta (KKO 2012:9).

(18) Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Norjan ylin tuomioistuin Høyesterett julkaisi vuonna 2012 yhteensä 130 ennakkopäätöksen luontoista ratkaisua, jotka käsiteltiin tuomioistuimen normaalissa eli viisijäsenisessä kokoonpanossa. Niistä kaikkiaan kolmessakymmenessä (30) tapauksessa oli kysymys rangaistuksen mittaamisesta (straffutmåling). Lisäksi Høysterettin kolmijäseninen kokoonpano (ankeutvalget) julkaisi 12 rangaistuksen mitaamista koskevaa ratkaisua. Vuonna 2012 Norjan korkein oikeus siis antoi ja julkaisi  yhteensä 42 ratkaisua, jotka koskivat nimenomaisesti rangaistuksen mittaamista. Suomessa sitä vastoin korkein oikeus antoi ja julkaisi samana vuonna tasan tarkkaan yhden (1) rangaistuksen mittaamista koskevan ennakkopäätöksen. 

(19) Mitä tästä, arvoisat lukijat, voidaan päätellä sen suhteen, kummassa maassa ylin tuomioistuin haluaa ja käytännössä myös todella ohjaa alempien oikeuksien rangaistuksen mittaamista koskevaa lainkäyttöä ja kummassa maassa rangaistuskäytäntö mahtaa olla yhtenäisempi, Suomessa vai Norjassa? Kenties kysymys on osaksi siitä, että Høysterettin tuomarit eivät haali itselleen erilaisia sivutoimia (esim. työryhmien ja toimikuntien jäsenyydet ja välimiestehtävät) siinä määrin kuin suomalaiset kollegansa KKO:ssa, jolloin heiltä säästyy aikaa ja voimia tuomarinvirkansa hoitamiseen. Vaikea sanoa, mutta onhan mainittu ero rangaistuksen mittaamista koskevien ennakkopäätösten määrässä todella silmiinpistävän suuri. 

(20) Suomessa syyttäjiä kehotetaan ylimmän syyttäjäviranomaisen (VKSV) toimesta olemaan valittamatta "turhaan" ja hakemasta valituslupaa KKO:lta. Tämä kuuluu ilmeisesti osana Matti Nissisen ja kumppanien syyttäjätoimen tehokkuuskampanjaan. Syyttäjä on tehokas, kun hän ei tee mitään "ylimääräistä".

13. Näin siis kirjoitin 26.4.-13. Kävin nyt pikaisesti läpi Ruotsin korkeimman oikeuden vuonna 2012 antamat julkaistut ennakkopäätökset, joita on rikostuomioiden osalta yhteensä 28. Havaintojeni mukaan mainituista ratkaisuista kymmenessä tapauksessa on joko yksin tai muun oikeuskysymyksen ohella kyse rangaistuksen mittaamisesta. Ero on siis sekä Norjan että Ruotsin korkeimman oikeuden osalta varsin selvä, suorastaan huikea - Suomen KKO:n epäeduksi. Mutta eihän korkein oikeus voi antaa rangaistuksen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä, jos syyttäjä ei edes hae valituslupaa hovioikeuksien tuomioista mittaamiskysymysten osalta!

14. Peiliin katsomisen paikka olisi myös rikosoikeusoppineilla. Rangaistuksen mittaaminen ei näytä juuri kiinnostavan suomalaisia rikosoikeustietelijöitä, sillä siitä julkaistujen tutkimusten ja väitöskirjojen määrä on varsin vähäinen. Tapio Lappi-Seppälän tutkimukset rangaistuksen mittaamisesta taitavat olla peräisin 1980-luvulta. Tätä aihepiiriä koskeva oikeusvertaileva rikosoikeudellinen tutkimus taitaa puuttua Suomesta lähes kokonaan.






keskiviikko 22. toukokuuta 2013

732. Museojohtajan esteellisyys Guggenheim-hankkeessa

1. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin antoi 15.5.2013 päätöksensä  Guggenheim-Helsinki -museohanketta vuosi pari sitten vetäneen museojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin esteellisyysasiassa. Sakslin päätyi - pitkän pohdinnan jälkeen - siihen, että Gallen-Kallela-Sirénin puolueettomuus vaarantui Guggenheim-hankkeen valmistelussa. Tästä Sakslin antoi museojohtajalle pyyhkeitä.

2. Apulaisoikeusasiamies Sakslinin päätöksen mukaan Gallen-Kallela-Sirénille (jäljempänä GKS) oli hankkeen valmistelun aikana kehittynyt erityinen ja kiinteä sidonnaisuus Ekoport Turku Oy:n hallituksen jäsenyyden ja hänen puolisonsa työsuhteen kautta Guggenheim-säätiön hallituksen suomalaiseen jäseneen Carl Gustaf Ehrnroothiin ja tätä kautta myös säätiöön ja itse hankkeeseen. Julkisuudessa käyty keskustelu osoitti, että hankkeen käsittelyn asianmukaisuus oli herättänyt epäilyjä. Lisäksi hanke oli taloudellisesti ja kulttuuripoliittisesti merkittävä. Näiden seikkojen arviointi kokonaisuutena muodosti Sakslinin näkemyksen mukaan laissa tarkoitetun erityisen syyn, jonka perusteella voidaan katsoa, että GKS:n puolueettomuus vaarantui hankkeen valmistelussa hallintolain 28 §:n 1 momentin 7 kohdassa tarkoitetulla tavalla.  Sakslinin mukaan GKS:n olisi tullut ymmärtää näistä sidonnaisuuksista johtuva vakava epäily esteellisyydestään, toteaa Sakslin päätöksessään.

3. Oikeusasiamiehen kansliassa kyseistä esteellisyysasiaa syynättiin reilu vuosi yksityishenkilön tekemän kantelun johdosta ja siitä hankittiin Helsingin kaupunginhallituksen ja GKS:n selvitykset. Hankkeen yksityiskohtia on selvitetty kaupunginhallituksen pöytäkirjoista. Kaupunki ja GJS itse kiistivät väitetyn jääviyden; myöskään kaupunginlakimiehen mukaan GKS ei ollut esteellinen.

4. Sakslinin päätöksen mukaan Helsingin taidemuseon johtajana toiminut GKS oli kaupungin vastuuhenkilö Guggenheim-museohankkeen valmistelussa ja yhteyshenkilö säätiöön. Kaupungin vastuuhenkilönä hän avusti museon perustamisesta tehdyn selvityksen ohjaamisessa ja koordinoinnissa ja osallistui asiantuntijaryhmän kokouksiin. Hän toimi myös esittelijänä taidemuseon johtokunnan antaessa asiasta lausunnon kaupunginhallitukselle.

5. Museohankkeen selvitystyön aikana GKS kutsuttiin  - yllättäen (?) - Ekoport Turku Oy:n hallituksen jäseneksi. Yhtiön hallituksen puheenjohtaja Carl Gustaf Ehrnrooth on Guggenheim-säätiön hallituksen suomalainen jäsen. Myös GKS:n puoliso otettiin - sattumalta(?) -  samoihin aikoihin Ekoport-yhtiöön työsuhteeseen.

6. Sakslin toteaa Guggenheim-Helsinki -museon olleen taide- ja kulttuuripoliittisesti merkittävä hanke, joka edellytti Helsingin kaupungilta myös merkittävää taloudellista panostusta.  Kaupunki maksoi hankkeen selvitystyöstä Guggenheim-säätiölle 1,2 milj. euroa. Jatkossa Helsinki olisi sitoutunut maksamaan mm. hankkeen suunnittelu- ja rakennuskustannuksia. Hanke herätti voimakasta vastustusta ja kannatusta, minkä vuoksi siihen kohdistui suuri julkinen kiinnostus.

7. Helsingin kaupunginhallitus hylkäsi Guggenheim-museohankkeen 2.5.2012. Tästä syystä GKS:n mahdollisen esteellisyyden aiheuttama menettelyvirhe asian valmistelussa ja sen vaikutus päätöksen pysyvyyteen ei voi tulla tuomioistuinten arvioitavaksi, toteaa Sakslin.

8. Apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä selostetaan laajasti  - voisi sanoa jopa epätavallisen laajasti - esteellisyyteen liittyviä oikeusohjeita, oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta. Hallintolain esteellisyysperusteiden (hallintolaki  28 §)  tarkoituksena on turvata asian käsittelyn objektiivisuutta ja puolueettomuutta ja yleistä luottamusta virkamiesten ja viranomaisen riippumattomuuteen.

9. Apulaisoikeusasiamies Sakslinin päätös kokonaisuudessaan löytyy tästä

10. Sakslinin päätös on pitkä ja perusteellinen, suppeammillakin perusteluilla asia olisi kyllä hyvin selvinnyt. Olen itse sivunnut ohimennen Gallen-Kallella-Sirénin jääviyttä blogijutussa 546/20.2.2012 "Korruptiota, kähmintää, jääviyttä, hyviä veljiä, poliittisia virkanimityksiä...siis hyvää hallintoa" kohdassa 21. Minusta GKS:n esteellisys on selvä kuin pläkki hallintolain 28 §:n 1 momentin 7 kohdan nojalla.

11. Julksuuteen Guggenheim-hanke putkahti marraskuussa 2011 ja sitä koskeva konsepti- ja kehitysselvitys julkistettiin tammikuussa 2012. Yksityishenkilö teki kantelun GKS:n väitetystä jääviydestä 16.1.2012 luettuaan Helsingin Sanomissa 15.1.-12 olleista GKS:n kytköksistä Guggenheimin museon säätiön johtokunnassa istuvan Carl Gustaf Ehrnroothin omistamaan Ekoport-yhtiöön. Oikeusasiamies Sakslin pyysi kantelun johdosta Helsingin kaupunginhallituksen selvityksen, joka on päivätty 12.3.2012; kantelija vastasi selvitykseen 4.4.2012. Helsingin kaupungin virkamiesjohto esitti Guggenheim-hankkeen hyväksymistä, mutta kaupunginhallitus päätti kokouksessaan 2.5.2012 torpata hankkeen. Ilmeisesti vasta tämän jälkeen oikeusasiamies pyysi kantelun johdosta selvityksen GKS:ltä, joka antoi sen vuoden 2013 puolella eli tarkemmin sanottuna vasta 4.3.2013.

12. Mistähän tuollainen viivästyminen kantelun tutkimisessa ja selvityksen antamisesta on johtunut? Tästä ei ole tietoa, mutta ehkä jotain tässä suhteessa kertoo se, että Gallen-Kallela-Sirén valittiin tammikuussa 2013 Yhdysvaltojen Buffalossa sijaitsevan Albright-Knox -taidemuseon johtajaksi, minkä tehtävän hän otti vastaan 1.5.2013. Vasta tämän jälkeen eli 15.5.2013 apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin julkisti päätöksensä, jossa hän piti GKS:n  sidonnaisuutta moitittavana.

13. Ilmeistä on, että GKS viivytteli selvityksensä antamista, koska hän oli hakenut edellä mainittua museonjohtajan paikkaa Yhdysvalloissa. Samasta syystä apulaisoikeusasiamies puolestaan lienee pantannut langettavaa päätöstään esteellisyysasiassa. Siis sen vuoksi, jottei GKS:lle vain koituisi "harmia" tulossa olevan päätöksen johdosta. Tämä on kyllä hienotunteista, mutta samalla varsin tehottoman tuntuista laillisuusvalvontaa. Miten kanteluasiassa olisi mahtanut käydä, jos Helsingin kaupunki olisikin hyväksynyt Guggenheim-hankkeen?  

14. Tämä on yksi tapaus loputtoman pitkältä tuntuvassa johtavien virkamiesten esteellisyyttä koskevassa sarjassa; katso eräiden tällaisten esteellisyystapausten johdosta edellä mainittua blogikirjoitusta nro 546/20.2.2012. Jatkuvasti esille putkahtavat esteellisyystapaukset osoittavat, etteivät johtavat virkamiehet tunnu käytännössä välittävän pätkän vertaa esteellisyyttä koskevista normeista. Luultavasti tämä johtuu osaksi siitä, että laillisuusvalvonta on kovin verkkaista ja muutenkin tehottoman tuntuista.

15. Helsingin Sanomien mielipidesivulla eilen arkkitehti Jaakko West halusi kertoa, että oikeusasiamiehen päätös sotii syvästi hänen oikeustajuaan vastaan. Kirjoittajan mukaan esteellisyys ei synny verkostoitumisesta tai vuorovaikutuksesta, sillä niistä on "prosessien hoitamiselle pelkkää etua." Arkkitehti West viittaa myös Helsingin kaupunginlakimiehen tammikuussa 2012 antamaan lausuntoon, jonka mukaan Gallen-Kallela-Sirén  ei ole esteellinen, koska hänen tehtäviinsä ei kuulu valmistella museopäätöstä eikä osallistua lopulliseen päätöksentekoon. Minusta Sakslinin päätöksessä on kuitenkin varsin selvästi osoitettu, että juuri GKS oli toiminut vastuuhenkilönä ja esittelijänä Guggenheim-hanketta koskevassa asiassa, hän ei siis ollut suinkaan pelkkä asiantuntija niin kuin Jaakko West antaa ymmärtää. Virkamiehen tulee toki myös verkostoituessaan pitää esteellisyyssäännökset kirkkaina mielessään.

16. Kreikan vakuussopimuksen julkisuutta koskevan asian yhteydessä on todettu, että  julkisuuslain soveltaminen on suomalaista perushallintohallintojuridiikkaa, jonka osalta ministeriöillä ja yleensä julkisyhteisöllä tulee itsellään olla tarvittava osaaminen (VTV:n pääjohtaja Tuomas Pöysti). Myös virkamiesten esteellisyyssäännösten hallitseminen kuuluu ilman muuta hyvän hallinnon perusasioihin. Mutta myös esteellisyysnormien osaamisessa ja hallinnassa julkisyhteisöillä näyttää olevan todella pahoja ongelmia, kuten tapaus GKS selkeästi osoittaa.

17. Helsingin kaupunki ei sentään turvautunut GKS:n tapauksessa samaan kikkaan kuin Jutta Urpilaisen johtama valtiovarainministeriö Kreikan vakuussopimuksen julkisuusasiassa, eli hankkinut virkamiehen esteellisyydestä liikejuridiikkaan erikoistuneen asianajotoimiston lausuntoa. 

tiistai 21. toukokuuta 2013

731. Gumball 3000 -ralli osoitti rikoslainkäytön heikkoudet


1. Jokavuotinen Gumball 3000 (mile) -ralli osoitti, miten heikosti suomalainen poliisi, syyttäjistö ja tuomioistuinlaitos on varautunut ripeää toimintaa edellyttävän rikosprosessin varalta. Mainittu Suomeen tänäkin keväänä saapunut, yleisillä teillä ajettava viihteellinen autokilpailu piti poliisin kiireisenä eilen maanantaina. Välillä Turku-Helsinki otettiin 20 kuskilta ajokortti hyllylle ja lehtitietojen mukaan poliisi kirjasi 13 törkeää liikenneturvallisuuden vaarantamista sekä seitsemän vakavaa liikenneturvallisuuden piittaamattomuutta (HS 21.5.). Ajonopeudet olivat poliisin mukaan suurimmillaan yli 200 kilometriä tunnissa.

2. Voimassa olevan lain mukaan liikennerikokseen tai -rikkomukseen syyllistyneeltä ei voida ottaa käteis- tai korttimaksua vastaan tien päällä, jossa poliisi kirjoittaa lainrikkojalle rikesakon tai rangaistusmääräysmenettelyssä käsiteltävän päiväsakon. 

3. Gumball- rallin tapauksessa rikoksiin syyllistyneet saivat toki haasteen aikanaan pidettävään käräjäoikeuden istuntoon. Mutta koska kaikki rikoksiin syyllistyneet ovat ulkomaalaisia, aikanaan tuomittavat sakot jäävät todennäköisesti maksamatta ja perimättä. Suomella on tiettävästi kahdenkeskeinen sopimus sakkojen perimisestä ainoastaan Hollannin kanssa. 

4. Rikesakkolakia valmisteltaessa ehdotettiin, että rikesakko voitaisiin maksaa välittömästi poliisille tien päällä. Eduskunnan lakivaliokunta ei kuitenkaan hyväksynyt ajatusta, että poliisi sakottaisi ja perisi edes rikesakon, päiväsakosta puhumattakaan. Lain valmisteluun osallistuneen lainsäädäntöneuvos Jaakko Raution mukaan lakivaliokunta katsoi, että ehdotus olisi niin sanottu "vaarallinen työyhdistelmä" (Helsingin Sanomat 21.5)..

5. Rikesakkohan on kiinteä ja sakotettavan tuloista ja varallisuudesta riippumaton euromääräinen seuraamus, valtaosa rikesakoista on suurudeltaan vain 20–50 euroa, korkein rikesakko on 115 euroa. Päiväsakot voivat sen sijaan nousta tuhansiin euroihin.

6. Lainsäädäntöneuvos Jaakko Raution mukaan eduskunnan jo pari kolme vuotta sitten hyväksymän, mutta voimaantuloa edelleen osottavan uuden lain mukaan poliisi saattaa kenties vuoden 2015 alusta tietyissä liikennesakoissa antaa sakon ilman syyttäjäkierrosta. Tämä edellyttää rikkomuksen tehneen suostumusta.

7. Nykyisin poliisi voi antaa sakkorangaistusvaatimuksen, jonka vahvistaa syyttäjä. Menettely edellyttää rangaistusvaatimuksen saaneen suostumusta. Jos rangaistusvaatimuksen saanut vastustaa vaatimusta, syyttäjä voi hylätä sen, määrätä lievemmän rangaistuksen tai viedä asian syytteenä käräjäoikeuteen. Sakotettavan ei kuitenkaan tarvitse jäädä odottelemaan syyttäjän ratkaisua, vaan hän voi maksaa poliisin kirjoittaman sakon, samoin kuin rikesakon, heti sakkolapun saatuaan asianomaiselle tilille. 

8. MIksi näin ei sitten menetelty myös edellä mainitussa Gumball-rallin tapauksessa? Tämä johtuu siitä, että ko. kuskit syyllistyivät  törkeään liikenteen varantamiseen eli rikokseen, josta poliisi ei voi lain mukaan antaa sakkorangaistusvaatimusta, vaan asia on käsiteltävä aina oikeuden istunnossa. Törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ei välttämättä edes selviä sakolla, sillä siitä voidaan tuomita myös vankeutta aina kahteen vuoteen asti. Rangaistusmääräysmenettelyssä ei voida tuomita myöskään ajokieltoa.

9. Tällaisten tilanteiden varalta oikeuslaitoksella tulisi olla valmius käsitellä rikosasia oikeudessa heti rikoksen tekopäivänä tai viimeistään parin kolmen päivän kuluessa rikoksen tekemisestä. Tällaista ns. pikaoikeudenkäyntiä on toki kokeiltu Suomessa jo reilun kymmenen vuoden aikana esimerkiksi Kotkan meripäivien ja Jyväskylän Suurajojen yhteydessä. Käräjätuomari ja syyttäjä ovat siis olleet "iskuvalmiudessa" , rikoksiin hairahtuneet on saatu  oikeuden eteen heti ja menettelystä on tiettävästi saatu muutenkin hyviä kokemuksia.

10. Tiettävästi poliisi olisi halunnut, että myös Gumball- rallin yhteydessä ylinopeuksiin syyllistyneet olisi saatu välittömästi oikeuskäsittelyyn. Miksi pikaoikeudenkäynti ei sitten maanantaina onnistunut? Vastaus on tämä: Pikaprosessi ei sopinut syyttäjille, koska maanantaina pidettiin syyttäjistön koulutuspäivä, jonne ilmeisesti kaikki syyttäjät olivat joukolla matkanneet!

11. Kuten olen blogissani aiemmin aika monta kertaa kertonut, valtakunnansyyttäjä Matti Nissisellä on tapana mainostaa usein ja hartaasti poliisin ja syyttäjien välistä esitutkintayhteistyötä, joka hänen kertomansa mukaan toimii aina vain paremmin ja paremmin. Nyt kun tuota paljon puhuttua esitutkintayhteistyötä olisi kerrankin käytännössä kipeästi tarvittu, Matti Nissisen alaisia ei edes saatu kiinni mistään, jolloin pikaoikeudenkäynnistä oli pakko luopua. Esitutkintayhteistyö ei siis toiminut tässä tapauksessa lainkaan.

12. Tämä tuntuu aivan uskomattoman nololta ollakseen totta, mutta näin vain asiassa on päässyt tapahtumaan. Varmaankin syyttäjät olivat eilen tyytyväisiä päästessään taas kerran kokoontumaan joukolla koulustuspäivilleen kuulemaan muun muassa Matti Nissisen lempiaiheestaan pitämää esitelmää otsikolla: Miten hyvin esitutkintayhteistyö poliisin ja syyttäjien välillä toimikaan!

13. Gumball-rallin miljonäärit voivat siis nauraa suomalaisviranomaisten lepsuuden ja hölmöilyjen takia partaansa. He välttyvät maksamasta tuntuvia sakkoja - poliisin arvion mukaan yhteensä jopa miljoona euroa -  jotka suomalainen käräjäoikeus joskus puolen vuoden tai vuoden kuluttua juhlallisesti poissaolokäsittelyssä heille tulee langettamaan.



730. Julkisuuslainsäädännön asiantuntemus puntarissa

                          Juhlimisen kulttuureissa on eroja...

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) kumosi viikko sitten eli 14.5. antamallaan päätöksellä valtiovarainministeriön Kreikan vakuussopimukseen tietopyyntöjen johdosta 27.4.2012 antamat sopimuksia koskevat salaamispäätökset lainvastaisina. KHO:n mukaan ainoastaan vakuusjärjestelyihin osallistuvien pankkien nimet sai julkisuuslain mukaan salata. Sopimuksen määräykset ja Suomen ja Kreikan valtiovarainministerien allekirjoittama asiakirja sen sijaan piti julkistaa. Olen kommentoinut KHO:n päätöstä (KHO 2013:90) tuoreeltaan blogijutussa 728/15.5.-13.

2. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen vahvisti Ylen Ykkösaamu-ohjelmassa viime lauantaina, että kun valtiovarainministeriö (VVM) teki päätökset Kreikan vakuusjärjestelyyn liittyvien asiakirjojen salaamisesta, se käytti apunaan sekä suomalaista että englantilaista asianajotoimistoa.

3. Ministeriön käyttämät toimistot ovat lontoolainen Linklaters ja suomalainen Hannes Snellmanin asianajotoimisto. Kun vakuusjärjestelyssä on noudatettu Englannin lakia, on lontoolaisen asianajotoimiston käyttäminen ollut asiassa sinänsä perusteltua. Linklaters laskutti Suomen valtiota asiantuntija-avustaaan koko vakuusjärjestelyn hoitamisen osalta 596 000 eurolla. Lehtitietojen mukaan asianajotoimisto Hannes Snellmanin arvonlisäveroton hinta pelkän julkisuuskysymyksen osalta oli noin 20 000 euroa.

4. Julkisuudessa on nyt ihmetelty, miksi ministeriö on turvautunut Suomen julkisuuslainsäädännön soveltamisen osalta  brittiläisen asianajotoimiston apuun ja miksi oikeuskanslerilta ei pyydettyä asiassa lausuntoa.

5. Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) pääjohtaja Tuomas Pöysti on kritisoinut ulkopuolisen asiantuntija-avun hankkimista julkisuuslain tulkinnan osalta (HS 18.5.-13). Pöystin mukaan julkisuuslain soveltaminen on suomalaista perushallintojuridiikkaa. Ministeriön pitäisi siten huolehtia, että sillä itsellään on tarvittava osaaminen. Pöystin mukaan on ymmärrettävää, että itse vakuusjärjestelyssä kreikkalaisten pankkien kanssa on ollut tarve asiantuntija-apuun Englannin lain soveltamisesta. Sen sijaan päätökset vakuusasiakirjojen tehtyihin tietopyyntöihin ministeriön olisi Pöystin mukaan pitänyt pystyä antamaan omin voimin. Myös suomalaisten asianajotoimistojen osaaminen on Pöystin mukaan ensisijaisesti muualla kuin hallinto-oikeuden kysymyksissä.

6. Myös hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää on pitänyt erikoisena, että valtiovarainministeriö turvautui julkisuuskysymysten osalta asianajotoimistojen palveluihin (HS 18.5.-13).  Mäenpään mukaan julkisuuslain, hallintolain, hallintolainkäyttölain ja kielilain perusteiden ymmärtäminen ja soveltaminen kuuluvat jokaisen virkamiehen virkavelvollisuuksiin. Muuten viranomaistoiminta ei toimi kunnolla. Mäenpään mielestä on huolestuttavaa,  että valtiovarainministeriössä ei nähtävästi ole riittävästi ainakaan julkisuuslain osaamista.

7. Europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki on puuttunut asiaan US-blogissaan  18.5.-13 "Urpilainen, oikeuskansleri ja brittikonsultti". Jäätteenmäki pitää hämmästyttävänä, että asiantuntijoina käytettiin brittiläistä ja suomalaista asianajotoimistoa, mutta valtioneuvoston oikeuskanslerilta ei kysytty mitään. Jäätteenmäki: "Eikö Urpilainen luota oikeuskansleriin vai miksi häneltä ei ole kysytty? Oikeuskansleri on hallituksen korkein juridinen neuvonantaja ja samalla myös ylin laillisuusvalvoja. Hänen tärkein tehtävänsä on valtioneuvoston päätösten laillisuusvalvonta".

8. Otetaanpa ensiksi esille kysymys siitä, miksi Urpilainen ei pyytänyt oikeuskanslerin lausuntoa asiassa. Blogijutussa 728/15.5.-13 ihmettelin tätä puolta asiasta näin:

- Kuten tunnettua, valtioneuvostossa istuu myös oikeuskansleri, joka on paitsi ylin laillisuusvalvoja, myös ministeriöiden ja ministereiden lainopillinen neuvonantaja eli eräänlainen kruununjuristi. Usein ministerit vetoavatkin kiistanalaisissa kysymyksissä oikeuskanslerilta saamiinsa kannanottoihin. Kas kummaa, mutta Kreikan vakuussopimuksen julkisuutta koskevassa asiassa Urpilainen ei tainnut kysyä lainkaan oikeuskanslerin mielipidettä, mistähän tämä johtui? Tai jos kysyi, niin kanslerin vastausta ei ole julkistettu. Toki aktiivinen oikeuskansleri voisi puttua tämänkaltaisiin laillisuuskysymyksiin omasta aloitteestakin.

9. Perustuslain mukaan oikeuskansleri valvoo valtioneuvoston ja tasavallan presidentin virkatointen lainmukaisuutta. Jos oikeuskansleri tällöin havaitsee, että valtioneuvoston, valtioneuvoston jäsenen tai tasavallan presidentin päätös tai toimenpide antaa aihetta huomautukseen, hänen tulee esittää huomautuksensa perusteluineen. Jos se jätetään ottamatta huomioon, oikeuskanslerin tulee merkityttää kannanottonsa valtioneuvoston pöytäkirjaan ja tarvittaessa ryhtyä muihin toimenpiteisiin (PL 112 § 1 mom.). Jos oikeuskansleri katsoo valtioneuvostossa käsiteltävässä asiassa jonkin oikeudellisen seikan antavan siihen aihetta, hän voi merkityttää kantansa valtioneuvoston pöytäkirjaan (PL 112 § 2 mom.).  PL 108 §:n 3 momentin mukaan oikeuskanslerin on pyydettäessä annettava presidentille, valtioneuvostolle ja ministeriöille tietoja ja lausuntoja oikeudellisista kysymyksistä. Lausunnot annetaan yleensä kirjallisesti, mutta joissakin tapauksissa myös suulllisina kannanottoina. Lausuntoja antaessaan oikeuskansleri toimii eräänlaisena kruununjuristina. Ko. nimike, josta oikeuskanslerinvirastosta ei tosin pidetä, periytyy jo Ruotsin vallan ajalta.

10. Näin sanovat statuutit. Käytännössä muistamme ja olemme käsitellet myös blogijutuissa  tapauksia, joissa ministerit ovat pyytäneet PL 108.3 §:n nojalla oikeuskanslerin lausuntoja. Mieliin painuvin niistä on ministeri Mauri Pekkarisen aktiivinen toiminta ja tietopyyntö Suomi-Soffan tapauksessa. Virkanimitysasioissa ministerit pyytävät aika usein oikeuskanslerin lausuntoa esimerkiksi siitä, täyttääkö ministerin virkaan ehdottoma henkilö asianmukaiset kelpoisuusvaatimukset.

11. Kreikan sopimusasiakirjojen kohdalla ministeriö olisi voinut periaatteessa ilman muuta pyytää oikeuskanslerin lausuntoa asiakirjojen julkisuudesta. KHO:n päätöksen mukaan kansanedustaja Pirkko Ruohonen-Lerner pyysi 6.3.2012  päivätyllä kirjeellään VVM:lle saada jäljennöstä vakuussopimuksesta. VVM hylkäsi "pikapäätöksellään" 8.3.2012 sanotun pyynnön, mutta päätti hieman myöhemmin - todennäköisesti asian saaman huomattavan julkisuuden takia - perua sanotun päätöksen menettelyvirheen eli ratkaisun perustelemattomuuden takia ja käsitellä  asian uudelleen ja antaa siinä uuden päätöksen; se annettiiin 27.4.2012. Tässä välissä ministeriö olisi siis voinut pyytää oikeuskanslerin lausunnon sanottujen asiakirjojen julkisuudesta, mutta niin ei tapahtunut. 

12. On toki mahdollista, että VVM tai ministeri Urpilainen on tiedustellut epävirallisesti oikeuskanslerin kantaa asiassa, tätä emme tiedä. Olisiko oikeuskansleri voinut ottaa oma-aloitteisesti kantaa asiaan ja puuttua julkisuuskysymykseen, vaikka hänen lausuntoaan ei pyydettykään? PL 108.3 § koskee muodollisesti ottaen vain tilannetta, jossa valtioneuvosto tai ministeriö nimenomaisesti pyytää oikeuskanslerin lausuntoa. Mutta mikään ei estäne oikeuskansleria puuttumasta myös oma-aloitteisesti asiaan, jos hän havaitsee, että tietyssä laillisuuuta koskevassa kyysmyksessä asiaan puttuminen on perusteltua. Muistamani mukaan näin on joskus aiemmin myös käytännössä tapahtunut. Viittaan myös edellä mainitun PL  112 §:n  2 momentiin, joka koskee oikeuskanslerin asiaan puuttumista hänen valtioneuvoston istunnossa havaitsemansa oikeudellisen seikan johdosta. Tätä säännöstä olisi järkevää soveltaa analogisesti myös PL 108.3 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa.

13. Ehkä oikeuskansleri on puheena olevassa tapauksessa katsonut, ettei hänen puuttumisensa asiaan olisi sopivaa siksi, että asiakirjojen julkisuutta koskevasta päätöksestä tultaisiin todennäköisesti joka tapauksessa valittamaan KHO:een. Mutta siinä vaiheessa kun asiakirjojen tietopyynnöt esitettiin ministeriölle, ei valituksen tekemisestä ollut  olemassa vielä virallista tietoa; tuolloin VVM ei ollut tehnyt asiassa edes lopullista  päätöstään.

14. Oikeuskansleri olisi ollut asiassa ylin auktoriteetti ja kanslerinvirastolla voidaan katsoa myös olevan parempi asiantuntemus Suomen lakia koskevissa julkisuuskysymyksissä kuin vaikkapa lähinnä liikejuridiikkaan erikoistuneella suomalaisella asianajotoimistolla - brittiläisestä asianajotoimistosta puhumattakaan. Mutta ehkäpä ministeriön virkamiehet ja juristit ovat ajatelleet, että hyvä on, koska asiasta näyttää olevan tulossa "oikeussalitapaus", niin hankitaanpa siihen sitten oikeussalikokemusta omaavien asianajotoimistojen lausunnot!  Suuressa advokaattitoimistossa on toki lukuisia päteviä juristeja, mutta ei välttämättä aivan ehdotonta valtakunnan huippua olevia julkisuuslainsäädännön tuntijoita.

15. Miksi ministeriö ei hankkinut sopimusjärjestelyn julkisuudesta jonkun oikeusoppineen eli hallintolainkäytön julkisuuskysymysten tunnetuimpana asiantuntijana pidetyn professori Olli Mäenpään lausuntoa? Hyvä kysymys! Vastaus lienee yksinkertaisesti se, että professori Mäenpää oli kiirehtinyt ilmoittamaan oman kantansa julkisesti jo aiemmin eli  iltapäivälehdille heti sen jälkeen, kun toimittajat ja kansanedustajat olivat esittäneet ministeriölle sopimusasiakirjoja koskevat tietopyyntönsä. Mäenpään ja muiden hallinto-oikeuden erityistuntijoiden kanta oli siis selvillä jo etukäteen eikä ministeriö halunnut niihin nojautua siksi, että se oli aivan ilmeisesti päättänyt salata asiakirjat kävi asiassa aikanaan KHO:ssa sitten miten kävi! Tämä lienee myös syy siihen, ettei ministeriö pyytänyt asiasta myöskään oikeuskanslerin lausuntoa. Suurilta  ja kokeneilta liikejuridikkaan erikoistuneilta asianajotoimistolta - ainakin joltakin niistä (!) - sen sijaan saa kokemuksen mukaan vaikeasta juridisesta kysymyksestä sellaisen lausunnon kuin lausunnonpyytäjä haluaa; näin VVM:ssä lienee ajateltu.

16. Kysymys mainittujen asiakirjojen julkisuudesta ei ole toki ollut mitenkään helppo asia, joten siinä on voitu puoltaa perustellusti myös VVM:n päätöksen mukaista kantaa. Huomionarvoista on, että ministeriö on omassa päätöksessään - kenties asianajotoimiston lausunnon mukaisesti - nojautunut perusteluissaan myös oikeuskirjallisuuden yleisluontoisiin kannanottoihin, professori Olli Mäenpään kirjassaan esittämään kannanottoon vieläpä kahdessa eri kohdassa. Nyt esillä ollut tilanne on kuitenkin uudenlainen ja sellainen, johon lainvalmisteluasiakirjoissa tai oikeuskirjallisuudessa ei ole osattu aiemmin kiinnittää huomiota.

17. Kuten Annelli Jäätteenmäki epäilee blogissaan,  hallitus on luultavasti oikein etsimällä etsinyt perusteita asiakirjojen ja Kreikan sopimusjärjestelyn yksityiskohtien salaamiselle. Tässä tarkoituksesssa valtionhallinnon omat samoin kuin oikeustieteellisten tiedekuntien julkisuuslainsäädännön asiantuntijat on kylmästi sivuutettu; heiltähän olisi saattanut tulla vääränlaisia ohjeita ja neuvoja! Tämä ei anna hyvää kuvaa ministereiden ja muiden johtavien poliitikkojen ja virkamiesten moraalista. He ylpeilevät kyllä juhlapuheissaan usein julkisuusperiaatteella ja hallinnon avoimuudella ja ovat tyrkyttämässä niitä ikään kuin suomalaisena vientituotteena myös muille maille aina Kiinaa ja kehitysmaita myöten. Mutta kotimaan hallinnossa ja politiikassa avoimuus unohdetaan heti, kun salailun tarve niin vaatii. 

18. Anneli Jäätteenmäki: "
Hallitus syytää rahaa konsulteille asioiden valmistelussa ja ulkoistaa jopa ajattelun. Pekka Himanen ajattelee hallituksen puolesta ja laatii isolla rahalla hallitukselle visioita. Konsulttidemokratia kukoistaa".


perjantai 17. toukokuuta 2013

729. Ministeripotkuja ding dong -tyyliin

          Rasvanahkademarin märkä uni...vai painajainen?

1. Suurta ennakkokohua aiheuttanut demareiden ministerinvaihdos on sitten tehty. Demareiden gallup-kannatus on mennyt siinä määrin alaspäin, että Jutta Urpilaisen oli pakko tehdä jotakin eli vaihtaa ja kierrättää ministereitään. Lähtöpassit hallituksesta saivat opetusministeri Jukka Gustafsson ja  peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson. 

2. Vaikka Jutta Urpilainen yritti tiedotustilaisuudessa kehua molemmet G-ministerinsä maasta taivaaseen, eivät juuri näiden kahden ministerin lähtöpassit hallituksesta tulleet todellakaan kellekään yllätytyksenä, Maria G-R. on takellellut sote-uudistuksen parissa todella pahoin, eikä Jukka G:kään ole vakuuttanut oman ministeriönsä johtamisessa. Tavallisille kansalaisille kyseisten ministereiden hapuilu on ilmennyt lähinnä televisiossa näytetyillä eduskunnan kyselytunneilla ja muiden täysistuntojen yhteydessä.

3. Jukka Gustafssonille (66) lähtö hallituksessa näyttää olevan erityisen kova pala. Hän ei olisi halunnut millään luopua ministerinpostistaan ja kertoo olevansa Jutta Urpilaiselle suorastaan loukkaantunut potkuistaan, jonka hän kokee epäoikeudenmukaiseksi toimenpiteeksi! 

4. Gustafsson kertoi saaneensa lopullisen tiedon erottamisestaan vasta eilen illalla Urpilaisen lähettämällä tekstiviestillä! Kuulostaa kovin tutulta, kun on puhe johtavista poliitikoista ja tekstiviesteistä. Eikös pääministeri Matti Vanhanenkin ilmoittanut aikoinaan Susan Ruususelle bänkseistä juuri tekstiviestillä? Tämä onkin reipas tapa sekä henkilökohtaisen että poliittisen suhteen lopettamisessa - turha siinä on alkaa kasvotusten nyyhkimään, kyllä jämpti on näin!

5. Myös ulkoministeri Erkki Tuomiojan sanotaan olleen liipasimella eli ministereiden kierrätyslistalla, mutta häntä Urpilainen ei sentään rohjennut erottaa. Tuomioja, Gustafsson ja työministeri Lauri Ihalainen ovat muuten kaikki samanikiäisi eli 66-vuotiaita. 66 -kaksikko Ihalainen-Tuomioja jatkaa edelleen hallituksessa  "viimeistä taistoa" rinnallaan tätienergiaa suorastaan pursuava kvartetti Tuija, Krista (Kiuru), Pia (Viitanen) ja Susanna (Huovinen).

6. Politiikan vanhana kehäkettuna Tuomioja ilmoitti jo muutama kuukausi sitten aikovansa pyrkiä eduskuntaan myös vuoden 2015 vaaleissa. Erkin tarkoituksena oli tietenkin varmistaa ilmoituksella se, ettei Urpilainen voisi erottaa häntä ainakaan sillä perusteella, että hän olisi jättämässä poliitikan tämän kauden jälkeen. Samaa temppua yritti viime tipassa myös Jukka Gustafsson, mutta Erkkiä huonommalla menestyksellä. Tänään, jolloin Gustafsson tiesi lopullisesti saavansa kenkää hallituksesta, JG ilmoitti harkitsevansa uudelleen, pyrkiikö hän enää kahden vuoden kuluttua Arkadianmäelle. Kosto se on pienikin kosto, tuuminee JG! 

9. Krista-nimisillä suomalaistyttärillä menee nyt lujaa. Eilen Krista Siegfrids selvitti Malmössä tiensä Euroviisujen semifinaalista finaaliin. Krista S. uhoaa panevansa finaalisssa koko Euroopan sekaisin eli niin sanotusti dind dong kappaleella Marry Me. Viisun kertasäkeessä lallatellaan näin komiasti:

Oh oh, oh oh, ding dong
Oh oh, oh oh oh, ding dong
On oh, oh oh oh oh oh, ding dong
Oh oh, oh oh oh, ding dong 

10. Tämä vaikuttaa siinä määrin omaperäiseltä, että eurooppaministeri Alex Stubb on äitynyt povaamaan Krista S:lle erinomaista menestystä huomisiltaisessa finaalissa. Kristan menestys finaalissa saattaa kyllä jäädä odottettua vaisummaksi siksi, että esityksensä lopussa Krista suutelee yhtä naispuolista taustalaulajaansa tai -tanssijaansa. Tämä ei sovi turkkilaisille, ja Turkki onkin ilmoittanut, ettei se televisioi lainkaan Malmön finaalia moisen lesboiluun viittaavan episodin takia. Kyseinen loppuhuipennus saattaa verottaa Kristan pisteitä myös joidenkin muiden maiden raatilaisten ja yleisön keskuudessa. 

11. Millainen on sitten toisen Kristan eli uuden opetusministerin Krista Kiurun samoin kuin muiden uusien naisministeriemme (Pia Viitanen ja Susanna Huovinen) menestys hallitustyössä? Tämä jää nähtäväksi. Mutta jos tästäkin kysymyksestä saa ennustaa, niin tuskinpa ministereiden vaihto tai kierrätys juurikaan lisää demareiden gallup-kannatusta. Ovathan naiset toki kannattaneet tähänkin saakka demareita, mutta perusduunareita ja muita miespuolisia äänestäjiä on kyllä kaikonnut Jutta Urpilaisen puheenjohtajakaudella sankoin joukoin etenkin perussuomalaisten leiriin. Tämä pako saattaa nyt vain entisestään kiihtyä. 

12. Jotta Jutta onnistuisi saamaan miespuolisia kannattajia palaamaan demarileiriin, pitäisi ministereiksi hallitukseen nostaa rasvanahkaduunareita á la Jukka Kärnä. Juttaa voi kuitenkin onnitella siitä, ettei hän erehtynyt nostamaan ministeriksi Mikael Jungneria, sillä tuo valinta olisi karkottanut loputkin miehet ja perusdemarit demareiden äänestäjäkunnasta. Samat sanat pätevät muuten myös Jouni Backmaniin, joka kuuluu sitä paitsi demareiden ryhmässä Don Eeron klaaniin.

13. Tukholmassa otellaan huomenna ja sunnuntaina lätkän välierät, finaali ja pronssiottelu. Veikkaan, että Ruotsi saa Jukka Jalosen johtamasta "puulaakijoukkueesta" välieräottelussa revanshin kahden vuoden takaiselle Bratislavan nöyryyttävälle Suomi-tappiolleen ja marssii finaaliin, jossa se nuijii helposti vastaan tulevan Sveitsin. Jalosen puulaakimiehet kohtaavat pronssiottelussa USA:n. Suomi saa pronssia, jos jenkit tapojensa mukaan heittäytyvät huomisillan välieräottelun jälkeen viihteelle ja saapuvat kaukaloon kankkusessa.



keskiviikko 15. toukokuuta 2013

728. KHO 2013:90: Kreikan vakuussopimus julkinen

Sovitaan ettei sovitakaan..mutta ollaan ikään kuin sovittaisiin...siis järjestellään vain...

1. Euromaat sopivat lokakuussa 2011 Kreikan lainaohjelman vakuusjärjestelyä koskevista periaatteista. Sen yhteydessä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen ja Suomi halusivat vakuudet Kreikan tukilainoista, missä tarkoituksessa Urpilainen ja hänen kreikalainen kollegansa Evangelos Venizelos allekirjoittivat 20.2.2012 maiden välisen vakuussopimuksen. Kreikka sitoutui mainitulla asiakirjalla panemaan euromaiden päätöksen täytäntöön. Vakuussopimukseen liittyi viisi Suomen sekä kreikkalaisten pankkien ja kansainvälisen investointipankin välistä sopimusta.

2. Urpilanen ja demarit hehkuttivat mainittua "vakuussopimusta" täysin estottomasti käänteentekeväksi uutuudeksi, ja juuri vakuuksien vaatiminen ja saaminen Kreikalta oli peruste, jolla Suomi saatiin osallistumaan yhdessä muiden euromaiden kanssa Kreikan lainaohjelmaan. Muut euromaat eivät vakuuksia Kreikalta vaatineet.  Urpilainen ratsasti vakuuksilla ja mainitulla sopimuksella monta kuukautta ja "Suomen Kreikalta saamat vakuudet" Urpilaisuus asiassa osoittama peräänantamattomuus oli merkittävä tekijä, joka pelasti demarit viime syksyn  kunnallisvaaleissa ennätysmäisen suurelta rökäletappiolta.

3. Vakuussopimuksessa oli Kreikan vaatimuksesta maininta, että se on pidettävä salassa. Myös pankkien kanssa tehdyt sopimukset salattiin. Valtiovarainministeriö kieltäytyi useista tietopyynnöistä huolimatta antamasta kaikkia vakuussopimukseen liittyviä asiakirjoja vetoamalla sopimusten ehtoihin sekä julkisuuslain liikesalaisuuksia ja ulkosuhteita koskeviin salassapitopykäliin. Asiakirjoja pyysivät useat toimittajat, kaksi kansanedustajaa ja yksi tutkija. Valtiovarainministeriö antoi  27.4.2012 kirjallisen päätöksen, jolla mainitut tietopyynnöt hylätiin. Tästä päätöksestä tehtiin KHO:een toistakymmentä valitusta. 

4. KHO antoi eilen 14.5. kaikkiaan 12 ratkaisua vakuussopimukseen liittyvien asiakirjojen julkisuudesta. Näistä päätöksistä yksi eli kansanedustaja Pirkko Ruohonen-Lernerin (persut) tekemää valitusta koskeva päätös on julkaistu ennakkopäätöksenä eli ns. vuosikirjaratkaisuna (KHO 2013:90). 

5. Miksi juuri mainittua valitusta koskeva päätös on julkaistu? Oletettavasti siksi, että Ruohonen-Lernerin valitus on hyvin perusteltu ja siitä käyvät ilmi asiakirjojen julkisuutta puoltavat näkökohdat. Ruohonen-Lerner on itsekin "melkein juristi" eli koulutukseltaan varanotaari. Luulen kuitenkin, että Pirkko on saanut valitusta tehdessään kattavaa asiantuntija-apua persujen eduskuntaryhmän siihteerinä toimivalta emeritusprofessori Erkki Havansilta - innokas persupoliitikko hänkin.

6. KHO:n päätösten mukaan valtiovarainministeriöllä on lakiin perustuva oikeus pitää salassa vain Suomen sopimuskumppaneina olevien pankkien tunnistetiedot. Ministeriöllä on velvollisuus antaa tieto sopimusasiakirjojen muusta sisällöstä. KHO:n päätös on, aivan tavanomaiseen tapaan, aika puuduttava lukukokemus, mikä johtuu valituksen ja siihen annettun VVM:n vastauksen perusteellisesta selostamisesta sekä siitä, että ratkaisunsa alkuosassa KHO  kirjoittaa auki suuren määrän kuivia lakipykäliä ja lähes yhtä rutikuivaa lainvalmisteluaineistoa. Tämän takia päätös kokonaisuudessaan on venähtänyt 22 sivun mittaiseksi, mutta siitä KHO:n omaa kannanottoa on ainoastaan noin 5-6 sivua.

7. Toki itse asiakin KHO:n päätöksestä selviää, jos päätöstä jaksaa tarpeeksi pitkälle lukea. Päätös oli odotetunlainen. KHO:n mukaan vakuussopimukseen kirjattu ehto pitää tiedot yleisöltä salassa ei ole julkisuuslakiin perustuva syy olla antamatta pyydettyä asiakirjaa. Vakuussopimukseen ja siihen liittyviin sopimuksiin sovelletaan Suomen julkisuuslakia, eikä se anna perusteita salata asiakirjoja. Pankkien nimet ja muut tunnistetiedot voidaan KHO:n mukaan kuitenkin pitää salassa. Yhdessä sopimusten sisällön kanssa ne voisivat paljastaa pankkien liikesalaisuuksia. KHO:n päätöksessä painotetaan perustuslakiin kirjattua julkisuusperiaatetta ja sen mahdollisimman laajaa toteutumista. Sopimukset voitiin julkistaa tunnistetiedot peittämällä. Periaatteelliselta kannalta KHO:n ratkaisu on merkittävä, sillä se korostaa julkisen hallinnon läpinäkyvyttä, joka vuoksi myös liikesalaisuudet joutuvat tiettyyn rajaan asti väistymään.

8. Nyt kun mainitut asiakirjat on julkaistu, meillä ihmetellään ja voivotellaan suureen ääneen, sillä paljon puhuttu "vakuussopimus" ei olekaan mikään todellinen vakuussopimus eikä Jutta Urpilaisen suuren kohun saattelemana allekirjoittamasta asiakirjasta ei löydy edes vakuutta tarkoittavaa englanninkielistä sanaa. Valtiovarainministeriön virkamiehet myöntävät asian, samoin ministeri Urpilainen. Urpilainen ja hänen kreikkalainen kollegansa olivat allekirjoittaneet yllä mainitussa kuvassa vain Kreikan pojan Jutalle lähettämän kirjeen, joka ei ole vakuussopimus eikä yleensäkään juridinen asiakirja, vaan jonkinlainen poliittinen sitoumus. Kirjeen allekirjoituksen tarkoituksena oli kuulemma vain "tehdä tiettäväksi", että kyllä Kreikka hoitaa sitoumuksensa - siten kuin on sovittu! Hienotunteisuussyistä,  kulttuurieroista tms. käsittämättömistä syistä johtuen paperiin ei kuitenkaan otettu nimenomaista mainintaa Kreikan tai sen pankkien Suomelle antamista lainavakuuksista. Vakuuksia ei kuulemma mainita myöskään Suomen ja mainittujen kreikkalaisten pankkien välillä allekirjoitetuissa sopimuksissa. Pääasia on, että pankeilta tulee riihikuivaa rahaa VVM:n tilille, oliko se nyt 880 miljoonaa euroa tai jotain, jotka sijoitetaan kolmen A:n papereihin.

9. Selvää on, että varsinkin opposition kansanedustajat - joukossa myös kokoomuksen Pertti Salolainen - haluavat lyödä rumpua asialla ja valaa epäluottamusta hallituksen toimia kohtaan. Ikään kuin tällä ihmettelyllä ja voivottelulla olisi jotain käytännön merkitystä asiassa. KIrjoitettu mikä kirjoitettu ja sovittu mikä sovittu - tai mistä ei sovittu!

10. Timo Soini ja Pertti Salolainen kertoivat tänään radion Ykkösaamussa  pitävänsä pöyristyttävänä sitä, ettei vakuussopimuksessa mainita sanaa "vakuudet" ollenkaan. Näin siitä huolimatta, että kaikilla kansanedustajilla oli tilaisuus ennen Kreikan lainaohjelman hyväksymistä eduskunnassa käydä tutustumassa nyt julkitulleisiin sopimuksiin ja "järjestelyasiakirjoihin". Eivätkö Soini ja Salolainen olleet käyttäneet sanottua tilaisuutta hyväkseen, vai mistä heidän tietämättömyytensä ja ihmettelynsä oikein johtuu?

11. Timo Soini: "Sitä sai mennä katsomaan, mutta siitä ei saanut ottaa kopioita, eikä tehdä muistiinpanoja. Kaikki tapahtui vielä virkamiehen silmän alla. Että tällaisessa avoimuudessa me EU-suomessa eletään". Voi pyhä yksinkertaisuus! Vai virkamiehen valvova silmä muka esti Timoa perehtymästä asiakirjaan edes sikäli, että hän olisi huomannut, että asiakirjassa ei puhuta mitään paljon kohutuista vakuuksista!  Kyllä ei ole lainkaan uskottava selitys. Asia taitaa olla niin, että Soini on vain hieman ikään kuin näön vuoksi selaillut asiakirjaa ymmärtämättä etsiä siitä olennaisia kohtia.

12. Pertti Salolainen puolestaan myönsi, ettei hän käynyt aikanaan katsomassa sopimusta lainkaan, koska luotti hallituksen sanaan vakuuksista. Silti Salolaisella on otsaa politikoida asiassa suureen ääneen ja vaatia, että "nyt asiassa on puhuttava viimein totta"!

13. Juristi Kimmo Sasi (kok) kertoo käyneensä tutustumassa Urpilaisen allekirjoittamaan asiakirjaan. Sasin mukaan totuus on kuitenkin se, "ettei siitä saa kukaan selvää" (I-S 15.5.). Niinpä, muistakamme millaista hämmennystä hallituksen kehysriihessä "sopima" osinkoverouudistus aiheutti noin kuukausi sitten. Jolleivät edes hallituksen avainministerit ymmärtäneet, minkäsisältöisen osinkoveropäätöksen he todellisuudessa tekivät, vaikka päätös oli kirjoitettu selvällä suomen kielellä, niin miten kansanedustajaparat  sitten olisivat voineet ymmärtää jotain vakuusjärjestelyä koskevasta englanninkielisestä lakitekstistä?

maanantai 13. toukokuuta 2013

727. KKO 2013:30 Jatkokäsittelyluvan myöntäminen hovioikeudessa

1. Muutoksenhaku käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja hovioikeusmenettely uudistuivat vuoden 2011 alussa, kun muutoksenhakujärjestelmää koskeva oikeudenkäymiskaaren (OK) muutos tuli voimaan. Yksi merkittävä muutos on se, että aikaisempi seulontajärjestelmä on korvattu uudella jatkokäsittelylupajärjestelmällä. Toiseksi hovioikeuden pääkäsittelyn ja todistelun vastaanottamisen edellytykset ovat tiukentuneet aikaisemmasta. Tarkoituksena on ollut karsia pääkäsittelyjen määrää, vaikka nuo määrät ovat olleet meillä selvästi pienempiä kuin esimerkiksi Ruotsin hovioikeuksissa. Käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin riitauttaminen ei nykyisin enää automaattisesti johda siihen, että suullinen todistelu otettaisiin hovioikeudessa uudelleen vastaan, vaan valituksia voidaan aikaisempaa enemmän ratkaista ilman todistelun uudelleen vastaanottamista.

2. Uudistuksen tavoitteena on, että hovioikeuksien voimavarat voitaisiin kohdentaa aikaisempaa tarkoituksenmukaisemmin laajojen ja vaikeiden asioiden ratkaisemiseen. Uuden lupajärjestelmän myötä hovioikeus voi jo menettelyn alkuvaiheessa evätä selvästi perusteettomia valituksia samoin kuin sellaisia valituksia, joissa aiemmin on jouduttu järjestämään suullinen pääkäsittely. Uudistuksilla pyritään hovioikeuksien käsittelyaikojen lyhentämiseen.

3. Jatkokäsittelyluvasta säädetään OK 25 a luvussa. Riita-asioissa jatkokäsittelylupa tarvitaan, jos käräjäoikeuden ratkaisu on asianosaiselle vastainen vain rahasaamisen osalta ja asianosaisen vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun välinen ero (häviöarvo) on alle 10 000 euroa (OK 25 a:5). Rikosasioissa syytetty tarvitsee jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin neljä kuukautta vankeutta (OK 25 a:6). Syyttäjä ja asianomistaja tarvitsevat jatkokäsittelyluvan, jos rikoksesta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai enintään kaksi vuotta vankeutta (OK 25 a:7).

4. Jatkokäsittelyluvan myöntämisperusteista säädetään OK 25 a luvun 11 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa, jos:

1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste);
2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste);
3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkopäätösperuste); tai
4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (painavan syyn peruste).

5. Jatkokäsittelylupa on siis myönnettävä, jos yksikin mainituista perusteita on olemassa. Lupaperusteet ovat samat kuin Ruotsin laissakin (RB). Poikkeuksena tästä on kuitenkin OK 25 a luv. 11 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse myöntää edellä mainitulla muutosperusteella yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. Tällaista rajoitusta ei ole Ruotsin laissa. Kyseinen OK:n säännös perustuu suomalaisten hovioikeustuomareiden suullisia käsittelyjä koskevaan kammoon ja siitä johtuvaan taipumukseen välttää pääkäsittelyjä kaikin mahdollisin keinoin aina kun se vain suinkin on mahdollista.

6. Blogissa 493/14.10.2011 kerroin, että eri hovioikeuksien lupakäytännössä on isoja eroja. Helsingin hovioikeudessa valituslupa-asioista jopa kaksi kolmasosaa (n. 66 %) jää ilman lupaa ja siis jatkokäsittelyä; näissä tapauksissa valitus hylätään niin sanotusti kättelyssä ilman varsinaista asian tutkimista. Kouvolan hovioikeudessa sitä vastoin valituslupien hylkäysprosentti on vain 20. Näiden lukujen perusteella ehdittiin jo arvailla, että valituslupien suuri hylkäysprosentti Helsingissä johtuu siitä, että hovioikeus olisi keksinyt lupamenettelystä hyvän konstin purkaa jutturuuhkiaan. Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä on toki kiistänyt nämä arvelut selittäen, että jotkut hovioikeudet ovat vain varovaisempia kuin toiset. Könkkölän mukaan heille ei tulisi edes mieleen purkaa jutturuuhkia tällä tavoin. Niinkö - uskokoon ken haluaa.

7. Korkein oikeus antoi maaliskuun alussa 2012 ensimmäiset neljä ennakkopäätöstä jatkokäsittelyluvan edellytyksistä. Niiden tarkoituksena on ohjata hovioikeuksien epäyhtenäistä lupakäytäntöä. Olen kommentoinut mainittuja ratkaisuja KKO 2012:25, KKO 2012:26, KKO 2012:27 ja KKO 2012:28 blogissa nro 554/8.3.2012.

8. Vuonna 2012 korkein oikeus on antanut vielä ainakin neljä muuta jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätöstä: KKO 2012:31, 33, 44 ja 83. Olen kommentoinut vm. ratkaisua eli tapausta KKO 2012:83 blogissa 660/31.10.2012.

9. Viime viikon lopulla annettu uusi ratkaisu KKO 2013:30 koskee hyvin tyypillistä tapausta, jossa jatkokäsittelylupa olisi ilman muuta pitänyt myöntää, mutta joossa hovioikeus - Helsingin hovioikeus - on lakonisesti ja ilmeisesti lähinnä laiskuuttaan tai välinpitämättömyyttään päätynyt luvan epäämiseen. Tässä ratkaisuseloste KKO 2013:30.

10. Lyhyesti sanottuna kyse oli tapauksesta, jossa rikosjutun asianomistajat vaativat törkeän kotirauhan rikkomisen perusteella loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä kumpikin 2 000 euron suuruista korvausta. Vahingonkorvauskäytäntöä seuraavan Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksen mukaan tämän tyyppisissä rikoksissa olisi tuomittava korvaukseksi kärsimyksestä 500 - 2 000 euroa. Rikokset uhrit vaativat siis suosituksen mukaista enimmäiskorvausta, mutta käräjäoikeus tuomitsi minimikorvauksen. Käräjäoikeus ei vaivautunut perustelemaan ratkaisuaan millään tavalla.

11. Kun näin on asian laita, olisi hovioikeuden tullut tietenkin myöntää, kuten korkein oikeus on perusteluissaan (kohta 11) lausunut, jatkokäsittelylupa selvittääkseen, onko käräjäoikeuden ilman perusteluja tuomitsema korvaus oikea ja kohtuullinen. Ilman perusteluja hovoikeuden on ollut mahdotonta arvioida käräjäoikeuden tuomitseman korvauksen määrää. Mutta hovioikeus on laistanut oman tutkimisvelvoitteensa ja mennyt yli siitä mistä aita on matalin, eli todennut lakonisesti vain, että luvan myöntämisen edellytyksiä ei ole. Kaksi instanssia on siis käsitellyt asiaa, mutta kumpikaan ei ole halunnut/viitsinyt antaaa korvauksesta perusteltua ratkaisua!

12. Tässä blogissa on puhuttu usein tuomareiden ammattietiikasta ja hyvästä tuomarintavasta. Väljät säännöstöt, joista jatkokäsittelylupajärjestelmä on oivallinen esimerkki, antavat välinpitämättömille tuomareille mahdollisuuden tulkita lakia mielensä mukaan ja keventää omaa työtään tavalla, joka saattaa vaarantaa ihmisten eli tässä tapauksessa muutoksenhakijoiden oikeusturvan kohtalokkaalla tavalla.

13. Helsingin hovoikeuden presidentillä olisi syytä valvoa jäsenistönsä lainkäyttöä hieman tarkemmin ja "tukistaa" ko. kokoonpanoa kahdessa suhteessa. Ensinnäkin jatkokäsittelylupaa koskevien säännösten oikeassa tulkinnassa ja toiseksi Henkilövahinkoasioiden neuvottelukunnan suositusten merkityksen suhteen. Kyseiset suositukset eivät toki ehdottomasti sido tuomioistunta, mutta niiden ohittaminen kokonaan tuomion perusteluissa osoittaa kyllä melkoisen leväperäistä suhtautumista oikeuslähteiden käyttöön.

14. Vai olisiko sitten niin, että hovioikeuden kyseinen kokoonpano on ohittanut neuvottelukunnan suositukset aivan tarkoituksellisesti? Toimiihan Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä monien muiden sivutoimiensa ohella myös kyseisen neuvottelukunnan puheenjohtajana.