791. KKO 2013:77. Näytön arviointi lapsen pahoinpitelyjutussa. Selvitystaakka

1. Aika usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen - siis anna valituslupaa - tai tekisi niin vain erittäin harvoin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:77 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20 ja KKO 2013:27.

2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli  todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä  ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.

3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.

4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta. 

KKO 2013:77

5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän  menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.

6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta. 

7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?

8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet.  Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.

9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.

10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?

11. Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selvitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.

12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa  Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä  selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.

13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.

14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti  tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.

15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.