1. Tuomaripäivä, jota olen jo parissa edellisessä jutussa sivunnut, sitten tuli ja meni. Liitto sai vihdoin ja viimein - juuri päivän alkajaisksi, muttei yhtään aikaisemmin - julki kotisivuillaan päivän ohjelman, siis aivan viime tipassa. Ei siis ole mikään ihme, että kun tiedottaminen on taso on olematonta, tuomaripäivä ei ole herättänyt mediassa juuri minkäänlaista kiinnostusta eikä ylittänyt uutiskynnnystä.
2. Päivillä, oikeastaan siis päivässä, pidetyistä puheista on julkisuuteen päässyt toistaiseksi vain KKO:n presidentti Pauliine Koskelon puhe, joka oli ohjelman mukaan "KKO:n tervehdys" tuomareille. Koskelo puhui taas tiukkaan sävyyn, eli kysymyksessä oli puhe, joka ei ollut lystikäs ja jolle ei varmaan yhtään myös naurettu, ainakaan lystikkyyden takia.
3. Kun tämä juttu on niin sanotusti jatkuvatäydenteinen, voivat lukijat alkaa halutessaan kommentoida Koskelon puhetta, joka löytyy linkistä http://www.kko.fi/59875.htm. Minä jatkan samalla tämän jutun kirjoittamista pikku hiljaa, jottei synny mitään suurempaa stressiä, viikonlopun viettoon tähtäävien askareiden lomassa.
4. Koskelon puheessa oli minusta sekä hyvää että huonoa "kamaa". Ensin hyvät puolet tai uutiset. Niihin kuuluu Koskelon jälleen kerran esille ottama epäkohta, joka aiheutuu siitä, että meillä Suomessa, toisin kuin kaikissa muissa Pohjoismaissa (myös Islannissa) tuomioistuimien keskushallinto kuuluu yhä edelleen tiukasti poliittiselle hallintoelimelle eli oikeusministeriölle. Tämä on tietenkin tuomioistuinten riippumattoman aseman kannalta mitä räikein epäkohta ja kauneusvirhe! Mutta siitä aiheutuu, kuten Koskelo selosti, myös käytännössä suurta haittaa, sillä oikeusministeriön johdolla tuomioistuinten kehittämistyö on pysähtynyt. Kuten Koskelo totesi, esimerkiksi henkilöstön koulutus ja monet muut tuomioistuinten toiminnan ja oikeusurvan laadun kehittämiseen liittyvät tukitehtävät ovat jääneet oikeusministeriön johdolla toimittaessa huonolle hoidolle.
5. Ovatko KKO ja KHO edelleen keskenään eri mieltä siitä, miten tuomioistuinten keskushallinto tulisi jatkossa järjestää? Kaikkihan me muistamme, että KHO:n edellinen presidentti Pekka Hallberg, joka oli oto. myös hallitus- ja toimeenpanovallan paljon käyttämä asiantuntija ja edusmies ("renki"), vastusti hyvin tiukasti tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä pois oikeusministeriöltä. Mahtaako KHO:n nykyinen presidentti Pekka Vihervuori olla samoilla linjoilla Hallbergin kanssa? Ylimpien tuomioistuinten pitäisi kyllä ehdottomasti päästä asiasta yksimielisyyteen, sillä muuten tuomioistuinlaitoksen kehittäminen ei jatkossakaan tule onnistumaan tyydyttävällä tavalla. Muutama vuosi sitten kaikkien hovioikeuksien presidentit esittivät yhteisesti valtioneuvostolle tuomioistuinten keskushallinnon uudistamista, mutta ehdotuksella ei ole ollut minkäänlaista tehoa ja vaikutusta. Juhla- ja tervehdyspuheiden ja vastaavien "motkotusten" sijasta ylimpien oikeuksien presidenttien olisi jo korkea aika siirtyä sanoista tekoihin eli tehdä ja julkistaa näyttävästi virallinen ehdotus sanotusta uudistuksesta.
6. Huomasin nyt tässä vaiheessa, että myös KHO:n presidentti Pekka Vihervuoren tuomaripäivässä pitämä tervehdyspuhe on ilmestynyt KHO:n kotisivuille. Se ei löytynyt kohdasta "ajankohtaista", kuten olisi tietenkin odottanut, vaan puhe on ikään kuin "piilotettu" osastooon "organisaatio" ja siellä kohtaan "presidentin puheet". Tässä suhteessa KHO:ssa jatketaan jo Pekka Hallbergin aikana aloitetulla linjalla. Vihervuoren puhe löytyy tästä.
7. Minun edellä odottamani Vihervuoren kannanotto Koskelon omassa puheessaan mainitsemaan ja nyt siis aiempaa painokkaammin esiintuomaan tuomioistuinten keskushallintouudistukseen, löytyy Vihervuoren puheen lopusta. Se on kyllä aika odotettu, mutta tuottaa samalla pahan pettymyksen, sillä Vihervuoren lausumasta ilmenee, että KHO ja KKO ovat mainitusta kysymyksestä yhä edelleen jyrkästi eri mieltä keskenään! Vihervuori on selvästi edeltäjänsä Pekka Hallbergin "miehiä" eli hän ei kannata keskushallinnon siirtämistä pois oikeusministeriön hoidosta.
8. Vihervuori ei näe, kuten ei nähnyt Hallbergaan, minkäänlaista ongelmaa tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta siinä, että läpipoliittinen elin eli toimeenpanovaltaa edustava ministeriö johtaa ja valvoo riippumattomien tuomioistuinten hallintoa, jolloin se voi samalla käytännössä tietenkin puuttua välillisesti myös tuomioistuinten lainkäyttöön. Vihervuori julistaa teksitiään tässä kohdin alleviivaten näin:
Mutta kyseenalaistan sellaisen opinkappaleen, että mikä tahansa uusi hallintoyksikkö oikeusministeriön ja tuomioistuinten välissä lisäisi tuomioistuinten itsenäisyyttä. Saattaa käydäkin aivan päinvastoin. Mitään todellisia riippumattomuusongelmia ei suomalaisessa nykymallissa ole.
9. Kuten tiedämme, klassisessa taiteessa oikeuden "sokea" jumalatar Justitia esiintyy aina liina silmillään. Ei olisi kuitenkaan uskonut, että tällaisia tosiasioille täydellisen sokeita oikeuden "ylipappeja" tapaa vielä nykyaikanakin ja vieläpä kaikkein korkeimmissa sfääreissä! Mutta kaipa tämä on nyt syytä kaikkien vihdoin ja viimein uskoa: hallintolainkäyttö on hallinnon jatke ja se haluaa yhä edelleen kulkea toimeenpanovallan talutusnuorassa myös tuomioistuinhallinnossa.
10. Luultavasti Vihervuoren ja KHO:n innokkuus pystellä myös jatkossa oikeusministeriön talutusnuorassa johtuu osin varmaankin siitä, että hallintolainkyttö on pärjännyt resurssien jaossa yleistä lainkäyttöä paljon paremmin, mikä on luonnollisesti kiinni osin myös ministeriön suopeudesta. Koskelon mukaan yleisten tuomioistuinten palkkamenojen kasvu vuodesta 2005 vuoteen 2011 on ollut vain kuuden prosentin tasolla, kun taas hallintotuomioistuimissa palkkamenot ovat saman ajanjakson kuluessa kasvaneet lähes neljänneksen. Mutta toisaalta Koskelon ja yleisen lainkäytön ei pitäisi valittaa, sillä ovathan hallintoasioiden määrät olleet koko ajan tasaisessa kasvussa, kun taas yleisiin tuomioistuimiin saapuneiden asioiden määrässä on ollut jopa laskua useana vuotena. Kun siviivili- ja rikosprosessia on jatkuvasti eli vuodesta toiseen vain "kevennetty" keväntämisen perään, eli asioita on siirretty pääkäsittelystä kirjalliseen menettelyyn ja sovitteluun ja hovioikeudessa on otettu käyttöön ties mitä seulonta- tai valituslupajärjestelyjä, niin ei kai kukaan voi reaalisesti edes odottaa saati vaatia, että yleisten tuomioistuinten henkilöresursseja pitäisi silti kasvattaa rutkasti.
11. KKO:n Koskelo motkottaa nyt siitä, että myös hallintolainkäyttöä pitäisi "keventää" vastaavalla tavalla kuin on tapahtunut riita- ja rikosasioidenkin käsittelyn kohdalla. Koskelo sanoo näin:
Meillä on syntynyt tässä omituinen tilanne jopa perustuslakivaliokunnan tulkintoja myöten. Minusta on vaikea nähdä perusteita asetelmalle, jossa kansallisen perustuslain edellyttämät oikeusturvatakeet muutoksenhaun suhteen ovat hallintoasioissa tiukempia kuin riita- ja rikosasioissa. Kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaanhan vaatimukset ovat ankarimmat rikosasioissa, eivät hallintoasioissa. Etenkin oikeudenhoidon voimavarojen niukentuessa entisestään on outoa, että kansallisesti tilanne olisi päinvastainen. Liikkumavaraa tulee ottaa käyttöön kauttaaltaan ja nykyistä tasapainoisemmin.
12. Luultavasti Koskelo haluaisi, että KHO:ssa tulisi käyttöön samankaltainen yleinen valituslupajärjestelmä, joka on ollut KKO:ssa käytössä jo reilut 30 vuotta. Mutta, kuten Vihervuori toteaa omassaa puheenvuorossaan, KHO ei ole ensisijaisesti prejudikaattituomioistuin (kuten KKO), eli tässä kohdin on selvä ero. Hallintoprosessissa ei ole väliasteeen tuomioistuinta eli "hallinto-hovioikeutta" ennen KHO:een pääsyä, mikä myös on otettava huomioon. Minusta KHO:ssa on tässä kohdin ajateltu asioita ja oikeuteen ja oikeuksiin pääsyä oikeusturvaa hakevan ihmisen kannalta, kun sen sijaan Koskelon edustama kanta pitää silmällä lähinnä vain rakenteita ja ylioikeuksien asiamäärien pakkoon eli lainsäädäntöön perustuvaa tapahtuvaa vähentämistä ja valitusoikeuden tosiasiallista kaventamista. Nyt kuitenkin myös Vihervuori kaipaa valituslupajärjestelmän piirin kuuluvien asiaryhmien laajentamista samoin kuin pakollisen oikaisuvaatimuksen käyttöön ottamista hallinnon sisällä.
13. Presidentti Koskelo puhuu paljon ja mielellään erilaisten rakenteiden uudistamisesta. Mutta yhteen todella pahaan ja järkyttävän typerään rakennetta koskevaan epäkohtaan hän ei jostakin syystä ota koskaan esille. Kysymys on asiasta, jonka Markku Arponen ehti jo omassa kommentissaan ottaa esille, eli puhtaasti perintää koskevien asioiden, siis selvien ja täysin riidattomien velkomusasioiden roikottamisesta yhä edelleen täysin tarpeettomasti käräjäoikeuksissa. Tässä ei ole mitään järkeä, sillä nuo asiat, joita on lukumääräisesti aivan hirmuinen määrä, mitä pikavippiasiat ovat vielä roimasti kavattaneet, voitaisiin ohjata Ruotsin mallin mukaisesti täytäntönpanoviranomaiselle ja sitä myöten suoraan ulosottoon.
14. Suomen "kahden luukun" käytäntö perintäasioissa aiheuttaa vain velallisille ja tuomioistuinlaitokselle ylimääräisiä ja tarpeettomia lisäkustannuksia; kenenkään oikeusturva ei kärsisi minkään vertaa, jos mainittuja asioita ei enää jatkossa kierrätettäisi ulosottoon aivan turhaan käräjäoikeuksien kautta. Nykyjärjestelmästä hyötyvät vain perintätoimistot, etenkin suuret sellaiset. Vasta muutama kuukausi sitten saatiin vihdoin ja viimein - kun olin ensi "itkenyt" asiaa 2-3 vuotta blogissani (ks. esim. blogit 488/5.10.2011 ja 581/11.4.2012) - voimaan uudistus, jolla noissa pertintäasioissa velallisen maksettavaksi käräjäoikeudessa tuomittavien oikeudenkäyntikulujen taksoja alennettiin, mutta ei kuitenkaan läheskään tarpeeksi; ks. Oikeusministeriön päätös 29.6.2012/425.
15. Marku Arposen johtama tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti vuonna 2003 (KM 2003:2 s. 146-149) selvien ja riidattomien velmomusasioiden siirtämistä ulosottomlaitokselle. Komitea lausui näin:
Riidattomissa saatavissa on kysymys saatavien perinnästä, joka jo asian luonteen vuoksi kuuluu ulosottolaitokselle. Itse maksuvelvollisuus on useimmiten selvä ja velan maksamatta jättäminen johtuu velallisen maksukyvyttömyydestä tai -haluttomuudesta. Sekä velallisen että velkojan oikeusturva voitaisiin riidatonta saatavissa koskevissa asioissa toteuttaa käräjäoikeuden sijasta yhtä hyvin myös ulosottolaitoksessa. Riidatonta saatavaa koskevien asioiden siirtäminen ulosottolaitokselle parantaisi sekä velallisen että velkojan asemaa, sillä perinnästä aiheutuvat kustannukset vähenisivät, perintäjärjestelmä yksinkertaistuisi ja perintäprosessi nopeutuisi. Sanottu siirto selkeyttäisi käräjäoikeuksien tehtäväkuvaa ja parantaisi niiden mahdollisuuksia keskittyä ydintehtävänä olevaan oikeusriitojen ja konfliktien ratkaisemiseen ja tähän liittyvän perustoiminnan kehittämiseen.
16. Olen pohtinut asiaa blogijutussa 131/30.7.2009 (Miksi perintäasioita ei siirretä tuomioistuimilta ulosottolaitokselle?). En ryhdy tässä toistamaan itseäni, mutta viittaan tuon kirjoituksen osalta erityisesti kohtiin 25-32, joissa olen kertonut, miten korkein oikeus ja Perimistoimistojen Liitto vastustivat uudistusta. Korkein oikeus käsitteli tätä tärkeää asiaa vain kolmen jäsenen tynkäkokoonpanossa, jonka puheenjohtajana oli juuri presidentti Koskelo; jaoston muisitiota ei ole julkaistu KKO:n kotisivuilla. Voidaan sanoa, että mainittu tärkeä rakenneuudistus vuonna 2006 kaatui juuri KKO:n ja perintätoimistojen vastustukseen; perintätoimistot, ja vain ne, hyötyvät edelleen käytössä olevasta täysin typerästä "kahden luukun" jäjestelmästä.
17. Mainittuja perintäasioita, jotka siis kuormittavat tarpeettomasti käräjäoikeuksia ja aiheuttavat lisäkustannuksia, on todella paljon. Vuonna 2011 käräjäoikeuksiin tilastoitiin saapuneen kaikkiaan noin 400 000 siviiliasiaa (tarkka määrä oli 398 996). Näistä todellisia riita-asioita, joissa siis asianosaisten kesken oli todella riitaa, oli kuitenkin vain 12 420 asiaa.Turvaamistoimiasioita saapui käräjäoikeuksiin 276 kappaletta ja maaoikeusasioita 630, eli näitä ns. laajoja ja todella riitaisia siviiliasioita oli kaikkiaan 13 326 kappaletta. Insolvenssiasioita (yrityssaneerausasiat, konkurssiasiat, ulosottovalitukset ja yksityishenkilön velkajärjestelyasiat) oli yhteensä 9 535 ja hakemusasoita, jotka on siis myös tilastoitu siviiliasioiksi (esimerkiksi avioeroasiat) oli vuonna 2011 yhteensä 36 333.
Mainitut tilastotiedot ilmenevät asiakirjasta "Yleisten tuomioistuinten ja työtuomioistuimen toimintakertomus 2011", ks. erityisesti liite 13.
18. Nämä edellä mainitut siviiliasiat tekevät yhteensä vasta 59 494 asiaa. Mutta mistä sitten koostuu siviiliasioiden huikean suuri loppuosa eli 339 502 asiaa? Kyllä, oikein arvattu, ne ovat juuri näitä selviä ja riidattomia velkomus- eli perintäasioita, joita mainitussa tuomioistuintilastossa kutsutaan nimellä summaariset riita-asiat. Siis asioita, joiden käsitely käräjäoikeudessa on itse asiassa täysin turhaa, koska niissä ei ole asianosaisten välillä minkäänlaista riita, vaan kyse on todellakin vain saatavan perinnästä. Kaikista siviiliasioiksi luokitelluista asioita näitä perintäasioita on siis 85 prosenttia! Maksamattomien pikavippien suuren lukumäärän takia perintäasioiden määrä kasvoi vuonna 2011 peräti 12 prosenttia edellisvuodesta.
19. Presidentti Koskelo sanoo, että oikeudenhoidossa olisi syytä siirtyä Paasikiven linjalle, jonka mukaan tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Hyvä on! Milloin siis Koskelo tunnustaa, että selvien ja riidattomien velkomusasioiden kierrättäminen käräjäoikeuden kautta on täysin turha toimenpide, joka vain kuormittaa tarpeettomasti käräjäoikeuksia ja aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia velallisille ja valtiolle?
20. Toivotan Paasikiven linjalle tässsä kohdin tervetulleeksi myös oikeusministeriön oikeushallinto-osaston johtavat virkamiehet. Viittaan tämänkin virkamiesjohdon osalta siihen, mitä presidentti Koskelo lausui VTV:n ylimmän johdon seminaarissa 24.9. virkamiesmoraalista ja siitä, että virkamiehet eivät saa olla vain poliittisten päättäjien "käskyläisiä", vaan heidän tulisi olla aktiivisia ja älykkäitä toimijoita, jatkaen näin:
Fiksu poliittinen päätöksenteko edellyttää kuitenkin asiantuntevaa pohjatyötä. Poliittinen taso voi toimia hyvin vain sen varassa, että virkatyö tuottaa laadukasta perustaa poliittisen harkinnan tueksi. Virkakunnan tulee edustaa asiantuntijuutta, jonka pohjalle poliittinen taso voi rakentaa. Asiantuntijuus ei voi olla passiivista tai reaktiivista, vaan sen pitää olla aktiivista ja aloitteellista. Tilanne, jossa virkamiehet odottelevat toiminnalleen poliittista ohjausta samalla kun ministeri puolestaan odottelee virkakunnalta syötteitä voidakseen antaa poliittista ohjausta, synnyttää pattitilanteen, joka tuottaa heikkoa politiikkaa ja ruokkii pysähtyneisyyttä. Pysähtyneisyys on kuitenkin viimeinen asia, johon meillä on nykyoloissa varaa.
21. Koskelo antaa ymmärtää, että hänen edustamansa ja ajamansa asiat ja uudistukset edustavat "oikeusturvarationalismia". Hänen ja KKO:n linja, jonka mukaan selvät ja riidattomat velkomusasiat pitää edelleen kierrättää käräjäoikeuksien kautta, vaikka se on täysin tarpeetonta ja minusta suorastaan ääliömäistä, ei kyllä minusta edusta lainkaan rationaalista oikeusajattelua! Vertailun vuoksi todettakoon, että nykyään sakkopäätöksiä antavat lukumääräisesti ylivoimaisesti eniten, ei tuomioistuin, vaan poliisi (rikesakko) ja syyttäjä (rangaistusmääräykset), ja että rangaistusmääräysmenettelyssä tuomittavat sakot voivat nousta todella suuriin rahamääriin. Tämä on on oikein, jos kerran sakotettava on myöntänyt ja tunnustanut tekonsa, sillä tuolloin asian vieminen oikeuteen olisi tarpeetonta. Mutta auta armias, jos pikavippivellallinen jättää 50 euron suuruisen vippinsä maksamatta, sillä siitä ei ilman oikeudenkäyntiä selvitäkään! Tuollainen asia on Koskelon edustaman rationalismin mukaan syytä ehdottomasti vahvistuttaa ensin käräjäoikeudessa, jolloin siitä annetaan juhlallisesti "yksipuolinen tuomio", minkä jälkeen vasta velkoja voi kiikutta saman asian ulosottoon. Käsittämätöntä, minusta tuollainen ajattelu ei edusta oikeusturvaratíonalismia, vaan oikeusturvaidiotismia! Mutta ehkä osaselitys on siinä, että Koskelo on aikaisemmin virkamiehenä toimiessaan tehnyt läheistä yhteistyötä suuren perintätoimiston omistajan kanssa.
22. Oikeusrationalismin vastakohdaksi ja "viholliseksi" Koskelo nosti puheessaan "oikeusturvapopulismin", jota hän mollaa kahdessa eri kohdassa. Hänen muukaansa yksi oikeusturvapopulismin myyteistä on, että muutoksenhaussa lupajärjestelmä heikentää oikeusturvaa; Koskelon mielestä asia on päin vastoin. Koskelolla on mielessään etenkin vuoden 2011 alussa hovioikeuksissa voimaan tullut JKL-järjestelmä, jossa on kyse siitä, että eräissä lain mukaan vähäisimmiksi katsotuissa asioissa valittaja saa asian hovioikeudessa tutkituksi vain, jos hovioikeus myötää sanotun jatkokäsittelyluvan (JKL).
23. Puhun vain omasta puolestani ja totean, että minä en ole vastustanut jyrkästi sen enempää mainittua JKL-järjestelmää kuin sitä edeltänyttä ja lyhytaikaiseksi jäänyttä seulontamenettelyäkään. Olen vain todennut sen tosiasan (siis Paasikiven linjan mukaan "tunnustanut tosiasiat"), että erilaisilla valituslupajärjestelmillä on omat hyvät, mutta toisaalta myös huonot puolensa. Juttujen karsimisella esimerkiksi hovioikeuden täystutkintaisesta menettelystä saavutetaan toki se etu, että hovioikeus voi keskittyä paremmin tutkimaan "vaativimpia asioita," kun sen ei tarvitse tutkia "selviä" tai ainakin selvältä näyttäviä asioita kokonaan uudelleen. Mutta tämän kääntöpuolena on tietenkin se, että osa niistä asioista, joiden pitäisi läpäistä lupakynnys, jää aina syystä tai toisesta vaille valituslupaa, jolloin käräjäoikeuden mahdollisesti väärä tuomio jää voimaan. Tämäkin tosiasia olisi Paasikiven linjalla oleiltaessa toki syytä myöntää, mutta tätä Koskelo ei tee, vaan tuntuu oikein kiihtyvän moittiessaan nykyjärjestelmää siitä, että jopa jopa kaikenkarvaisia ja mitättömiä pahoinpitelyjuttujakin joudutaan tutkimaan kahdessa eri instanssissa!
24. Huomaa, että Koskelolla itsellään on omakohtaista tuomarikokemusta ainoastaan korkeimmasta oikeudesta, ei kahdesta alemmasta instanssista. Kuten olen aikaisemmin kertonut, Suomessa vuoden 2011 alusta voimaan tullut JKL-järjestelmä on valittajan oikeusturvan kannalta paljon ankarampi kuin Ruotsissa paria vuotta aiemmin käyttöön otettu vastaavanlainen systeemi (prövningstillstånd), eli meillä valitusluvan saannin edellytykset ovat tiukemmalla kuin Ruotsissa. Pitäisi toki hoksata, että kun hovioikeudella on valta myöntää tai evätä valituslupa ja tämä tapahtuu aina ilman minkäänlaisia asiaperusteluja (!), hovioikeuksille syntyy houkutus käyttää JKL-järjestelmää vastoin laissa säädettyä tarkoitusta eli oman työmääränsä sääntelyyn.
25. Edellä mainitussa vuotta 2011 koskevassa tuomioistuinten toimintakertomuksessa todetaankin, että hovioikeuksien käytäntö JKL-lupia myönnettäessä vaihtelee yllättävän paljon. KKO on myöntänyt JKL-asioissa todella runsaasti valituslupia, eli vuoden aikana kaiketi lähes parikymmentä valitulupaa, mikä kertoo, että asianosaiset hakevat valituslupaa hovioikeuksein kielteisiin JKL-päätöksiin varsin usein ja että hovoikeuksien käytäntö on epäyhtenäinen. Harmillista on, että em. toimintakertomuksessa 2011 ei jostakin syystä esitetä tästä mitään tarkempia lukuja. JKL-lupapäätöksiä koskevissa ennakkopäätöksissään KKO noin puolessa tapauksissa päätynyt sihen, että hovioikeuden olisi tullut myöntää JKL-lupa; viimeksi näin on tapahtunut tällä viikolla annetussa ennakkopäätöksessä KKO 2012:83.
26. Vuoden 2011 alusta voimaan tullut JKL-järjestelmä on siis ehtinyt olla voimassa vasta reilut puolitoista vuotta. Tähän nähden on hämmästytttää ja suorastaan merkillistä, että nyt jo joillakin tahoilla on alettu puhua ja kaavailla, että ko. järjestelmää pitäisi yhä vain kiristää! Näille suunnitelmille, jotka minusta eivät ole lainkaan järkeviä ja rationaalisia, Koskelo näyttää puheessaan vihreää valoa. Hän tuntuu haikailevan erityisesti sitä, että näytön perusteella tehtäviä valituksia tulisi karsia nykyistä vielä enemmän hovioikeuden täystutkinnasta. Näin siitä huolimatta, että meillä on jo nyt tässäkin suhteessa valittajan ja hänen oikeusturvansa kannalta tiukempi laki kuin Ruotsissa.
27. Antakaa nyt, hyvät ihmiset ministeriössä, hovoikeuksissa ja KKO:ssa, vasta 1,5 vuotta voimassa olleen lainsäädännön olla edes muutaman vuoden voimassa sellaisenaan, jotta voidaan nähdä, mihin suuntaan tilanne kehittyy! Eihän tällaisessa hirmuisen tempoilevassa ja sinne tänne päättömästi riuhtovassa lainsäädännössä ole mitään järkeä! Tuomioistuinten toimintakertomuksesta vuodelta 2011 ilmenee, että hovioikeuksiin saapuneiden asioiden määrä laskee vuosi vuodelta, mikä kertoo tietenkin siitä, että seulonta- ja nyt käytössä oleva JKL-järjestelmä ovat toimneet tässä suhteessa aivan odotetulla tavalla. Miksi sitä pitäisi siis jälleen ryhtyä muuttamaan? Vuodesta 2002 vuoteen 2011 hovioikeuksieen saapuneiden asioiden määrä on alentunut peräti 21 prosentilla. Myös hovioikeuksien käsittelyajat ovat lyhentyneet tuntuvasti, sillä nykyisin reilusti yli puolet valituksista saadaan ratkaistuksi hovioikeuksissa puolessa vuodessa tai nopeammin. Myös tämä on erittäin tuntuva parannus.
28. Hovioikeudessa olisi Koskelon mukaan syytä siirtyä ruotsalaistyyppiseen prosessiin, jossa henkilötodistelu taltioidaan käräjäoikeudessa ja hovioikeus nojautuu ensisijaisesti näihin taltiointeihin. Tämä ns. videopääkäsittely ei ole käytännössä aivan noin ykinkertainen, mutta sanottu uudistus olisi kuitenkin erittäin tarpellinen myös meillä. Ruotsissa vuonna 2008 toteutettu uudistus oli mahdollisuus ottaa Suomessa pohdinnan ja selvityksen kohteeksi jo muutama vuosi sitten, jolloin valmistetiin vuoden 2011 alusta voimaan tullutta hovioikeusuudistusta.
29. Mutta minkäänlaista kesksustelu ei syntynyt, vaan oikeusimisteriö ja lainvalmistelijat päättivät päin vastoin tarkoituksellisesti pimittää koko Ruotsin mallin suomalaisilta päättäjiltä. Presidentti Koskelon "oman miehen" eli oikeusneuvos Kari Kitusen johtama, oikeusministeri Tuija Braxin asettama ministeriön työryhmä (OM 2008:3), jossa hovioikeudet olivat hyvin edustettuna, ei pohtinut sanallakaan ruotsalaisen järjestelmän käyttöön ottamista Suomessa! Kitusen työryhmän perusteella annetussa hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp) puolestaan on ohitettu muutoksenhakuoikeutta toiseen oikeusasteeseen koskeva oikeusvertailu kokonaan, mikä on erittäin poikkeuksellista. Tarkoitus oli selvä: Ruotsin hovioikeuksissa käyttöön otetusta videopääkäsittelystä haluttiin vaieta kokonaan, jotteivät lausunnonantajat ja myöhemmin kansanedustajat vain saisi tietää ruotsalaisesta uudistuksesta mitään; tämäkö nyt on sitä paljon puhuttua hallinnon "avoimuutta"? Itse toki ehdotin omassa lausunnossani, että myös meillä kokeiltaisiin mainittua ruotsalaista mallia ja esitin tähän hyvät perustelut. Kukaan muu noin 40 lausunnonantajista, mukana mm. KKO ja kaikki hovioikeudet, oikeuskansleri, oikeusasiamies jne., ei sen sijaan ottanut asiaa edes puheeksi! Tämä johtui varmaan siitä, että oikeusneuvos Kitusen työryhmä oi, saamansa toimeksiannon mukaisesti, vaiennut koko asiasta.
30. Kummallista! Suomessa valitetaan ja vaikeroidaan jatkuvasti, että hovioikeudet joutuvat toimittamaan pääkäsittelyjä turhaan; itse en ole koskaan tällaiseen marinaan ja narinaan yhtynyt, koska tiedän, että siinä ei ole perää. Mutta sitten kun olisi tarjolla todella tehokas keino, jolla hovioikeuden pääkäsittelyjen määrää saataisiin oikeusturvaa vaarantamatta vähennetyksi, OM, KKO, hovioikeudet, lausunnonantajat ja hallitus eivät edes mainitse sitä puhumatakaan siitä, että uudistusta alettaisiin vakavasti selvittää! Miksi näin? Vastaus on se, että meillä halutaan valita pääkäsittelyjen määrän supistamiskeinoksi lakiin otettavat säännökset, joilla näyttökysymystä koskevaa valitusoikeutta rajoitetaan ja annetaan hovioikeudelle nykyistä vielä vapaammat kädet torjua pääkäsittelyn pitämistä koskevia pyyntöjä. Jokaisen lakimiehen pitäisi toki ymmärtää, että näillä OM:n ja hallituksen tarjoamilla keinoilla asianosaisten oikeusturva ei suinkaan parane vaan päinvastoin heikkenee. Ruotsalaiset sen sijaan ymmärsivät tämän eivätkä siksi halunneet rajoittaa valitusoikeutta hovioikeuteen näyttökysymyksen osalta, vaan kehittivät keinon eli juuri ko. videpääkäsittelyn, jolla melkoinen osa hovioikeuden pääkäsittelyistä voidaan oikeusturvaa vaarantamatta korvata.
(jatkuu)
