692. Kuopion hallinto-oikeus: EIT:n tuomio menee KHO:n plenumratkaisun edelle

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) poikkesi viime vuoden syyskussa antamassaan päätöksessä (KHO 2012:75) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kannasta potilaan tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevassa asiassa.  

2. EIT katsoi  3.7.2012 antamassaan tuomiossa X v. Suomi, että koska X:n pakkohoidon jatkamisesta päätettäessä ei ollut varattu tilaisuutta ulkopuolisen lääketieteellisen selvityksen hankkimiseen, asiassa oli rikottu Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) henkilökohtaista vapautta koskevan 5 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

3. EIT:n päätös saattoi asianomaiset suomalaiset viranomaiset tietynlaiseen ahdinkoon, sillä edellyttihän päätös Suomelta selvää käytännön muutosta vastaavanlaisissa tapauksissa. Hätiin huudettiin KHO:ta, joka tavallaan "hallinnon jatkena" on tottunut viranomaisten ja yleensä hallitusvallan apuun aiemminkin rientämään, jos "yleinen etu" tätä vaatii.

4. KHO:ssa tuli sopivasti esille vastaavanlainen tapaus, jossa pakkohoitoon määrätty Y oli valittanut KHO:een samanlaisesta asiasta kuin X aiemmin EIT:een. KHO päätti nujertaa EIT:n kannan ja tässä tarkoituksessa tuomioistuimen presidentti Pekka Vihervuori määräsi Y:n tapauksen käsiteltäväksi reilut 20 jäsentä koostuvassa täysistunnossa eli plenumissa. Ja niinhän siinä sitten kävi kuin oli alun perin suunniteltukin: KHO nuiji 13.9.2012 antamallaan yksimielisellä päätöksellään EIT:n päätöksen maanrakoon ja arvosteli EIT:tä siitä, että ratkaisussa ei olisi huomioitu kaikkia hienoja oikeusturvatakeita, joita suomalainen järjrestelmä (muka) asiassa tarjoaisi.

5. Tartuin KHO:n sanottuun plenumpäätökseen tuoreeltaan blogissani 635/15.9.2012  ja kritisoin siinä (aika voimallisesti) päätöksen perusteluja ja lopputulosta.

6. KHO:n päätös tukenaan Suomen valtio kiirehti vaatimaan EIT:n 3.7.2012 tekemän jaostoratkaisun tutkimista  tuomioistuimen vahvennetussa kokoonpanossa (Grand Chamber). Tämän vaatimuksen EIT:n ao. jaosto kuitenkin 23.11.2012 torjui, jolloin siis mainittu heinäkuussa tehty tuomio jäi voimaan. Ks. tästä blogia 672/25.11.2012.

7. Tämän jälkeen oli mielenkiintoista nähdä, kumpaa kantaa, EIT:n vaiko KHO:n, suomalaiset hallinto-oikeudet tulisivat jatkossa noudattamaan. Väliin ehti Sosiaali- ja terveysministeriö, joka 17.12.2012 antamissaan päätöksissä ohjeisti kuntia, sairaanhoitopiirejä, valtion mielisairaaloita ja aluehallintoviranomaisia tahdosta riippumattomaan hoitoon liittyviä päätöksiä tehtäessä. Selvää kuitenkin oli, että näin merkittävää asiaa ja tulkintakysymystä ei voida jättää hallintoviranomaisen ohjeistuksen varaan, vaan asiassa tulee saada tuomioistuimen ratkaisu.

8. Kuopion hallinto-oikeus, jonka ylituomarina toimii hallintolainkäytön arvostettu asiantuntija Veijo Tarukannel, oli jo ennen KHO:n 13.9.2012 antamaa päätöstä asettunut ko. asiassa EIT:n kannalle. Päätöksessään 21.8.2012 (12/0521/7) hallinto-oikeus nimittäin katsoi, että ulkopuolisen lääkärin lausunnon puuttuminen oli kyseisessä asiassa merkittävä puute, minkä vuoksi hallinto-oikeus kumosi sille alistetun päätöksen. Tälle samalle kannalle Kuopion hallinto-oikeus on asettunut myös kahdessa muussa eli 22.11.2012 (12/0714/7) ja 5.12.201 (12/0759/7) antamassaan päätöksessä. 

9. Viime viikolla eli 18.1.2013 Kuopion hallinto-oikeus antoi täysisitunnossaan ylituomari Veijo Tarukanteleen johdolla yksimielisen ja laajasti perustellun päätöksen, jolla mainittu kanta edelleen vahvistetaan (diaarinumero 01878/12/6202).  Myös tässä tapauksessa potilaan tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevan päätöksen oli tehnyt psykiatrisen sairalaan (Niuvanniemen sairaalan) ylilääkäri hankittuaan lausunnon ainoastaan saman sairaalan toiselta lääkäriltä. Koska hoidon jatkamisesta päätettäessä ei ollut varattu tilaisuutta ulkopuolisen lääketieteellisen selvityksen hankkimiseen, hallinto-oikeus jätti alistuksen vahvistamatta ja palautti asian kyseisen sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaavan lääkärin käsiteltäväksi.

http://www.oikeus.fi/60881.htm

10. Hallinto-oikeuden päätös on seikkaperäisesti ja pro et contra -metodin edellyttämällä tavalla monipuolisesti perusteltu. Hallinto-oikeuden ratkaisu eroaa edukseen KHO:n ratkaisusta 2012:75, sillä vm. päätöksessä on perinteiseen suomalaiskansalliseen tyyliin keskitytty lähinnä vain etukäteen valittua lopputulosta tukevien syiden ja perusteiden esille tuomiseen. Kuopion hallinto-oikeuden päätöksessä oikeuskysymyksiä tarkastellaan erikseen sekä kansainvälisten säädösten ja EIT:n lukuisten ratkaisujen ja niistä tehdyn analyysin että kansallisten säädösten ja kansallisten tuomioistuinten tulkintaratkaisujen valossa. EIT:n ratkaisujen sitovuutta ja asemaa ja yleensä tapaukseen liittyviä valtiosääntöoikeudellisia koskevia kysymyksiä pohditaan hallinto-oikeuden perusteluissa muun muassa oikeuskirjallisuuden kannaottojen valossa ansiokkaalla tavalla.

11. Loppujen lopuksi ratkaisu kallistuu EIT:n ja hallinto-oikeuden omaksumalle kannalle yksinkertaisesti siksi, että vaikka hallinnossa eli sairaalassa tehty hoitopäätös alistetaan viran puolesta hallinto-oikeuteen, jossa  asian käsittelyyn osallistuu asiantuntijajäsenenä psykiatriaan perehtynyt laillistettu lääkäri, järjestely ei voi kuitenkaan korvata ulkopuolisen lääkärin lausunnon puuttumista päätöstä sairaalassa tehtäessä. Hallinto-oikeuden asiantuntijalääkäri tekee hoitopäätöksen jälkeisessä alistusmenettelyssä arvionsa potilaan terveystilasta asiakirja-aineiston perusteella, mikä ei korvaa potilaan välitöntä tutkimista. 

12. Kun ihmiseen voidaan kohdistaa pakkohoitomenettelyssä toimenpide, jolla hänen vapautensa riistetään, tulee lainsäädännön ja lainkäytön taata myös tässä tapauksessa asianmukaiset takeet mielivaltaa vastaan. Alistusmenettely ja psykiatrin kuuluminen hallinto-oikeuden kokoonpanoon eivät riitä, jos ihmisen vapaus on jo riistetty sairaalassa tehdyllä hallintopäätöksellä, joka mahdollistaa mielivallan. Tässä ei ole tarkoitus väittää, että päätöksenteko olisi käytännössä tosiasiassa mielivaltaista, mutta tämä ei ole relevantti seikka; mielivallan mahdollisuus on pyrittävä eliminoimaan tehokkaalla tavalla ja päätöksenteon tulee olla objektiivista ja näyttää sellaiselta myös ulospäin. Käytännössä pakkohoitopäätökset muuttuvat hallinto-oikeudessa puhtaasti lääketietellisellä perusteella vain aniharvoin. Mistä tämä kertoo? Siitä, että pakkohoitopätökset ovat yleensä aina "oikeita", vai siitä, että päätöksen muuttaminen hallinto-oikeudessa on käytännössä hankalaa tai suorastaan mahdotonta?

13. No niin, alkaa näyttää siltä, että tämäkin asia saadaan pikku hiljaa reilaan!