660. KKO 2012:83; jatkokäsittelylupa hovioikeudessa

1. Nyt kun vaalit ovat onnellisesti ohitse, voimme sukeltaa välillä ennakkopäätösten aina niin kiehtovaan ja kylmän viileää harkintaa edellyttävään maailmaan. Ottakaamme tässä ikään kuin alkupaloiksi esille vaikkapa tapaus KKO 2012:83, joka koskee jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä hovioikeudessa, kas tässä. Jatkokäsittelylupaa koskevista tapauksista on ollut blogissa puhetta aiemminkin.

2. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 5 §:n mukaan riita-asiassa tarvitaan jatkokäsittelylupa, jos käräjäoikeuden ratkaisu on asianosaiselle vastainen vain saamisen osalta, ja valituskirjelmässä esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen välinen erotus (häviöarvo) ei ole yli 10 000 euroa. Oikeudenkäyntikuluja ja vaatimukselle laskettavaa korkoa ei oteta huomioon häviöarvon määrää laskettaessa.

3. Lainkohdassa tarkoitetuissa niin sanotuissa rahamäärältään vähäisemmissä riita-asioissa valittajat tarvitsevat siis ensin hovioikeuden asian suppean käsittelyn jälkeen myöntämän jatkokäsittelyluvan (JKL), jotta hovoikeus voi ottaa asian varsinaiseen tutkintaansa (täystutkinta). Jos hovioikeus ei myönnä sanottua lupaa, asian käsittely hovioikeudessa päättyy ja käräjäoikeuden tuomio jää voimaan. Mainittu häviöarvo on nostettu laissa todella korkealle, sillä rahamärältään 10 000 euron suuruista riitaa ei voida sanoa vähäiseksi, jos asiaa tarkastellaan tavallisen yksityishenkilön kannalta. Lainsäätäjän valinta säätää sanotun suuruinen häviöarvo asian tutkimisen edellytykseksi asettaa muutoksenhakijat tietenkin sangen eriarvoiseen asemaan.

4. Ne perusteet, joilla lupa on myönnettävä, mainitaan oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentissa. Sen mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos:
1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta;
2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä;
3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa; tai
4) luvan myöntämiseen on muu painava syy.

5. Ratkaisussa KKO 2012:83 selostetussa tapauksessa A oli käräjäoikeudessa tuomittu nuorena henkilönä tehdystä pahoinpitelystä sakkorangaistukseen ja velvoitettu suorittamaan vahingonkorvauksena Kelalle 4 891 euroa korkoineen ja asianomistaja X:lle sairaalakuluista 210 euroa, työansion menetyksestä 1 950 euroa ja kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta 3 000 euroa eli vahingonkorvauksia yhteensä 10 051 euroa. 

6. A valitti hoviokeuteen ainoastaan mainittujen vahingonkorvausten osalta. Tällöin on  kysymyksessä riita-asia, eli myös tässä tapauksessa sovelletaan jatkokäsittelyluvan myöntämista riita-asiassa koskevia OK 25a:5:n säännöksiä. A vaati valituksessaan, että kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta tuomittu korvaus alennetaan 2 800 euroon esittäen samalla vahingonkorvauksen sovittelua koskevan muutosvaatimuksen.

7. Asiassa oli ongelmallista ensinnäkin se, tarvitsiko A jatkokäsittelyluvan vai ei.  Jos asianosainen esittää samassa jutussa useita vaatimuksia, valittaja ei tarvitse jatkokäsittelylupaa, jos eri vaatimusten yhteenlaskettu häviöarvo on yli 10 000 euroa. 
Hovioikeus, ratkaisuselosteen mukaan ilman erityisiä perusteluja, katsoi, että A tarvitsi luvan. Korkein oikeus päätyi samaan johtopäätökseen. Asian esittelijä oli kuitenkin toisella kannalla.

8. En ryhdy yksityiskohtaisesti käymään korkeimman oikeuden ja esittelijän perusteluja läpi. Muodollisesti katsoen näyttää siltä, että korkeimman oikeuden ratkaisu on oikea, jos pidetään silmällä ainoastaan häviöarvon määrittämisen laskentatapaa. Juridiikka ei ole kuitenkaan matematiikkaa. Kiperissä ja tulkinnanvaraisissa tapauksissa huomioon tulisi ottaa sekä lainsäätäjän että lain eli tässä tapauksessa koko lupajärjestelmän tarkoitus (ratio legis).

9. Tähän nähden voidaan kummastella sitä, että korkein oikeus ei ole kiinnittänyt perusteluissaan minkäänlaista huomiota esittelijän esille ottamiin näkökohtiin. Esittelijä Petteri Mikkola kirjoittaa mietinnössään:

- Vaikka jatkokäsittelylupajärjestelmän säätämisellä ei sinänsä ole rajoitettu oikeutta hakea muutosta käräjäoikeuden tuomioon, sillä on vaikutusta muutoksenhakemuksen tutkimismenettelyn perusteellisuuteen. Tällaista muutoksenhakuun vaikuttavaa säännöstöä on perusteltua tulkita suppeasti ja viime kädessä muutoksenhakijalle myönteisesti. Jos jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltuvuus asiaan on epäselvä, valituksen käsittelyä on siten syytä suoraan jatkaa oikeudenkäymiskaaren 26 luvussa säädetyllä tavalla. Jos jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltuvuus asiaan on epäselvä muutosvaatimusten puutteellisuuden vuoksi, hovioikeuden on tarvittaessa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 3 §:n mukaisesti täydennytettävä valitusta tältä osin.

10. Esittelijä on aivan oikeassa todetessaan, että JKL-järjestelmä vaikuttaa asianosaisen muutoksenhakuoikeuteen välillisesti niin, että jos lupaa ei myönnetä, asiaa ei viedä perusteelliseen tutkintaan (täystutkinta). Tätä ongelmaa olen itsekin painottanut, mutta "viralliset tahot" eli etuneässä oikeusministeriö, korkein oikeus ja hovoikeudet eivät ole halunneet tätä näkemystä noteerata. Jos niin olisi tehty, koko JKL-järjestelmä olisi sattanut herättää eduskunnassa vastusta. Oli siis tarkoituksenmukaista pimittää ongelma päättäjiltä ja kaunistella asiaa niin, että myös JKL-järjestelmän piiriin kuuluvissa  asioissa asianosaisilla olisi  tismalleen samanlainen valitusoikeus kuin normaalistikin. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että korkein oikeus on halunnut myös tässä tapauksessa sivuuttaa sanotun näkökohdan kokonaan.

11. Esittelijän johtopäätös, jonka mukaan ko. lainkohtaa on järkevää tulkita suppeasti ja viime kädessä siis valittajalle myönteisesti, on oikea - myös tästä pisteet esittelijälle! Tähän kannanottoon saadaan selkeää tukea myös lainvalmistelutöistä - esittelijä olisi toki voinut viitata mietinnössään niihin -  eli tarkemmin sanottuna hovioikeusuudistusta koskevasta hallituksen esityksestä (HE 105/2009 vp) s. 53, jossa lausutaan näin: 

- Jos on epäselvää, kuuluko valitus lainkaan jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan piiriin, tulisi asiassa myöntää lupa. Luvan myöntäminen asiassa, jossa lupaa ei mahdol- lisesti olisi tarvittu, ei olisi menettelyvirhe. Valitusasian käsitteleminen oikeudenkäy- miskaaren 26 luvun mukaisessa menettelyssä ei voisi vaarantaa asianosaisten oikeusturvaa eikä myöskään olla seikka, jonka voitaisiin katsoa vaikuttaneen jutun lopputulokseen siten kuin tuomiovirhekantelua koskevassa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 4 kohdassa on säädetty. Hovioikeus ei siten menettelisi virheellisesti silloinkaan, kun se tutkisi suoraan asian, joka kuuluisi lupajärjestelmän piiriin. - Tätä näkemystä olen itsekin korostanut.

12. Hieman aikaisemmin mainitussa hallituksen esityksessä sanotaan vielä näin (s. 53): 

- Lupajärjestelmän tavoitteiden mukaista ei olisi se, että häviöarvon selvittäminen olisi käytännössä vaikeampaa kuin valituksen ratkaiseminen. Jollei häviöarvo olisi käräjäoikeuden ratkaisun ja valituskirjelmän perusteella vaikeuksitta laskettavissa, olisi järjestelmän toimivuuden kannalta suositeltavaa, että lupa rajatapauksissa myönnetään. Tällaisissa tilanteissa voisi myös olla perusteltua pyytää valittajan vastapuolelta vastaus ennen lupapäätöksen tekemistä.

13. Minusta ratkaisun KKO 2012:83 anti on - yllättävää kyllä -  juuri siinä, mitkä seikat korkein oikeus on päätöksensä perusteluissa sivuuttanut! Korkein oikeus on ohittanut perusteluissaan pro et contra -perustelumetodin ja soveltanut kylmästi häviöarvon matemaatista laskemista tarkoittavaa "hiusten halkomis" -metodia. Korkein oikeus on pitänyt silmällä ja tuonut perusteluissan esiiin ainoastaan sellaisia seikkoja, jotka tukevat sen valitsemaa lopputulosta, mutta sivuuttanut tyystin esittelijän esiin nostamat contra-seikat ja perusteet. Huomionarvoista on lisäksi se, että vaikka korkein oikeus normaalisti aina nojautuu perusteluissaan tiukasti - jopa liian tiukasti - lain esitöihin - näin ole tehty tässä tapauksessa, sillä korkeimman oikeuden perusteluissa ei mainita ko. osin (JKL:n tarve) halaistua sanaa hallituksen esityksessä mainitusta tulkintasäännöstä tai muistakaan seikoista. Paha juttu, sillä tämä osoittaa, miten yksipuoliseen ja vastanäkökohdat sivuuttavaan argumentaatioon ratkaisu perustuu.

14. Korkein oikeus on hieman paikannut tylyä kannanottoaan ratkaisemalla asian niin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa painavan syyn perusteella. Tässä kohdin lain esityöt ovat nyt kelvanneet korkeimalle oikeudelle. Minusta on ilman muuta selvää, että mainitunlaisessa tapauksessa JKL tulee myöntää. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, millä perusteilla hovoikeus oli kuitenkin päättänyt evätä luvan. Tätä emme voi tietää, koska käytäntö, jonka korkein oikeus on ilman perusteluja hyväksynyt, on se, että hovioikeuden ei tarvitse perustella lupapäätöksiään millään tavalla. On toki nurinkurista ja asianmukaisen lainkäytännön vastaista menettelyä, että valittajan on mentävä korkeimpaan oikeuteen asti saadakseen tietää, mitkä ovat ne perusteet, joiden nojalla hänen lupahakemuksensa on hovoikeudessa hylätty. Mutta suomalainen lainkäyttö nyt vain on joskus näin typerällä tolalla!

15. Kun hovioikeuksien ei tarvitse perustella lupapäätöksiään, työllistävät JKL-asiat korkeinta oikeutta. JKL-järjestelmä on ollut voimassa vuoden 2011 alusta, ja tänä aikana korkeimpaan oikeuteen on tehty hovioikeuksien luvan epäämispäätöksistä todennäköisesti jo satoja valituslupahakemuksia ja valituksia; tilastotietoja tästä ei ole kuitenkaan julkaistu. Korkein oikeus on myöntänyt tähän mennessä jo lähes parikymmentä valituslupaa siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää lupa tai kuuluuko asia JKL:n soveltamisalan piiriin. Tähän mennessä eli vuoden 2012 aikana KKO on julkaissut ennakkopäätöksinä JKL:n soveltamisesta jo kahdeksan ennakkopäätöstä, eli JKL-asiat kuuluvat korkeimman oikeuden suurimpiin asiaryhmiin. Ks. ratkaisut KKO  2012:25, 26, 27, 28, 31, 33, 44 ja nyt siis KKO 2012:83.

16. JKL-asiat työllistävät siis korkeinta oikeutta melkoisesti. Mainituissa asioissa annettujen ennakkopäätösten prejudikaattiarvoa voidaan kuitenkin pitää melko vähäisenä.
Jos ennakkopäätössten prejudikaaatiarvoa arvioidaan asteikolla 1-5, sijoittuvat korkeimman oikeuden JKL-asioissa antamat ennakkopäätökset suurimmaksi osaksi kohtaan 1. Jos hovioikeuksilla olisi velvollisuus perustella JKL-ratkaisuja, vähenisivät  näissä asioissa korkeimpaan oikeuteen tehtävät valituslupahakemukset ja valitukset tuntuvasti, jolloin  korkeimmalta oikeudelta säästyisi aikaa todella merkittävien asioiden esille ottamiseen ja ratkaisemiseen.

596. Mistä Kouvolan hovioikeuden heroiinijutussa ja poliisin vinkkimiehen tuomiossa todella oli kysymys?

Mä oon vinkkimies...
1. Olen kertonut  otsikossa mainitusta jutusta ja Kouvolan hovioikeuden siitä antamasta tuomiosta blogissa nro 594/13.5.2012.

2. Korkeimman oikeuden (KKO) viestintäpäällikkö Pia Sive on välittänyt eilen julkisuuteen seuraavan sisältöisen tiedotteen:

"Tiedote 16.5.2012 - Julkisuudessa esillä olleessa ns. heroiinijutussa ei ollut kysymys rikoksen anteeksi antamisesta.

Julkisuudessa on herättänyt keskustelua Kouvolan hovioikeuden vuonna 2002 antama tuomio, jolla viestimissä olleiden tietojen mukaan olisi annettu anteeksi kilon heroiinierän hallussapito. Edelleen on kerrottu, että salaiseksi määrätyssä tuomiossa anteeksiannon perusteena olisi syyttäjän korkeimmalle oikeudelle (KKO) toimittaman valituslupahakemuksen mukaan ollut se, että vastaaja toimi poliisin ns. vinkkimiehenä.

Asiassa toimitetussa oikeudenkäynnissä ei ole ollut kysymys siitä, että hovioikeus olisi ”antanut anteeksi” rikoksen. Syytteen mukaan vastaajaa oli syytetty siitä, että hän olisi laittomasti myyntitarkoituksessa pitänyt hallussaan huume-erää. Käräjä- ja hovioikeus olivat asiassa esitetyn aineiston ja todistelun perusteella arvioineet näyttöä siitä, oliko hallussapito tapahtunut syytteessä esitetyn mukaisesti laittomasti myyntitarkoituksessa. Molemmissa oikeusasteissa syyte hylättiin, koska näytön arvioinnissa päädyttiin siihen, ettei kyseisen tapauksen olosuhteissa syytteen teonkuvaus ollut täyttynyt.

KKO ei ottanut vuonna 2002 asiaa valituslupahakemuksen perusteella uudelleen käsiteltäväkseen.
Valituslupaharkinnassa on aina kysymys siitä, täyttyykö jokin laissa säädetyistä edellytyksistä luvan myöntämiseksi. Harkinnassa on merkitystä muun muassa sillä, soveltuuko käsiteltävänä oleva yksittäistapaus ennakkopäätöksen pohjaksi. Esimerkiksi silloin, kun asian ratkaisu on vahvasti kiinni tapauskohtaisesta näytön arvioinnista, näin ei useinkaan ole. Kielteinen valitusluparatkaisu ei merkitse KKO:n kannanottoa hovioikeuden tuomioon, joka jää voimaan.

Tämän kaltaisessa tapauksessa, jossa hovioikeuden tuomio on perustunut syytteen teonkuvausta koskevan näytön arviointiin, hovioikeuden tuomio ei ole ennakkopäätösluonteinen, kuten ei myöskään KKO:n päätös olla tutkimatta asiaa uudelleen".

3. Minulla on kuitenkin hieman erilainen käsitys siitä, mistä mainitussa jutussa ja Kouvolan hovioikeuden  antamassa tuomiossa oli kysymys. Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot on julistettu salaisiksi, mutta julkisuudessa on kerrottu jutun syyttäjän KKO:lle tekemästä valituslupahakemuksesta ja valituksesta; tämä asiakirja ei lehtitietojen mukaan ole salassa pidettävä ja sen sisällöstä on joka tapauksessa kerrottu monissa tiedotusvälineissä. Minulla on tuon asiakirjan kopio hallussani.

4. Valituslupahakemuksessaan kihlakunnansyyttäjä  Sirpa Laakso on esittänyt mm.,

- että Kouvolan hovioikeus oli hylännyt syytteen pitämällä J:n menettelyä perusteluissa selostetuissa olosuhteissa ja J:n toiminnan tarkoitus huomioon ottaen "anteeksiannettavana ja rankaisemattomana;"
- että  hovioikeuden mukaan J, joka on kertonut toimineensa yhteistyössä poliisin kanssa huumausainerikosten paljastamiseksi, "ei olisi pitänyt ko. heroiinia hallussaan rikollisessa tarkoituksessa".

5. Hovioikeus näyttäisi siten perustaneen ainakin osin ratkaisunsa siihen, kuten syyttäjä Laakso ilmaisee asian vielä uudelleen valitusta koskevassa osiossaan, että "J:n teko on ilmeisen anteeksiannettava ja rankaisematon." Tähän nähden viestintäpäällikkö Siven väite, jonka mukaan "heroiinijutussa ei ollut kysymys rikoksen anteeksi antamisesta", ei näyttäsi ainakaan sellaisenaan pitävän paikkaansa.

6. Hovioikeuden tuomion perustelut näyttäisivät syyttäjä Sirpa Laakson valituksen perusteella olevan hieman sekavat. Yhtäältä hovioikeus puhuu siitä, että J:n ei olisi näytetty pitäneen heroiinia hallussaan myyntitarkoituksessa tai muuten laittomasti. Toisaalta hovioikeus kuitenkin vetoaa myös teon anteeksiannettavuuteen, koska J oli tehnyt yhteistyötä polisin kanssa.

7. Hovioikeuden tuomiossa näyttää käyneen niin kuin tuomioistuimissa tahtoo varsin usein tällaisissa tapauksissa käyvän: perusteluissa sekoitetaan ("sotketaan") keskenään faktat eli se, mitä jutussa on näytetty tai jääneen näyttämättä,  toisaalta taas se, konstituoiko sinänsä selvitetyksi katsottu tapahtumainkulku ja syytetyn menettely rikoksen vai ei. Jos perusteluissa sanotaan, että "syytetyn ei ole näytetty syyllistyneen  rikokseen", ei tällä lausumalla tarkoiteta todellisuudessa epäselvyyttä näytöstä ja sen riittävyydestä, vaan sitä, että sinänsä selvitettyä tapahtumainkulku ja teko ei rikoslain mukaan käsitä rikosta.

8. Itse asiassa tapauksen faktapuolesta eli näytöstä ei näyttäisin Kouvolan tapauksessa olleen  epäselvyyttä. Kysymys on ilmeisesti ollut lähinnä siitä, voidaanko J:n katsoa pitäneen heroiinieriä hallussaan myyntitarkoituksessa. Kyse on siis teon subjektiivisen puolen tunnusmerkistön täyttymisestä, jota on arvioitu jutussa sinänsä selvitettyjen riidattomien faktojen perusteella. Kun näin on, niin minusta ei voida sanoa, että jutussa ja tuomiossa on ollut kyse (yksinomaan) näytöstä ja sen riittävyydestä, vaan ensi sijassa siitä, miten syytetyn menettelyä on rikosoikeudellisesti arvioitava. Kysymys on siis ollut lähinnä oikeuskysymyksestä eli lain soveltamisesta.

9. Mutta se, että jutussa olisi ollut kyse "ainoastaan" näytöstä, niin kuin KKO:n tiedotteessa väitetään, ei suinkaan merkitse sitä, ettei tapauksella olisi ennakkopäätösarvoa eikä asiassa voitaisi, kuten KKO:n tiedotteessa annetaan ymmärtää, myöntää valituslupaa. Näytön arvioinnissa (todistusharkinnassa) on nimittäin erotettava kaksi eri vaihetta: 1) kysymys siitä, mitä jutussa on näytetty tai jäänyt näyttämättä, ja 2) kysymys siitä, ylittyykö todistelun perusteella näyttö- eli tuomitsemiskynnys eli onko esitetty näyttö riittävä, jotta syyte voitaisiin hyväksyä. Jälkimmäinen vaihe on luonteeltaan, ei näyttöä, vaan lain soveltamista koskeva ongelma ja kysymys, siis oikeuskysymys. Kysymys näytön riittävyydestä kelpaa siten erinomaisen hyvin valitusluvan myöntämisen perusteeksi.

10. Vaikka KKO:n edellä mainitussa tiedotteessa annetaan jostakin syystä toisenlainen kuva, niin tosiasiassa KKO myöntää vuosittain keskimäärin ainakin parissa tai kolmessa tapauksessa valitusluvan nimenomaan (ja yksinomaan) näytön arvioimiseksi. Ryhtymättä "kaivelemaan" tässä sanotunlaisia tapauksia tarkemmin esiin, mainitsen tässä oivallisina esimerkkeinä kaksi aivan lähiaikoina eli vain pari kuukautta sitten myönnettyä kaksi valituslupaa (VL):


VL 2012:46. Tappo. Todistelu: Kysymys näytön arvioinnista tappoa koskevassa asiassa.

VL 2012:47. Murha. Todistelu: Kysymys näytön arvioinnista henkirikosta koskevassa asiassa.

11. Siis parin kolmen viimeksi kuluneen kuukauden aikana kaksi (2) peräkkäistä valituslupaa nimenomaan "vain" näytön arvioimisen perusteella! Minusta tämä kyllä kumoaa vastaansanomattomasti KKO:n tiedotteessa annetun kuvan siitä, että valituslupaa ei voitaisi myöntää pelkästään näytön arvioimista varten.

12. Nyt syntynyt "soppa,"joka alkoi Helsingin Sanomien uutisoinnista, olisi vältetty kokonaan, jolle hovioikeus olisi julistanut jutun asiakirja-aineistoa ja tuomiotaan salaiseksi 20 vuoden ajaksi. On selvää, että kun hovioikeuden tuomion perusteluista ei ole saatavissa eksaktia tietoa, tuomiosta ja siitä, millä perusteella hovioikeus on asian ratkaissut, voidaan esittää erilaisia tulkintoja. Epäselvyyksien ehkäisemiseksi hovioikeuden olisi tullut julkaista ko. merkittävästä ratkaisustaan asianmukainen julkinen tiedote. Tapaus olisi minusta kelvannut erinomaisen hyvin valitusluvan myöntämisen perusteeksi. Itse asiassa olisi ollut todella tärkeätä saada asiassa KKO:n ennakkopäätös. Mutta KKO päätti toisin ja hautasi jutun; nyt se kuitenkin putkahti tällä tavalla "ylös kuolleista."

13. Korkein oikeus ja hovioikeus eivät voi moittia tiedotusvälineitä tai tapauksen kommentaattoreita. Syntynyt sotku on tuomioistuinten itse aiheuttama.

552. Taas ennakkopäätös, jonka perustelut eivät vakuuta (KKO 2012:29)

1. Korkein oikeus antoi tänään ennakkopäätökseksi tarkoitetun tuomion siitä, vastasiko maanrakennustyön teettäjä naapurikiinteistölle työstä aiheutuneesta ympäristövahingosta (KKO 2012:29)

2. Se, että kysymyksessä on tulevaa oikeuskäytäntöä ohjaamaan tarkoitettu ennakkopäätös (prejudikaatti) ilmenee siitä, että korkein oikeus julkaisee ratkaisusta laaditun selosteen ennakkopäätöksenä verkkosivuillaan. Internetissä ennakkopäätökset julkaistaan myös Finlex-palvelussa. Myöhemmin ennakkopäätökset julkaistaan vielä painettuina vuosikirjassa. Jos esimerkiksi edellä mainittua ratkaisua ei olisi pidetty korkeimmassa oikeudessa ennakkopäätöksenä, siitä olisi julkaistu Finlexissä (osastossa "Muita ratkaisuja") vain parin kolmen rivin pituinen ilmoitus siitä, millaisesta asiasta ratkaisussa on ollut kysymys.

3. Ennakkopäätökset, joilla siis tarkoitetaan yksinomaan ylimpien oikeusasteiden itsensä prejudikaateiksi luokittelemia ratkaisuja, eivät ole juridisesti (muodollisesti) alempia tuomioistuimia sitovia, mutta käytännössä niillä on varsin suurin tosiasiallinen vaikutus eli prejudikaateissa omaksuttuja oikeus- tai ratkaisuohjeita seurataan vastaavanlaisia tapauksia myöhemmin ratkaistaessa. Tuomarit ovat velvollisia tuntemaan ennakkopäätökset - eivät kyllä käytännössä läheskään aina tunne edes kaikkein keskeisimpiä ennakkopäätöksiä - ja perustelemaan kantansa, jos se poikkeaa jostakin ennakkopäätöksessä omaksutusta oikeusohjeesta. Prejudikaattien tosiasiallinen sitovuus edellyttää kuitenkin sitä, että niiden perustelut ovat riittävät seikkaperäiset, asianmukaiset ja ymmärrettävät

4. Ko. tapauksessa Sääksmäen seurakunta teetti kesällä 2006 hautausmaan laajentamiseen liittyviä maanrakennustöitä itsenäisellä urakoitsijalla. Urakoitsija suoritti seurakunnan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti kaivuu-, maansiirto- ja kuljetustöitä, joiden yhteydessä maamassoja on ollut läjitettynä hautausmaan laajennusalueelle. Urakoitsijan tekemien töiden johdosta Kari ja Liisa N:n ja Oy L:n omistamalle, hautausmaata vastapäätä sijaitsevalle kiinteistölle kulkeutui pölyä, joka vahingoitti kiinteistöllä olevan hirsirakennuksen rakenteita ja sisätiloja. Kantajien korvausvaatimusten yhteismäärä oli noin 80 000 euroa.

5. Toijalan käräjäoikeus, jonka vuonna 2009 antaman tuomion Turun hovioikeus vuonna 2010 pysytti, hyväksyi kanteen perusteet ja velvoitti seurakunnan suorittamaan kantajille korvausta yhteensä noin 14 000 euroa. Korkein oikeus sitä vastoin päätyi tiukan äänestyksen (3-2) jälkeen siihen, että kantajana ollut seurakunta ei ollut ankarassa vastuussa kyseisestä ympäristövahingosta ja hylkäsi kanteen

6. Ratkaisevana ja ratkaistavana pointtina asiassa oli kysymys siitä, oliko seurakunnalla ympäristövahinkolain (YVL) 7 §:n mukainen niin sanottu ankara vahingonkorvausvastuu naapurikiinteistöllä olevalle rakennukselle aiheutuneesta ympäristövahingosta. YVL 7 §:n 1 momentin mukaan toiminnanharjoittaja vastaa toiminnasta johtuvasta ympäristövahingosta tuottamuksestaan (huolimattomuudestaan) riippumatta. Tältä osin YVL poikkeaa olennaisesti tuottamusvastuulle rakentuvasta vahingonkorvauslaista.

7. Ankara vastuu liittyy yleensä tilanteisiin, joissa vahingon aiheuttaja määrää toiminnan rakenteet ja myös turvallisuustason ja vahingonkärsijällä puolestaan ei ole mahdollisuutta määritellä toimintoja tai sen rakenteita tai vaikuttaa niihin. Ankaran vastuun omaksumisen tavoitteena on vahingonkärsijän suojaaminen. Vahinkoa kärsineen on nimittäin usein vaikea esittää näyttöä oman osaamisensa ja toimintapiirinsä ulkopuolella tapahtuneesta tuottamuksesta. Jo vanhassa vuonna 1920 säädetyssä naapuruussuhdelaissa (NaapSL, 20/1920) omaksuttiin ankara vastuu, joten sen säätäminen YVL:ssa ei tuonut periaatteellisesti lainsäädäntöön uutta, koska osa lain piiriin kuuluvista vahingoista kuului jo aiemmin ankaran vastuun piiriin. YVL:ssa on laajennettu merkittävästi lain piiriin kuuluvien vahinkotilanteiden lukumäärää.

8. Korvausvelvollinen toiminnanharjoittaja on yleensä helposti määriteltävissä, mutta toisinaan vastuullisen osoittaminen saattaa YVL 1 §:n 1 momentissa mainitusta ns. aluesidonnaisuuden vaatimuksesta johtuen olla vaikeaa. Ankaran vastuun tilanteessa "vahingon johtuminen" voi tarkoittaa, että toiminta-alueella toimintaa harjoittavan vastuun piiriin kuuluvat myös sellaiset ympäristövahingot, joita tämä ei ole itse suoranaisesti aiheuttanut, mutta jotka liittyvät sen toimintaan. Käytännössä toiminnanharjoittajan vastuu on isännänvastuunomaista vastuuta kattaen vastuun myös toimista, joita jopa itsenäisessä asemassa olevat sivulliset suorittavat varsinaisen toiminnanharjoittajan luvalla tai tieten.

9. Ratkaisusta KKO 2012:29 selostetussa asiassa kysymys oli tapauksesta, jossa hautausmaan ylläpitäjä on urakkasopimuksen perusteella teettänyt alueen laajentamiseen liittyvän maanrakennustyön urakkasopimuksen perusteella itsenäisellä yrittäjällä. Korkeimman oikeuden enemmistö on katsonut, että seurakuntaa ei työn teettäjänä voitu pitää YVL 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuna toiminnan harjoittajana eikä sitä myöskään voitu rinnastaa mainitun pykälän 2 momentissa tarkoitettuun vahinkoa aiheuttaneen toiminnan harjoittajaan. Enemmistö perusteli kantaansa muun muassa sillä, että työn suorittanut urakoitsija ei ollut epäitsenäisessä suhteessa seurakuntaan eikä seurakunnalla ollut urakoitsijaan tai työn toteuttamistapaan nähden erityistä määräysvaltaa.

10. Tapaus on laadultaan sellainen, ettei siinä ole ilmeisesti olemassa tai "löydettävissä" yhtä ehdottomasti oikeata ratkaisua, vaan sekä enemmistön että vähemmistön omaksumia kantoja voidaan perustella eri seikoilla. Tällöin on järkevää menetellä, kuten oikeusneuvos Välimäen votumista ilmenee, siten, että kummankin vaihtoehdon tueksi esitettäviä seikkoja ja niiden painoarvoja punnitaan keskenään. Kysymyksessä on pro et contra -tyyppisestä argumentoinnissa, jolloin tuomion perusteluissa tuodaan, kuten molempien vähemmistöön jääneiden jäsenten lausunnoissa on tehty, avoimesti esiin sekä kanteen hyväksymistä että sen hylkäämistä puoltavat seikat ja argumentit.

11. Minusta KKO:n vähemmistön pro et contra -perustelutapa saa lukijan vakuuttuneeksi ja hyväksymään kannoton, jonka mukaan seurakunta on ankarassa vastuussa sanotusta ympäristövahingosta. Ainakin minua vähemmistön perustelut vakuuttavat. Pro et contra -metodi, jota olen suositellut kirjoissani, perustuu loogikko Chaim Perelmanin lanseeraamaan, uudeksi retoriikaksi kutsuttuun päättelymalliin ja Aulis Aarnion sen pohjalta edelleen kehittämään argumentaatioteoriaan eli rationaalisen perustelun teoriaan.

12. Miksi sitten korkeimman enemmistön perustelut eivät vakuuta? Juuri siksi, että niissä on sivuutettu kokonaan pro et contra -metodin mukainen perustelemistapa. Enemmistö kertoo lyhyesti vain ne perusteet, jotka tukevat sen valitsemaa lopputulosta, mutta vaikenee tyystin sellaista seikoista ja perusteista, jotka puhuvat sanottua lopputulosta vastaan. Enemmistön perustelutapa ei ole rationaalinen, vaan toteava ja käskevä. Enemmistö perustaa ratkaisunsa ensi sijassa auktoriteettiin, eli siihen, että asia on niin, koska tuomioistuin niin sanoo, ja tässä tapauksessa me olemme tuomioistuin. Enemmistön perusteluissa ei ole sijaa dialogille tai pohdinnalle.

13. Vähemmistön jäsenet selostavat votumeissaan lainsäädännön ohella laajasti muita oikeuslähteitä eli YVL:n esitöitä ja vertailevat YVL:n ao. säännöksiä ja käsitteitä ympäristönsuojelulain (YSL) säännöksiin ja terminologiaan. Sen sijaan enemmistön votumissa sivuutetaan lain esityöt ja niiden merkitys samoin kuin analogiavertailu tyystin! Enemmistö ei ole myöskään kiinnittänyt riittävästi huomiota YVL:ssa omaksutun ankaran vastuun sääntelyn tarkoitukseen eli ratio legikseen. Tämä ei vakuuta lukijaa, vaan saa hänet kenties jopa ajattelemaan, että enemmistö on tehnyt näin on tarkoituksella, jottei lukija pääsisi asiasta jyvälle ja ko. muiden oikeuslähteiden jäljille. Syntyy vaikutelma, ettei enemmistö ole oikein itsekään vakuuttunut kannanottonsa oikeellisuudesta, sillä mitä muutakaan syytä enemmistöllä olisi vaieta kokonaan valitsemaansa ratkaisuvaihtoehtoa vastaan puhuvista seikoista? Syntyy epäily, että enemmistön kanta ei kenties perustukaan, kuten vanhassa OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa sanottiin, "syihin ja lakiin", vaan mielivaltaan. Niin tai näin, joka tapauksessa enemmistön kannan laillisuutta ja oikeellisuutta voidaan vahvoin perustein epäillä virheelliseksi.

14. Ratkaisu KKO 2012:29 muistuttaa eräissä suhteissa korkeimman oikeuden tämän vuoden ensimmäistä ennakkopäätöstä eli ratkaisua KKO 2012:1. Olen kommentoinut myös tuota ratkaisua blogissa numero 530/18.1.2012; blogissa numero 531/19.1.2012 olen pohtinut sitä, oliko KKO:n puheenjohtajana toiminut oikeusneuvos jutussa kenties esteellinen. Molempien ratkaisujen perustelut ovat samantyyliset, eli eivät kovinkaan keskustelevat, vaan luonteeltaan toteavat ja auktoritatiiviset; pro et contra -metodi puuttuu molempien ratkaisujen perusteluista. Yhteistä tapauksille on myös se, että niissä molemmissa korkeimman oikeuden jaoston puheenjohtajana on toiminut sama tuomari eli oikeusneuvos Mikko Tulokas.

15. Molemmissa em. ratkaisuissa näyttäisi ilmenevän samanlainen jäykkä oikeuspoliittinen perusasennoituminen, eli tarkemmin sanottuna pyrkimys rajoittaa sopimuskumppanin vastuuta tämän oman sopijapuolen eli kolmannen virheellisestä toiminnasta. Oikeudenmukaisempaa kuitenkin on, että vastuu olisi puheena olevalta osin samanlaista kuin edellä kohdassa 8 mainittu isännänvastuu eli työnantajan vastuu omien työntekijöiden toimista. Isännänvastuu perustuu muun muassa siihen, että työnantajan tulee valita työntekijänsä huolellisesti. Jos siis "isäntä" valitsee työmaalleen huonoa ja ammattitaidotonta väkeä, joka aiheuttaa vahinkoa ulkopuolisille, hän joutuu vahingonkorvausvastuuseen, eli valinnan seuraukset realisoituvat myös tässä muodossa.

16. Myös ratkaisussa KKO 2012:29 selostetussa tapauksessa on ilmeisesti tapahtunut niin, että maanrakennusurakoitsijan hommassa on mennyt jotain pieleen, mistä sitten on aiheutunut kerrottu vahinko kantajien kiinteistölle. Urakan isännän eli seurakunnan vastuu ulkopuoliselle aiheutuneesta vahingosta on tuottamuksesta riippumatonta vastuuta eikä tätä vastuuta voida pätevästi kiertää, kuten KKO:n vähemmistö on todennut, toiminnan ulkoistamisella tai muilla vastaavilla sopimus- tai muilla järjestelyillä.

17. Kuten edellä sanoin, ennakkopäätökseksi tarkoitetun tuomion prejudikaattiarvo riippuu siitä, hyväksytäänkö ratkaisu eli saavatko tuomion perustelut lukijan ja laajemman auditorion vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Olen edellä lausunut oman käsitykseni ratkaisun KKO 2012:29 prejudikaattiarvosta. Tarvetta olisi toki laajemmallekin keskustelulle, joten olkaapa hyvät, sana on vapaa!

495. Korkeimmalta oikeudelta ennakkopäätös selvässä asiassa (KKO 2011:81)

1. Korkeimpaan oikeuteen saapuu vuosittain noin 2 000 - 2 500 asiaa. KKO:n toimintakertomuksen 2010 mukaan viime vuonna saapuneista asioista 36 prosenttia oli riita- ja 41 prosenttia rikosasioita. Valituslupahakemuksista, joissa siis on kysymys hovioikeuden toisena oikeusasteena antamista ratkaisuista, vajaat 1 300 eli 55 prosenttia koski siviiliasioita ja runsaat 1 000 eli 45 prosenttia rikosasioita. Korkeimpaan oikeuteen valitetaan myös vakuutusoikeuden tietyistä ratkaisuista ja sinne tehdään myös tuomionpurkua ja kanteluja koskevia hakemuksia.

2. Korkein oikeus antoi vuonna 2010 yhteensä 162 valituslupaa, joista 56 prosenttia koski siviili-asioita ja 44 prosenttia rikosasioita. Samana vuonna tai aiemmin valitusluvan saaneissa asioissa korkein oikeus antoi 141 asiaratkaisua. Kaiken kaikkiaan korkein oikeus antoi vuonna 184 asiaratkaisua. Vuosikertomuksen mukaan KKO:ssa toimitettujen suullisten käsittelyjen määrä oli "edeltäneitä vuosia selvästi suurempi." Jostakin syystä kertomuksessa ei kuitenkaan ilmoiteta suullisten käsittelyjen lukumäärää.

3. Vuonna 2010 korkein oikeus antoi siis kaikkiaan 162 valituslupaa. Kun lupahakemuksia tehtiin samana vuonna noin 2 300, korkein oikeus myönsi valitusluvan vuonna 2010 siis vain noin 7,5 %:ssa hakemuksista. Rikosasioissa, joissa tehtiin vuonna 2010 yhteensä 1 027 valituslupahakemusta, myönnettiin 71 valituslupaa, mikä tekee hieman alle 7 % mainituista hakemuksista. Varsinaisissa riita-asioissa tehtiin 982 valituslupahakemusta ja myönnettiin 63 valituslupaa.

3a. Minusta on hieman merkillistä, että vaikka korkein oikeus myönsi vuonna 2010 kaikkiaan 162 valituslupaa eli siis yhtä monessa asiassa, näistä ennakkopäätöksinä julkaistiin ainoastaan 95 asiaa. Lopuissa 67 tapauksessa ei siis nähty tarvetta julkaista ratkaisua ennakkopäätöksenä. Tätä asiaa ei ole selvitetty toimintakertomuksessa millään tavalla. Mihin näiden 67 tapauksen ennakkopäätösarvo tai joka tapauksessa valituslupa-arvo on voinut kadota yhtäkkiä? Kun korkein oikeus ei perustele valitusluparatkaisuja mitenkään, voidaan epäillä, että valituslupia kenties myönnetään toisinaan mielivaltaisesti eli sellaisissa tapauksissa, joissa todellista ennakkopäätöstarvetta tai muuta syytä luvan saamiseksi ei todellisuudessa ole olemassa. Onko valituslupa siis myönnetty edellä mainituissa 67 tapauksessa ainoastaan virheellisen hovioikeuden ratkaisun muuttamiseksi, vaikka lain mukaan hovioikeuden ratkaisun virheellisyys ei ole valitusluvan myöntämisen peruste? Joka tapauksessa voidaan olettaa, että myös monissa sellaisissa tapauksissa, joissa korkein oikeus ei myönnä valituslupaa, olisi tarvetta muuttaa hovioikeuden virheellistä ratkaisua.

4. Lain mukaan korkein oikeus voi myöntää - tähän ei siis ole milloinkaan velvollisuutta tai pakkoa - valitusluvan kolmella eri perusteella, jotka ovat (OK 30:3):

1. Ennakkopäätösperuste, jolloin lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeää saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi; 2. purkuperuste, jolloin asiassa on tapahtunut sellainen oikeudenkäynti- tai muu virhe, jonka perusteella ratkaisu olisi lain mukaan purettava tai poistettava; ja 3. painavan syyn peruste, jolloin valitusluvan myöntämiselle on muu painava syy.

5. Korkein oikeus ei milloinkaan perustele päätöstä, jolla valituslupa evätään. Valitusluvan myöntämisestä taas ei tehdä erikseen päätöstä eikä hakijalle ilmoiteta, millä perustella lupa on myönnetty. Kovin salamyhkäistä toimintaa siis.

6. Tiedetään kuitenkin - tämä vahvistetaan myös KKO:n kotisivuilla - että edellä 1 kohdassa mainittu ennakkopäätösperuste on tärkein valitusluvan myöntämisperuste. Purkuperustetta ja painava syy -perustetta sovelletaan sitä vastoin vain harvoin. Niillä valituslupa voidaan myöntää lähinnä silloin, kun ilmenee tarvetta oikaista selvästi virheellisiä ratkaisuja.

7. Näytön uudelleen arvioimisen perusteella korkein oikeus ei oman ilmoituksensa mukaan juuri voi myöntää valituslupaa. Kuitenkin korkein oikeus julkaisee vuosittain useita ennakkopäätöksiä, joissa pääpaino näyttäisi olevan juuri todistusharkinnassa.

8. Ennakkopäätösperusteella valituslupa myönnetään siis epäselvissä ja tulkinnallisissa lainsoveltamistilanteissa, jolloin päätöksen tarkoituksena on ohjata käräjä- ja hovioikeuksien lainkäyttöä vastaavanlaisissa tapauksissa. Kun valituslupa myönnetään selvästi alle 10 %:ssa hakemuksista - vuonna 2010 siis ainoastaan noin 7 %:ssa - voitaisiin olettaa, että valituslupa myönnetään todella tulkinnanvaraisissa tapauksissa.

9. On kuitenkin tapauksia, joissa valituslupa on myönnetty myönnetään jokseenkin selvässä asiassa. Tällaisesta tapauksesta näyttäisi olevan kysymys tänään 18.10. annetussa ennakkopäätöksessä, joka koski tavallisen varkauden ja törkeän varkauden välistä rajanvetoa. Tapauksessa syytetty oli jo sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa tuomittu törkeästä varkaudesta, kun hän oli sisään murtautuen anastanut omaisuutta omakotitalosta, jonka asukkaat olivat olleet anastuksen tapahtuessa asuneen faktisesti ulkomailla.

10. Asianomaisessa lainkohdassa eli RL 28 luv. 2 §:n 1 momentin 5 kohdassa puhutaan vain väljästi vain siitä, että anastus tapahtuu murtautuen "asuttuun asuntoon." Ennakkopäätöksessä oli siis kysymys siitä, oliko omakotitaloa pidettävä laissa tarkoitetulla tavalla "asuttuna" myös siinä tapauksessa, ettei siellä anastuksen tapahtuessa "varsinaisesti" asuttu. Jonkinlaisen sivujuonteena korkeimmassa oikeudessa on pohdittu myös sitä, oliko tekoa kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä.

11. Oikeuskäytännössä on jo aiemmin melko vakiintuneesti päädytty katsomaan, että puheena olevan kaltaisessa tapauksessa anastus toteuttaa törkeän varkauden tunnusmerkistön. Näin esimerkiksi Turun hovioikeuden Finlex-ratkaisussa 21.1.1994 taltio 251, josta julkaistu tiedonanto kuuluu:

- Asunto, jonka asukas anastuksen tekoaikaan oleskeli tilapäisesti työnsä vuoksi ulkomailla, katsottiin rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin tarkoittamaksi asutuksi asunnoksi.

Kokonaisarvostelussa murtautumista asuttuun asuntoon on pääsääntöisesti pidettävä törkeänä varkautena. Koska ei ollut erityisiä syitä, joiden perusteella tekoa olisi tullut arvostella lievemmin, A:n syyksi luettu varkaus oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

12. Vrt. kuitenkin Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisua vuodelta 2006 (I-SHO 2006:7), jossa katsottiin, että tapauksessa, jossa omaisuutta oli anastettu lukitusta asunnosta asukkaiden poissa ollessa, ei ollut kysymys törkeästä, vaan tavallisesta varkaudesta (ään. 2-1). Enemmistö näyttää päätyneen sanottuun ratkaisuun kuitenkin sillä perustella, etteivät tekijät olleet murtautuneet asuntoon väkivaltaa käyttäen, vaan olivat saaneet kyseisen asunnon oven avatuksi jollakin muulla tavoin eli "viekkaudella."

13. Mutta mikäpä siinä, kyllä kai tämän korkeimman oikeuden upouuden ratkaisun voidaan kuitenkin sanoa puolustavan paikkaansa jonkinlaisena "kevyehkönä välipalana" muiden eli "raskaamman luokan" prejudikaattien joukossa. Vertailun vuoksi todettakoon, että myös Ruotsin ylin oikeusaste eli Högsta domstolen on antanut jokin vuosi sitten ennakkopäätöksen samanlaisessa tapauksessa, ks. tuomio 1.4.2003 jutussa nro B 719-03 (NJA 2003 s. 121), joka löytyy tästä. Siinä anastusta ei kokonaisarviointi huomioon ottaen pidetty törkeänä. Tuomion perusteluissa on selostettu myös murtovarkauden lainsäädäntöhistoriaa, mitä sen sijaan Suomen korkeimman oikeuden tuomion perusteluissa ei ole nähty aiheelliseksi tehdä.

14. Kuten sekä KKO:n että Ruotsin HD:n ratkaisujen perusteluista ilmenee, ennakkopäätösten perusteluista nojaudutaan lainsäädännön ohella lakien esitöihin eli lähinnä hallituksen esityksiin, mutta myös lakivaliokunnan mietintöihin. Yhteinen piirre perusteluissa on myös se, että ylimmät tuomioistuimet nojautuvat oikeuslähteenä lisäksi omiin aiempiin ennakkopäätöksiin.

15. Silmiin pistävä ero sitä vastoin Suomen KKO:n ja Ruotsin HD:n perustelujen välillä on siinä, että vain HD nojautuu usein, ei tosin edellä mainitussa tapauksessa, esitöiden ja ennakkopäätösten ohella myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Katso esimerkiksi HD:n perusteluja tuomiossa 19.10.2006 B 1256-06. Suomen korkein oikeus ei sitä vastoin viittaa juuri milloinkaan oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Tämä on minusta selkeä puute.