972. KKO 2015:75. Muutoksenhaku, valitusosoitus, oikeudenkäyntivirhe

1. Muutoksenhaku on tärkeä osa oikeusturvaa. Tämä ilmenee perustuslain 21 §:n 2 momentista, jonka mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu oikeus hakea muutosta. Muutoksenhakuoikeutta on tosin pyritty viime aikoina innolla supistamaan ja rajoittamaan, mikä ilmee erilaisina valituslupanormeina ja hovioikeuden osalta jatkokäsittelylupaa koskevina säännöksinä.

2. Tuomioistuimen muutoksenhakua koskevilla ohjeilla on oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys, jotta asianosainen pystyisi hakemaan muutosta eli valittamaan laissa säädetyssä järjestyksessä ja määräajassa. Ko. ohjausta käräjäoikeuden tulee antaa kahdessa vaiheessa. 

3. Ensiksikin asianosaiselle annetaan pääpiirteiset ohjeet muutoksenhausta, kun käräjäoikeuden ratkaisu julistetaan (istunnossa) tai annetaan (kansliassa), OK 25:3. Toiseksi käräjäoikeuden tulee antaa asianosaiselle yksityiskohtaiset ohjeet valitusmenettelystä sen jälkeen, kun asianosainen on päättänyt hakea muutosta ja ilmoittanut siinä tarkoituksessa ratkaisuun tyytymättömyyttä (OK 25:11). Kun OK 25:3:n mukaan annettavissa muutoksenhakuohjeissa mainitaan, että valitusaika on 30 päivää, on valitusosoituksessa ilmoitettava myös valitusajan päättymispäivä. Jos valituskirjelmä toimitetaan oikeudelle sanotun päivän jälkeen, valitusta ei tutkita.

4. Korkein oikeus on antanut tänään muutoksenhakua ennakkopäätöksen (KKO 2015:75). Siinä selostettu tapaus koskee asiaa, jossa käräjäoikeus ei ollut antanut valitusosoitusta, jolloin asianosaisen tekemä valitus oli saapunut käräjäoikeuden kansliaan päivän myöhässä. Käräjäoikeus jätti valituksen tutkimatta ja tämän jälkeen Helsingin hovioikeus hylkäsi valittajan tekemän valituksen tutkimatta jättämisestä. 

5. Korkein oikeus sen sijaan katsoi, että valitusosoituksen antamatta jättäminen oli virhe ja vieläpä niin karkea menettelyvirhe, että se oli vaikuttanut tai sen ainakin voitiin otaksua olennaisesti vaikuttaneen siihen, että valitus oli jätetty myöhässä. Tämän vuoksi korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset ja palautti asian käräjäoikeuteen, jonka tuli antaa valittajalle uusi valitusosotus.

KKO 2015:75

6. Ko. tapauksessa Helsingin käräjäoikeus oli velkomusta koskevassa riita-asiassa 17.12.2013 kansliassa antamallaan tumiolla (kansliatuomio) velvoittanut vastaajana olleen, jutussa ilman lainoppinutta asiamiestä tai avustajaa toimineen A:n suorittamaan kantajana olleelle S Oy:lle maksamatonta kauppahintaa ja korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut. Käräjäoikeus oli lähettänyt A:lle tiedoksi tuomion niin sanotun lukukappaleen, jossa oli ollut mukana muutoksenhakuohjeet. Niissä oli ollut muun ohjeet tyytymättömyyden ilmoittamisesta ja toimituskirjan toimitustavasta. Muutoksenhakuohjeissa oli mm. ilmoitettu, että määräaika valituksen tekemiseen on 30 päivää käräjäoikeuden ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä; valituksen tekemisen päättymipäivää ei ollut kuitenkaan ohjeissa maininttu.

7. A oli määräajassa hyväksytysti ilmoittanut tuomioon tyytymättömyytensä. Koska A ei ollut tilannut jutun toimituskirjaa, käräjäoikeus ei ollut sitä eikä siihen liitettyä valitusosoitusta hänelle toimittanut. Käräjäoikeus ei ollut toimittanut A:lle myöskään erillistä valitusosoitusta.

8. Valituksen perille toimittamisen määräaika päättyi torstaina 16.1.2014. A toimitti valituskirjelmänsä käräjäoikeuden kansliaan vasta perjantaina 17.1.2014 eli päivän liian myöhään. Tämän vuoksi käräjäoikeus jätti  24.1.2014 A:n valituksen tutkimatta. 

9. A valitti päätöksestä hovioikeuteen ja vaati, että valitus tutkitaan, koska hänelle ei ollut ilmoitettu valitusajan päättymispäivää. Helsingin hovioikeus (Marjatta Möller, Tuomo Antila ja Ari Kyllönen) tutki valituksen, muttei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Perusteluinaan hovioikeus totesi lakonisesti vain, että se on tutkinut käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden, mutte aihetta käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ei ole. 

10. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan ja otti A:n valituksen tutkittavakseen. Asiassa oli  kysymys siitä, onko käräjäoikeus menetellyt virheellisesti jättäessään antamatta valitusosoituksen A:lle. Mikäli käräjäoikeuden katsotaan menetelleen virheellisesti, kysymys on myös siitä, mikä vaikutus valitusosoituksen antamatta jättämisellä on ollut A:n muutoksenhakuoikeuden käyttämiselle.

11. Korkein oikeus päätyi sihen, että käräjäoikeudessa oli tapahtunut menettelyvirhe, kun oikeus ei ollut antanut A:lle valitusosoitusta, josta oli ilmennyt valitusajan tarkka päättymispäivä; A:lle ei annettu valitusosoitusta lainkaan. Muutoksenhakuohjeet oli ratkaisua annettaessa A:lle annettu, mutta niissä ei ollut mainintaa valituksen päättymispäivästä. 

12. Korkeimman oikeuden päätös on perusteltu ja itse asiassa ainoa oikea ja hyväksyttävissä oleva ratkaisu asiassa. Perusteluissa viitataan mm. perustuslain oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan 21 §:n 2 momenttiin sekä siihen, miten OK 25 luvun puheena olevia säännöksiä on syytä tulkita, jotta asianosaisen oikeus muutoksenhakuun olisi turvattu. Perustelujen mukaan käräjäoikeuden tulkintaa ei voida pitää asianosaisten yhdenvertaisuuden kannalta hyväksyttävänä. Perustelut on seikkaperäisesti ja taitavasti kirjoitettu, mitä ei voida pitää yllättävänä, sillä kokoonpanon yhtenä jäsenenä on ollut oikeusneuvos Mika Huovila, joka on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi  prosessioikeuden alaan kuuluvalla tutkimuksellaan "Periaatteet ja perustelut" (2003). Huovila haki Helsingin yliopiston dosentiksi, mutta oli iso yllätys, ettei hänen hakemustaan hyväksytty, vaikka molemmat asiantuntijat (Jaakko Jonkka ja allekirjoittanut) totesivat lausunnossaan Huovilan päteväksi.

13. Vaikka tätä ei KKO:n perusteluissa nimenomaisesti mainita, samat moitteet ansaitsee myös A:n valituksen hovioikeudessa ratkaissut kokoonpano. Hovioikeus on kuitannut ei syytä -ratkaisunsa lyhyillä ja mitäänsanottomilla kulissiperusteluilla, joissa todetaan vain, että valitus on tutkittu eikä sitä hyväksytä; kunnon perusteluja hovioikeus ei ole vaivautunut kirjoittamaan. Tämä on perin yllättävää, sillä kyllä hovioikeuden olisi tullut havaita, että käräjäoikeudelle on sattunut selvääkin selvempi menettely- eli oikeudenkäyntivirhe, vieläpä niin tökerö virrhe, että se on johtanut valituksen myöhästymiseen. Asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeitä muotosäännöksiä ei ole lupa tulkita tavalla, joka vaarantaa asianosaisen tosiasiallisen oikeuden saada asia tuomioistuimen eli tässä tapauksessa hovioikeuden tutkittavaksi. 

14. Hovioikeuden kokoonpano on koostunut taitavina pidetyistä tuomareista. Puheenjohtaja Marjatta Möller on ex-oikeusneuvos Gustaf Möllerin vaimo ja Tuomo Antila on aloittanut 1.9. korkeimman oikeuden jäsenenä eli oikeusneuvoksena. Virkaesityksessään tasavallan presidentille toukokuussa korkein oikeus korosti Antilan ansioita. Muistamani mukaan jaoston kolmas jäsen eli Ari Kyllönen on hakenut pari kertaa KKO:n jäsenyyttä.

15. Tuomaritkin ovat toki vain ihmisiä ja, kuten tiedämme, tekeville ja myös korkeille päättäjille sattuu joskus virheitä, joten ei ole sinänsä ihme, että sellaista tapahtuu myös tuomareiden kohdalla. Asianosaisten oikeusturva olisi kuitenkin syytä ottaa tosissaan, tulkintojen pitäisi olla kohdallaan ja perusoikeusmyönteisiä eikä ratkaisuissa tulisi tyytyä mitäänsanomattomien fraasiperustelujen esittämiseen.

16. Enemmän tarkkuutta peliin, arvoisat tuomarit!

926. KKO 2015:23. Hovioikeus laiminlöi pääkäsittelyn toimittamisen

1. A:n veloista oli ulosmitattu puoliosuus asumisoikeussopimukseen perustuvasta asumisoikeusmaksusta. A:n puoliso B valitti ulosmittauksesta käräjäoikeudelle katsoen koko asumisoikeusmaksun kuuluvan hänelle, koska hänen vanhempansa olivat lainanneet hänelle varat asumisoikeusmaksuun. 

2. Käräjäoikeus hylkäsi B:n valituksen todeten, että käräjäoikeudessa kuultujen B:n ja tämän vanhempien (X ja Y) kertomusten perusteella ei voitu syrjäyttää asumisoikeussopimuksen merkintää A:sta asumisoikeuden toisena haltijana. 

3. B valitti käräjäoikeuden päätöksestä Turun hovioikeudelle. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta katsoen kuitenkin perusteluissaan, että B:n vanhempien antamassa lainassa oli saattanut olla kysymys nimenomaan A:n ja B:n perheelle eikä yksin B:lle annetusta rahoituksesta sekä ettei väite siitä, että A ja B eivät olisi ymmärtäneet asumisoikeussopimuksen sisältöä, ollut uskottava.

3. B valitti hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan mainituilla perusteilla, ettei hovioikeus ollut voinut muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua suullisen todistelun osalta todistelua uudelleen vastaanottamatta. Hovioikeuden katsottiin menetelleen virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn omasta aloitteestaan toimittamatta. Asia palautettiin hovioikeuteen pääkäsittelyn pitämistä varten.

KKO:2015:23

4. Hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamisesta säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 26 luvussa. Luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on pääsäännön mukaan toimitettava pääkäsittely silloin, kun riita-asiassa asianosainen sitä vaatii. Hovioikeus voi saman luvun 14 a §:n nojalla myös omasta aloitteestaan toimittaa pääkäsittelyn katsoessaan sen tarpeelliseksi. Pääkäsittelyn toimittamista koskee myös OK 26:16:ssä säädetty ns. luottamusperiaate. Sen mukaan, jos käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua ei oteta hovioikeudessa uudelleen vastaan, hovioikeus saa riita-asiassa muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua todistelun osalta vain, jos todistelua ei enää voida ottaa uudelleen vastaan (luottamusperiaate). Jos siis hovioikeus ei siis joko asianosaisen vaatimuksesta tai omasta aloitteestaan toimita pääkäsittelyä, jossa käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan uudelleen vastaan, hovioikeus ei saa arvioida ko. todistelua toisin kuin käräjäoikeus.

5. Ko. tapauksessa käräjäoikeus oli perustanut ratkaisunsa siihen, että B:n ja hänen vanhempiensa (X ja Y) kertomukset eivät voineet syrjäyttää asumisoikeussopimukseen ja rekisteriin tehtyä merkintää A:n asumisoikeuden toisena haltijana. Käräjäoikeus ei ole siten antanut mainituille kertomuksille merkitystä asian oikeudellisessa arvioinnissa.

6. Hovioikeudessa B ei vaatinut pääkäsittelyn toimittamista (OK 26:14) eikä hovioikeus toimittanut pääkäsittelyä myöskään omasta aloitteestaan, mihin sillä olisi OK 26:14a:n mukaan ollut oikeus, vaan ratkaisi asian kirjallisessa esittelymenettelyssä. 

7. Hovioikeuden mukaan asiassa oli kysymys siitä, oliko  B osoittanut asumisoikeusmaksun palautuksen tai oikeammin asumisoikeuden arvon kuuluvan kokonaan tai enemmällä kuin puoliosuudella hänelle. Päätöksensä perusteluissa hovioikeus katsoi yhtenä ratkaisuperusteenaan, että B:n vanhemmat  (X ja Y) olivat saattaneet lainata varat B:n ja A:n perheelle eikä yksin B:lle, kuten X ja Y olivat todistajina kuultuina käräjäoikeudessa kertoneet. Hovioikeus ei siis pitänyt  X:n ja Y:n käräjäoikeudessa antamia kertomuksia riittävänä selvityksenä siitä, että heidän tarkoituksensa oli lainata varat yksin B:lle. Myöskään B:n väitettä erehdyksestä asumisoikeussopimuksen sisällön suhteen hovioikeus ei pitänyt uskottavana.

8. Kuten korkein oikeus on päätöksensä perusteluissa todennut (kohta10), hovioikeus on ratkaistessaan kysymystä siitä, oliko B osoittanut, että asumisoikeuden arvo kuului kokonaan hänelle, arvioinut tältä osin myös käräjäoikeudessa esitetyn suullisen todistelun merkitystä. Käräjäoikeus puolestaan ei ollut omaksumastaan ratkaisutavasta johtuen arvioinut todistelun merkitystä tältä kannalta.Todistelun merkityksen ja uskottavuuden arviointi on siten tehty vasta hovioikeudessa. Tästä johtuen hovioikeus oli muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua suullisen todistelun osalta ko. todistelua kuitenkaan vastaanottamatta. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeus oli siten menetellyt vastoin OK 26 luvun 16 §:n säännöstä eli rikkonut em. luottamusperiaattetta.

9. Korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeus, joka on pitänyt X:n ja Y:n antaman lainan tarkoitusta merkityksellisenä asiassa, ole voinut päätyä päätöksestään ilmenevään näytön arviointiin ottamatta käräjäoikeudessa ko. osin esitettyä henkilötodistelua uudestaan vastaan hovioikeudessa. Hovioikeus ei ollut jättänyt sanottua todistelua uudelleen vastaanottamatta sen vuoksi, että tälle olisi ollut OK 26:16:ssä tarkoitettu este. Hovioikeus oli siten menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn omasta aloitteestaan toimittamatta. Ulosottovalitusasian käsittelyä oli sen vuoksi jatkettava hovioikeudessa pääkäsittelyn toimittamista varten. Korkein oikeus palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

10. Korkeimman oikeuden ratkaisu on epäilyksettä oikea ja ennakkopäätöksen julkaiseminen tapauksesta perusteltu. On ollut tarpeellista saada ennakkopäätös myös tapauksesta, jossa hovioikeudella on velvollisuus toimittaa pääkäsittely omasta aloitteestaan eli ilman, että joku asianosaisista on pyytänyt pääkäsittelyn järjestämistä. Turun hovioikeus on menetellyt tapauksessa selkeästi todistelun välittömyyden kannalta tärkeän luottamusperiaatteen (OK 26:16) vastaisesti. 

11. Tapaus on, jälleen kerran, osoitus hovioikeuksien pääkäsittelyn toimittamista kohtaan osoittamasta vastahakoisuudesta tai kenties jopa jonkinlaisesta vastenmielisyydestä. Tältä kannalta ratkaisussa KKO 2015:23 selostettu hovioikeuden virheellinen menettely muistuttaa edellisessä blogijutussa (numero 925) selostamaani Helsingin hovioikeuden menettelyvirhettä, joka johti korkeimmassa oikeudessa (KKO 2015:20) hovioikeuden tuomion kumoamiseen ja asian palauttamiseen takaisin hovioikeuteen. Myös vm. tapauksessa hovioikeudessa tapahtunut menettelyvirhe eli asianosaisen kuulemisen laiminlyönti johtui hovioikeuden haluttomuudesta toimittaa pääkäsittely. Blogissa 925 selostetussa tapauksessa asianosainen pyysi pääkäsittelyn toimittamista, mutta hovioikeus hylkäsi pyynnön.

12. Blogijutussa 925 epäilin, suhtautuvatko hovioikeudet ylipäätään riittävän vakavasti korkeimman oikeuden tärkeitä prosessiperiaatteita eli esimerkiksi juuri asianosaisen kuulemista tai pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskeviin ennakkopäätöksiin. Vaikka mainituista periaatteista ja selvistä lainsäännöksistä on annettu kymmenien vuosien aikana runsaasti tai, kuten voitaisiin sanoa, jopa "hirmuinen määrä" ennakkopäätöksiä, edes hovioikeudet eivät aina välitä niitä noudattaa, vaan ennakkopäätösten otsikoissa ja perusteluissa ilmaistuja oikeusohjeita rikotaan usein ikään kuin "jatkuvalla syötöllä". Hovioikeuksien työn keventämistavoitteet ja erilaiset tarkoituksenmukaisuussyyt (myös mukavuudenhalu) näyttävät ajavan usein oikeusturvan kannalta tärkeiden menettelyperiaatteiden edelle. 

904. Asianosaisen kuuleminen oikeudenkäynnissä

1. Korkein oikeus on antanut viime marraskuussa valitusluvan asianosaisen kuulemista koskevassa asiassa (VL 2014:113):

Vakuutusyhtiö oli ilmoittanut vakuutetulle hankkivansa lääkätietellistä lisäselvitystä tutkiakseen, onko tapaturmakorvauksen epäävä päätös oikaistavissa vakuutetun valituksessaan esittämien vaatimusten mukaisesti. Lisäselvityksen saavuttua vakuutusyhtiö ilmoitti vakuutetulle, ettei lisäselvitys aiheuttanut muutosta vakuutusyhtiön aikaisempaan kantaan, ja toimitti vahinkoasiakirjat edelleen muutoksenhakulautakuntaan. Asia ratkaistiin muutoksenhakulautakunnassa ja sittemin vakuutusoikeudessa ilman, että vakuutetulle olisi varattu erikseen tilaisuutta antaa lausuntoa lisäselvityksen merkityksestä. Kysymys siitä, onko asiassa tapahtunut vakuutetun väittämä oikeudenkäyntivirhe kuulemisperiaatteen loukkauksen johdosta.

2. Asianosaisen kuuleminen (kuulemisperiaate, kontradiktorinen periaate, audiatur et altera pars -sääntö) tarkoittaa suppean määritelmän mukaan sitä, ettei asiaa saa ratkaista tuomioistuimessa ennen kuin asianosaisia on kuultu eli kummallekin osapuolelle on varattu tilaisuus ajaa asiaansa ja esittää omat vaatimuksena ja niiden perusteet ja todisteet sekä vastata toistensa esityksiin. Tuomioistuimen velvollisuutena on huolehtia kuulemisen toteutumisesta. Tuomiota tai päätöstä ei saada perustaa sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaisille ei ole varattu asianmukaista tilaisuutta tulla kuulluksi. 

3. Nykyisin kuulemisperiaatteella on edellä mainittua laajempi soveltamisala, sillä se koskee myös tuomioistuimen hankkimaa selvitystä samoin kuin lainsoveltamista eli oikeudenkäyntiaineiston oikeudellista arviointia koskevia kysymyksiä. Ei siis riitä, että asianosainen saa tiedon vastapuolensa esittämästä aineistosta ja tilaisuuden kommentoida sitä, vaan hänelle tulee varata tilaisuus lausua käsityksensä myös tuomioistuimen asiassa hankkimasta selvityksestä ja tosiasia-aineistoa koskevista lainsoveltamiskysymyksistä. Ratkaisu ei saa myöskään vm. osin tulla asianosaiselle yllätyksenä. Asianosaisen oikeus saada tieto oikeudenkäyntiaineistosta ja oikeus esittää siitä mielipiteensä (knowledge of - ja comment on - sääntö) koskee siis myös tuomioistuimen hankkimaa lisäselvitystä ja oikeusnormien soveltamista.

4. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6.1 artiklassa ja KP-sopimuksen 14.1. artiklassa jokaiselle taattu oikeus rehelliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin edellyttää, että asianosaisella on todellinen oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua oman asiansa käsittelyyn. Suomen perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus tulla kuulluksi on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisistä elementeistä. Kuulemisperiaatteen rikkominen on oikeudenkäyntivirhe, jonka johdosta myös lainvoiman saanut ratkaisu voidaan poistaa kanteluteitse.

5. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle toistakymmentä langettavaa tuomiota tapauksissa, jolloin tuomioistuin on laiminlyönyt varata asianosaiselle tilaisuuden lausua mielipiteensä todistusaineistosta, jonka joko asianosaisen vastapuoli on esittänyt tai jonka tuomioistuin on hankkinut omasta aloitteestaan. Korkein oikeus on puolestaan antanut 1990- ja 2000- luvulla useita kuulemisperiaatteen rikkomista koskevia ennakkopäätöksiä silloin, kun tuomioistuin ei ole varannut asianosaiselle tilaisuutta lausua käsitystään tuomioistuimen hankkimasta tai jonkin viranomaisen tuomioistuimelle toimittamasta aineistosta. 

6. Kuulemisperiaate on voimassa myös lainsoveltamisen osalta. Vaikka tuomioistuimen velvollisuutena on soveltaa lakia jura novit curia -periaatteen mukaisesti viran puolesta, sen tulee varata asianosaisille tilaisuus lausua mielipiteensä lain tulkintaa ja soveltamista koskevista kysymyksistä etenkin silloin, kun asianosaiset itse tai heidän avustajansa eivät ole huomanneet niihin puuttua. Korkein oikeus on antanut kymmenkunta mainitun velvollisuuden laiminlyöntiä koskevaa ennakkopäätöstä. Kuuleminen toteutetaan tuomarin informatiivisen prosessinjohdon avulla. Näin voidaan varmistaa, ettei ratkaisu tule lainsoveltamisen osalta asianosaisille yllätyksenä, vaan kontradiktorinen menettely ja keskustelu toteutuu myös tältä osin.

7. Korkeimman oikeuden edellä mainitussa valitusluvassa kysytään, onko muutoksenhakulautakunnassa ja vakuutusoikeudessa tapahtunut vakuutetun väittämä oikeudenkäyntivirhe kuulemisperiaatteen loukkauksen johdosta, siis sen vuoksi, ettei vakuutetulle ollut varattu tilaisuutta antaa lausuntoa vakuutusyhtiön hankkiman lisäselvityksen merkityksestä.

8. Vastaus on myönteinen eli tapauksessa on rikottu asianosaisen kuulemisen periaatetta. Ei riitä, että vakuutetulle ainoastaan ilmoitetaan, että yhtiö on hankkinut asiassa lääketieteellistä lisäselvitystä ja ettei mainittu selvitys antanut aihetta päätöksen oikaisemiseen. Muutoksenhakulautakunnan ja viimeistään vakuutusoikeuden olisi tullut varata vakuutetulle tilaisuus tutustua lisäselvitykseen ja pyytää häneltä selvityksen johdosta lausuntoa. Tämän velvollisuutensa valitusinstanssit ovat laiminlyöneet. Valittaja ei ole saanut todellista tilaisuutta tulla kuulluksi ja asianmukaista mahdollisuutta osallistua tasavertaisesti asiansa käsittelyyn.

9. Muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus ovat luultavasti katsoneet, ettei vakuutetulle tarvinnut varata tilaisuutta lausunnon antamiseen, koska niiden mielestä vakuutusyhtiön hankkima lisäselvitys ei vaikuttanut asian ratkaisemiseen. Lautakunnalta ja vakuutusoikeus näyttävät unohtaneen, ettei tuomioistuin voi asianosaista kuulematta päättää, mikä merkitys kyseisellä aineistolla on asiassa. Kuulemisperiaatteen tosiasiallinen toteutuminen edellyttää, että asianosainen saa tilaisuuden arvioida, mikä merkitys aineistolla on ja antaako hän sen johdosta lausunnon vai ei.

599. KKO 2012:52. Korkein oikeus joutui poistamaan vanhan rikostuomionsa ihmisoikeustuomioistuimen toteaman vakavan prosessivirheen takia

Äänekäs mölysammakko saattaa tutkijoiden mukaan rantautua uudelleen Suomeen. Sammakoihin törmää joskus myös oikeuden päätöksissä ja aika usein erään korkean virkamiehen lausunnoissa...

1. Edellisen blogijutun (598) kommenteissa on jo jonkin verran käsitelty korkeimman oikeuden viime viikolla eli 24.5. ns. Suuripää-tapauksen johdosta antamaa ennakkopäätöstä KKO 2012:52.

2. Ko. virkarikosjutussa Helsingin hovioikeus oli  vuonna 2000 ensimmäisenä oikeusasteena hylännyt A:ta vastaan ajetun syytteen lahjusrikkomuksesta ja tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Syyttäjän valituksen johdosta korkein oikeus tuomitsi vuonna 2002 puhtaasti kirjallisessa eli asiakirjoihin perustuvassa esittelymenettelyssä A:n lahjusrikkomuksesta sakkorangaistukseen ja menettämään valtiolle vastaanottamansa edun arvon (KKO 2002:51).

3. A:n valituksen johdosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi 12.1.2010 Suomelle antamassaan langettavassa tuomiossa, että korkeimman oikeuden kerrottu menettely rikkoi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta. Tuomion mukaan korkein oikeus ei ollut voinut ratkaista asiaa asianmukaisesti pitämättä suullista käsittelyä ja kuulematta siinä syytetty A:ta. Korkein oikeus oli ottanut kantaa muun muassa vastaajan tahallisuuteen, jota koskevaa arviota ei vastaajaa henkilökohtaisesti kuulleen hovioikeuden tuomio sisältänyt.

4. Ratkaisullaan 2012:52 korkein oikeus on nyt ihmisoikeustuomioistuimen toteaman menettelyvirheen perusteella oikeuskansleri Jaakko Jonkan tekemän kantelun johdosta poistanut täysistunnossaan sanotun vuonna 2002 antamansa tuomion. A ei kuitenkaan päässyt vielä lopullisesti irti jutusta, sillä korkein oikeus päätti palauttaa asian käsiteltäväksi uudelleen viisijäsenisessä jaostossa, jossa asia oli kanteluhakemuksen johdosta vireille.

5. Oikeuskansleri ei reagoinut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun omasta aloitteestaan, vaan tuomion jälkeen A itse pyysi oikeuskanslerille tekemässään kantelussa selvittämään, oliko asian käsittelyssä korkeimmassa oikeudessa tapahtunut sellainen käsittelyvirhe, että oikeuskanslerin tulisi ryhtyä toimenpiteisiin tuomion purkamiseksi tuomiovirheen perusteella.

6. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen. Oikeuskansleri totesi, että hänellä ei ollut perusteita arvioida korkeimman oikeuden menettelyä toisin kuin ihmisoikeustuomioistuin. Asiassa oli tapahtunut mainitussa lainkohdassa tarkoitettu oikeudenkäyntivirhe.

7. Ihmisoikeustuomioistuin oli ratkaisussaan nimenomaisesti todennut, että korkein oikeus ei ollut voinut ratkaista kysymystä kantelijan syyllisyydestä asianmukaisesti pitämättä suullista käsittelyä. Ihmisoikeustuomioistuimen kannanotto on lähtökohtana arvioitaessa tarvetta tuomion poistamiseen kansallisten säännösten nojalla. Oikeudenkäyntivirhe oli oikeuskanslerin arvion mukaan luonteeltaan sellainen, että sen voitiin oikeudenkäymiskaaressa tarkoitetuin tavoin otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.


8. Oikeuskansleri esitti korkeimmalle oikeudelle toukokuussa 2010 - asian esitteli Jaakko Jonkalle esittelijäneuvos, osastopäällikkö Petri Martikainen - että se poistaisi asiassa antamansa tuomion. Pohdiskeltuaan asiaa - selvää asiaa - parisen vuotta korkein oikeus päätyi siis 24.5.2012 antamallaan päätöksellä poistamaan tuomionsa 13.6.2002 nro 1585 (KKO 2002:51). Korkeimman oikeuden ratkaisu on luettavissa tästä.

9. Oikeuskanslerin korkeimmalle oikeudelle 7.5.2010 tekemä tuomiovirhekantelu (OKV/335/1/2010)
samoin kuin oikeuskanslerin tiedote korkeimman oikeuden 24.5. 2012 antaman ratkaisun johdosta löytyvät osoitteesta www.okv.fi.

10. Ratkaisu KKO 2002:51, joka on nyt siis poistettu menettelyvirheen johdosta, ratkaistiin korkeimmassa oikeudessa seuraavassa kokoonpanossa, johon kuuluivat oikeusneuvokset Kari Raulos (puheenjohtajana), Eeva Vuori, Markku Arponen, Liisa Mansikkamäki ja Pauliine Koskelo, esittelijä oli Markku Vuorela.

11. Ratkaisu KKO 2012:52 puolestaan tehtiin kokoonpanossa, johon kuuluivat  19 jäsenestä 12 jäsentä eli oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen, Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Timo Esko, Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jorma Rudanko ja Ari Kantor, esittelijänä Kaarlo Hakamies. Presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Raulos ja Mansikkamäki eivät voineet esteellisinä olla mukana, koska he olivat osallistuneet vuoden 2002 päätöksen tekemiseen.

12. Jonkin verran yllättävänä voidaan pitää sitä, että korkein oikeus päätti jatkaa asian käsittelyä ja siirsi tässä tarkoituksessa asian jatkokäsittelyn korkeimman oikeuden viisijäseniseen kokoonpanoon, joka oli käsitellyt asiaa jo ennen täysistunnon nyt tekemää ratkaisua. A itse oli esittänyt viisijäseniselle kokoonpanolle, ettei uudelle käsittelylle ole edellytyksiä, ja vaatinut, että hovioikeuden hänet vapauttanut tuomio saatettaisiin voimaan. Syyttäjä on esittänyt asian käsittelyn jatkamista korkeimmassa oikeudessa, mutta on samalla viitannut siihen, että mahdollisuus tuomita A rangaistukseen on tulkinnanvarainen rikoslain 8 luvun 6 §:n 2 momentin 3 kohdan vanhentumissäännös huomioon ottaen.

13. Oikeudenkäyntiä korkeimmassa oikeudessa koskeva OK 30 luku on sisällöltään melko niukka sisältäen eräiden perusasioiden lisäksi lähinnä vain teknisluontoisia säännöksiä. Siihen ole otettu läheskään kaikkia nykyaikaiselle oikeudenkäynnille ominaisia säännöksiä, ja tämä koskee esimerkiksi juuri sitä, milloin ja millä edellytyksillä korkeimman oikeuden tulee toimittaa asiassa välittömyysperiaatetta toteuttava pääkäsittely. OK 30 luku ei edes tunne käsitettä pääkäsittely, vaan siinä puhutaan ainoastaan suullisesta käsittelystä, jonka toimittamiseen korkeimmalle oikeudelle on annettu täydellisen vapaa harkintavalta. Vertailun vuoksi esimerkiksi Ruotsin korkeinta oikeuta koskeva rättegångsbalkenin  asianomainen luku on muun muassa mainitussa suhteessa sisällöltään yksityiskohtaisempi ja oikeutta monissa kohdin sitova.

14. Korkeimman oikeuden vuonna 2002 tekemä menettelyvirhe oli karkea ja alkeellinen. Pitää nimittäin muistaa, että sitä ennen Suomi oli saanut sitä EIT:ltä jo useita langettavia tuomioita, joissa hovioikeuden oli katsottu rikkoneen EIS 6.1 artiklan määräyksiä suullisten käsittelyn toimittamatta jättämisen osalta. EIT:n käytäntö oli siis erinomaisen hyvin KKO:n tiedossa, mutta KKO katsoi ylimielisyydessään, että ehei, eivät nuo EIS:n artiklat ja EIT:n ratkaisut toki meitä voi koskea!

15. Korkein oikeus ei näytä haluavan vielä nytkään oikein myöntää kymmenen vuoden takaista virhettään, sillä ennakkopäätöksen 2012:52 otsikkoon ei ole otettu lainkaan asiasanoja "oikeudenkäyntivirhe", "suullinen käsittely" ja "syytetyn kuuleminen", vaikka juuri nämä ovat tapauksen olennaisimmat kysymykset.

16. Kun korkein oikeus ei ole - tähän saakka - välittänyt soveltaa myöskään hovioikeutta koskevia menettelysäännöksiä analogisesti omassa toiminnassaan, ei ole mikään ihme, että nyt Suuripään jutussa esiintulleen kaltaisia menettelyvirheitä on päässyt ja voi päästä maan ylimmässä oikeusasteessa edelleenkin tapahtumaan, jollei asianosaisen oikeusturvaa koskevia menettelysäännöksiä oteta vakavasti.

290. Onnistunut ennakkopäätös tuomarin prosessinjohdosta (KKO 2010:40)

Helsingin hovioikeuden uusi pääkonttori Salmisaaressa

1. Minua on silloin tällöin arvosteltu siitä, että olen kritisoinut muun muassa blogissani korkeimman oikeuden (KKO) ennakkopäätöksiä. On sanottu, että arvostelisin jokaista KKO:n ratkaisua. Näin väitettiin viimeksi korkeimman oikeuden Pääministerin morsian -kirjasta viime viikolla antaman ennakkopäätöksen (KKO 2010:39) johdosta kirjoittamani blogijutun jälkeen.

2. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä olen toki antanut myös tunnustusta silloin, kun siihen on ollut aihetta eli kun vastaan on tullut hyvin perusteltuja tuomioistuinratkaisuja. (Yleensä kirjoitan vain tapauksista ja asioista, joihin on syytä puuttua kriittisesti). Esimerkiksi korkeimman oikeuden ParkComin jutussa antama tuomio (KKO 2010:23) oli minusta hyvin perusteltu, kuten olen blogissani 230/16.3.-10 kertonut. Alempien tuomioistuimien hyvin perustelluista ratkaisuista tulee tässä yhteydessä mieleen esimerkiksi Vaasan hovioikeuden Pietarsaaren vauvansurma-jutussa 31.3.-10 antama tuomio, josta kirjoitin blogissani 238/31.3.-10. Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden reilu viikko sitten eli 11.6.-10 Ruanda-jutussa antama toistasataa sivua käsittävä tuomio näyttää myös olevan oikein hyvin perusteltu; en ole vielä ehtinyt perehtyä tuomioon yksityiskohtaisesti. Huomenna annetaan kauan odotettu Satakunnan käräjäoikeuden tuomio Ulvilan surmajutussa.

2a. Olen "kehunut" myös korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2009:80, jolla KKO purki Kari Uotille aiemmin antamansa langettavan tuomion, katso blogiani 176/20.10.2009. Samoin olen pitänyt perusteltuna ja oikeana ratkaisua KKO 2009:84, jolla myös on purettu aiemmin annettu lainvoimainen, tässä tapauksessa hovioikeuden antama tuomio, katso blogia 180/28.10.2009.

2b. Mitä tulee vielä viimeviikkoisen Pääministerin morsian -jutun tuomioon (KKO 2010:39), niin pidän tuomiota oikeana ja hyvin perusteltuna siltä osin kuin sillä hylättiin syytteet Susan Ruususta ja Kari Ojalaa vastaan. Olen kritisoinut tuomiota vain siltä osin kuin syytettyjen katsottiin syyllistyneen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen kirjassa esitetty "seksikohtausten" osalta. Nämä tiedot olivat aivan samanlaisia harmittomia tietoja kuin kirjassa mainitut tiedot pääministerin lapsistakin, joten syyte olisi tullut myös tältä osin hylätä. Pääministeri itsekin piti kyseisiä tietoja harmittomina eikä järkevä ihminen voi tietenkään edes kuvitella, että mainitut seksitietojen julkaiseminen toisen osapuolen omassa kirjassa voisivat olla mitenkään omiaan vahingoittamaan pääministeriä tai saattamaan hänet halveksimisen alaiseksi. Pysyn siis kritiikissäni tältä osin. Olen "ihan Matti" siitä, että KKO on halunnut tuomita syytetyt tältä osin vain siksi, ettei päätös olisi niin "raaka" meidän reppanalle, nyt jo ex-pääministerille.

3. Tänään korkein oikeus antoi rikos- ja prosessioikeudellisesti mielenkiintoisen ja hyvin perustellun ratkaisun KKO 2010:40, joka löytyy täältä.

4. Ennakkopäätöksessä oli ensinnäkin kyse siitä, täyttikö syytetyn menettely petoksen tunnusmerkistön. Helsingin hovioikeuden tuomion perusteluissa ilmaistu käsitys, jonka mukaan syytetyn teolla olisi aiheutettu ainoastaan taloudellisen vahingon vaara eikä taloudellista vahinkoa sen vuosi, että vahingon rahamäärä oli jäänyt tarkemmin selvittämättä, on yllättävä. KKO onkin perustelujensa kappaleessa 10 joutunut "opettamaan" hovioikeudelle hieman rikosoikeuden alkeita.

5. Ennakkopäätöksen pääpointti on kuitenkin prosessioikeudellisissa kysymyksissä. Hovioikeuden ratkaisu, jolla se on velvoittanut syytetty A:n maksamaan valtiolle rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn, jonka maksamista käräjäoikeuden tuomioon tyytynyt virallinen syyttäjä ei ollut edes syytetyn valituksen johdosta antamassaan vastauksessa vaatinut, on tietenkin selvä virhe, jollaiseen mokaan muutoksenhakuinstanssina toimivan hovioikeuden ei kyllä odottaisi retkahtavan.

6. Kuten korkein oikeuden perustelujensa kappaleessa 19 selostanut, hovioikeuden olisi tullut joka tapauksessa käyttää kyselyoikeuttaan ja selvittää, oliko syyttäjän tarkoituksena pysyä edelleen eli myös hovioikeudessa menettämisseuraamusta koskevassa vaatimuksessaan ja mikä oli asianosaisten eli asianomistajan ja syytetyn (puolustuksen) käsitys menettämisseuraamuksen tuomitsemisen perusteista ja määrästä.

7. Kyse on tässä kohdin prosessinjohdosta, tarkemmin sanottuna materiaalisesta (aineellisesta) prosessinjohdosta, johon tuomioistuimella on lain (ROL 6:5) mukaan velvollisuus epäselvien kysymysten selvittämiseksi. KKO on selostanut perustelujensa kappaleessa 19 yksityiskohtaisesti, miten hovioikeuden olisi tullut sanotussa tilanteessa menetellä. Hovioikeuden virheellinen menettely muodostaa oikeudenkäyntivirheen, jonka johdosta koko juttu olisi voitu palauttaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. KKO on kuitenkin viivästyksen välttämiseksi ottanut asian välittömästi ratkaistavakseen (kappale 20).

8. Periaatteellisesti KKO:n ratkaisun tärkein sanoma sisältyy perustelujen kappaleeseen 18, jossa on kerrottu, mistä tuomarin materiaalisesta prosessinjohdosta on kysymys. Kun olen itse kirjoittanut paljon tuomarin prosessinjohdosta - mm. vuonna 1988 450-sivuisen kirjan nimeltä Materiaalinen prosessinjohto - on ilahduttavaa, että myös korkein oikeus alkaa "pikku hiljaa" päästä asiaan! Tähän menneessä korkein oikeus oikeus on antanut ainoastaan pari kolme ennakkopäätöstä sanotusta tärkeästä teemasta ja yleensä näissä ratkaisuissa ei ole rohjettu käyttää haku- tai asiasanana termiä prosessinjohto; näin ilmeisesti siksi, ettei lakiteksti tunne sanottua käsitettä. Tässä tapauksessa mainittu termi on otettu ratkaisun otsikkoon asiasanaksi; perusteluissa puhutaan tosin vain kyselyvelvollisuudesta. Kyselyvelvollisuuden lisäksi prosessinjohtoon kuuluu kuitenkin myös mm. tuomarin informointivelvollisuus ja juuri sitä hovioikeuden olisi myös tässä tapauksessa tullut käyttää.

9. KKO:n ratkaisun perustelujen kappaleesta 23 ilmenee, että hovioikeus oli tempaissut tuomitsemansa taloudellisen hyödyn määrän - 8 000 euroa - niin sanotusti hatusta. Syyttäjä ja A eivät kumpikaan olleet esittäneet selvitystä niistä perusteista, joiden mukaan hyödyn määrä olisi arvioitava. Tämäkin puute asian selvittämisessä menee hovioikeuden piikkiin, sillä hovioikeuden olisi tullut käyttää kysely- ja informointioikeuttaan myös hyödyn määrän arviointiperusteiden selvittämistarkoituksessa. Mainitsemillaan perusteilla KKO alensi tuomitun hyödyn määrän 1 000 euroon; hovioikeus ei puolestaan ole perustellut tuomitsemansa hyödyn määrää juuri mitenkään.

10. Korkein oikeus on antanut hyvin perustellun ennakkopäätöksen oikeudenkäyntimenettelyn kannalta tärkeistä kysymyksistä. Juuri näissä kohdin - samoin kuin väittämistaakan soveltamisessa - käräjä- ja hovioikeuksien menettelyssä on yleensäkin yllättävän usein puutteita. Tämä on oikeusturvan näkökulmasta huolestuttavaa, sillä on selvää, että vain osaan tällaisista hovioikeuksien ratkaisuista haetaan valituslupaa KKO:lta ja näistä valituksista puolestaan valtaosa tyssää KKO:n korkeaan valituslupakynnykseen.

11. KKO.n ratkaisuselosteesta ei ilmene, onko hovioikeus toimittanut asiassa pääkäsittelyn, jossa asianosaiset olisivat olleet saapuvilla. Materiaalista prosessinjohtoa voi ja pitää harjoittaa aktiivisesti toki myös kirjallisessa menettelyssä, vaikka suullisessa käsittelyssä siihen onkin paremmat edellytykset.

12. Hovioikeuden osaamisesta ratkaisu antaa valitettavasti hieman murheellisen kuvan. Helsingin hovioikeus muuttaa tällä viikolla uusin tiloihin, jotka sijaitsevat Salmisaaressa entisen Altian pääkonttorissa; Helsingin käräjäoikeus on toiminut samassa kiinteistössä jo muutaman vuoden. Ehkäpä hovioikeuden presidentin Mikko Könkkölän tulisi koota joukkonsa uusissa tiloissa yhteiseen palaveriin ja kertoa ja edellyttää, että uusissa tiloissa tehdään sitten parempia päätöksiä ja toimitaan myös menettelyllisesti asianmukaisella tavalla. - T.k.a.n.

180. KKO poisti jälleen väärän tuomion (KK0 2009:84)

Korkeimpaan oikeuteen jonotettiin avointen ovien päivänä 3.10.-09

1. Otsikko on suoraan tämänpäiväisestä Helsingin Sanomista (sivu A 8) lukuun ottamatta sulkeissa olevaa ennakkopäätöksen numeroa.

2. Korkein oikeus joutui eilen 27.10. antamallaan ennakkopäätöksellä KKO 2009:84 poistamaan hovioikeuden vuonna 1999 antaman tuomion, koska menettely, jossa hovioikeus tuomionsa langetti, rikkoi keskeistä ihmisoikeutta eli valittajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Jutun valittaja joutui kääntymään asiassaan ensin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoleen, joka tuomiossaan 12.4.2007 (A v. Suomi) totesi kyseisen ihmisoikeusrikkomuksen. Tämän jälkeen valittaja A haki KKO:lta (uudelleen) hovioikeuden tuomion poistamista kanteluteitse. Tässäkään tapauksessa rikosjutun asianosainen siis "ei saanut maassa oikeutta,"vaan hänen piti "hankkia" sitä Euroopasta.

3. Lehtiotsikossa mainitaan hieman pienemmillä kirjasimilla, että "Oikeus ei itsekään ensin antanut valituslupaa." Tällä tarkoitetaan sitä, että kyseinen rikosjuttu eteni jo vuoden 1999 loppupuolella valituslupahakemuksena KKO:een. Valituslupahakemus perustui jo tuolloin niin sanottuun kanteluperusteeseen eli siihen, että hovioikeus oli tehnyt asiassa karkean menettelyvirheen, kun se oli tuominnut käräjäoikeudessa vapauttavan tuomion saaneen syytetyn vankeusrangaistukseen velallisen epärehellisyydestä varaamatta hänelle hovioikeudessa asianmukaista tilaisuutta saada puolustautua syytettä vastaan. KKO kuitenkin epäsi 31.1.2001 antamallaan päätöksellä - ilman minkäänlaisia perusteluja - hakijan pyytämän valitusluvan, jolloin Helsingin HO:n 22.6.1999 valittajalle velallisen epärehellisyydestä antama langettava tuomio jäi voimaan.

4. Miten niin "jälleen?" No, annas kun selitän (Let me be clear). - Vain viikkoa aiemmin eli 22.10.2009 KKO joutui ennakkopäätöksellään (KKO 2009:80) purkamaan Kari Uotille kuluvan vuoden huhtikuussa antamansa langettavan rikostuomion, jonka se totesi Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ja ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännön vastaiseksi. Olen selostanut KKO:n ratkaisua ja EIT:n ratkaisukäytäntöä blogissani /

5. Mistä tarkemmin ottaen tässä uudessa ratkaisussa on kysymys? Ihmisoikeustuomioistuin on mainitussa ratkaisussaan 12.4.2007 (A v. Suomi) todennut, että Helsingin hovioikeus oli tuomiollaan 22.6.1999 suullista käsittelyä asianomaisen syytekohdan (velallisen epärehellisyys) osalta toimittamatta ja näyttöä (pelkästään käräjäoikeuden tuomion ja muun kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston nojalla) arvioituaan muuttanut A:lle syytteen hylkäävää käräjäoikeuden tuomiota katsonut A:n syyllistyneen rikokseen sekä korottanut hänelle tuomittua ehdollista vankeusrangaistusta. EIT:n mukaan asian lopputulos, joka oli tullut A:lle yllätyksenä, huomioon ottaen oikeudenmukainen oikeudenkäynti olisi kuitenkin edellyttänyt, että A olisi saanut tilaisuuden syytteen riitauttamiseen hovioikeuden suullisessa käsittelyssä, jota siis nyt ei lainkaan sanotun syytekohdan osalta toimitettu. EIT katsoi, että hovioikeuden menettely oli EIS 6.1 artiklan vastainen ja velvoitti Suomen valtion suorittamaan A:lle vahingonkorvausta 3 000 euroa korkoineen.

6. EIT:n päätöksen mukaan hovioikeus oli siis menetellyt virheellisesti eivätkä virheet olleet suinkaan mitään pikkuvirheitä, vaan koskivat aivan keskeisiä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtejä: a) asianosaisen kuulemista (kuulemisperiaatetta), b) oikeutta sada puolustautua rikossyytettä vastaan ja c) suullisen käsittelyn toimittamatta jättämistä.

Kuulostaa todella vakavalta, mutta sellaista tämä oikeudenkäynnin "oikeudenmukaisuus" nyt vain on Suomessa ollut - KKO:n luvalla ja siunauksella useimmiten sitä paitsi!

7. Oikeuskirjallisuudessa on - itsekin olen saarnannut näistä teemoista jo parikymmentä vuotta - toki yritetty kiinnittää tuomareiden ja tuomioistuinten huomiota oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin, mutta puheet ovat yleensä kaikuneet kuuroille korville, kuten tästäkin ratkaisusta selvästi näkyy. Hovioikeudet ja KKO, oikeusministeriön virkamiesten ja oikeusministereiden (Johannes Koskinen, Leena Luhtanen, Tuija Brax jne.) suosiollisella myötävaikutuksella, ovat kiinnittäneet päähuomionsa lähestulkoon kokonaan oikeudenkäynnin tehokkuuteen ja siihen, miten valitusten tekoa käräjäoikeudesta hovioikeuteen voitaisiin estää ja valituksia seuloa.

8. Ne ja he ovat joko sokeita tai sitten ymmärtämättömiä, sillä he eivät ole nähneet - olleet näkevinään - tai ymmärtäneet, että vakavin puute suomalaisessa järjestelmässä ei ole suinkaan käsittelyn hitaus ja tehokkuuden puute, vaan nimenomaan oikeusvarmuuden ja menettelyn oikeudenmukaisuuden puuttuminen. Se ei tietenkään parane sillä, että kielletään valittaminen hovioikeuteen kokonaan tai rajoitetaan sitä tuntuvasti! Mutta tällainen hanke on jälleen kerran parasta aikaa eduskunnan valiokuntien käsiteltävänä.

9. Toki käsittelyn joutuisuudessakin on omat pulmansa ja Suomi on saanut EIT:ltä eniten huomautuksia juuri siitä syystä, mutta oikea lääke hitauden korjaamiseen ei tietenkään ole valitusoikeuden tuntuva rajoittaminen tai supistaminen, sillä sen myötä menetettäisiin loputkin takeet oikeusvarmuudesta ja päätösten oikeellisuudesta. Jos valitusoikeutta näyttökysymysten osalta hovioikeuteen rajoitetaan nyt hallituksen esityksessä ehdotetulla tavalla, on varmaa, että valitukset a) KKO:een ja b) ihmisoikeustuomioistuimeen tulevat lisääntymään merkittävästi. -

10. On outoa, että jopa Suomen Asianajajaliitto ja sen kantaviin voimiin kuuluva asianajaja Markku Fredman kannattavat ehdotettua valitusoikeuden rajoittamista hovioikeuteen. Toki AA-liitto ja Fredman ovat sikäli oikeassa, että käräjäoikeuksien kokonpanoja tulisi vahvistaa ja prosessin painopistettä siirtää tämän avulla nykyistä enemmän käräjäoikeuksiin. Mutta eihän valitusoikeutta hovioikeuteen pidä mennä pakolla rajoittamaan ennen kuin tämä käräjäoikeuksien vahvistaminen on käytännössä toteutunut niin, että sen voi havaita myös käytännössä! Tunnen sen verran hyvin käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien käytäntöjä ja ratkaisuja, että voin perustellusti väittää, että kaavailtu ja nyt jo eduskunnan käsiteltävänä oleva valitusoikeuden rajoittaminen valituslupamenettelyn avulla hovioikeudessa on ainakin näyttökysymyksen osalta virheratkaisu, joka heikentää ihmisten oikeusturvaa. - No, nyt tuli taas saarnattua, vaikkei tätä juttua aloitellessa ollut tarkoitus!

11. KKO totesi eilisessä ratkaisussaan (KO 2009:84), että EIS ei sellaisenaan velvoita jäsenvaltioita huolehtimaan siitä, että EIT:n toteamat ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevat loukkaukset johtaisivat (automaattisesti) lainvoimaisten kansallisten tuomioiden poistamiseen tai purkamiseen. Ylimääräisen muutoksenhaun eli siis tuomionpurun (Kari Uotin tapauksessa oli kyse tuomionpurusta) ja tuomiovirhekantelun (tässä uudessa tapauksessa oli kyse juuri kantelusta menettelyvirheen perusteella) edellytyksiä on kussakin tilanteessa arvioitava jäsenvaltion kansallisen oikeuden pohjalta, todetaan KKO:n perusteluissa.

12. KKO:n enemmistö päätyi siihen, että hovioikeudessa oli tapahtunut sellainen oikeudenkäyntivirhe, jota tarkoitetaan tuomiovirhekantelua koskevassa kansallisessa laissa eli oikeudenkäymiskaaren (OK) 31 luvun 1 §:n 4 kohdassa. Toisin sanoen kyseinen virhe tai virheet konstituoivat sekä EIS 6.1 artiklan rikkomisen että OK 31:1:n 4 kohdan tuomiovirheen. OK 31:1:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan poistaa tuomiovirheen perusteella, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut menettelyvirhe, jonka voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen; pikkuvirheiden takia lainvoimaista tuomiota ei siis poisteta. KKO siis poisti Helsingin HO:n 22.6.1999 antaman tuomion numero 1847 kysymyksessä olevilta osin ja palautti asian takaisin hovioikeuden käsiteltäväksi.

13. KKO:ssa oli äänestys 3-2. Enemmistön muodostivat oikeusneuvokset Lehtimaja, Rautio ja Esko. Vähemmistöön jäivät oikeusneuvokset Sippo ja Häyhä, jotka esittämillään perusteilla katsoivat, että tuomion poistamiseen ei ollut aihetta. Vähemmistön perusteluissa on minusta lyhyesti luonnehdittuna kyse eräänlaisesta pilkunviilauksesta, joka ei ainakaan minua vakuuttanut. Sipon ja Häyhän lähtökohtana oli, että lainvoimainen tuomio pysyy ja että tuomion poistaminen myöhemmin ilmi tuleen virheen johdosta tulee olla poikkeuksellista. Sippo ja Häyhä katsoivat, että kyseisessä tapauksessa hovioikeuden virheen ei voida otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen.

14. KKO:n enemmistön ja vähemmistön kannat poikkeavat siis lähinnä siinä suhteessa, miten OK 31:1:n 4 kohdan säännöstä virheen vaikutuksesta ("otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen") on tulkittava. Enemmistö saattoi nojautua oman kantansa tueksi aiempaan prejudikaattiin eli ennakkopäätöksen KKO 1995:95. Tuon ratkaisun sisältämän oikeusohjeen mukaan lainkäyttöä kohtaan tunnetun luottamuksen kannalta on tärkeätä, että OK 31 luvun 1 §:n 4 kohdan määräystä oikeudenkäyntivirheen vaikutuksesta jutun lopputulokseen ei tulkita ahtaasti. - Tämä oikeusohje on, kuten olen jo kirjassani Lainkäyttö (1995) esittänyt, täysin perusteltu, ja on paikallaan, että se on tullut nyt uudelleen KKO:n perusteluissa nimenomaan noteeratuksi.

15. Valittaja A:n piti siis hakea oikeutta kolme kertaa "kaikkein korkeimmista", ennen kuin hän pääsi oikeuksiinsa: ensin valituslupahakemus KKO:lle vuonna 1999, sitten valitus EIT:lle vuonna 2001 ja vihdoin kanteluhakemus KKO:lle vuonna 2007. Kuulostaako helpolta?

16. Mutta miksi KKO ei jo A:n valituslupahakemusta vuonna 1999 käsitellessään todennut hovioikeuden menettelyssä tapahtuneita virheitä? Kyse ei ole siitä, etteikö A olisi kiinnittänyt virheisiin huomiota valituslupahakemuksessaan, sillä oletan ilman muuta, että A perusti hakemuksensa jo tuolloin nimenomaan siihen, ettei häntä kuultu hovioikeudessa asianmukaisella tavalla. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö KKO:lla olisi ollut lain mukaan oikeus ja mahdollisuus myöntää valituslupaa ja ottaa asiaa tutkittavakseen, sillä laissa (OK 30:3) mainitaan yhtenä valitusluvan myöntämisen perusteena juuri niin sanottu kantelu- ja purkuperuste.

17. KKO presidentti Pauliine Koskelo selittää tämänpäiväisessä Hesarissa syyksi sen, että "valituslupajärjestelmän tarkoituksena ei ole systemaattisesti virheiden etsiminen hovioikeuden tuomioista, vaan että valituslupia annetaan (JV: alle kymmenessä prosentissa hakemuksista) lähinnä juttuihin, joista saa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle."

18. Koskelon selitys ontuu. Kun valituslupa myönnetään ns. ennakkopäätösperusteella, on kyse Koskelon mainitsemasta tarpeesta saada ja antaa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle. Mutta kuten sanottu, valituslupa voidaan OK 30:3:n nojalla myöntää myös niin sanotulla kantelu- ja purkuperusteella eli silloin, kun valitusluvan myöntämiseen "on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäyntivirheen tai muun virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava." Lupa voidaan sanotulla perustella siis myöntää, vaikka asiassa annettavalla ratkaisulla ei olisikaan välitöntä ennakkopäätösarvoa; luvan myöntämiseen siis riittää, että asiassa on ilmeisesti tapahtunut sellainen virhe, jonka nojalla tuomio voitaisiin poista tai purkaa.

19. KKO:n pitää kyllä maan ylimpänä tuomioistuimena kyetä tunnistamaan valituslupavaiheessa ilmiselvät oikeudenkäynti- eli tuomiovirheet, jotka valituksenalaista hovioikeuden ratkaisua rasittavat. Tätä on ilman muuta pidettävä lähtökohtana varsinkin silloin, kun valituslupahakemuksessa nimenomaan pyydetään valituslupaa juuri kantelu- tai purkuperusteella! Tässä tapauksessa KKO ei ilmeisesti 31.1.2001 A:n valituslupahakemuksen hylätessään "jostakin syystä" tunnistanut selvää tuomiovirhettä.

20. KKO hylkäsi A:n valituslupahakemuksen 31.1.2001 kokoonpanossa, johon kuuluivat jäseninä oikeusneuvokset Mikko Tulokas ja Kati Hidén, esittelijänä oli Reima Jussila. - Valituslupahakemus voidaan ratkaista myös kolmen jäsenen kokoonpanossa. KKO on itse aiemmin esittänyt muutettavaksi lakia niin, että "selvissä tapauksissa" valitusluparatkaisun KKO:ssa voisi tehdä myös yksi jäsen. - Tämän tapauksen valossa täytyy vain toivoa, ettei KKO:n sanottu toive lainmuutoksesta toteutuisi.

21. Uoti-ratkaisun yhteydessä todettiin, että tapaus oli ensimmäinen, jolloin KKO purkaa oman tuomionsa. Sanoisin, että asiallisesti myös tässä nyt selostetussa tapauksessa KKO joutui poistamaan oman päätöksensä, vaikka muodollisesti poistaminen kohdistuikin hovioikeuden tuomioon. Olihan KKO:lla mahdollisuus jo vuonna 2001 tunnistaa asiassa tapahtunut selvä tuomiovirhe, mutta tuolloin KKO hylkäsi valituslupahakemuksen ja juuri sen vuoksi A joutui menemään ensin ihmisoikeustuomioistuimeen ja hakemaan sen jälkeen hovioikeuden tuomion poistamista koska KKO ei vuonna 2001 sitä poistanut. - Tuliko tämä nyt varmasti selväksi? Siis se, että tässäkin tapauksessa KKO joutui faktisesti poistamaan aiemman oman tuomionsa.

22. Yksi asia vielä. KKO ei vakiintuneen käytäntönsä mukaan perustele valitusluvan hylkääviä ratkaisujaan mitenkään. Kun valituslupahakemus hylätään, ihminen tai yritys saa KKO:sta yhden sivun mittaisin paperin, jossa todetaan lakonisesti: Valituslupaa ei myönnetä." Ei siis minkäänlaisia perusteluja sille, miksi lupaa ei voitu myöntää. Olen monta kertaa puuttunut myös tähän epäkohtaan ja mielestäni osoittanut, että KKO:n käytäntö ei perustu lakiin; jopa perustuslaissa (21.2 §) korostetaan asianosaisen oikeutta saada asiassaan perusteltu päätös, ja tämä kuuluu olennaisena osana oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksiin.

23. Mitään ei kuitenkaan tässä(kään) suhteessa tapahtunut, ei edes sitä, että prosessilakiin (OK) olisi otettu nimenomainen säännös siitä, että KKO:n ei tarvitse perustella valitusluparatkaisujaan; tätähän voitaisiin kohtuudella pitää jonkinlaisena vähimmäisvaatimuksena. KKO:n jäsenet vain selittelevät tyylilleen uskollisina, että "noh, eiväthän päätöksen perustelemispykälät nyt sentään meidän valituslupapäätöksiämme koske." En ole vieläkään päässyt näistä puheista ja "perusteluista" selvyyteen, miksi laki ei koskisi KKO:ta.

24. Oikeusneuvos Lauri Lehtimaja yritti 1990-luvulla Eduskunnan oikeusasiamiehenä toimiessaan korjata tilannetta ja ehdotti, että KKO voisi ryhtyä perustelemaan ainakin merkittävimpiä valitusluparatkaisujaan. Tämä ehdotus otettiin KKO:ssa vastaan syvän ja pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Ja niinhän siinä siten kävi, että Lauri Lehtimajasta ei tullut Olavi Heinosen jälkeen KKO:n presidenttiä, vaan KKO esitti virkaan lähestulkoon yksimielisesti Leif Sevónia, joka myös virkaan nimitettiin.