Kuulin eilen illalla radiosta ohimenneen Tarja Halosen melkein itkunsekaisia muistosanoja Kim Jongista. Halonen toivoi laupiaalla äänellä Pohjois-Koreaan demokratiaa. Ihmisoikeuksia Halonen ei tohtinut edes mainita muistellessaan tyrannia, joka tapatti nälkään miljoonia alamaisiaan, sillä kaikki huomio ja voimavarat keskitettiin maan ydinaseen valmistukseen. Muistosanoissaan Halonen leperteli, että kyllä Kimiäkin toki jotkut jäävät kaipaamaan - voi helvetti sentään!
Havelia Tarja Halonen muisteli niin ikään "lämmöllä" sanoen suomalaisten rakastaneen tätä. Niin varmasti monet tekivätkin ja syystä, mutta siitä, kuuluiko Tarja Halonen näihin suomalaisin, en ole lainkaan varma. Ei kuulunut ainakaan 1970-luvun lopulla, jolloin poliittisia oikeuksia ja kansalaisvapauksia ihmisille vaatinut vaatinut Havel passitettiin kommunististen vallanpitäjien toimesta viideksi vuodeksi vankilaan. Samaan aikaan nouseva demaripoliitikko ja pääministeri Kalevi Sorsan avustaja Tarja Halonen hankki poliittisia kannuksiaan itäblokin auliina tukijana ja DDR:n tunnustuskomitean varapuheenjohtajana.
Tarja Halosen itäblokin järjestelmää nuoleskeleva poliittinen linja oli niin etäällä Václac Havelin edustamasta vapauden linjasta, että oikein pahaa teki, kun kuulin, että Tarja Halonen aikoo matkustaa perjantaina Prahaan osallistuakseen Havelin hautajaisiin.
Jos saisin valita, niin passittaisin Tarja Halosen Havelin hautajaisten sijasta Rakkaan Johtajan Kimin hautajaisiin Pjongjangiin, se olisi hänelle henkilökohtaisesti sopivampi tilaisuus. Pohjois-Korea on kuitenkin ilmoittanut, että Kimin hautajaisiin ei kutsuta ulkomaisia valtionpäämiehiä.
Václac Havelin ja suomalaisten poliitikkojen suhteista ei ole todellakaan juuri mitään kerrottavaa. Siksi Tarja Halosen änkeäminen Prahaan Havelin hautajaisiin tuntuu räikeän tekopyhältä.
Suomen johto vierasti Havelia eikä Havel puolestaan nähnyt aiheelliseksi pitää yhteyttä Suomen poliittiseen johtoon, joka jälkikyyristeli vielä pitkään 90-luvulla neukku-kommunistien valtaan paluun pelossa. Muualla Länsi-Euroopassa kannustettiin Havelin pyrkimyksiä kansalaisvapauksien saamiseksi, mutta Suomen poliittisessa johdossa asiasta vaiettiin visusti.
Kun muissa pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa kylmän sodan sankareita olivat sellaiset nimet kuin Lech Walesa, Václac Havel ja Lennart Meri, suomalaiset pitivät ja pitävät yhä edelleen sankarinaan Urho Kekkosta, miestä, joka tilasi v. 1961 oman valtansa pönkittämiseksi ja jatkamiseksi nootin Neuvostoliiton johdolta ja joka tunnetaan ja tullaan aina tuntemaan suomettumispolitiikan isänä.
Suomalaisten poliitikkojen sankareita olivat Puolan Gomulka ja Gierek. Unkarin Janos Kadar, DDR:n Eric Honecker, Romanian Nicolae Ceausescu ja Tsekin Gustav Husak, kaikki Neuvostoliiton satelliittivaltioiden johtajiksi asettamia kommunisteja.
Presidentti Mauno Koivisto ihaili yli kaiken kenraali Wojceich Jaruzelskia, joka oli Puolan kommunistipuolueen nokkamiehenä 1981-89, valtionpäämiehenä 1985-89 ja Puolan presidenttinä 1989-90. Jaruzelski muistetaan aina ennen muuta toiminnastaan Puolan opposition ja Solidaarisuus-ammattiliikkeen veriseksi nujertamiseksi. Koivistolta ei hellinnyt yhtään myötätunnon sanaa Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimykselle, päinvastoin.
Tapasiko Tarja Halonen ulkoministerinä tai presidenttinä koskaan kahden kesken Václac Havelia, epäilen että ei tavannut. Terroristijohtajien kuten esim. Jasser Arafatin kanssa Halonen sen sijaan oli aina hyvää pataa, kuin paita ja perse suorastaan. Hän ei koskaan ottanut Kinassa käydessään esille Kiinan johdon räikeitä ihmisoikeusrikoksia.
Kiina tuki ja tukee edelleen Pohjois-Koreaa. Oikeastaan ei tue, vaan valvoo, etteivät nälkiintyneet pohjoiskorealaiset pääse tunkeutumaan rajan yli Kiinaan.
Suomen poliittinen johto tuki ja tukee puolestaan Kiinan johtoa. Muistamme aina, että suomalainen ministeri (Iiro Viinanenko se oli) oli ensimmäinen länsimainen ministeri, jonka presidentti Mauno Koivisto lähetti 20 vuotta sitten viralliselle vierailulle Kiinaan pian Taivaallisen aukion verilöylyn ja tukahdutun kansannousun jälkeen.
Tiitisen listan sullominen valtiollisen poliisin kassakaappiin ja sen itsepintainen salaaminen vuosikymmenestä toiseen on yksi osoitus siitä, miten Suomessa halutaan yhä edelleen vaieta lähihistorian pimeistä puolista.
