Selvityksen antamista tässäkin1. Oikeudenkäyntien ja oikeusjuttujen viipyminen, hitaus, pitkittyminen, kohtuuton kesto tai jutturuuhkat, mitä nimeä ilmiöstä kulloinkin käytetäänkin, on jokasyksyinen, jokatalvinen ja jokakeväinen puheenaihe mediassa, kesälomien aikanakin sitä saatetaan sivuta. Siitä lukeminen lehdistä on aika masentavaa; samanlainen inhon tunne syntyy, kun lehdissä vatvotaan päiväkausia viime vuoden verotustietoja.
2. Törmäsin kyseiseen ilmiöön ensimmäisen kerran kauan, kauan sitten, kun olin aloittelemassa oikeustieteen opintojani. Lehdessä oli kuva jonkin ylioikeuden - olisiko ollut Vesiylioikeus - presidentistä tai ylituomarista, joka oli ahtautunut komeroon, jossa oli paksuja asiakirjanippuja lattiasta kattoon, kaikki hyllyt täpösen täynnä. Näytti siltä, että asiakirjapinot - tuomioistuimen asiakirjavihkoa nimitetään juridisessa kielenkäytössä aktiksi (mitähän mielleyhtymiä tämä voisi aiheuttaa) - olisivat juuri romahtamaisillaan kuvassa poseeraavan naisparan niskaan. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt.
3. Yhtä onnellisesti ei liene käynyt kuvassa olleille akteille, sillä ne saivat todennäköisesti maata komerossa koskemattomina vielä kauan ennen kuin joku viskaali ryhtyi niitä penkomaan. Tuolloin puhuttiin ylioikeuksien jutturuuhkista. Jutturuuhkan seurauksina oikeusjutut venyivät kohtuuttoman pitkään ja ratkaisuja saatiin odotella vuositolkulla. Kun inflaatio laukkasi tuohon maailman aikaan nopeasti, saattoi jutun voittanut, mutta hovioikeuden tai KKO:n tuomion vasta 4-5 vuoden kuluttua prosessin aloittamisesta käteensä saanut asianosainen todeta tuomitun summan pienentyneen rahanarvon alenemisen johdosta puoleen tai jopa kolmannekseen vaaditusta.
4. Asia on edelleen ajankohtainen. Missä vain kaksi tuomioistuinjuristia tapaa toisensa, puhe kääntyy oitis juttumääriin ja käsittelyaikoihin. Saman asian nostavat usein juhlapuheissaan tai muissa puheenvuoroissaan esille myös ylioikeuksien presidentit, samoin suurempien käräjäoikeuksien laamannit. Joskus tuntuu, ettei näillä päällikkötuomareilla edes olisi muita ongelmia kuin oikeuksien juttumäärät, vähäiset resurssit ja käsittelyajat. Tuomioistuinlaitoksen vuosikertomuksissa paneudutaan aina ensimmäiseksi ja suurella hartaudella juuri kyseisiin asioihin. Oikeusturvasta ei puhuta yleensä koskaan mitään.
5. Nyt asiaan on puuttunut myös Eduskunta. Perustuslakivaliokunta (PeV) päätti nimittäin 10.6.2009 pyytää selvitystä oikeudenkäyntien viivästymisestä ulkoministeriöltä (UM), oikeusministeriöltä (OM), korkeimmalta oikeudelta (KKO), Valtakunnansyyttäjänvirastolta (VKSV) ja Suomen Asianajajaliitolta (AA-liitto). Tähän melko harvinaislaatuiseen selvityspyyntöön PeV päätyi käsitellessään hallituksen toimenpidekertomusta vuodelta 2008 (K 1/2009 vp). Hienoista ihmetystä herättää, että valiokunta ei pyytänyt selvitystä korkeimmalta hallinto-oikeudelta (KHO). KKO:n puolesta selvityksen antoi presidentti, kauppatieteiden tohtori (hc) Pauliine Koskelo yksin, VKSV:n puolesta taas valtakunnansyyttäjä, professori (hc) Matti Kuusimäki. Selvitykset löytyvät osoitteesta http://www.eduskunta.fi/pev.
6. Syynä selvityspyyntöön on se, että Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) kasapäin langettavia tuomioita, joissa valtion on todettu rikkoneen oikeudenkäynnin kestoa koskevaa määräystä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin. Käsittelyn kohtuullinen kesto on siten tärkeä osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Sama asia ilmenee myös Suomen perustuslain (PerL) 21 §:n 1 momentista, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä.
7. PerL 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvatta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Valtio on siis velvollinen huolehtimaan siitä, että oikeusjutut tulevat käsitellyiksi kohtuullisessa ajassa ja ilman aiheetonta viivytystä. Eräissä prosessilaeissa, esimerkiksi esitutkintalaissa (ETL) ja oikeudenkäymiskaaressa (OK), on nimenomaisia säännöksiä menettelyn joutuisuudesta ja niistä keinoista, joilla siihen voidaan päästä.
8. Onko valtio onnistunut turvaamaan esitutkinnan, syyteharkinnan, rikosoikeudenkäynnin, riita-asioiden käsittelyn, muutoksenhakumenettelyn ja hallintolainkäytön joutuisuuden kohtuullisessa ajassa ja ilman aiheetonta viivytystä? Jos asiaa tarkastellaan EIT:n ratkaisujen valossa, on vastaus yksiselitteisesti kielteinen. Suomen valtio ei ole onnistunut kyseisessä tavoitteessa, vaan on päin vastoin epäonnistunut siinä surkeasti.
9. UM:n selvityksestä ilmenee, että EIT on 21.10.-09 mennessä todennut Suomen rikkoneen oikeudenkäynnin kestoa koskevaa määräystä yhteensä 41 tapauksessa. Selvityksen jälkeen EIT on 3.11. antanut Suomelle samasta syystä vielä kolme uutta langettavaa tuomiota, eli langettavia tuomioita on nyt kaikkiaan 44. Vähän yli puolet tuomioista on koskenut rikosjuttuja, vajaa 30 prosenttia riita-asioita ja noin viidennes hallintolainkäytössä ratkaistuja asioita. Langettavien tuomioiden määrä näyttää yhä vain kiihtyvän. Kun 2000-luvun alkupuolella Suomi sai mainitulla perustella vuodessa vain 1-2 langettavaa tuomiota, nousi sanotunlaisten tuomioiden määrä vuonna 2007 jo yhdeksään. Tänä vuonna Suomi on saanut EIT:ltä tähän mennessä jo 16 langettavaa tuomiota.
10. Eikä tässä vielä kaikki, sillä osassa Suomesta EIT:lle tehdyissä valitustapauksissa valtio ja valittaja ovat päässeet valtiota velvoittavaan ja mitä ilmeisimmin korvauksen suorittamiseen perustuvaan sovintoon, jonka EIT on vahvistanut. Tällaisia sovintoratkaisuja, joissa siis myös valtion mielestä oikeudenkäynnin kesto on ollut kohtuuttoman pitkä, on tähän mennessä vahvistettu EIT:ssa 31. Myös tällaisten "langettavien sovintojen" määrä on kasvussa, sillä vuonna 2007 niitä kuusi, 2008 kahdeksan, mutta tänä vuonna tähän mennessä jo 13. Lisäksi tähän mennessä on ilmennyt 11 selvää rikkomustapausta, joissa valtio on antanut EIT:lle tehdyn valituksen johdosta yksipuolisen julistuksen, jonka perusteella EIT on todennut prosessin kestoa koskevan ihmisoikeusloukkauksen. Tämä on uusi tapa päättää asian käsittely EIT:ssä, sillä mainituista 11 tapauksesta on tänä vuonna annettu 10 valtion sanotunlaista yksipuolista julistusta.
11. Siis lähes sadassa tapauksessa valtio on joko tuomittu tai se on tunnustanut rikkoneensa oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa koskevaa sopimusmääräystä. Välttääkseen EIT:n langettavan tuomion aiheuttaman kiusallisen julkisuuden valtio on nykyisin entistä halukkaampi sopimaan asian "rahalla". Kätevää! Mutta uusia ratkaisuja on tulossa koko ajan lisää, sillä UM:n selvityksen mukaan EIT:n käsittelyssä odottaa ratkaisuaan Suomen osalta 30 sellaista oikeudenkäynnin pituutta koskevaa tapausta, joista EIT on pyytänyt vastauksen Suomen hallitukselta.
12. Langettavia tuomioita koskevissa tapauksissa oikeudenkäynnin kokonaiskesto on ollut Suomen osalta pisimmillään lähes 16 vuotta, lyhyimmillään 4 vuotta 2 kuukautta. Pisimmät käsittelyajat rasittavat yleensä talousrikosjuttujen oikeudenkäyntejä. EIT:n ratkaisuissa rikosjutun kokonaiskestoon sisältyvän ajan lasketaan alkavan jo siitä, kun henkilöä todennäköisin syin epäillään rikoksesta. Varsinaisen oikeudenkäynnin ja muutoksenhakumenettelyn ohella kokonaiskestoaikaan lasketaan siis mukaan myös rikoksen esitutkintaan ja syyteharkintaan kulunut aika.
13. EIT:n langettavien tuomioiden perusteluissa on yleensä mainittu, missä prosessin vaiheessa, esitutkinnassa, syyteharkinnassa, alioikeuskäsittelyssä vai muutoksenhaussa, käsittelyn viivästymisen syy piilee. Syy on siten käytännössä yleensä aina lainkäyttäjissä, siis poliisissa, syyttäjistössä tai jossakin oikeusasteessa. Toisin kuin suomalaiset syyttäjä- ja poliisiviranomaiset ja tuomioistuimet, jotka tahtovat vierittää yleensä aina kaikki hitaan käsittelyn syyt lainsäätäjän harteille ja vedota resurssien puutteeseen, EIT ei tätä tee eikä hyväksy mainitunlaisia selityksiä. Päin vastoin EIT on todennut selväsanaisesti, että valtio ei voi vastuusta vapautuakseen vedota valtiontalouden huonoon tilaan ja siitä johtuvaan oikeuslaitoksen resurssipulaan. Valtion pitää huolehtia oikeuslaitoksen tilasta ja tehdä kunnon satsauksia oikeudenkäyntimenettelyn kehittämiseen. Valtioneuvoston ja tuomioistuinlaitoksen keskushallinnossa huolehtivan viranomaisen pitää huolehtia siitä, että lainkäyttövirkoihin valitaan ammattitaitoista ja pätevää väkeä, joka on saanut hyvän koulutuksen ja joka myös täyttää eettisesti korkeat vaatimukset.
14. Oikeusministeriö, jonka selvityksen ovat allekirjoittaneet oikeusministeri Tuija Brax ja kansliapäällikkö Tiina Astola, vähättelee selvityksessään tuttuun tapaansa EIT:n langettavien tuomioiden määrää, joka siis, kuten edellä totesin, näyttäisi tilastolukujen perustella olevan vain kiihtymässä."On syytä huomata, että ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot eivät kuvaa tämänhetkistä tilannetta tuomioistuimissamme, koska tuomioissa on ollut kyse jo vuosia sitten käydyistä, yleensä jo 1990-luvulla alkaneista oikeudenkäynneistä," sanotaan OM:n selvityksessä. Näinhän ministeriö on ennenkin sanonut, mutta kuten tilastot osoittavat, Suomen EIT:ltä saamien langettavien tuomioiden määrät ovat juuri parina viime vuonna kasvaneet rajusti. Mitä syytä OM:llä on syytä uskoa, että tilanne vuoden parin sisällä paranisi?
15. OM, kuten tuomioistuimetkin, vetoavat yleensä aina keskimääräisiin käsittelyaikoihin, joita pidetään siedettäviä. Totta kai ne ovat siedettäviä, koska lukumääräisesti alioikeuksiin tulevat jutut ja asiat ovat luonteeltaan ja vaikeusasteeltaan suurimmaksi osaksi simppeleitä, lähinnä rutiiniasioita. Niinpä OM:n nyt PeV:lle jättämässä tuomioistuimiin saapuneiden asioiden määrää koskevassa tilastossa on otettu riita-asioina mukaan selvät ja riidattomat velkomus- eli perintäasiat, joiden osuus kaikista käräjäoikeuksien käsittelemistä asioista on varmaan 95 % ja kaikista asioista, rikosasiat siis mukaan luettuna, jotain 60-70 prosenttia. Kuten ole blogissani jo useamman kerran selvittänyt, perintäasiat eivät tosiasiassa edes kuuluisi käräjäoikeuksiin, sillä eihän niissä ole edes mitään riitaa velkojan ja velallisen kesken. Mutta ilmeisesti niitä roikotetaan edelleen käräjäoikeuksissa osaksi siksi, että niiden avulla tuomioistuinten asiamäärät saadaan näyttämään suurilta ja vastaavasti asioiden keskimääräiset käsittelyajat lyhyiltä. Sama koskee nykyisin käräjäoikeuden kansliassa kirjallisessa menettelyssä ilman syyttäjää ratkaistavia rikosasioita, joiden osuus kaikista rikosasioista on noussut noin 40 prosenttiin.
16. Oikeudenkäynnin viipymistä tulisi tarkastella vain sellaisten asioiden osalta, jotka ovat riitaisia, laajoja ja juridisesti vaikeita, silloin päästäisiin aivan toisenlaisiin lukemiin, mitä oikeudenkäynnin kokonaiskestoon tulee. Tuomioistuimissa ratkaistujen asioiden kokonaismääriin ja niistä laskettuihin keskimääräisiin käsittelyaikoihin tuijottaminen on pään panemista pensaaseen, sillä niihin perustuvat tiedot eivät anna oikeata kuvaa oikeudenkäynnin joutuisuudesta ja kestosta. Oikeusministeriön vähättely vaikuttaa todella oudolta, sillä toiselle kymmenelle vuosittain nousevien EIT:n langettavien tuomioiden samoin kuin sovittujen asioiden määrä antaa huolestuttavan ja melko lohduttoman kuvan suomalaisesta ihmisoikeuspolitiikasta ja oikeusprosessien tasosta.
17. Olen kirjoittanut monta kertaa oikeusjuttujen viipymisen syistä. Viittaan esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Prosessin pitkittymisen syistä, seurauksista ja ehkäisykeinoista (s. 567-587) sekä WSOYpro:n julkaisusarjassa Oikeuden perusteokset julkaistussa Juha Lappalaisen ym. kirjoittamassa kokoomateoksessa Prosessioikeus (2007) olevaan artikkeliini Johdatus prosessioikeuteen (s. 39-210), jossa olen käsitellyt myös oikeudenkäynnin viivytyksettömyyttä juuri EIT:n ratkaisukäytännön valossa (s. 197-200).
18. Oikeudenkäynnin kestoa pohdittiin myös Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä vuonna 2003 (KM 2003:3, s. 192-202, katso myös omaa eriävää lausuntoani tältä osin s. 514-515). Lapin yliopistossa tarkastettiin ja hyväksyttiin vuonna 2007 Mari Spolanderin väitöskirja Menettelyn joutuisuus oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijänä; olin Spolanderin tutkimuksen työnohjaajana. Spolanderin väitöskirja on ensimmäinen tuosta teemasta pohjoismaissa kirjoitettu. Olen kirjoittanut oikeudenkäyntien viipymisestä myös tässä blogissani jo tätä ennen muutaman kerran. Viittaan esimerkiksi blogeihin 29.1. ja 12.5.-09; minä voin näköjään kohta alkaa viitata aina blogissa siihen, mitä olen samasta aiemmin blogissani kirjoittanut!
19. Mainitsen seuraavassa lyhyesti vain muutamia keinoja, joilla oikeudenkäynnin kestoa voitaisiin lyhentää (monia muitakin keinoja löytyisi).
19. Käräjäoikeuksista tulisi karsia sellaiset jutturyhmät, jotka eivät sinne kuulu. Tällöin tulee ilman muuta mieleen summaaristen velkomusasioiden eli perintäasioiden siirtäminen käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille; katso tästä blogiani 152/19.9.-09 ja siinä esitetyt viittaukset aiempiin blogikirjoituksiini. Tämä vähentäisi merkittävästi käräjäoikeuksien työmäärää ja vapauttaisi myös niiden henkilökuntaa vaativampien asioiden käsittelyyn. Mutta yksikään em. selvityksen antajista ei ole edes maininnut po. asiaa! Tämä ei ole mikään ihme, sillä OM ja KKO ovat nimenomaan puoltaneet säilyttämistä käräjäoikeuksissa.
20. Sitä vastoin OM, KKO, VKSV ja AA-liitto puoltavat muutoksenhakuoikeuden rajoitusta käräjäoikeuksista hovioikeuteen. Sehän onkin helppo ja yksinkertainen keino simsalabim: kun kielletään tai rajoitetaan muutoksenhakua, lyhenevät käsittelyajat kuin itsestään. Sitä, mitä tämä vaikuttaa ihmisten oikeusturvaan, joka sentään pitäisi olla edelleen ensisijaisena tavoitteena, yksikään selvityksenantajista ei ole sen sijaan ole välittänyt pohtia. Oikeusturva tietenkin kaventuisi, siinä selitys vaikenemiselle.
21. Toisena keinona mainitsen rikosjuttujen osalta esitutkinnan tutkinnanjohtajuuden siirtämisen poliisilta syyttäjille. Näinhän tämä asia on järjestetty yleensä kaikissa muissa Euroopan valtioissa. Tämä tehostaisi ja nopeuttaisi huomattavasti paitsi esitutkintaa, myös erityisesti syyteharkintaa sekä sen myötä rikosprosessin kokonaiskestoa; muutos edellyttäisi toki syyttäjien lukumäärän melko tuntuvaa lisäämistä, mutta se kannattaisi. Tätä muutosta olen ehdottanut jo kirjassani Lainkäyttö vuodelta 1995 ja edelleen kirjassani Rikosprosessioikeus I 1998. Kuten sanottu, uudistus edellyttäisi syyttäjien lukumäärän lisäämistä, mutta sitenhän tälle lisäämiselle, josta Matti Kuusimäki on puhunut ja vaatinut 10 vuotta, olisi jokin perusteltu syy.
22. Nyt myös AA-liitto on asettunut tälle kannalle, kuten liiton selvityksessä PeV:lle ilmenee, Liiton selvityksessä on selkeästi esitetty, miksi esitutkinnan johtajuuden siirtäminen poliisilta syyttäjälle olisi tarpeen ja mitä se käytännössä merkitsisi. OM samoin kuin KKO/Koskelo vaikenevat koko asiasta. Myöskään Matti Kuusimäki/VKSV ei mainitse asiaa nimeltä, mutta Kuusimäen tiukka vastustava kanta kysymykseen tulee selvästi esiini, kun hän selostaa selvityksessään poliisien ja syyttäjien välisessä esitutkintayhteistyössä ilmeneviä ongelmia. Kuusimäki esittää ongelmaan tuttua keinoa: työryhmän perustamista. Tähän keinoon on kuitenkin turvauduttu jo aiemmin monen monituista kertaa, mutta mitään "valmista" ei vaan ole syntynyt.
23. Kolmantena keinona on syytä tuoda esiin mahdollisuus tehdä kantelu asian käsittelyn aikana ilmenevästä viivästymisestä. Esitutkinnan ja syyteharkinnan viivästymisestä pitäisi olla mahdollisuus kannalle käräjäoikeudelle. Tämä tehostaisi esitutkintaa ja syyteharkintaa merkittävästi ja estäisi ennakolta tutkinnan ja syyteharkinnanaiheetonta viivytystä. Tämä kantelumahdollisuus tulisi koskea myös myös hallintoviranomaisen viivyttelyä erityisesti silloin, kun asiassa on kyse henkilönperusoikeuksista; kantelu tehtäisiin silloin hallinto-oikeudelle.
24. Nykyisin tällainen kantelu on mahdollista tehdä vasta jälkikäteen oikeuskanslerille, oikeusasiamiehelle tai VKSV:lle, mutta tämä keino on osoittautunut käytännössä merkityksettömäksi ja tehottomaksi. Kun esimerkiksi oikeuskansleri toteaa joskus vuoden tai parin kuluttua, että poliisi tai syyttäjä oli viivytellyt aiheettomaksi, ei päätöksellä ole kyseisessä asiassa enää merkitystä. Sitä paitsi myös selvät ja karkeat viivästykset johtavat yleensä vain huomautuksen antamiseen asianomaiselle virkamiehelle ja tapauksista kerrotaan laillisuusvalvojien tai VKSV:n tiedotteissa ja vuosikertomuksissa aina anonyymisti eli asianomaisen virkamiehen nimeä mainitsematta.
25. Käräjäoikeusprosessin viivästymisestä pitäisi puolestaan olla samanlainen mahdollisuus kannella hovioikeudelle ja hovioikeusmenettelyn viivästymisestä KKO:lle sekä hallinto-oikeusmenettelyn viivästymisestä KHO:lle. Kanteluinstanssi voisi määrätä päätöksessään saattamaan asian päätökseen tietyssä määräajassa. Lakiin voitaisiin tietyissä asioissa ottaa määräyksiä ajasta, jonka kuluessa tietyntyyppiset asiat on pääsäännön mukaan viimeistään käsiteltävän ja ratkaistava.
26. Tällainen tuomioistuinkäsittelystä tehtävän viivästyskantelu on voimassa monissa Euroopan maassa ja ihmisoikeustuomioistuin on suositellut sen käyttöön ottamista. samantyyppistä viivästyskantelua ehdotettiin otettavaksi käyttöön myös Suomessa vuonna 2006 julkaistussa OM:n työryhmän mietinnössä (OM 2006:21). Kerrankin tarpeellinen ja hyvin perusteltu ehdotus oikeudenkäyntien viivästymisen ehkäisemiseksi. Mutta kuten hyville ehdotuksille niin monasti aiemminkin on käynyt, tätäkään ehdotusta ei lausuntopalautteessa hyväksytty eikä siitä annettu lakiesitystä eduskunnalle. Arvatkaapa, mitkä tahot vastustivat ehdotusta? Aivan oikein: KKO ja kaikki hovioikeudet lukuun ottamatta Markku Arposen tuolloin johtamaa Itä-Suomen hovioikeutta. Vastustuksen syy oli vanha tuttu: pelko (ja pelottelu) KKO:n ja hovioikeuksien työmäärän kasvamisesta. Aivan kuin KKO ja hovioikeudet eivät olisi lainkaan ymmärtäneet viivästyskantelun oikeusjuttujen viipymistä ennalta estävää vaikutusta.
27. KKO:n presidentti ja hovioikeuksien presidentit kyllä muistavat lähes jokaisessa juhlapuheessaan ja muissa julkisissa esiintymisissään korostaa oikeudenkäyntien joutuisuuden merkitystä, mutta kun niille sitten tarjotaan keinoa, jolla voitaisiin tehokkaasti estää juttujen viipymistä, he ovat joukolla torppaamassa kyseisen uudistuksen suoralta kädeltä. Tämä ei ole enää vain outoa, vaan perin kummallista! Taustalla lienee tyypillinen virkamiesmentaliteetti, johon kuuluu halu pitää kynsin hampain kiinni siitä, että mikään uudistus ei saa aiheuttaa asianomaisen viraston työmäärän kasvua vähäisimmässäkään - ihmisten oikeusturvasta viis!
28. Viivästyskantelun sijasta eduskunta hyväksyi oikeusministeriön ja hallituksen laihaksi korvikkeeksi tarjoaman keinona asian kiireelliseksi määräämistä koskevan säännöstön (OK 19 luku), joka tulee voimaan vuoden 2010 alusta. Se koskee vain käräjäoikeuksia ja tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että käräjäoikeus voi yhden tuomarin kokoonpanossa asianosaisen vaatimuksesta päättää, että asia määrätään kiireelliseksi, jos asian käsittelemiselle ennen uita asioita on erityisen painava syy. Jokainen tuomioistuimissa joskus työskennellyt tai asioinut juristi ymmärtää, ettei tällaisella "uudistuksella" ole juurin minkäänlaista käytännön merkitystä. Tällaisia kiirehtimispyyntöjähän on tehty ennenkin tuhkatiheään, mutta eihän niillä ja niiden epävirallisilla hyväksymisillä ole ollut minkään valtakunnan merkitystä käräjäoikeuden käsittelyaikoihin ja samoin tullee käymään, vaikka asiasta on nyt otettu pykälät lakiin. Sillä, että juttu on määrätty kiireelliseksi, ei ole merkitystä itse asian käsittelyn kestoon, joka voi olla yhtä hidasta kuin aiemminkin. Lakiin olisi pitänyt ottaa määräykset siitä, minkä ajan kuluessa tietty kiireelliseksi julistettu asia on viimeistään ratkaistava, mutta sellaista säännöstä ei lakia valmisteltaessa ja säädettäessä edes harkittu. Kyseessä oleva laki on vain kosmeettinen näennäisuudistus, jolla oikeusministeriö ja hallitus pyrkivät vain näyttämään, että ne ovat sentään olleet tekevinään jotakin.
29. Toisena keinona eduskunta on hallituksen esityksestä (HE 233/2008 vp) säätänyt erityisen lain "oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä" (362/2009). Laki, jota sovelletaan yleisessä tuomioistuimessa käsiteltävässä riita-, hakemus- ja rikosasiassa, tulee voimaan niin ikään 1.1.2010. Lain mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtiolta kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Kohtuullisen hyvityksen perustaksa on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt. Erityisistä syistä hyvityksen määrää voidaan korottaa enintään 2 000 eurolla, hyvityksen enimmäismäärä on kuitenkin aina 10 000 euroa. Hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta.
30. Hyvitysmaksulain idea on selvä: saada prosessin viivästymisen johdosta ihmisoikeusloukkauksen kärsinyt ihminen luopumaan valituksestaan EIT:lle. Valituksen tekemistä suunnitteleva asianosainen saa korvauksen nopeammin, jos hän vaatii sitä Suomessa kuin jos hän hakisi hyvitystä EIT:ltä. Samalla valtio välttyy sen mainetta rasittavilta EIT:n langettavilta päätöksiltä. Mutta tärkeintä on havaita, että hyvitysmaksulailla ei ole välttämättä minkäänlaista oikeusjuttujen viipymistä estävää vaikutusta. Seurauksena voi päin vastoin olla se, että oikeudenkäynnit viipyvät entistä enemmän. Tuomari voi ajatella, että mikäpä kiire tässä nyt oikeastaan on, asianosainen pyytäköön hyvitystä, jos katsoo käsittelyn tai päätöksen viipyneen kohtuuttomasti.
31. Annettujen selvitysten johdosta olisi paljon muutakin kommentoivaa ja kritisoitavaa. Mieleen tulevat muun muassa sellaiset kysymykset kuin esimerkiksi tuomareiden nimitysmenettely ja rekrytointi, tuomioistuinlaitoksen keskushallinnon uudistaminen, prosessinjohto, syytteestä sopiminen (plea bargaining), hovioikeusprosessin uudistaminen, tulosohjaus, tuomioistuinyksikön johtaminen, tuomareiden täydennyskoulutus, tuomioistuinharjoittelun uudistaminen jne. Niihin tai ainakin joihinkin niistä voidaan palata myöhemmin.
32. Pidemmällä tähtäyksellä tärkeä vaikutuskeino olisi hallinto-oikeuksien lakkauttaminen itsenäisinä tuomioistuimina ja niiden integroituminen yleisiin tuomioistuimiin siten kuin olen blogin 180/28.10 kommenttipuheenvuorossani esittänyt. Siinä olisi uudistus, jossa säästettäisiin todella hallinnollisia kustannuksia, sen rinnalla nykyiset oikeushallinnon säästöohjelmat ovat vain näpertelyä. Tällainen integroitu malli on muuten jo pienoiskoossa olemassa: Ahvenanmaan käräjäoikeus.
33. Perustuslakivaliokunnan nyt saamista selvityksistä vakuuttavimman vaikutuksen tekee KKO:n presidentin Pauliine Koskelon paperi, jos otetaan huomioon vain se, mitä paperissa esitetään eikä edellä mainitsemiani kriittisiä huomioita. Koskelo ryöpyttää 18 sivun pituisessa selvityksessään oikeusministeriötä ja hallitusta oikein kunnolla monesta asiasta ja syystä. Tämä on ilahduttavaa! Koskelo antaa ministeriölle sapiskaa erityisesti oikeuslaitoksen tietojärjestelmistä. Jos KK:n presidenttiä on uskominen, niin sanotut tietojärjestelmät ovat täysin puutteellisia eivätkä yksinkertaisesti edes enää toimi ollenkaan! (Kukas se taas onkaan sitä OM:n tietojärjestelmäyksikköä kaikki nämä vuodet johtanut?).
34. Myös puutteellisesti organisoitu tuomareiden täydennyskoulutusjärjestelmä saa ansaitusti Koskelon tuomion. Koskelo mainitsee, että esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa on tuomareiden koulutuksen järjestämistä varten erityiset tuomariakatemiat, joita johtavat päätoimisesti tuomaritaustaiset juristit. Mainittakoon, että Ruotsissa sanottua tuomariakatemiaa johtaa prosessioikeudesta tohtoriksi väitellyt ja monta oppikirjaa kirjoittanut hovioikeustuomari Robert Nordh. Suomessa tuomareiden täydennyskoulutuksesta vastaa OM:n koulutusyksikkö, jota johtaa valtiotieteen maisterin koulutuksen saanut virkamies. Koulutussysteemi ei vaikuttanut kovin tehokkaalta 15 vuotta sitten, jolloin itse vielä olin satunnaisesti koulutuksessa mukana, eivätkä koulutusmetodit taida olla noista ajoista kovin paljon kehittyneet.
35. Pahoin pelkään, että perustuslakivaliokunnan käynnistämä selvitystyö ei johda juuri mihinkään. Valiokunta kuullee joitakin "pysyviä" asiantuntijoitaan ja laatii sen jälkeen totuttuun tapaan rutikuivan lausunnon, minkä jälkeen asia hautautunee arkistojen kätköihin. Mutta pääasia on, että Kimmo Sasin (kok) johtama valiokunta voi pestä kätensä ja todeta, että onhan tässä nyt ainakin yritetty jotakin selvittää.
70 kommenttia:
OSA I
Suomeen tulisi perustaa tuomariakatemia, joka vastaisi tuomareitten perus- ja jatkokoulutuksesta. Akatemian käyminen olisi edellytys tuomarinvirkaan nimittämiselle. Esittelijänvirat tulisi muuttaa määräaikaisiksi harjoitteluviroiksi, eikä esittelijän virka yksin voisi pätevöittää tuomariksi.
Tuomarikunnan palkkaus pitäisi kerralla nostaa sellaiselle tasolle, että se houkuttelisi kyvykkäimpiä lakimiehiä tuomarin uralle. Tuomariakatemian käyminen voisi vastata sotilasuralta tuttua yleisesikuntaupseerin tutkintoa, eli sinne valittaisiin menestyksellisesti eri lakimiestehtävissä kymmenisen vuotta toimineita juristeja noin 35 vuoden iässä. Akatemian käyminen voisi kestää 1-2 vuotta, se tapahtuisi virkapalkalla ja sen aikana suoritettaisiin ammatillinen oikeustieteen lisensiaatin tutkinto, joka painottuisi tietysti prosessioikeuteen, todistusoikeuteen ja todistajapsykologiaan, oikeusfilosofiaan, oikeustieteen tieteenteoriaan, eurooppaoikeuteen ym. Akatemian käymiseen voisi kuulua pakollinen harjoittelujakso jossakin ulkomaisessa tai kansainvälisessä tuomioistuimessa.
Akatemian läpäisseille taattaisiin elinikäinen tuomarin virka, aivan kuten sotaväen oppilaitoksista valmistuneillekin. Mainittakoon, että esiupseerikurssilla parhaiten menestyneet upseerit komennetaan yleisesikuntaupseerikurssille, jonka käyminen on edellytys kenraalikuntaan ylentämiselle. Upseerin uralla siis jo noin 35 vuoden iässä ratkeaa, kenellä on rahkeita kissakerhoon ja kenellä ei. Mielestäni tätä samaa systeemiä voisi aivan hyvin soveltaa tuomareihinkin, eli ylimpien tuomioistuinten virkoihin valittaisiin vain korkeimmilla arvosanoilla tuomariakatemian läpäisseitä. Tämä jos mikä olisi omiaan nostamaan opiskelijoitten motivaatiota ja väistämättä pakottaisi myös itse akatemian kehittämään koulutustaan vastaamaan kaikkein korkeimpia standardeita. Norjassa on käytössä hieman samankaltainen systeemi, ylimpiin tuomarinvirkoihin on edellytyksenä oikeustieteellisen tutkinnon suorittaminen riittävän hyvillä arvosanoilla.
Mitä hyötyä tästä kaikesta sitten olisi? No ensinnäkin maahamme saataisiin ammatillisesti erittäin korkeatasoinen ja pätevä tuomarikunta, joka nauttisi myös sitä arvostusta, mikä tuomarikunnalle oikeus- ja sivistysvaltiossa kuuluu. Tuomarien palkkatason pitäisi vastata korkeimmista julkisista viroista maksettavia palkkoja. Tämä tekisi tuomarinurasta houkuttelevan entistä useammalle lahjakkaalle juristille ja lisäbonuksena olisi tietysti myös omiaan vaikeuttamaan tuomareitten lahjomista.
OSA II
Tästä kaikesta seuraisi, että erityisesti alioikeusprosessin laatu kasvaisi kohisten. Tuomiot olisivat niin hyviä ja seikkaperäisesti perusteltuja sekä oikeaan osuvia, että tarvetta muutoksenhakuun ei pääsääntöisesti olisi. Kuten tunnettua on, tuomioistuimen ”asiakkaat” ovat taipuvaisia tyytymään itselleen epäedulliseenkin lopputulokseen, jos tuomio on asianmukaisesti perusteltu ja asianomaiset saavat kokemuksen, että heidän asiansa on perusteellisesti käsitelty ja heidän esittämänsä argumentit on tulleet huomioon otetuksi.
Hovioikeuksien jutturuuhkat kevenisivät huomattavasti – toivottavasti jopa niin paljon, että yksi hovioikeuksistamme voitaisiin lakkauttaa tarpeettomana. Hovioikeuksien työ kevenisi muutenkin, kun jutut olisi jo kertaalleen ”pureskeltu” erittäin ammattitaitoisesti. Ehkä silloin meilläkin päästäisiin siihen, että hovioikeuteen valitettaisiin vain tietyistä yksittäisistä tuomion osista, joista ollaan eri mieltä ja asianosaiset voisivat tyytyä tuomioon muilta osin – jutun pitäisi siis valitusasteeseen mennessä ”terävöityä”. Nythän on tapana, että jutut ajetaan hovioikeudessa aina täydessä laajuudessaan uudestaan ja joka ikinen todistaja juoksutetaan toistamiseen todistamaan hovioikeudessa. Painopiste hovioikeuksissa siirtyisi näin kuin itsekseen oikeuskysymysten ratkaisemiseen, vaikka myös näyttökysymys voitaisiin tottakai edelleen saattaa hovioikeuden tutkittavaksi.
Todelliset säästöt syntyisivät siitä, että asiat käsiteltäisiin pääsääntöisesti vain kerran, ja kunnolla. Nykysysteemillä jutut lähes pääsääntöisesti käsitellään kaksi kertaa, mutta ei kertaakaan kunnolla. Paitsi että tämä toisi säästöjä, ennen kaikkea tämä kuitenkin parantaisi kansalaisten oikeusturvaa.
Valitusoikeuden rajoittaminen on totaalisen väärä tie jutturuuhkien keventämiseksi ja se tulee vain edelleen heikentämään kansalaisten oikeusturvaa. Ainoa kestävä tie on alioikeusprosessin laadun tuntuva parantaminen suuntaamalla huomattavia lisäresursseja sinne. Tätä kautta muutoksenhakutarve olennaisesti vähenee, joka puolestaan tuottaa pitkällä aikavälillä merkittäviä säästöjä.
Edellä kuvatulla tavalla oikeusturvan tasoa on mahdollista nostaa samalla, kun oikeudenhoidon kustannuksia alennetaan. Harmi, että oikeusministeriöstä ei löydy laaja-alaista näkemystä tähän asiaan, vaan tendenssinä on yhä edelleen jatkuva oikeusturvan järjestelmällinen alasajo mitättömien kustannussäästöjen vuoksi.
OSA I
Suomeen tulisi perustaa erityinen tuomariakatemia, jonka suorittaminen olisi tuomarinviran edellytys. Tuomarien palkkaus pitäisi nostaa tasolle, joka houkuttelisi kaikkein lahjakkaimpia juristeja tuomarin uralle. Esittelijän viroista pitäisi tehdä määräaikaisia.
Tuomariakatemiaan valittaisiin kymmenisen vuotta menestyksekkäästi eri lakimiesammateissa työskennelleitä juristeja noin 35 vuoden iässä. Koulutus akatemiassa voisi kestää 1-2 vuotta, se tehtäisiin virkapalkalla ja sen aikana opiskelijat suorittaisivat ammatillisen oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon. Kaikille akatemian läpäisseille taattaisiin tuomarin virka. Opintoihin kuuluisi ensisijaisesti prosessioikeutta, oikeusfilosofiaa ja oikeustieteen tieteenteoriaa, todistusoikeutta ja todistajapsykologiaa, eurooppaoikeutta jne. Opintoihin voisi kuulua pakollinen harjoittelu ulkomaisessa tai kansainvälisessä tuomioistuimessa.
Tuomarinvirkoihin hovi- ja korkeimmassa oikeudessa tulisi valita vain tuomariakatemian parhaimmilla arvosanoilla läpäisseitä tuomareita. Tämänkaltainen järjestelmä on käytössä mm. Norjassa, jossa ylimpien oikeusasteiden tuomariksi pääsyn edellytyksenä on oikeustieteellisen tutkinnon suorittaminen riittävän hyvin arvosanoin. Näin opiskelijoitten motivaatio pysyisi korkealla ja tämä pakottaisi myös itse akatemian kehittämään koulutuksensa korkeimmalle mahdolliselle tasolle.
Tällainen järjestelmä takaisi maahamme erittäin korkeatasoisen ja ammattitaitoisen tuomarikunnan ja nostaisi tuomitsemistoiminnan laadun kokonaan uudelle tasolle. Tuomarinurasta tulisi arvostettu ja tavoiteltu lahjakkaimpien lakimiesten keskuudessa ja järjestelmä saattaisi tuomarit sekä koulutuksellisesti että palkkaukseltaan selvästi syyttäjistön ja keskimääräisten advokaattien yläpuolelle, minne he toki kuuluvatkin. Yhä isompi osa jutuista voitaisiin käsitellä yhden tuomarin kokoonpanossa, koska entistä kyvykkäämmillä tuomareilla riittäisi kompetenssi tähän.
En viitsi kirjoittaa tätä omalla nimellä kun juttu on vielä alkuvaiheissaan. Sopivassa tilaisuudessa myöhemmin voin kyllä valottaa yksityiskohtiakin.
Hoitovirhejuttu, jossa lääkäriä on syytä epäillä kuolemantuottamuksesta. Poliisille tehdään tutkintapyyntö jo ennen potilaan kuolemaa. Potilas kuolee hoitovirheen aiheuttamien vaivojen hoidon komplikaatioihin. Poliisi laittaa jutun TEOon (nykyisin Valvira) lausunnolle ja pyytää samalla oikeuslääketieteellisen kuolemansyyn selvityksen oikeuslääkäriltä. Oikeuslääkärin lausunto tulee kuuden kuukauden kuluttua, ilman hoputtamista olisi mennyt vieläkin kauemmin. Tässäkin laki määrää, että lausunto pitää antaa kolmen kuukauden kuluessa, mutta käytäntö on toista, paitsi korkean profiilin jutuissa. Valviran lausunto tulee kymmenen kuukauden kuluttua kuolemasta. Vuoden kohdalla poliisi tekee syyttäjän kanssa keskusteltuaan päätöksen esitutkinnan käynnistämisestä. Tästä kahden kuukauden kuluttua poliisi ei ole vielä ottanut yhteyttä syyllisiksi epäiltyihin. Kun asiaa tiedustellaan ja poliisia hieman motivoidaan, lupaa poliisi aloittaa asian tutkimisen "lähipäivinä".
Pelkään, että kuvaamani aikataulu on tavanomaista nopeampi.
Varsin ansiokas kirjoitus taas plokistilta, kiitos Jyrki!
Anonyymin kannanottoon lisäisin vielä sen, että tuomarien selvistä vääristä päätöksistä pitäisi olla selvä sanktion uhka.
Eikä pahitteeksi olisi myöskään nettiin perustettava lista josta voisi kuka vaan käydä lukemassa mitä missäkin tapahtunut ja kuka mitäkin tehnyt. Nimet esiin.
En edelleenkään käytä kypärää pyöräillessä vaikka laki määrää että pitäisi käyttää. Mutta jos saisin automaattisesti tuntuvan sakon jäädessäni kiinni kun ajan ilman kypärää niin se tehoaisi ja minäkin käyttäisin kypärää pyöräillessä.
Anonyymin kertoman hoitovirhejutun tutkinta on tyypillinen tapaus, jossa poliisi aiheettomasti viivyttelee esitutkinnan aloittamista. Jos käytössä olisi ehdottamani viivästyskantelumenettely, viivyttelystä voisi tehdä kantelun käräjäoikeudelle, joka velvoittaisi tutkinnanjohtajan lopettamaan viivyttelyn ja huolehtimaan esitutkinnan joutuisuudesta. Oikeus voisi mahdollisesti asettaa myös määräajan, jonka kuluessa esitutkinnan tulee viimeistään olla valmis, poliisi voisi hakea määräajan pidennystä, jos olosuhteet ovat muuttuneet ja esitutkintaa varten tarvitaan lisäaikaa.
Jo tietoisuus kantelumahdollisuudesta olisi omiaan panemaan esitutkintaviranomaisille "liikettä niveliin."
Vastaavanlainen kantelumahdollisuus käräjäoikeuteen tulisi olla myös syyteharkinnassa.
Mutta tällaiset asialliset ja perustellut ehdotukset kaatuvat aina poliisijohdon, VKSV:n ja tuomioistuimien hirmuiseen parkuun resurssien vähyydestä tms. syistä. Kyse on kuitenkin vain tyypillisestä uudistuskielteisyydestä.
Aikaisemman kommentaattorin kaavailut tuomariakatemiasta ovat mielenkiintoisia ja periaatteessa hyviä, mutta ylittämätön ongelma on kuitenkin se, että tuomareiden palkat tulevat aina olemaan selvästi alhaisemmat kuin menestyvien asianajajien tai yritysjuristien. Ei voida ajatella, että käräjätuomarin vuosipalkka olisi esimerkiksi 200.000 euroa, jonka suuryrityksen lakimies tai pääkaupunkiseutulainen liikeadvokaatti saa helposti.
Siten se melko iso joukko lakimieskuntaa, joka haluaa "riittävät" tulot itselleen, on joka tapauksessa tuomarikunnan ulkopuolella.
Joillakin 10-20 %:n palkankorotuksilla ei olisi tässä mitään merkitystä.
Oman lukunsa muodostavat pitkäkestoiset kiinteistönmääritystoimitukset, jotka voivat helposti kestää muutoksenhakuinstanssien käsittelyineen 10 vuotta! Toimitusmiesten antamasta päätöksestä voi valittaa maaoikeutena toimivaan käräjäoikeuteen ja sieltä korkeimpaan oikeuteen, jos saa valitusluvan. Toimitusmenettelyyn sovelletaan perustuslain 21 §:n säännöksiä oikeusturvasta (KKO 2002:76). Hyvän esimerkin pitkistä käsittelyajoista toimituksissa antaa Tenojoella ja muualla Lapissa tapahtuvat kiinteistönmääritystoimitukset, joissa selvitetään mm. kiinteistöihin kuuluvien eri kalastusoikeuksien ulottuvuuksia. Yksi Tenon toimituksista on aloitettu vuonna 2001, eikä toimitusmiesten päätöksistä ole mitään tietoa. Sen päälle tulevat mahdolliset valitukset. Toimituksissa on kyse muun ohella ihmisten perusoikeuksista. Mainittakoon, että yksin Tenon vesipiirirajankäynti kesti yli 33 vuotta! Valtion viivyttely toimituksissa aiheuttavaa merkittäviä oikeudenmenetyksiä jo sen johdosta, että todistelu hankaloituu ylimuistoisten nautintojen suhteen. Lapin maanmittaustoimistossa on valiteltu resurssipulaa, mikä varmaan on totta.
Hovioikeudenlaamanni Olavi Snellmanin kirjoituksessa toiminnan organisoimisesta eräällä Itä-Suomen hovioikeuden osastolla löytyy lääkkeitä myös oikeudenkäynnin viipymisen torjuntaan hovioikeudessa. Kirjoitus on julkaistu JFT:n numerossa 5-6/2008 ss. 669 - 678. Kirjoituksen nimi on Erfarenheter från arbetet vid en hovrättsavdelning med nio ledamöter. Kirjoituksesta käy hyvin ilmi, että tuomioistuimessa on mahdollista tehdä jotain itsekin ilman lisäresursseja. Kirjoitus on saanut valitettavan vähän huomiota. Näin ruotsalaisuuden päivänä on ikävä epäillä, että syynä olisi kirjoituksen kieli. Har det bra med svenska dagen.
Oikeudenkäyntimenettelyä voi nopeuttaa monella tavalla. Norjassa tähän pyritään mm. itse oikeudenkäyntimenettelyn aktiivisella johtamisella / hallinnoimisella alioikeusmenettelyn osalta. Norjassa nimittäin uudistettiin riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyä vuonna 2005 annetulla lailla (tvisteloven av 2005, ks. kirjoitus edilex.fi). Laki tuli voimaan 1.1.2008. Tvistelovenin yksi keskeisistä keinoista nopeuttaa oikeudenkäyntimenettelyä on prosessin aktiivisen hallinnoinnin järjestelmä (aktiv saksstyring, tvl 11 luvun 6 §). Tämän mukaan tuomarin tulee aluksi laatia suunnitelma oikeudenkäynnistä ja aikatauluttaa se. Jos aikataulussa ei pysytä, asianosainen voi vaatia päällikkötuomaria puuttumaan asiaan. Jos tuomari laiminlyö johtaa prosessia aktiivisesti, tulee laamannin siirtää asia toiselle tuomarille tai ottaa se itse hoitaakseen. Laamannin ratkaisusta voi valittaa hovioikeuteen, joka voi tarvittaessa siirtää asian toiseen tuomioistuimeen. Tuomarin hallinnointivelvoitetta konkretisoi pääkäsittelyn osalta tvitselovenin säännös (tvl 9-13 §) siitä, että käsittelyssä ei sallita liian laveita esityksiä, toistoja jne. Asianosaiset voivat sopia myös asianosaisten esitysten ja todistelun kestosta. Mainittakoon myös, että tvistelovenin mukaan ennen kuin asia voidaan saattaa vireille alioikeudessa, tulee pääsäännön mukaan asiaa ensin käsitellä sovitteluelimessä (forliksrådet). Tätä ennen asianosaisten on tullut käydä kirjallista valmistelua asiassa kuluriskin uhalla. Mm. tämän kokonaisuuden on määrä nopeuttaa oikeudenkäyntimenettelyä. Nähtäväksi jää.
Norjan Tvisteloven, joka siis tuli voimaan vuoden 2008 alusta, on todella nykyaikainen ja seikkaperäinen säädös. Siitä suomalaisilla lainvalmistelijoilla olisi todella paljon esikuvaksi kelpaavaa ja oppimista.
Tvistlovenin valmisteluun kaksi keskeisesti osallistunutta henkilöä ovat molemmat Norjan korkeimmasta oikeudesta (Høysterett), eli päällikkötuomari (jutitiarius) Tore Schei ja tuomari Jens Edvin Skoghøy.
Kumpikin heistä toimi aiemmin ensin asianajajana ja sen jälkeen Tore Schei oli laamanninoikeuden (lagmannsrett) tuomarin ja Skoghøy Tromsan yliopiston prosessioikeuden professorina ennen kuin heidät nimettiin Høysterettin jäseniksi. - Tässä vähän esimerkkiä siitä, miten korkeimman oikeuden tuomarit rekrytoidaan Norjassa.
Kumpikin heistä on julkaissut oman laajan kommentaariteoksen Norjan aikaisemmin voimassa olleesta siviiliprosessilaista ja ilmeistä on, että he tekevät samanlaiset teokset myös uudesta laista.
Tuomioistuin- ja oikeuskulttuuri on Norjassa selvästi korkeammalla tasolla kuin Suomessa. Tämä ilmenee esimerkiksi Høysterettin tuomioiden perusteluista, jotka ovat todella avoimet ja seikkaperäiset.
Kun Suomessa valitetaan ja maristaan aina tuomioistuimien ja oikeuslaitoksen resurssien vähäisyyttä ja verrataan tilannetta tässä suhteessa Ruotsiin, niin on todettava, että Norjassa panostus tuomioistuimiin ja syyttäjälaitokseen on ollut asukasta kohti pienempi kuin Suomessa. Vuonna 2006 Norjassa sanottu panostus oli 40 euroa, mutta Suomessa 48 euroa.
Tämä ero selittyy osaksi sillä, että Norjassa ei ole lainkaan erillistä hallintotuomioistuinjärjestelmään niin kuin Suomessa. Norjan ylioikeudessa (lagsmannsrett) ja ylimmässä oikeudessa ei ole esittelijäjärjestelmää.
Norjassa ylioikeusmenettely, myös Høysteretissä, on pääsääntöisesti suullista ja siellä asianajajat esittelevät jutun tuomioistuimelle. Virkamiehiä ei tarvita esittelijöiksi kuten Suomessa. Avustava lainopillisen koulutuksen saanutta henkilökuntaa löytyy toki myös Norjan ylioikeuksista.
Alioikeustuomarille sopiva alkupalkka olisi noin 120.000 euroa vuodessa ja tähän korotukset virkavuosien myötä, eli palkan pitäisi olla karkeasti ottaen ministeritasoa.
Kaikken kovatuloisimmat advokaatit pääsevät toki aivan toisiin lukemiin, mutta kyllä ministeritason palkka olisi kuitenkin selvästi enemmän kuin keskimääräinen advokaattien ansiotaso ja kun sen saisi arvostetun ammatin hoitamisesta turvallisesti virkasuhteessa lomaetuineen päivineen ja ilman yrittäjäriskiä, niin uskallan väittää, että tuomarin ura alkaisi kiinnostaa myös lahjakkaimpia asianajajia, vaikka he pitkää päivää ilman lomia puurtamalla korkeampiin ansioihin yksityispuolella ehkä yltäisivätkin.
Joku puhui tuomareiden palkoista ja totesi, että tuomarin palkan tulisi olla vähintään 200 000 euroa vuodessa, jotta advokaatit tai liikejuristit voisivat olla kiinnostuneita tuomarin uralle siirtymisestä.
Näin korkea palkka on tietenkin utopiaa, kun muistetaan, että KKO:n presidentin vuosipalkkaa lienee nykyisin n. 150 000 euroa, pääministeri-kansanedustajan on muuten hieman korkeampi eli n. 170 000 euroa.
Tuomarin minimipalkka voitaisiin sitoa kansanedustajien minipalkkaan, kuten on tehty Virossa. Suomessa kansanedustajan minimipalkka on nyt hieman alle 6 000 e/kk, yli 12 vuotta istuneet edustajat saavat n. 6 500 euroa/kk. Kansanedustajat saavat palkan päälle verotonta kulukorvausta 1 000 - 1 800 euroa/kk.
Jotakin asianajajia, ehkä enintään kymmenkunta, on siirtynyt viime vuosina tuomarin uralle joko käräjäoikeuteen tai hovioikeuteen. Asia erikseen ovat sitten ns. "huippuasianajajat", jotka ovat kiinnostuneita korkeintaan KKO:n jäsenyydestä.
Välimies-asianajaja säilyttää sivuhommansa myös KKO:n jäsenenä - vaikkei tietenkään saisi.
Viime vuoden verotiedoista sen verran, että KKO:sta Gustaf Möller tienasi verotietojen mukaan 178 470 e, Timo Esko 152 175 e, MIkko Tulokas 246 879 e ja Pauliine Koskelo jäi jonkin veran alle 150 0000 euron; KKO:n presidentti ei käytännössä voi toimia välimiehenä.
Markku Arponen, joka aikoinaan hoiti blogistin kanssa puoliksi prosessioikeuden professuuria, näyttää olevan sikäli poikkeuksellinen virkamies, että ei edusta ruikutuskulttuuria. Toteaa, että paljon olisi omin toimenpitein tehtävissä. Tämä varmasti koskee rikosketjuun kuuluvia viranomaisia.
Tuo blogistin näkemys tuosta tutkinnanjohtamisesta ihmetyttää. Syyttäjä ei ole taikasana siinä - se sitä paitsi pilaa esitutkinnan objektiivisuuden.Samalla tavalla sitä objektiivisuutta vähintääkin vaarantaa myös blogistin omaksuma ajatus jatkuvasta syyteharkinnasta. Huh, huh. Huimia mielipiteitä. Kannattaisi tässäkin YLE:n uutisten tavoin hakea asiantuntemusta professori Matti Tolvaselta. Hänellä on myöskin tuo työhistoriansa puolesta vähän paremman puoleinen kompetenssi lausua asiasta.
Vai semmoisia siellä Joen kaupungissa tai fyysisesti jossakin muualla, Matti Tolvasen opissa kuitenkin, mietiskellään ja muistellaan!
Miten syyttäjän tutkinnanjohtajuus muka pilaisi esitutkinnan objektiivisuuden? Eihän syyttäjä itse tutki asiaa.
MInusta syyttäjäjohtoinen tutkinta päin vastoin lisäisi esitutkinnan objektiivisuutta, kun poliisi-tutkijan ja puolustuksen väliset menettelyä koskevat mahdolliset erimielisyydet tms. kysymykset ratkaisisi ja pakkokeinoasiassa tuomioistuimessa poliisin sijasta hakijana esiintyisi poliisiorganisaatioon kuulumaton syyttäjä ratkaisi erimielisyydet. Syyttäjä on virkamies, jonka peruarvoihin kuuluu nimenomaan objektiivisuus!
Muissa maissa, joissa syyttäjä johtaa esitutkintaa, ei ole nähty asiassa ongelmia objektiivisuuden suhteen. Miksi niitä ilmenisi Suomessa?
Olisiko niin, että kun Tolvanen on entinen pitkäaikainen syyttäjä, hän ei ole oikein päässyt irti noista vanhoista näkemyksistä ja "opeista" ja vastustaa siksi po. muutosta? Muutenhan Tolvanen on oikein pätevä rikosoikeuden tutkija ja opettaja.
Pikkuisen ihmetyttää ajatus siitä, että yli 200.000 euroa tienaavat asianajajat olisivat lahjakkaampia lakimiehiä kuin vähemmän tienaavat.
Ja jos raha on ainoa hyviä lakimiehiä motivoiva asia, niin tarkoittaako se sitä, että tuomiokunnat ovat nyt täynnä lahjattomia, huonosti palkattuja juristeja?
Ja olisiko se nyt niin yksinkertaista, että nostamalla tuomareiden palkkaa, he yhtäkkiä muuttuisivat erityisen tehokkaiksi?
Kun olen seurannut muutaman tapauksen, joissa yksityissektorilta on haluttu siirtyä valtion leipiin, tuomariksi tai virkamieheksi, niin jostain kumman syystä näissä nimitysmenettelyissä aina tunnutaan preferoitavan valtiosektorin kokemusta melkein diskriminaatioon yltävällä tavalla.
Ja hieman minua kummastuttaa tämä sisäänlämpiävä tapa ajatella, että vain tuomarit voivat olla päteviä päättämään tuomareiden hallinnosta tai koulutuksesta. Ihan pieni vertailu oiekustieteellisiin tiedekuntiin. Siellä professorit
hoitavat hallinnon ja opetuksen aika itsenäisesti, mutta en sanoisi sen silti tuottavan parasta mahdollista lakimieskoulutusta saati mitenkään hyvää henkilöstöhallintoa tai tehokkuutta. Enemmänkin ongelmia, kun juoruja tiedekunnasta kuuntelee.
Ja sitten tämä iänikuinen jahkaaminen tuomariakatemiasta. Jos on opetettavaa, niin se tulisi hoidettua tehokkaamiin tiedekunnissa perustutkinnon yhteydessä. Suomalaisen juristin tutkinto on nyt laajudessaan ja kestossaan EM-luokkaa. Jos se ei tarjoa edellytyksiä juristien perusammatteihin, niin uudistettakkoon tutkintoa esim. tarjoamalla syventymivaihtoehtoina tuomari-, syyttäjä- ja asianajajalinjoja.
Olisi siis aika, että juristikunnassa siirrettäisiin katse omasta navasta hieman kauemmas ja opittaisiin arvostamaan muita ammatteja ja koulutusta kuin vain omaamme. Samalla voitaisiin poisoppia vanhoista ajattelukaavoista ja organisaatiorakenteista eikä tarrautua niihin itsepäisesti. Ja hyvä olisi huomata, ettei raha ole mikään osaamisen mittari, vaan Suomessa on paljon kovapalkkaisia miehiä ja naisia, jotka ovat tehneet palkkansa eteen ihan keskinkertaisia normisuorituksia.
Eihän se syyttäjä kai ole Suomessa objektiivinen muulloin vahvistaessaan pikku sakkoja ja pohtiessaan muutoksenhakua. En siitä syyteharkinnastakaan oikein löydä objektiivisuutta.
Ruotsissa ainakin päällikkötason syyttäjä Lisbeth Johansson Götebogista kokee, että objektiivisuus esitutkinnassa on hankalaa, koska kuitenkin tuomioistuinvaiheessa syyttääjä ei ole pelkästään syytetyn vastapuoli vaan sen lisäksi asianomistajan edustaja, kuten hän asian ilmaisee. Ruotsissahan ei ole harvinaista, että oikeudenkäynnin aikana syyttäjä taputtelee vieressään istuvaa asianomistajaa rohkaisevasti olkapäälle.
Arposen kanssa samaa ruikutuskulttuurin lopettamista ja viranomaisten omia toimenpiteitä vaati myös poliisiylijohtaja Salminen. Sitten Paateron myötä tuli valitusvirsikulttuuri takaisin. En yhtään ihmettele, että rikosprosessiketjuun ei anneta ylhäältä resursseja, koska kukaan ei usko, että ne ovat todella tarpeen ja että ne käytettäisiin tehokkaasti.
Ad Anonyymi:
"Ja olisiko se nyt niin yksinkertaista, että nostamalla tuomareiden palkkaa, he yhtäkkiä muuttuisivat erityisen tehokkaiksi?"
Ei tietenkään näin, vaan jos tuomarikunnan palkkoja tuntuvasti nostettaisiin, niin tämä lisäisi alan kiinnostavuutta ja saisi aikaan enemmän kilpailua tuomarinviroista. Tämä taas olisi omiaan nostamaan alalle pääsevien tasoa.
Itse en missään tapauksessa harkitse tuomarin uraa, koska sinne päästäkseen pitäisi ensin työskennellä toistakymmentä vuotta yksinkertaisissa ja erittäin huonosti palkatuissa esittelijän tehtävissä. Kaiken tämän palkkana olisi sitten nimitys tuomarinvirkaan, johon päästessäni palkkani olisi edelleen koulutukseeni ja työkokemukseeni nähden varsin alhainen.
Oikeustieteellisen perustutkinnon tasosta voidaan olla montaa mieltä, mutta täysin selvää on se, että pelkkä perustutkinto ei todellakaan riitä vaativiin tuomarin tehtäviin, vaan lisäksi tarvitaan sekä vankkaa työkokemusta että mielellään lisäkoulutusta. Esitetyn kaltainen tuomariakatemia on käytössä esimerkiksi Ranskassa.
Eihän puolustusvoimien ylimpiin johtotehtäviinkään riitä, että on tullut käytyä se kadettikoulun perustutkinto joskus vuosikymmeniä sitten. Sielläkin ylimpiin tehtäviin vaaditaan vuosien lisäkoulutus. Eikö muka olisi perusteltua, että kaikkein vaativimpiin lainkäyttötehtäviin edellytettäisiin hieman perustutkintotasoa vaativampaa jatkokouluttautumista?
Korostetaan vielä kerran, että raha ei ole mikään osaamisen mittari, mutta korkealla palkkatasolla totta kai voidaan houkutella pätevintä mahdollista ainesta. Vertailun vuoksi Iso-Britanniassa tuomarin kuukausipalkka on yli 10.000 puntaa ja kansainvälisissä tuomioistuimissa työskentelevät tuomarit nauttivat jopa 15.000 euron verovapaasta kuukausipalkasta. Tehtäviä hoitavat henkilöt ovat ammattitaidoltaan pääsääntöisesti kokonaan eri tasolla meikäläisiin horiskoihin verrattuna.
Jukka Kemppinen, tuo entinen KKO:n vanhempi oikeussihteeri ja hovioikeudenneuvos, on luonnehtinut suomalaista tuomaria kolmella sanalla: ahkera, rehellinen, tyhmä.
Kemppisen mukaan tuomarin olisi oltava enemmänkin kuin vapaa: hänen on oltava valtion vihollinen.
Ks. Suomen Kuvalehti 43/1992, s. 55.
Tänään Kemppinen ilmoitti blogissaan jäävänsä eläkkeelle Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun professorin virasta.
Kemppinen on aivan upea. On legenda ja niin rehellinen, ettei ole toista. Minä rakastan tätä meidän ikiomaa Kemppistä. Kertakaikkiaan.
Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin...
Nainen haluaa rentun sänkyyn, edustusmiehen työhön, kiltin isän lapsilleen, voimakkaan miehen rinnalleen - eli soppa mieskaliperia. Lihasoppa lihaksia, hikeä, karvoja, hajuja, kravatteja, isänpäivänlahjoja, suklaakakkuja, kalvosinnappeja, kauluspaitoja, partavettä.....kuten Picasso osasi selittää: nainen on myös kaksi eri asiaa miehelle: ovimatto ja rakastajatar.
Olen ovimatto varmasti - jotenkin tuntuu siltä mutta uneksia voi.
Jyrki kävi taas tyrkkimässä Kemppistä, jo vanhaa ja väsynyttä miestä, Kemppisen omassa lootassa.
Vaikka ko. vanha herrasmies pari pärettä sitten, kehuskeli JV:n tekstejä ja näkemyksiä lainopin hyisellä ja kyisellä pellon saralla.
Lainopista tuli mieleeni asianajajat, nuo planeettamme vitsaukset, jotka jäytävät yhteiskuntaamme kuin parantumaton rutto ja yhä paheneva kaihi.
Kaikista huolimatta jatkan PROFESSORI Virolaisen siteerausta hienosta kappaleesta, joka osoittaa olennaisen:
"Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy,
Kun kaikki naiset rakastuvat renttuihin.
Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Ei auta raha, ei omaisuus,
On sukupuuhun turha vedota.
Eikä tepsi korkeakoulutus,
Ei siisteydestäkään oo apua.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Sehän tässä huolestuttaa,
Nyt kuinka meidän kunnon miesten käy?"
Niin juuri. Miten meidän kunnon miesten käy??
Tyrkkimisestä ei ollut kyse, päinvastoin! Pitäisi sen verran osata tulkita tekstiä.
Kyllä naisessa julmuutta riittää...
MEDIATION
Mielenkiintoista keskustelua! Varmaankin muiden alojen trouble shooting ja management opeista ja kokemuksista olisi apua.
Kuitenkin ongelmaa voidaan purkaa myos lainsaadantoteitse ja kaytannon toimin. Esim. Hong Kongissa astui hetki sitten voimaan tuomioistuinuudistus, jonka pohjalta oikeuslaitos ajaa aktiivisesti suurta osaa riidoista (perhe-, rakennus yms riidat) sovitteluun. -- Nayttaa toimivan. -- Mikali sovittelu ei etene eika auta, tuomioistuimilla on mahdollisuus tehda paatoksia, jotka ovat suht' kipeita molemmillekin osapuolille.
Tuomioistuimet (tuomarit) tekevat erittain selvaksi, etta olisi parempi sopia juttu pois.
Prosessien kulut kun ovat sita luokkaa, etta voittajaa ei ole.
Meditationille:
Ei voi toimia rikosasioissa. Oikeudenkäyntien pitkittymisissä kortensa kekoon kantavat myös poliisi ja syyttäjä.
Tai, voitaisihan poliisi ja syyttäjälaitos lakkauttaa. Kaikki vaan sopimaan keskenään.
Joku raiskaa tyttäreni ja minä leikkaan siltä vehkeet pois. Ei se tietenkään poista tyttäreni saamaa traumaa mutta loppuu kyseisen henkilön raiskaukset, siinä rikosten ennaltaehkäisyä parhaimmillaan.
Ammoisina aikoina eli joskus 1000-1300 -luvuilla rikosjutut olivat yksityisten ja sukujen välinen asia. Murhat hoidettiin verikostolla, myöhemmin surmaajan suku joutui maksamaan sakkoja uhrin suvulle,
Asioista alettiin päättää käräjäkivillä vapaiden ja asekuntoisten miesten kokouksissa. Kehittyi kihlakuntajärjestelmä, jolloin tuomiovaltaa käytti kansankokouksen valitsema kihlakunnantuomari; hän vain ilmoitti, mitä kussakin asiassa oli pidettävä lainmukaisena. Tuolloin siis maan tapa oli kukoistuksessaan, kun kirjoitettua lakia ei ollut. Myöhemmin maakuntalakien aikakaudella (1300-1400 -luvuilla) tuomarin rinnalle todistuskeinoksi tuli lautakunta (nämndemän).
Maakunnassa eli lakikunnassa oli maakuntalakien mukaan tuomarina laamanni (lafman).Myös kuningas ja kruunu alkoivat kiinnostua lainkäytöstä, koska ne halusivat itselleen osan sakkorahoista.
Syyteoikeus oli alkujaan vain rikoksen uhrilla, asianomistajalla. Myöhemmin prosessissa, riita- ja rikosprosesseja ei ollut erotettu toisistaan. kuninkaan virkamiehille (konunges soknare ovh fogdar) annettiin toissijainen syyteoikeus silloin, kun asianomistaja ei itse ajanut syytettä. NImismiehet tulivat mukaan kuvaan 1600-luvulla ja he saivat oikeuden nostaa syytteitä suurehkoissa rikosjutuissa.
Nykyisin tilanne on sellainen, että virallisella syyttäjällä on ensisijainen ja rikoksen uhrilla eli asianomistajalla vain toissijainen syyteoikeus; tämä koskee myös ns. asianomistajarikoksia. Asianomistaja voi siis nosta syytteen, eräin poikkeuksin, vain silloin, kun syyttäjä on ensin ilmiottanut, ettei hän nosta syytettä. Asianomistajien yksin nostamat syytteet ovat hyvin harvinaisia niihin liittyvän kuluriskin takia.
Rikoksen uhri ja syytetty eivät voi sopia syyteoikeuden käyttämisestä virallisen syytteen alaisten rikosten osalta. Ne tapaukset, jolloin syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta, vaikka epäillyn syyllisyys on selvä, on määritelty tarkasti laissa.
Syytteestä sopimiseen syyttäjän ja syytetyn kesken joko ennen prosessia tai sen aikana (ns. plea bargaining), mikä on aika yleistä useissa maissa - nykyisin myös Virossa - on Suomessa suhtauduttu jyrkän kielteisesti. Selityksessään PeV:lle VKS Matti Kusimäki puoltaa syytteestä sopimista tietyissä tapauksissa, mutta ilman lainsäädäntöä siihen ei voida mennä.
Lapin yliopistossa valmistui vuonna 2008 prosessioikeuden projektissa Jukka Oikaraisen seikkaperäinen gradu, jonka nimenä on "Plea Bargaining. OIkeusvertaileva tutkimus syytteestä sopimisesta ja sen soveltumisesta suomalaiseen rikosprosessiin." Tutkielma on julkaistu artikkelina Edilexissä helmikuussa 2009; http://www.edilex.fi/lakikirjasto/5777.pdf
OIkaraisen tutkielma valittiin parhaaksi Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnassa vuonna 2008 valmistuneista graduista. Syytteestä sopiminen olisi ajankohtaisuutensa takia erinomainen väitöskirjan aihe.
Noista "sovinnoista, joihin on päästy".
Osa niistä on pakkosovintoja, joissa valittaja ei ole suostunut hallituksen sovintoehdotukseen, mutta EIT on silti siirtänyt valituksen pois käsiteltävien asioiden joukosta. Näissä tapauksissa hallitus myöntää 6 artiklan loukkauksen, ja suostuu maksamaan tietyn summan. EIT sitten katsoo tämän riittävän, ja Suomi säästyy EIT:n langettavalta tuomiolta.
Joissakin tapauksissa hallitus on pudottanut alun perin tarjoamaansa korvaussummaa tuhansilla euroilla rangaistuksena siitä, että valittaja ei ole heti hyväksynyt hallituksen esitystä. Tällaisen menettelyn EIT sitten siunaa.
EIT on kuin onkin hallitusten tuomioistuin, jonka koneisto on lähtökohtaisesti hallituksiin päin kallellaan. Se siitä puolueettomuudesta.
Olennaiset syyt mm. oikeudenkäyntien viipymiseen, menettelylliseen pitkäpiimäisyyteen ovat 1)rajoitukseton muutoksenhakuoikeus niin, että erit. näyttöä arvioidaan rajoituksetta kahdesti, mikä on pähkähullua 2) oikeudenkäyntimenettelyn raskaus suhteessa käytettävissä oleviin resursseihin.
Resurssit ovat aina Suomen kaltaisessa maassa kortilla. Siihen ei voi vaikuttaa ja piste.
Mutta kaksinkertaisen pääkäsittelyn, eri asia kuin muutoksenhaku, pääsääntö on suomalaiskansallinen erikoisuus, josta on päästävä. Esim. sellaiseen eivät aprosen pikaoikeus-hovipääkäsittelyt auta kuin ohimenevän hetken tilastojen kaunistamiseksi.
Pekulaatiot syyttäjän tutkinnanjohtajuudella tai objektivisuuden arvioinnilla eivät ole relevantteja viipymisongelmalle.
Suomessa ei ole tällä hetkellä rajoitukseton oikeus muutoksenhakuun näytön osalta toisessa asteessa, kuten anonyymi väittää.
Meillä on jo muutaman vuoden ollut käytössä seulonta, jolla hovioikeudet ovat voineet seuloa ja ovat seuloneetkin niin sanotut selvät tapaukset - noin 30 prossaa - pois varsinaisesta tutkinnasta, siis tavallaan heti kättelyssä ilman sen kummempaa tutkintaa.
Olennaiset syyt mm. oikeudenkäyntien viipymiseen, menettelylliseen pitkäpiimäisyyteen ovat 1)poliisin ammattitaidon riittämättömyys/välinpitämättömyys/resurssipula 2)syyttäjän ammattitaidon riittämättömyys/välinpitämättömyys/resurssipula 3)tuomioistuimen ammattitaidon riittämättömyys/välinpitämättömyys/resurssipula.
On selvää että asiat pitkittyy jos poliisin tutkinta on puutteellinen etenkin monimutkaisissa harvinaisissa rikoksissa mm talousrikokset. Jos sitten syyttäjäyksiköstä on puolet henkilökunnasta pois niin se ei voi mitenkään olla vaikuttamatta asiaan. Kun tuomioistuimessa jäädään sana sanaa vastaan niin voittajaksi selviytyy se joka vakuuttavimmin asiassaan esiintyy.
Tilannetta pitää lähteä korjaamaan ruohonjuuritasolta. Tiedän tilanteen jossa poliisi ei meinannut lähteä tutkimaan asiaa ennenkuin ao palkkasi advokaatin. Siinä vaiheessa asia oli maannut niin pitkään että mm yksi todistaja oli jo unohtanut asian. Eräs teko oli ehtinyt vanhentua jne.
Mitään seulomisien kiristämisiä ei voi tehdä ennenkuin pidetään huoli edellämainittujen seikkojen saattamiseksi oikealle tasolle.
Ongelma korostuu mitä pienempi paikkakunta on.
Olisiko yksi lääke se että poliisi/syyttäjä voisivat saada konsultointiapua?
Onhan asianosaisten avustajatkin usein erikoistuneet tiettyihin aloihin. ??
Syyttäjälaitoksessa on jo vuosia ollut käytössä avainsyyttäjäjärjestelmä, jonka idea on juuri siinä, että syyttäjät pystyvät erikoistumaan tietynlaisiin juttuihin ja antamaan toisille syyttäjille konsultointiapua.
Mikään ei periaatteessa estä, että syyttäjä pyytää asiantuntijalausunnon myös ulkopuoliselta asiantuntijalta, esim. yliopiston professorilta.
Näin voi tehdä myös poliisi, esim. KRP. Minäkin olen kerran antanut asiantuntijalausunnon KRP:lle. Ja hyvin kävi poliisin ja syyttäjän kannaltai kaikissa oikeusasteissa aina KKO:tä myöten.
Yleensä lausuntoa pyydetään kuitenkin puolustuksen toimesta.
"Vertailun vuoksi Iso-Britanniassa tuomarin kuukausipalkka on yli 10.000 puntaa ja kansainvälisissä tuomioistuimissa työskentelevät tuomarit nauttivat jopa 15.000 euron verovapaasta kuukausipalkasta."
Isossa-Britanniassa juridinen opetus saattaa olla vain 1-2 vuotta, jos Bachelor-taso on tehty muista aineista. Mutta tuossa 1-2 vuodessakin juristi opetetaan perustelemaan hyvin, tuntemaan prosessi hyvin ja esiintymään oikeudessa. Eli jotain kummallista Suomessa on, kun keskimäärin 6-7 vuoden opintojen jälkeen pitäisi vielä 2 vuotta käydä tuomariakatemiaa?!! Saksassa tehdään tohtoritutkintokin vuodessa, joten joku voisi hieman tutkailla tätä suomalaista ylikouluttamisen perinnettä. Etenkin kun se ei näyttä tuottavan laatua eikä tehokkuutta.
Toisaalta aika outoa vertailla kv. tuomioistuinten jäseniä suomalaisiin tuomareihin. Olisihan se perin kummallista, jos kansainvälisten tuomioistuinten jäsenet eivät edustaisi alan parhaimmistoa verrattuna maahan kuin maahan.
Anonyymille: puskasta on helppo puhua palturia ja panetella nimettömänä. Snellmanin kirjoitus on nähtävästi edelleen lukematta. Snellmanin toiminnassa oli kysymys todellisesta hänen johtamansa osaston organisoimisesta aikaisempaa tehokkaammalla tavalla. Tämä edellytti jokaiselta osastolla työskentevältä myös henkilökohtaisen työtavan muutosta. Kysymys ei siis ollut mistään pikaoikeuspääkäsittelyistä tilastojen kaunistamiseksi. Eri asia on, että pienessä maalaishovioikeudessa suurin osa rikosasioiden pääkäsittelyistä ei tehostuneen valmistelun ansiosta voi kestää enempää kuin 2 - 3 tuntia.
Suomessa koulutusohjelmat on laadittu niin, että oikeustieteen maisteriksi voidaan valmistua viidessä vuodessa. Tutkinta on yleistutkinto eikä sen puitteissa voida opiskelijoista suinkaan "tehdä" tuomareita! Tutkintoon on tullut lisää suuri joukko pakollisia opintoja, joita ennen ei ollut ja joista ei ehkä edes tiedetty juuri mitään.
Pakollisia oppiaineita ovat Lapin yliopistossa nykyisin perusopintojen puolella esimerkiksi juridiset tekstitaidot, oikeuslingvistiikan perusteet, oikeusinformatiikan perusteet, erilaiset kieliopinnot jne. Täydentäviä peruspintoja on vaikka minkänimisiä: oikeudellista viestintää ranskaksi, viestintäoikeus, informaatio-oikeus ja tietotekniikkaoikeus, oikeusinformatiikan alkeet, tietosuoja ja tietoturvallisuus jne.
Uusia pakollisia aineopintoja ovat mm. persoonallisuusoikeus, velvoiteoikeus, immateriaali- ja kilpailuoikeus, vertaileva oikeuslingvistiikka, insolvenssioikeus, eurooppaoikeus, oikeusfilosofia jne. Täydentäviä aineopintoja, joissa järjestetään tenttejä, ovat mm. naisoikeus, potilas- ja lääkintäoikeus, oikeustaloustiede.
Tutkinto on siis pirstaloitunut entistä paljon kirjavimpiin ja pienempiin opintojaksoihin, mutta kuitenkin kaikki pitäisi opettaa saman kokonaisajan puitteissa kuin ennenkin.
Vasta syventävien opintojen vaiheessa on mahdollista perehdyttää opiskelijoita tarkemmin tietyn oppiaineen projektin teemaksi valittuun asiakokonaisuuteen.
Tiedekunnassa ei siis valmistu tuomareita, syyttäjiä, vouteja tai asianajajia.
Tuomioistuinharjoittelu tarjoaisi mahdollisuuden edes jollakin tavalla valmistaa notaareja tuomioistuimen työhön ja muihin oikeuslaitoksen tehtiin. Mutta mikä hämmästyttävintä, tuomioistuinharjoittelu on ollut ja halutaan edelleen pitää avoimena kaikille, siis myös sellaisille vastavalmistuneille lakimiehille, joilla ei minkäänlaista aikomusta suuntautua tuomioistuimiin, syyttäjiksi tai asianajajiksi!
Näin siitä huolimatta, että notaarin paikkoja on viime vuosina tuntuvasti vähennetty eikä niitä siis riitä läheskään kaikille halukkaille. Mutta edelleen harjoittelijoiksi eli notaareiksi otetaan myös sellaisia lakimiehiä, joiden tarkoituksena on vain saada varatuomarin titteli!
Olen ollut tästä eri mieltä monta kertaa, ensimmäisen kerran Olavi Heinosen johtamassa Tuomarinuratoimikunnan mietinnössä v. 1994 (KM 1994:14) ja viimeksi mm. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä KM 2003:3 s. 523.
Mutta vähäisistä resursseista huolimatta tuomioistuinharjoittelu halutaan aina vaan pitää "avoimena" kaikille! Hämmästyttävää typeryyttä.
Eduskunnassa liene parhaillaan käsiteltävä tuomioistuinharjoittelua koskeva "uudistus." Mutta mitään olennaista muutosta ei ole tulossa.
Täytyneekin kirjoittaa jossakin välissä blogi tuomioistuinharjoittelusta.
"Toisaalta aika outoa vertailla kv. tuomioistuinten jäseniä suomalaisiin tuomareihin. Olisihan se perin kummallista, jos kansainvälisten tuomioistuinten jäsenet eivät edustaisi alan parhaimmistoa verrattuna maahan kuin maahan."
Niin, kansainvälisten tuomioistuinten jäsenet todellakin edustavat alansa parhaimmistoa verrattuna maahan kuin maahan. Miten tähän on päästy? Olisiko palkkauksen houkuttelevuudella jotain tekemistä sen kanssa?
Eihän kukaan ole vaatinutkaan, että suomalaisten tuomarien palkat pitäisi nostaa 180.000 euroa (tax-free) -tasolle. 120.000 olisi aivan passeli.
Mistä muuten johtuu, että puolustusvoimien ylimpiin virkoihin katsotaan tarvittavan vielä 2v lisäopinnot perustutkinnon päälle? Lisäksi ylimmille upseereille erityiseksi ansioksi lasketaan vielä tutkinto siviiliyliopistosta, joten kenraalikunnassa on huomattavan paljon väkeä, joilta on kulunut yli 10 vuotta yliopistotasoiseen kouluttautumiseen.
Olisiko todellakin liikaa, että ihmisten tärkeistä ja ainutkertaisista asioista päättämään valittavilta henkilöiltä edellytettäisiin 2 vuoden lisäopintoja eli yhteensä vain 6-7 vuoden koulutusta? Tämän verranhan aikaa palaa lääkäreillä pelkkään peruskoulutukseen ja siihen useimmilla vielä erikoistumiset päälle.
Kahden vuoden tuomariakatemiassa ei todellakaan olisi mitään liioittelua, vaan tuon myllyn läpi käyneellä olisi paitsi varma, arvostettu ja hyvin palkattu eläkevirka, myös aivan erinomaiset edellytykset hoitaa menestyksekkäästi tätä virkaa. Luonnollisesti akatemiaan olisi sen verran tunkua, että vain harvat ja valitut, jo valmiiksi eri lakimiestehtävissä meritoituneet voitaisiin sinne hyväksyä.
Tuomarikunnan taso saataisiin näin nousemaan kokonaan uusiin sfääreihin.
Tiedeyliopistojen erkaantuminen työelämän tarpeista tuntuu siis vain jatkuvan. Nippelitietoa on vaikka muille jakaa, mutta työelämässä tarvittavia perustaitoja ei osata.
Tiedän, että yliopiston oikeustieteilijät vastustavat ajatusta, että yliopistoilla olisi joku muukin tarkoitus kuin yleissivistävä. Miten on sitten selitettävissä, että lääketieteellisessä pystyvät sisällyttämään opiskeluun erikoistumisjaksoja, jotka pätevöittävät alan hommiin? Miten sama malli ei sopisi meille juristeillekin?
Blogisti voisi rohkaistua keskustelemaan oikeustieteellisen koulutuksen ajanmukaisuudesta enemmänkin. Nekin rakenteet kaipaavat ravistelua.
Oikeustieteellinen koulutus alkaa kohta olla omalta osaltani taakse jäänyttä elämää. Olen päättänyt, että blogissani en juuri puutu ylipistoasioihin ja tiedekunnan opetukseen ja tutkimukseen - tai sen puutteeseen, virantäyttöihin, väitöskirjoihin, asiantuntijalausuntoihin jne.; en halua oman pesän likaajaksi, vrt. Jukka Kemppisen haastattelua SK:ssa 192, josta eilen mainitsin.
Kritisoitavaa ja "kehitettävää" olisi toki tälläkin sektorilla vaikka miten paljon.
"Olisiko todellakin liikaa, että ihmisten tärkeistä ja ainutkertaisista asioista päättämään valittavilta henkilöiltä edellytettäisiin 2 vuoden lisäopintoja eli yhteensä vain 6-7 vuoden koulutusta?"
Tiedoksi kirjoittajalle, että HY:n tietojen mukaan keskimääräinen opiskeluaika oikeustieteellisessä on nykyisin 6,8 vuotta. Siihen siis päälle vielä 2 vuotta tuomariakatemiaa, niin ollaan 9 vuodessa.
Lääkäreiden erikoistumisjakso tapahtuu tutkinnon puitteissa, ei missään erillisessä akatemiassa. 4 vuodessa päästään jo sairaalalääkäreiksi (= hoitamaan ihmisten ainutkertaisia asioita), 6 vuodessa on suoritettu lisensiaattitaso.
Parahin Jyrki Virolainen,
jos olisin aiemmin osunut sivuillesi olisin onnistunut asiassani paljon paremmin.
Maalaisjärkeen käyviä perusteluita.
Luotin viranomaisiin kuin sokea lehmä. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.
Eiköhän anonyymi ole ymmärtänyt tuon tuomariakatemia-idean hieman väärin. Tarkoitus kai on, että "akatemiaan" eli tuomarikoulutukseen tultaisiin vasta sitten, kun lakimies on ensin ollut esimerkiksi asianajajana, syyttäjänä, voutina, yliopiston tutkijana tms. ammatissa kymmenisen vuotta ja haluaa sitten siirtyä tuomarin tehtäviin.
Tällaisesta tuomarikoulusta- tai koulutuksesta on meilläkin julkaistu muutama mietintö, mutta ne eivät ole johtaneet mihinkään; akatemia nimikettä ei ole ennen kai käytetty.
Tuomariakatemiassa voisi olla ideaa, mutta sitä ennen olisi päästävä eroon nykyisestä hovioikeuksien, hallinto-oikeuksien, KKO:n ja KHO:n esittelijäjärjestelmästä.
Ehdotin jo vuonna 1994 Heinosen toimikunnan mietinnössä, että esittelijän viroista, jotka ovat nykyisin pysyviä, pitäisi tehdä määräaikaisia, enintään 3-4 kestäviä koulutusvirkoja; siis eräänlaista "akatemiaa" tämäkin. Kouluttautuminen jatkuisi sen jälkeen muissa hommissa, joko määräaikaisen käräjä- tai hallinto-oikeuden tuomarin virassa tai muissa lakimiestehtävissä ennen vakinaisen tuomariviran saamista.
Blogisti sanoo: Mutta vähäisistä resursseista huolimatta tuomioistuinharjoittelu halutaan aina vaan pitää "avoimena" kaikille! Hämmästyttävää typeryyttä.
Ehkä asia ei olekaan näin.
Suomalainen juristikunta on aikaisemmin laajasti meritoitunut tuomioistuinharjoittelun.
Paitsi he ovat saaneet arvokasta kokemusta ja tittelinsä, myös valtio tehokastakin halpatyövoimaa.
Ja suurin merkitys on ollut oikeusvaltion hyväksi ja tueksi - nähdään kuinka tuomioistuinlaitos toimii ja luotetaan sen toimintaan, myös ei-tuomioistuinjuristien piirissä.
Hyv on! Tehdään sitten niin, että ne, jotka eivät halua muuta kuin "nähdä, miten tuomioistuinlaitos toimii", auskultoivat 1 vuoden, mutta eivät saa varatuomarin titteliä.
Ne taas, jotka aikovat suuntautua tuomioistuimiin ym. oikeuslaitoksen yksiköihin, auskultoivat ja harjoittelevat 2 vuotta ja saavat tästä hyvästä varatuomarin arvonimen. Voisi ajatella myös niin, että jos tuomariakatemia joskus perustetaan, varatuomarin arvon uudistetussa tuomioistuinharjoittelujärjestelmässä saaneet ovat etusijalla valittaessa akatemiaan pääseviä.
Tällaista esitin jo vuonna 1994 tuomarinurakomitean mietinnössä.
Juristin tutkinto on täysin mahdollista suorittaa hyvillä arvosanoilla neljässä vuodessa, jopa sen alle. Helsingin yliopiston keskimääräistä suoritusaikaa pidentää se, että suurin osa opiskelijoista käy opintojen ohessa töissä.
Erinomainen idea tuo auskultoinnin muuttaminen kaksivuotiseksi niiltä, joita kiinnostaa oikeuslaitoksen viroissa työskentely. Käsitykseni mukaan tuomioistuinharjoittelu on kaksivuotinen mm. Ruotsissa.
On todellakin älytöntä, että rajallisista auskultointipaikoista kilpailevat myös ne, joilla ei ole pienintäkään aikomusta tuomioistuinuralle, asianajajaksi tai syyttäjäksi.
Olen väärässä, kun katson vaihtoehtoisten riidanratkaisumenetelmien olevan vaihtoehto tuomarikoulutukselle. Niitähän voitaisiin ehkä kehittää molempia yhtäaikaa palvelemaan kansalaisten tarvitsemaa konfliktinhallintaa.
Edelleenkin mielestäni virallinen taho on laittanut enemmän painoa näille vaihtoehtoisille menetelmille ja tuonut ne mukaan myös rikosprosessiin. Syynä tähän luulen olevan harkinnan siitä, minne kannattaa panostaa, jotta saadaan jotain tuloksiakin. Mielestäni tätä valintaa pitäisi entisestään korostaa - toisin sanoen saamaan mahdollisimman iso osa asioista käsitellyksi tuomioistuimen ulkopuolella.
Ruotsissa tuomioistuinharjoittelu on todella kaksivuotinen, ollut jo vuosikymmeniä.
Ruotsissa varatuomarin (vicehäradshövding) titteliä ei ole jaettu enää 50-60 vuoteen!
Mutta Suomihan on tittelien ja tittelinkipeiden luvattu maa, on herastuomaria (Ruotsissa ei ole enää sitäkään) ja varatuomaria jne.,kun aina ennenkin on ollut -periaatteella.
Konfliktinratkaisu ei kuulu tuomioistuimille, minusta. Tuomioistuimet ovat lainkäyttöä eli riitojen ratkaisemista varten.
3-4 vuotta sitten voimaan tullut tuomioistuinsovittelulaki (SovL) on osoittautunut käytännössä lähes käyttämättömäksi, sillä koko maassa sen nojalla soviteltavien asioiden määrä on jäänyt vuosittain muutamaan kymmeneen. On useita käräjäoikeuksia, joissa lakia ei sovellettu kertaakaan!
Toisin sanoen kävi juuri siten kuin jo OM:n ja joidenkin tuomareiden lakia suurella "vouhotuksella" valmistellessa itse ennustin käyvän.
Olisi hyvin riittänyt jo v. 1993 käyttöön otettu OK 5.26:ssä säännelty sovittelu eli tuomioistuimen toiminta sovinnon aikaan saamiseksi. Se on toiminut hyvin eikä sen rinnalle tarvita mitään SovL:n mukaista "ufosovittelua."
Käräjäoikeudet vaikeroivat juttumääriään, mutta toisaalta ne ovat valmiita ottamaan itselleen uusia asioita, kuten juuri SovL:n mukaisia asioita. Outoa.
Aivan idioottimainen on SovL.ssa olevan mahdollisuus hakea käräjäoikeudessa sovittelua myös sellaisessa asiassa, joka ei ole edes käräjäoikeudessa vireillä! Tämä osoittaa vain, miten lainvalmistelijat ovat vouhotuksessaan menettäneen todellisuuden tajunsa tyystin.
Missään muussa maassa, ei edes sovittelun edelläkävijämaassa Norjassa, laissa ole vastaavanlaista säännöstä. Muualla ymmärretään, ettei tuomioistuimen tehtäviin kuulu asiat, joissa ei ole kyse lainkäytössä.
ONPA KOMMENTTEJA !!
Onpa tahan juttuun tullut puheenvuoroja; miltei kuin Kemppisella! -- Ja asiaa naytetaan puhuvan!
Aina ei edes tarvinne "kommentoida", vaan riittänee, kun lukee itseään viisaampien kirjoituksia!
EKL
Alavus
Suuressa osassa kirjoituksissa mollataan nyt viroissa olevia tuomareita ja muita toimijoita. Tosiasia on, että tuomarin työstä suuri osa on asian istuntokäsittelyjä,joita ei voi sanottavasti kiiruhtaa - koettu oikeudenmukaisuus kun tulee siitä, että asianosaiset saavat tuoda esiin haluamansa - ja päätöksen tekemisestä (miettiminen ja perusteleminen), jota ei voi sitäkään kiirehtiä yli määränsä semminkin kun nykyään korostetaan perustelemisen tärkeyttä. Tähän ei auta tuomarien palkkaus eikä mitkään manageroinnin vippaskonstit. On tietty määrä juttuja vuodessa, minkä tuomari pystyy tekemään. Jos niitä tulee pöydälle enemmän jutut viipyvät, ei kyse ole sen kummemmasta asiasta. Lisäksi elävässä elämässä tapahtuu sattumuksia, jotka aiheutavat odottamattomia viivästyksiä (sairastumiset, vastahakoiset syytetyt, tarve odottaa jonkin toisen asian ratkaisua). Suuri osa mitatuista viiveistä tulee siitä kun alunperin aliresurssoiduissa oikeuksissa jutut odottavat toisten juttujen käsittelyä, jutut kun pääsääntöisesti pitäisi käsitellä saapumisjärjestyksessä. Ainoa tapa päästä tästä on mitoittaa resurssit yhteisesti sovittavien tuomarien ratkaisukapasiteettilukujen mukaan ja antaa väliajaksi ylimääräisiä resursseja niin, että em. odotusruuhkista päästään. Mistä tähän sitten resurssit: pääsääntöinen muutoksenhakukielto näyttöön ja käräjäoikeuksiin pakolliset vahvennetut kokoonpanot, joihin virat hovioikeuksista.
Esittelijäjärjestelmää on sitäpaitsi turha haukkua: siinä älykkäät, ahkerat ja työkykyisetnuoret harjoittelevat pienellä palkkalla tuomarinvirkaa varten. Sitä koulutusta ei mikää tuomarinakatemian taivaanrannanmaalailu voita.
Nimimerkki mies konehuoneen puolelta taikka uimaan oppiin vain uimalla
Hyvä Virolainen; kyllä kansa tietää (kukaan ei vaan sanonut että mitä)
Tyypillistä konehuoneen miehen puhetta: resursseja, resursseja, resursseja, resursseja, resursseja...resursseja....resursseja..
Esittelijäjärjestelmän kritisointi ei suikaan tarkoita nyt viroissaan olevien esittelijöiden mollaamista!
Eiköhän k-huoneen miehen vain tulisi pysyä siinä, mitä hän todella osaa: lisää resursseja, resursseja, resursseja...
"Helsingin yliopiston keskimääräistä suoritusaikaa pidentää se, että suurin osa opiskelijoista käy opintojen ohessa töissä."
Tämä väite on ihmeelliinen kestokummajainen, joka aina vedetään esiin, kun muuta ei keksitä. Käsittäkseeni sitä ei ole kertaakaan todistettu oikeaksi. Se on juuri sellainen KKO:n yleisen elämäkokemuksen perusteella -väite, joita kukaan ei ole omassa elämässään kokenut.
No se kehuttu upseerikoulutus menee kaavalla 3 vuotta opintoja, 4 vuotta virassa ja sen päälle 2 vuotta opintoja. Vaikka mallissa ei ole mitään vikaa, niin se ei oikein sovellu lakimiehille, koska kaikki eivät tähtää virkamiesuralle. Tosin malli on yleiseurooppalainen, jossa maisterivaihe seuraa vasta tietyn työelämävaiheen jälkeen.
Vaikka ymmärrän Virolaisen kannan auskultoinnin rajaamisesta vain tuomariuralle suuntaaville, niin miten se estetään, etteivät henkilöt siirry yksityiselle sektorille 2 vuoden jälkeen? Tai jos on 10 vuoden työkokemus taustalla, niin miten 2 vuoden auskultointi voisi olla mitenkään kiinnostava vaihtoehto?
Auskultointi ja ns. tuomarikoulutus ovat kaksi eri asiaa. Auskultoiman ei pidä tietenkään hakea enää 10 vuoden työkokemuksen jälkeen, eihän siinä olisi mitään järkeä!
Auskultoimaan pitäisi mennä mahdollisimman pian maisterin tutkinnon jälkeen - näinhän nykyisin tapahtuukin.
Kuvittelisin, että jos nuori lakimies aikoo liike-elämän palvelukseen, valtionhallintoon, UM:ään tms. tehtäviin, hän ei edes haaveile auskultoinnista, koska siitä ei ole hänelle mitään hyötyä.
Vapaassa maassa ei tietenkään ole poissuljettua, että kahden vuoden auskultoinnin jälkeen ihminen "karkaakin" liike- tai pankkijuristiksi, valtionhallintoon, diplomaatiksi jne., mutta hyvin harvinaista se varmaankin olisi.
Kahden vuoden harjoittelijoille ja varatuomareille tulisi tietenkin suunnitella ja taata myös se, miten tie kohti tuomarin uraa tulisi jatkumaan, kuka lähtee asianajotyöhön, kuka esittelijäksi - siis korkeintaan 2-3 vuodeksi tai enintään 4 vuodeksi, kuka apulaissyyttäjäksi jne.
Tuomariakatemia, jos sellainen tulee, olisi lähinnä tuomareiden täydennyskoulutusyksikkö, mutta se palvelisi myös niitä, jotka jollakin muulla lakimiesuralla esim. n. 5-10 vuotta oltuaan, haluaisivat vaihtaa uraa ja suuntautua tuomioistuinlaitoksen palvelukseen. Kyse olisi harjaantumisesta tuomioistuintyöhön, siihen voisi riittää hyvin yksi vuosi "akatemiaa."
Jos Virolaisen viittama tuomareiden täydennykoulutusakatemia joskus saadaan aikaiseksi, niin ensimmäiseksi sinne pitää määrätä KKO:n tuomarit opettelemaan EIT:n ratkaisuja vuodeksi!
Upseerikoulutus menee todellakin kaavalla 3 vuotta opintoja, 4 vuotta virassa ja sen päälle 2 vuotta opintoja. Tällä saavutetaan kuitenkin vasta maisteritaso, joka riittää vain kapteenin sotilasarvoon asti.
Saavuttaakseen majurin - everstin sotilasarvon upseerin on lisäksi suoritettava esiupseerikurssi.
Päästäkseen kenraalikuntaan upseerin on lisäksi suoritettava yleisesikuntaupseerin kurssi sekä ylimmän johdon kurssi.
Nämä siis luontevina vaiheina nousujohteista virkauraa, virkapalkalla. Miksei tuomarin virkauralla voisi olla jotain vastaavaa?
HG - En voi julkaista kommentoijien valituksia henkilökohtaisista asioistaan, jotka eivät liity millään tavalla teemaan.
"Tällä saavutetaan kuitenkin vasta maisteritaso, joka riittää vain kapteenin sotilasarvoon asti."
Ei ihan korreloi. Tällä hetkellä OTK-taso riittää KKO:n presidentin virkaan asti. Voidaan toki debatoida tuoko tuomarille enemmän pätevyyttä työkokemus vai opiskelu.
Minusta perustutkinnon tulee antaa riittävä pätevyys oikeuslaitoksen perustehtäviin (kuten upseeripuolella). Uran kehittyminen olkoon sitten riippuvainen jatko-opinnoista ja työurasta (kuten upseeriuralla).
Lakimiesuralla tarvittavat perusrakenteet opitaan perustutkinnon avulla. Jos OTK/OTM-tutkinto ei täytä nykyisiä työelämän vaatimuksia, sitä tulee kehittää.
Olen edellisen anonyymin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että OTM-tutkinnon pitää antaa riittävä pätevyys juridiikan perustehtäviin, kuten valtionhallinnon eri virkoihin, esittelijän ja kihlakunnansyyttäjän tehtäviin (apulaissyyttäjän tehtävän kautta), avustavaksi lakimieheksi asianajo-/lakiasiaintoimistoon ja työkokemuksen kartuttua jopa itsenäisiin asianajotehtäviin.
Tuomarin tehtävä poikkeaa kuitenkin näistä. Tuomarin pitäisi olla oikeussalissa se kaikkein pätevin ja kokenein sekä arvostetuin lakimies, prosessin ehdoton kingi, joka tarvittaessa "ojentaa" parttien asianajajia, jos tarvetta on. Näin on maailmallakin - vertaa esimerkiksi Ranskaan tai Iso-Britanniaan, joissa tuomareita puhutellaan kunnioituksella ja asianajajat saavat tuomarilta välitöntä palautetta, jos he eivät ole valmistautuneet juttuun kunnolla tai prosessi ei muuten pysy korkeatasoisena. Maineikkaatkin advokaatit ovat nöyriä pikkupoikia tuomarin heitä isällisesti ohjeistaessa. Tämä on mahdollista vain siksi, että näissä maissa tuomarin virat ovat tavoiteltuja eläkevirkoja, joihin hakeudutaan vasta pitkän ja näyttävän asianajaja- tai syyttäjäuran jälkeen. Näin tuomareitten osaaminen ja oikeussalikokemus on lähes poikkeuksetta aivan omaa tasoaan muihin oikeudenkäynnissä esiintyviin lakimiehiin verrattuna.
Peräänkuulutan edelleen siis sitä, että vaativiin ja vastuullisiin tuomarin tehtäviin pitäisi voida hakeutua aikaisintaan noin 35-vuotiaana, kun takana on jo kymmenisen vuotta työkokemusta erilaisista lakimiestehtävistä.
Koska perustutkinnon suorittamisesta on tällöin jo aikaa, koska kaikki lakimiestehtävät eivät välttämättä kehitä aivan kaikkia niitä ominaisuuksia jotka ovat tuomarin työssä tärkeitä, ja koska maailma muuttuu ja kehitys kehittyy, olisi täysin perusteltua laittaa nämä vielä nuoret, mutta jo alallaan hyvää työkokemusta hankkineet "tuomarikandidaatit" vuodeksi-pariksi uudelleen koulun penkille, päivittämään tietojaan ja kehittämään edelleen osaamistaan.
Tämä koulutus voisi olla selvästi perustutkintotasoa korkeatasoisempaa, koska hieman iäkkäämmät ja työelämässä kokemusta saaneet opiskelijat kykenevät ymmärtämään asioita, joista perustutkintoa suorittavilla parikymppisillä ei juuri voi olla kokemusta eikä ymmärrystä.
Tuomarin virka ei ole mikä tahansa lakimiesvirka, vaan erittäin vaativa tehtävä, joka edellyttää hoitajaltaan hyvin laaja-alaista asiantuntemusta ja ymmärrystä paitsi juridiikasta, myös elämän eri osa-alueilta. Se ei ole kokemattomia nuorukaisia varten, eikä tehtävän hoitaminen onnistu myöskään pelkän perustutkinnon varassa, jos pääosa työurasta on tehty muualla kuin oikeussalissa. Perusteltua olisi, että nämä realiteetit otettaisiin huomioon tuomarien koulutus- ja rekrytointijärjestelmää kehitettäessä.
Upseerin perustutkinto riittää kyllä perusyksikön päällikön tehtäviin, mutta ei ylimmän johdon tehtäviin. Juristin perustutkinto riittää kyllä lakialan perustehtäviin, mutta miksi sen pitäisi riittää kaikkein vaativimpiin lainkäyttötehtäviin, joissa toteutetaan julkista pakkovaltaa ankarimmillaan ja yksilöä lopullisesti sitovalla tavalla? Perunkirjoitusten väsääminen lakiasiaintoimistossa on vielä aika kevyttä kaliiperia tähän verrattuna.
Minusta viimeisimmän anonyymin ajatuksissa on kyllä ideaa.
Mutta jos tuomarikandidaateilla olisi takanaan jo lähes 10 vuoden työkokemus muilta lakimiesaloilta, on 2 vuoden koulutusaika kyllä meikäläisissä oloissa liian pitkä. Varmaan yksi vuosi "täydellä palkalla" riittäisi hyvin ja olisi realistisesti ajatellen toteutettavissa.
Jos tuomariksi hakee syyttäjä tai oikeudessa päätyökseen esiintynyt advokaatti, riittäisi varmaankin jopa puolen vuoden harjaantumisaika. Näkeväthän syyttäjät ja advokaatit lähes joka päivä, miten tuomioistuin toimii ja myös sen, miten sen ei pitäisi tietyissä tilanteissa toimia! Tarvittavaa kokemusta ja ammattitaitoa lainkäytössä on siis kertynyt tätä kautta.
Miksi virkavalinnoissa ei käytetä tietojen testaamista? Sopivista valittaisiin se, joka osaa eniten. Kyllä Virolainen kumppaneineen pätevän testin kehittää.
Tuomitsemistoiminta ei ole kiinni pelkästä tietoviisaudesta. Osaamiseen (ammattiosaamiseen) kuuluu paljon muutakin. Tärkeintä on se, miten osaa soveltaa käytäntöön tietojaan ja taitojaan. Usein puhutaan hyvästä "judisiumista", jolla tarkoitettaneen juuri tuota asiaa.
Käytännössä tuomarin ammattitaitoa olisi mahdollista mitata lähinnä kahdella asialla tai mittarilla, a) tuomarin taidolla perustella tuomiota, tämä ilmenee tuomion kirjoitetuista perusteluista, ja 2) oikeudenkäynnin aikana tapahtuvalla prosessinjohdolla. Vm. asiaa on vaikeampi "mitata" eli arvioida kuin tuomion perustelemistaitoa.
Joka tapauksessa taito perustella tuomiota ja taito johtaa prosessia (siihen kuuluu mm. muodollinen ja materiaalinen prosessinjohto sekä jutun ns. hallinnointi) ovat keskeisiä asioita tuomarin työssä. Niihin pitäisi tuomarikoulutuksessa ja myös täydennyskoulutuksessa kiinnittää erityistä huomiota. Näin ei kuitenkaan valitettavasti tapahdu.
Päällikkötuomareilta edellytetään lisäksi hyvää johtamistaitoa. Kuten olen monta kertaa tuonut esiin, tämä tarkoittaisi ennen muuta pätevää lainkäyttöjohtamista ja esimerkin tarjoamista siitä, miten ao. tuomioistuimen lainkäyttöä ja ratkaisutoimintaa pitäisi kehittää.
Kun seuraa päällikkötuomareiden nimityspäätöksiä, ei tämä asia ole kuitenkaan ratkaiseva tekijä, vaan nimityspäätöksissä arvostetaan näköjään eniten pikkutarkkaa hallintojohtamista ja henkilöstön johtamista. Tähän kuuluvat mm. pikkujoulujuhlien suunnittelu, rupattelu kahvitauoilla henkilöstön kanssa yms. "mukavat asiat."
Jos päällikkötuomari tai sellaiseksi havitteleva (esim. hovioikeudenlaamanni, joka aikoo hovioikeuden presidentiksi) ryhtyy "vaatimaan" henkilöstöltä, varsinkin tuomareilta, jotakin uutta ja "lisää", menettää helposti mukavan miehen maineensa ja sen kautta myös etenemismahdollisuutensa uralla. Tästä on paljon näyttöä.
Sanotaan, että harvoin paras asiantuntija on paras johtaja tai toisinpäin. Päällikkötuomarin rooli onkin vaikea, kun pitäisi olla molempia ja aika harva molempiin kykenee. Esimerkiksi monikansallisissa yrityksissä työntekijät "jaetaan" asiantuntijoihin ja managereihin, ja heille rakennetaan urapolut sen mukaisesti.
Isoissa asianajotoimistossa on jo tunnustettu tämä tilanne, ja niihin on palkattu ammatti-ihmisiä, joko henkilöstö-, hallinto- tai toimitusjohtajiksi. Valtio- ja kuntahallinnossa yhä useammin annetaan arvoa ammattijohtamiselle (vaikka joskus poliittinen realismi pilaakin hyvät aikomukset). Ja armeija on tuottanut ihan oman mallinkin: syväjohtamisen.
Minusta tuntuu, että tuomioistuimissa ei joko ymmärretä mitä ammattimainen johtaminen on tai sitä ei arvosteta.
Kaikissa hovioikeuksissa ja suurissa käräjäoikeuksissa mm. on nykyisin hallintojohtajat/kansliapäälliköt hallinnon johtamista varten. MIksi siis presidentin tai laamannin pitäisi myös keskittyä hallinnon johtamiseen? En ymmärrä.
Yksinkertaisuudessaan: ammattijohtaminen on kokonaisuuden johtamista ei osan.
Liike-elämän ammattijohtaminen ei taida päteä sellaisenaan tuomioistuimen johtamiseen. Jos tuomari ei kelpaa esikuvaksi lainkäytön johtamisessa, ei hänellä ole edellytyksiä johtaa tuomioistuimen "kokonaisuutta."
Tänään Suomi sai taas langettavia tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta oikeudenkäyntien viipymisestä - nyt niitä on jo yli 100 kpl. Tänään yliopistollisen tutkimuksen taso todettiin Pohjoismaiden vaatimattomimmaksi. Ei ollut Suomen päivä tänään(kään)!
Ja kaikkein hälyttävintä: koululaisten päässälaskutaito on 2000-luvulla selvästi heikentynyt!
Mistä niistä Pisa-tutkimuksia oikein tulee!
Olisiko niin, että vaikka päässälaskua opetetaan koulussa, niin käytön puutteessa se unohtuu? Laskinhan on joka kännyssä nykyään.
Mitä tulee Pisa-tutkimukseen, niin luulisi oikeusoppineenkin tietävän, että kyseessä on ns. yhteismitallinen tutkimus, jossa jokaisessa maassa tehdään sama koe. Se kertoo jotain maiden tasosta verrattuna toisiinsa, mutta ei sillä mitään päässälaskutaitoa arvioida.
Lähetä kommentti