28. Korkeinta oikeutta 90 vuotta

1. Korkein oikeus (KKO) on tullut 90 vuoden ikään. Parhaat onnittelut "rakkaalle viholliselle" vielä näin jälkikäteen!

2. Kuluvan lokakuun 1. päivänä tuli kuluneeksi tasan 90 vuotta korkeimman oikeuden toiminnan aloittamisesta. Korkein oikeus on Suomen ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa käyttävä tuomioistuin, hallintoasioissa ylintä tuomiovaltaa käyttää korkein hallinto-oikeus (KHO). Lokakuun 1. päivä 1918 on merkkipäivä Suomen oikeuslaitoksen historiassa myös sikäli, että vasta tuolloin toteutettiin tuomioistuinten riippumattomuus muusta valtiovallan käytöstä, kun lainkäyttö- eli tuomiovalta irrottautui valtioneuvoston harjoittamasta hallitusvallasta. Vasta tuolloin turvattiin myös ylimpien oikeusasteiden jäsenten erityinen virassapysymisoikeus, käytännössä erottamattomuus.

3. KKO vietti 90-vuotispäivän juhlaansa arvokkaasti, vaikka aika pienimuotoisesti. Vuosipäivää ei noteerattu tiedotusvälineissä, mutta KKO:n presidentti Pauliine Koskelon juhlapuhe on sentään julkaistu KKO:n kotisivuilla (http://www.kko.fi/44614.htm). Ensi vuonna ovat tiedossa isommat juhlat, koska silloin tulee kuluneeksi 200 vuotta autonomian ajan alusta ja KKO:n edeltäjän eli Senaatin oikeusosaston perustamisesta. Presidentti Koskelo kiitti juhlapuheessaan, paitsi KKO:n nykyistä, "kerrassaan erinomaista henkilökuntaa", myös edeltäjiään samoin kuin "kaikkia muita nyt jo aktiivipalvelun jättäneitä KKO:n jäseniä, esittelijöitä ja toimihenkilöitä siitä arvokkaasta panoksesta, jonka KKO ja oikeuslaitos laajemmin on teiltä vuosien varrelta saanut."

4. Kiitos muistamisesta, voisin sanoa, sillä olinhan siellä minäkin! Minut otettiin KKO:n ylimääräiseksi virkamieheksi 1969, ja varsinaisen esittelijän työt aloitin KKO:ssa vuotta tai paria myöhemmin; vuoden 1970 alusta aloitin myös ylimääräisenä viskaalina Helsingin hovioikeudessa. Sain nimityksen KKO:n nuoremman oikeussihteerin vakinaiseen virkaan vuonna 1973. Perustuslaissa KKO:n (samoin kuin KHO:n) vakinaiset esittelijät on rinnastettu tuomareihin sikäli, että myös heitä koskee tuomareiden erityinen virassapysymisoikeus. Vuonna 1975 siirryin käräjätuomariksi ja sen jälkeen 1976 hovioikeudenneuvokseksi Vaasan hovioikeuteen ja vuona 1978 kihlakunnantuomariksi. KKO:een palasin vielä vuonna 1983, jolloin toimin muutaman kuukauden KKO:n jäsenenä eli ylimääräisenä oikeusneuvoksena.

5. Tuomioistuinlaitosta tuli siis palveltua 20 vuotta, nykyiseen virkaani siirryin vuonna 1990. Tämän jälkeenkin olen omasta mielestäni "palvellut" oikeuslaitosta, vaikken aina ehkä aivan presidentti Koskelon tarkoittamalla (ja edellyttämällä) tavalla. Hyvään palveluun kuuluu mielestäni myös palaute eli kritiikki, jonka tavoitteena on myötävaikuttaa siihen, että "tuomioistuinpalvelut" paranisivat ja oikeuslaitosta ja tuomioistuimia kehitettäisiin entistä paremmiksi. Tätä kriitikon usein epäkiitollista ja aika yksinäistä tehtävää olen pyrkinyt ja tulen edelleenkin hoitamaan. Juhlapuheiden pitämiset ja kehumiset olen jättänyt suosiolla muille - niihin tehtäviin porukkaa on kyllä näyttänyt piisaavan yllin kyllin!

6. Viimeksi olen puuttunut 9.9.-08 sekä Helsingin Sanomien mielipidesivulla että tässä blogissani KKO:n oikeusneuvosten välimiestehtäviin, jotka näyttäisivät olevan lukumääräisesti jälleen kasvussa. Kiinnitin huomiota siihen, että oikeusneuvosten välimiestehtävät ovat ongelmallisia paitsi heidän virkatyönsä hoitamisen jäävän ajankäytön, erityisesti KKO:n riippumattomuuden ja puolueettomuuden kannalta. Toivoin tietysti, että KKO:sta olisi vaivauduttu vastaamaan tai kommentoimaan HS:n kirjoitustani, mutta kommenttia ei ole (vielä) kuulunut. Ehkä KKO:n vuosipäivän juhlallisuuksien valmistelut olivat syynä siihen, ettei aikaa keskusteluun ole riittänyt; keskustelut ovat muutenkin suomalaisessa oikeuskulttuurissa harvinaisia. Tarkoitukseni on kuitenkin palata sanottuun kysymykseen vielä myöhemmin blogissani.

7. Minulle on jäänyt KKO:sta miellyttävät muistot. KKO:n esittelijänä työskentely oli parasta koulutusta, mitä olen tuomarin tehtäviin saanut. Olin tuolloin innostunut ja motivoitunut työhöni. Muistan vieläkin ensimmäisen KKO:ssa esittelemäni jutun, joka koski Muhoksella olleesta poikakodista karanneen nuorukaisen pakomatkansa aikana tekemäksi väitettyä raiskausrikosta. Esittelyssä KKO:n viisijäsenisen jaoston jäsenten (oikeusneuvokset Sohlberg, Schwindt, Kuhlefelt, Modeen ja Varhiala) mielipiteet hajosivat kolmeen eri leiriin, mutta enemmistön ja siis KKO:n kyseisen äänestyspäätöksen lopputulokseksi tuli mielipide, jota olin itse muistiossani ehdottanut ratkaisuksi.

8. Olen muistellut noita aikoja kaiholla Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan erään merkkipäivän johdosta vuonna 2003 julkaisemaan (toim. Risto Haavisto) kirjaan "Matkalla Pohjoiseen" kirjoittamassani jutussa. Kuten sanotusta kirjoituksestani ilmenee, en ole kokenut olevani sotajalalla eikä minulla ole ollut mitään missiota KKO:ta vastaan, vaikka niin on joskus väitetty. Arvosteluni on varmaan ollut usein purevaa, mutta sellaistahan arvostelun pitää ollakin, jotta se ymmärrettäisiin kritiikiksi.

9. Tuomioistuinten juhlapuheista olen aina ihmetellyt erityisesti yhtä asiaa. Ylimpien tuomioistuinten eli KKO:n, KHO:n ja hovioikeuksien presidenttien puheenvuoroissa otetaan aina ensimmäiseksi esille tuomioistuinten juttumäärät ja -ruuhkat. Myös KKO:n presidentti Pauliine Koskelo viittasi 1.10. pitämässään lyhyessä katsauksessa ensimmäisenä asiana juuri KKO:n juttumääriin. "Oikeus meni tukkoon", totesi Koskelo muistellessaan KKO:n tilannetta joskus 30 vuotta sitten. Minusta olisi kuitenkin tärkeämpää kiinnittää huomiota ihmisten oikeusturvan tasoon Suomessa ja siihen, miten tuomioistuimet ja erityisesti KKO kykenevät siitä huolehtimaan. KKO:n työmäärä ei ole tältä kannalta katsottuna suinkaan ainoa eikä tärkein asia, josta pitäisi kantaa huolta.

10. Sama ilmiö eli päähuomion kiinnittäminen ylimpien oikeuksien käsittelyaikoihin, juttumääriin ja valitusten karsimiseen näkyy myös KKO:n, KHO:n sekä kaikkien kuuden hovioikeuden vuosikertomuksista. Varsinkin hovioikeuden presidentit eivät tunnu kantavan nykyisin huolta juuri mistään muusta kuin hovioikeuksien juttumäristä ja käsittelyajoista sekä siitä, että hovioikeuksiin tehdään "tarpeettomia ja turhia valituksia". Käsittelyaikoja ja juttumäärien kehitystä seurataan päivittäin ja julkisuudessa asian tiimoilta käytetään puheenvuoroja ja vaaditaan hovioikeuden työn tehostamista. Pisimmälle taisi tässä suhteessa mennä Itä-Suomen hovioikeuden vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt presidentti Markku Arponen, joka äityi kerran sanomalehti Karjalaisessa suorastaan heristämään sormea advokaateille sanomalla siihen tapaan, että älkää aina valittako hovioikeuteen, ei se mitään kannata!

11. Oikeus hakea muutosta on osa oikeusturvaa, jonka käyttö on turvattu jo perustuslaissa (PerL 21.2 §). Tämän vuoksi ylimpien tuomioistuinten tuomareiden ei pitäisi kauhistella valitus- ja juttumääriä, vaan ymmärtää, etteivät ihmiset toki yleensä hae muutosta vain kiusantekomielessä, vaan korkea muutoksenhakufrekvenssi on oire siitä, ettei kaikki ole oikeusturvan saatavuuden kohdalla kunnossa. Jos ihmiset eivät koe päässeensä oikeuksiinsa tai kokevat oikeudenkäyntimenettelyn epäoikeudenmukaiseksi, he luonnollisesti yrittävät saada päätöksen oikaistuksi ja asian käsitellyksi uudelleen reilussa ja asianmukaisessa prosessissa. Jos jutun hävinneelle asianosaiselle tuossa tilanteessa sanotaan vain, että mitä sinä tänne hovi- tai korkeimpaan oikeuteen turhaan valitat, ymmärtää jokainen, miksi luottamus tuomioistuimiin ei ole kovin korkealla. Ylimpien tuomioistuinten ja oikeusministeriön ei siis pitäisi kantaa huolta yksinomaan juttu- ja valitusmääristä ja käsittelyajoista, vaan ennen kaikkea siitä, millä keinoin lainkäytön tasoa voitaisiin kohentaa niin, että muutoksenhaun tarve vähenisi luonnollista tietä ja ihmiset tyytyisivät alioikeuden ratkaisuihin ja lainkäytön painopiste saataisiin todella siirretyksi alioikeuksiin.

12. Tätä sanomaa on saarnannut vuosikausia, mutta se ei vain tunnu uppoavan asianomaisten tuomareiden, virkamiesten ja poliitikkojen kalloon, vaan aina vain suunnitellaan, kun vanhat keinot pure tai ovat osoittautuneet susiksi, uusia keinoja, joilla muutoksenhakua voitaisiin pakkokeinoin torjua tai rajoittaa. Nytkin on jälleen kerran julkaistu komiteanmietintö (KM 2008:3), jossa hovioikeuksiin ehdotetaan uudenlaista muutoksenhakulupasysteemiä, kun vain kolme neljä vuotta voimassa ollut seulontamenettely, jonka käyttöön ottamisesta varoittelin jo etukäteen, osoittautui käytännössä toimimattomaksi ja muutenkin sangen epäilyttäväksi. Korkein oikeus on tukenut tätä virheellistä linjaa, ja mainitun komitean KM 2008:3 puheenjohtajana on toiminut oikeusneuvos Kari Kitunen.

13. Toinen asia, joka on aina ihmetyttänyt, on suomalaisten ylioikeuksien haluttomuus ja suoranainen kammo suullisia käsittelyjä kohtaan. Suomessa on edelleen sekä hovioikeuksissa että KKO:ssa samoin kuin KHO:ssa ja hallinto-oikeuksissa voimassa pääsääntö, jonka mukaan menettely on kirjallista eli asiat ratkaistaan yksinomaan asiakirjojen perusteella kuulematta asianosaisia tai todistajia suullisesti. Muissa pohjoismaissa ja useimmissa muissakin eurooppalaisissa vertailumaissa sen sijaan on voimassa vastakkainen pääsääntö, jonka mukaan ylioikeusmenettely on alioikeusprosessin tavoin suullista. Tämä ero johtuu pitkälti oikeuskulttuurien välisistä eroista; Suomessa hovioikeudet ja ylimmät oikeudet ovat tottuneet toimimaan autonomian alkuajoilta lähtien pitkälti samalla tavalla kuin hallintovirkamiehet ja viranomaiset eli salassa julkisuudelta, ja sama käytäntöä on jatkettu sitten ikään kuin vanhasta muistista myös Suomen itsenäistymisen jälkeen.

14. Kun lakia eli oikeudenkäymiskaarta (OK) muutama vuosi sitten saatiin vihdoinkin Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla muutetuksi siten, että hovioikeuksien tuli eräissä tapauksissa pakko pitää suullinen pääkäsittely, alkoi hovioikeuksissa heti hirveä parku ja huuto, jossa lakia moitittiin huonoksi, koska hovioikeudet joutuivat pitämään muka turhia suullisia käsittelyjä. Uusi laki ei ehtinyt olla voimassa kun runsaan puoli vuotta, kun jo silloinen oikeusministeri Johannes Koskinen käynnisti uuden valmistelutyön, joka tähtäsi siihen, että "turhista" pääkäsittelyistä voitaisiin päästä eroaa. Tätä työtä on nyt tehty pitkään ja hartaasti, monet toimikunnat, työryhmät ja selvitysmiehet ovat istuneet ja apuun selvitysmiehiksi on kaivettu jopa eläkkeelle ehtineitä ylioikeuksien presidenttejä! Silti valmistelutyön jälki ei näytä mitenkään vakuuttavalta.

15. Hovioikeuksien pääkäsittelyjä kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä ja kammoa täytyy todella ihmetellä, sillä esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa hovioikeuden ja lagsmansrettin käsittelyt ovat pääsääntöisesti suullisia ja Ruotsissa hovioikeudet ovat pitäneet vuosikymmeniä kolme neljä kertaa enemmän pääkäsittelyjä kuin Suomessa nyt on muutaman vuoden aikana tehty. Asioiden ratkaiseminen kirjallisen aineiston perustella on toki tuomareiden kannalta miellyttävämpää, sillä silloin hovioikeuden jäsenten ei tarvitse tulla "käräjärahvaan" päällisteltäväksi, vaan he voivat ratkoa asioita esittelijöiden avustamina julkisuudelta piilossa ja keskenään rattoisasti rupatellen. Tällaista se oli 1970-luvun lopulla Vaasassa ja tuskinpa se siitä on kovin paljon muuttunut.

16. KKO:n ja KHO:n osalta tilanne suullisten käsittelyjen suhteen on vielä ihmeellisempi kuin hovioikeuskissa, sillä ne toimittavat suullisen käsittelyn vuosittain vain muutamassa tapauksessa, vaikka ratkaistuja asioita, joissa myönnetään valituslupa, oli KKO:ssa vuonna 2007 lähes 200 ja KHO:ssa vielä paljon enemmän. KKO ja KHO eivät vuosikertomuksissaan enää edes ilmoita suullisten käsittelyjen määrää, ilmeisesti asia ja sen arvosteltu on koettu jotenkin kiusalliseksi. Asiat ratkaistaan KKO:ssa ja KHO:ssa käytännöllisesti katsoen lähes aina asiakirjojen perusteella; toisin sanoen jutun asianosaisetkaan eivät pääse ajamaan asiaansa ylimmissä tuomioistuimissa. Menettely on siis salaista. Ratkaisut ovat toki lähtökohtaisesti julkisia ja ennakkopäätöksistä tiedotetaan mm. internetin välityksellä tehokkaasti, mutta huomattava on, että ainakaan KKO ei julkaise kaikkia ratkaisujaan, vaan osa niistä jää hyvin suppean tiedotteen varaan, ks. blogikirjoitustani 2.9.-08.

17. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa ylimpien tuomioistuinten käsittelyt ovat pääsääntöisesti suullisia. Tilanne on sama useimmissa muissa Euroopan maissa. Luultavasti Suomen KKO ja KHO ovat Euroopan kaksi salaisinta ylioikeutta mitä suullisten pääkäsittelyn vähäiseen määrään tulee.

18. Muissa maissa ylin tuomioistuin myös tiedottaa etukäteen internetissä käsittelyyn tulevista jutuista ja niiden käsittelypäivistä sekä päätöksentekoon osallistuvista tuomareista; näin esimerkiksi Norjassa ja Virossa. Tämäkin lisää oikeudenkäynnin avoimuutta ja läpinäkyvyyttä, ja jos asiassa pidetään suullinen käsittely, myös yleisölle varataan tilaisuus saapua seuraamaan ylioikeuden istuntoa. Saadessaan asian käsittelyyn osallistuvien tuomarien nimet tietoonsa asianosaiset saavat tilaisuuden kontrolloida tuomareiden mahdollista puolueettomuutta ja tehdä mahdollisen jääviysväitteen.

19. Suomalaisissa ylioikeuksissa käsittelyn julkisuus ei toteudu myöskään viimeksi mainitulta osin. Asioiden käsittelypäivistä tai käsittelyyn osallistuvien tuomareista ei tiedoteta yleisölle eikä kirjallisen menettelyn osalta edes asianosaisille. Yleisölle ei varata todellista tilaisuutta seurata suullisia käsittelyjä, koska niistä ei tiedoteta tehokkaasti. Jos juttu ratkaistaan kirjallisen aineiston perusteella esittelyssä, jolloin jutun asianosaiset eivät siis saa olla saapuvilla, asianosaiset saavat tietää ratkaisun tehneiden tuomareiden nimet vasta saatuaan kirjallisen päätöksen. Tällöin heillä ei ole enää mahdollisuutta tehdä tuomareita koskevaa jääviysväitettä, vaikka laki edellyttää, että asianosaisilla on sanottu oikeus jokaisen asiaa käsittelevän oikeusasteen osalta.

20. Viimeksi mainittu epäkohta tuli ilmi ns. parveketupakointijutussa, jossa KKO antoi päätöksensä viime talvena (KKO 2008:7). Vasta päätöksestä ilmeni, että KKO:n jaoston puheenjohtajana oli toiminut oikeusneuvos Mikko Tulokas, jonka jääviyttä epäiltiin, koska hän oli aiemmin 1990-luvulla toiminut ns. suuressa tupakkajutussa yhden vastaajayhtiön asiamiehenä ja hänellä oli siis tätä kautta tietty kytkös tupakointia koskevaan asiaan. Lisäksi kolme muuta parveketupakointijutun ratkaisuun oikeusneuvosta oli osallistunut KKO:ssa tuomareina suuren tupakkajutun ratkaisemiseen; KKO:ssa oli siis toiminnassa eräänlainen "tupakkajaosto". Parveketupakointia koskevan jutun hävinnyt asunto-osakeyhtiö ei ollut voinut tehdä väitettä Tulokkaan mahdollisesta jääviydestä, koska asia ratkaistiin KKO:ssa kirjallisen aineiston perusteella ja yhtiö sai tiedon oikeusneuvos Tulokkaan osallistumisesta päätöksentekoon vasta KKO:n tuomiosta. Jos KKO tiedottaisi ratkaisukokoonpanoista etukäteen, olisi tilanne ollut tässäkin tapauksessa toinen. - Olen kommentoinut KKO:n parveketupakointijuttua lähemmin Defensor Legis -lehden numerossa 2/2008 julkaistussa kirjoituksessani s. 268-273.

21. Korkein oikeus, korkein hallinto-oikeus ja muutkin suomalaiset tuomioistuimet toimivat kollektiivisesti ensinnäkin sikäli, että ratkaisut annetaan aina asianomaisen tuomioistuimen nimissä, vaikka ratkaisun tekoon olisi osallistunut vain yksi tuomioistuimen jäsen. Toiseksi esimerkiksi Norjan ylioikeuksissa kukin tuomioistuinkollegion jäsen lausuu oman mielipiteensä ja myös kirjoittaa sen päätökseen erikseen ("minä olen tutkinut jutun..."), kun taas Suomen ylioikeuksissa päätöstä kirjoitettaessa ei toimita näin, vaan kirjoitustapa on kollektiivinen ("tuomioistuin on tutkinut jutun ja katsoo..."). Ainoastaan ratkaisusta enemmistön kanssa eri mieltä olleet jäsenet kirjoittavat ratkaisuun oman mielipiteensä.

22. Oikeusturvaan ja samalla KKO:n julkisuuskuvaan vaikuttavat monetkin muutkin seikat. Olen käsitellyt niitä laajemmin Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan syyskuussa 2008 julkaistussa professori Ilkka Saraviidalle omistetussa juhlakirjassa "Oikeus kansainvälisessä maailmassa" (toim. Markus Aarto ja Markku Vartiainen), s. 343- 386. Todella tärkeä asia on se, että KKO:een saataisiin todella päteviä ja monipuolisen ammattitaidon omaavia tuomareita. Tästä olisi paljon puhuttavaa ja kritisoitavaa, mutta ehkäpä näin juhlapäivän takia asia kannattaa jättää toiseen kertaan, sillä se vaatii pidempää pohdintaa. Todettakoon tässä yhteydessä vain, että käytännössä KKO täydentää itse itseään ja tämän johdosta oikeusneuvosten rekrytoinnissa on ilmennyt sanan laajassa merkityksessä nepotismiin viittaavia piirteitä, sillä oikeusneuvoksiksi on valikoitunut oman talon esittelijöitä ja sellaisia, sinänsä varmaankin päteviä yliopistotutkijoita ja lainvalmisteluun osallistuneita lakimiehiä, joilla ei ole ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tuomarin tehtävistä, asianajosta tai muusta lainkäytöstä.

23. Tunnetaanko KKO:n (tai KHO:n) tuomareita ihmisten keskuudessa? Luultavasti ei kovinkaan hyvin. Ihmiset tietävät ehkä presidentti Pauliine Koskelon, joka on ensimmäinen naispuolinen presidentti KKO:ssa, ja KHO:n presidentti Pekka Hallbergin, mutta tähänpä se sitten taitaa monilta jäädäkin. Jotkut toki saattavat muistaa vielä oikeusneuvos Eeva Vuoren, joka on edelleen virassa, sekä Koskelon edeltäjistä presidentti Olavi Heinosen, joka joutui KKO:n ja koko tuomioistuinlaitoksen "hulluna vuonna" 1997 myrskyn silmään selittelemän ja puolustamaan Eeva Vuorta ja oikeusneuvosten moninaisia välimiestehtäviä. Joku ehkä muistaa oikeusneuvokset Mikko Tulokkaan ja Gustaf Möllerin välimiestuomareiden "kunkkuina" ja oikeusneuvos Lauri Lehtimajan eduskunnan oikeusasiamiehenä 1990-luvulla. Ylimpien tuomareiden ei toki tarvitse olla mitään julkkiksia, mutta olisi toki suotavaa, että esimerkiksi KKO:sta tunnettaisiin tuomareita hyvistä perustelu- ja muista lainkäyttötaidoista eikä vain muiden ansioiden tai asioiden takia. Mutta ehkäpä juuri edellä mainitsemani KKO:n kollektiivisen toimintatavan johdosta sen jäsenistöstä ei oikein pääse erottumaan ketään muiden yläpuolelle.

24. Edellä mainitut yksityiskohdat ja kritiikin voivat tuntua joistakuista vähäisiltä, mutta kokonaisuutena niiden oikea ratkaiseminen parantaisi oikeusturvaa ja vaikuttaisi positiivisesti tuomioistuinten julkisuuskuvaan ja siihen, koetaanko tuomioistuinten ja tässä tapauksessa nimenomaan ylimmän tuomioistuimen toiminta avoimeksi ja läpinäkyväksi sekä luottamusta herättäväksi. Presidentti Pauliine Koskelo korosti juhlapuheessaan 1.10. aivan oikein, että oikeusturvaa ei tehdä retoriikalla vaan se vaatii rakentamista ja sitkeää ja pitkäjänteistä tekemistä.

25. Itse olen edellä poiminut esiin muutamia kohtia ja kysymyksiä, joissa oikeusturvaa voitaisiin rakentaa nimenomaan teoilla ja samalla parantaa ylimmän tuomioistuimen julkisuuskuvaa kansalaisten silmissä. Niistä voitaisiin aloittaa, jos halutan, että itsenäisen Suomen korkein oikeus olisi kymmenen vuoden kuluttua eli 100-vuotta täyttäessään vielä paljon paremmassa iskussa kuin nyt.