1. Kontradiktorinen periaate eli asianosaisen kuulemisen periaate (audiatur et altera pars) tarkoittaa, ettei asiaa saa oikeudenkäynnissä ratkaista ennen kuin asianosaisia on kuultu eli heille on varattu tilaisuus ajaa asiaansa ja esittää omat vaatimuksena ja niiden perusteet sekä todisteet ja vastata toistensa toistensa esityksiin. Kuulemisen avulla on tarkoitus aikaansaada mahdollisimman aito keskustelutilanne yhtäältä asianosaisten ja toisaalta asianosaisten ja tuomioistuimen välille. Kuuleminen luo edellytykset asian monipuoliselle ja perusteelliselle selvittämiselle. Kuulemisella pyritään takaamaan osapuolten välisen tasa-arvon toteutuminen. Anglosaksisessa oikeusjärjestelmässä puhutaan asianosaisen kuulemista tarkoittaen equality of arms -periaatteesta.
2. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa jokaiselle taattu oikeus rehelliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin edellyttää, että asianosaisella on todellinen oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua oman asiansa käsittelyyn. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenmukainen oikeudenkäynti rakentuu käsiteparina knowledge of/ commet ilmaistun kuulemisperiaatteen varaan. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus tulla tuomioistuimessa kuulluksi on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusperiaatteita. Muina sanotunlaisina prosessiperiaatteina ko. momentissa mainitaan käsittelyn julkisuus, tuomioistuimen perustelemisvelvollisuus ja asianosaisen muutoksenhakuoikeus.
3. Tuomioistuimella on velvollisuus viran puolesta huolehtia kuulemisperiaatteen toteutumisesta. Oikeus ei saa perustaa tuomiotaan tai päätöstään sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaisille ei ole varattu asianmukaista tilaisuutta tulla kuulluksi. Lainvoiman saanut tuomio voidaan kanteluteitse poistaa, jos hakijana oleva asianosainen, jota ei ole kuultu, kärsii haittaa tuomiosta (OK 31:1:n 2 kohta).
4. Oikeusriidan osapuolten tasapuolinen kuuleminen on Suomessa vanhastaan tunnettu periaate. Se on lausuttu julki vanhoissa tuomarinohjeissa: Yhden puheiden mukaan älköön ketään tuomittako. Nykyisin kuulemisperiaate on laajentunut koskemaan asianosaisen oikeutta osallistua prosessiin. Asianosaisilla ei ole ainoastaan oikeus esittää mielipiteensä vastapuolen vaatimuksista sekä niiden perusteista, väitteistä ja todisteista, vaan myös oikeus saada lausua käsityksensä tuomioistuimen viran puolesta hankkimista todisteista ja selvityksistä samoin kuin oikeudenkäyntiaineiston oikeudellisesta arvioinnista. Tavoitteena on, että tuomioistuimen ratkaisu ei tule asianosaisille yllätyksenä, johon tämä ei ole voinut varautua. Sellaiset prosessuaaliset normit ja ilmiöt kuten väittämistaakka ja syytesidonnaisuus sekä suullinen käsittely perustuvat keskeisesti kuulemisperiaatteen toteutumiselle.
5. Vaikka asianosaisen kuulemisperiaate on perusoikeus ja osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, sitä rikotaan käytännössä yllättävän usein. Korkein oikeus on joutunut tuon tuostakin puuttumaan näihin tapauksiin ennakkopäätöksillään, joilla pyritään teroittamaan kuulemisen tärkeyttä ja ohjaamaan alempien oikeuksien käytäntöä. Mikä merkillisintä, useimmat puheena olevista ennakopäätöksistä koskevat, eivät käräjäoikeuksissa, vaan hovioikeuksissa sattuneita kuulemisperiaatteen loukkauksia.
6. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle useita langettavia tuomioita kuulemisperiaatteen rikkomisen johdosta. On myös Suuripään tapaus, jossa korkein oikeus on joutunut poistamaan antamansa langettavan rikostuomon syytetyn henkilökohtaisen kuulemisen laiminlyönnin takia (KKO 2012:52); ko. tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomistuin oli todennut menettelyn loukanneen kuulemisperiaatetta.
7. Korkeimman oikeuden uuusin asianosaisen kuulemista koskeva ennakkopäätös annettiin tänään (KKO 2014:83). Tapauksessa Turun hovioikeus oli toimittanut pääkäsittelyä vaatineelle yhtiö A:lle, joka oli ko. rikosjutun asianomistaja, tiedoksi vastapuolen eli syytetty B:n hovioikeudessa nimeämän uuden kirjallisen todisteen, muttei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua sanotusta todisteesta. Hovioikeus hylkäsi A:n esittämän pääkäsittelypyynnön, otti pääasiassa vastaan B:n esittämän uuden todisteen ja hylkäsi A:n valituksen. Korkein oikeus, jonne A valitti, katsoi, että hovioikeus ei ollut noudattanut kuulemisperiaatetta, koska kyseisen periaatteen toteuttaminen olisi edellyttänyt, että hovioikeus olisi kehottanut A:ta antamaan määräajassa kirjallisen lausuman B:n hovioikeudessa esittämän uuden kirjallisen todisteen johdosta.
KKO 2014:83
8. Ratkaisusta ilmenee, ettei kuulemisperiaatteen totetumiseksi aina riitä, että tuomioistuin toimittaa tietyn aineiston toiselle asianosaiselle lakonisesti vain tiedoksi. A:lla oli ko. tapauksessa toki mahdollisuus oma-aloitteisesti lausua todisteen merkityksestä ja siitä, antoiko se yhtiölle aihetta vastatodistelun esittämiseen. Hovioikeuden olisi kuitenkin tullut informoida A:ta siitä, miten se olisi halutessaan voinut reagoida uuden todisteen johdosta. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden olisi tullut tiedustella A:lta mahdollisen vastatodistelun olemassaoloa ja OK 25:8:n mukaisesti kehottaa A:ta määräajassa toimittamaan hovioikeudelle kirjallisen lausuman ja ilmoittaa siinä, mistä kysymyksestä A:n oli lausuttava.
9. Kuulemisen onnistuminen edellyttää tuomioistuimelta asianosaisen informointia ja toimintaa ohjaavaa prosessinjohtoa. Ko. tapauksessa hovoikeuden olisi tullut toimittaa valittaja A:lle nimenomainen lausumakehotus uuden todisteen johdosta, jotta A olisi saanut yksiselitteisen tiedon, miten ja missä määräajassa hänen tuli toimia, jos hän halusi lausua uudesta todisteesta. Tätä informaatiota hovioikeus ei ollut antanut.
10. Korkein oikeus viittaa perustelujen kappaleissa 7 ja 9 kolmeen aikaisemmin asianosaisen kuulemisesta annettuun ennakkopäätökseen. Myös ne koskevat nimenomaan hovioikeudessa tapahtunutta kuulemisperiaatteen rikkomista. Ratkaisu KKO 2005:70 koskee Turun hovioikeutta ja ratkaisut KKO 2005:134 ja KKO 2010:61 puolestaan Helsingin hovioikeutta. Nyt annettu ratkaisussa KKO 2014:83 mainittu tapaus muistuttaa suuresti ratkaisussa KKO 2010:61 selostettua hovioikeustapausta. Neljä ratkaisun 2014:83 kokoonpanossa olevaa oikeusneuvosta osallistui myös tapauksen 2010:61 ratkaisemiseen.
12. Korkein oikeus ei kuitenkaan palauttanut ko. kuulemisvirheen takia asiaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi (kohdat 15-17). Korkein oikeus katsoi esittämillään perusteilla, ettei hovioikeuden menettelyssä ilmennyt puute loukannut syytettä ajaneen A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tähän lopputulokseen päädyttiin siksi, ettei A:lla ollut hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessakaan esittänyt sillä olevaa vastatodistelua B:n uuden todisteen johdosta, vaikka yhtiöllä, jota korkeimmassa oikeudessa edusti oikeudenkäyntiasiamies, oli ollut siihen tilaisuus.
maanantai 10. marraskuuta 2014
maanantai 3. marraskuuta 2014
891. KKO 2014:81. Syytesidonnaisuus
1. Syytesidonnaisuus on juridinen käsite, jossa on kysymys siitä, millä tavalla rikosasian ratkaiseva tuomioistuin on sidottu jutussa esitettyyn syytteeseen. Syytesidonnaisuuden mukaan tuomioistuin saa tuomita syytetyn eli rikosasian vastaajan vain siitä teosta, josta häntä on syytetty. Ts. tuomioistuin ei saa lukea syytetyn syyksi sellaista tekoa, josta hänelle ei ole vaadittu jutussa rangaistusta.
2. Lakiin syytesidonnaisuutta koskeva säännös lisättiin vasta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten sitä koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko suuresti.
3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Sen sijaan oikeus ei ole sidottu syytteessä teosta käytettyyn rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu. Näiltä osin noudatetaan jura novit curia -periaatetta, jonka mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa lakia viran puolesta, joten se ei ole sidottu asianosaisten, tässä tapauksessa siis syyttäjän tai asianomistajan, vaatimuksiin tai käsityksiin rikoslain sisällöstä ja soveltamisesta.
4. Korkein oikeus on viimeisten 30 vuoden aikana antanut useita syytesidonnaisuutta koskevia enakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten käytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla ratkaisussa 2014:81.
KKO 2014:81
4. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää tulkintaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus.
5. Klassinen esimerkki: Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).
6. Vuonna 1974 eli 40 vuotta sitten kirjoittamani artikkeli (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Puolsin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.
7. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä "melko simppeli asia" on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa. Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.
8. Paha virhe ja oikein möhläys tapahtui 1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu on syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).
9. Vuonna 1993 korkein oikeus muutti kantaansa ja katsoi, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan erilaiseen ennakkopäätökseen.
10. Tämän jälkeen 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä ja sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu tähän mennessä 14 ennakkopäätöstä. Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota kehotin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla.
11. Nyt kommentoitava ratkaisu KKO 2014:81 koskee hieman epätavallista tapausta, mutta edellä mainittua tiukkaa tulkintaa noudattaen on epäilyksettä syytä katsoa, että hovioikeus on toiminut vastoin syytesidonnaisuusnormia (ROL 11:3). Hovioikeus on lukenut A:n viaksi teon, jonka tapahtuma-aika ja tekotapa poikkeavat syytteen teonkuvauksesta.
12. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli syyllistynyt törkeään petokseen siten, että hän oli erehdyttänyt yhtiö B:n (IBM) henkilökuntaa tai käyttänyt sille syntynyttä erehdystä hyväksi ja näin menetellen saanut keväällä 2004 B:n tekemään A:n määräysvallassa olleen yhtiö C:n (MP Oy) kanssa sopimuksen tai sopimaan C:n osallistumisesta sopimusjärjestelyyn B:n kanssa. A oli salannut C:n maksukyvyttömyyden ja sen, ettei hänellä ollut tarkoitustakaan maksaa B:lle sopimukseen perustuvia suorituksia. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä petoksesta. Hovioikeuden mukaan A:n ei ollut näytetty erehdyttäneen B:tä tai käyttäneen hyväkseen sille syntynyttä erehdystä vielä sopimusta tehtäessä tai yhteistyöstä sovittaessa. Sen sijaan hovioikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen sillä perusteella, että viimeistään siinä vaiheessa, kun A:n omistama yhtiö C oli syksyllä 2004 myyty kolmannelle, A oli erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttäen saanut B:n pysymään sopimusjärjestelyssä. - Syyte perustui siis yksinomaan sopimusneuvottelujen aikana ja sopimusta solmittaessa tapahtuneeseen erehdyttämiseen, mutta hovioikeus luki A:n syyksi vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen, jota ei ollut sisällytetty syytteen teonkuvaukseen.
13. Korkein oikeus korostaa aivan oikein perusteluissaan (kohdat 6 ja 12), että syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata ensisijaisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Nyt vastaaja ei ollut voinut varautua puolustautumaan hovioikeuden sittemmin hänen syykseen vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneeseen erehdyttämiseen, kun syyttäjä ei ollut siihen teonkuvauksessaan vedonnut.
14. Perusteluissa olisi voitu pohtia lähemmin, mitä seikkaan vetoamisella syytesidonnaisuuden eli syyttäjän väittämistaakan yhteydessä tarkoitetaan. Näyttää siltä, että tuomioistuimilla, syyttäjillä ja asianajajilla on (yhä edelleen) hieman erilaisia käsityksiä asiasta. Vetoaminen on prosessitoimi, josta ilmenee asianosaisen, tässä tapauksessa siis syyttäjän, tarkoitus tuoda seikka esiin nimenomaan vaatimuksensa perusteena, jotta tuomioistuin panisi seikan tuomion perusteeksi eikä ottaisi seikkaa huomioon ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustailmiönä. Oikeustosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä, että syyttäjä (tai asianomistaja) vain mainitsee seikan ikään kuin ohimennen tai se ilmenee todistajan kertomuksesta tai todisteena esitetystä asiakirjasta.
15. Ko. tapauksessa asianomistaja (IBM) oli sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudelle antamassaan vastauksessa tuonut esiin, että erehdyttäminen ei ollut koskenut vain neuvotteluvaihetta (kuten syyttäjän teonkuvauksessa oli esitetty), vaan se oli jatkunut myös ko. laitteiden noutojen käynnistämisen jälkeen eli sopimussuhteen aikana (perustelujen kohta 8). Syyttäjä on puolestaan korkeimmalle oikeudelle selittänyt (kohta 9), että hänen käräjäoikeudessa tekemänsä syytteen tarkistus sisälsi myös hovioikeuden A:n syyksi lukeman menettelyn eli sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen. Syyttäjä on väittänyt, että käräjäoikeuden tuomioon kirjattu teonkuvauksen tarkistus ei ole sanatarkasti vastannut sitä, miten syyttäjä oli pääkäsittelyssä asian ilmaissut.
16. Kuten korkein oikeus perusteluissaan toteaa (kohta 10), syyttäjän (tai asianomistajan) on mainittava syytteen tarkistus niin selvästi, että muut asianosaiset ja tuomioistuin ymmärtävät, että rangaistusvaatimuksen perusteena olevaa teonkuvausta halutaan muuttaa tai tarkistaa. Jos tarkoitetun teonkuvauksen sisältö jää epäselväksi, tuomioistuimen on prosessinjohdon avulla selvennettävä asiaa.
17. Tämä pitää paikkansa. Tämän vuoksi käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi tullut kysely- ja informointioikeuttaan käyttämällä selvittää, oliko syyttäjän (tai asianomistajan) tarkoituksena todella tarkistaa tai täydentää syytteen teonkuvausta, vai missä tarkoituksessa he olivat tuoneet uuden seikan esiin. Myös hovioikeuden olisi tullut käyttää kyselyvelvollisuuttaan, sillä syytteen tarkistaminen on mahdollista myös hovioikeusvaiheessa.
18. Jotta tuomarit ottaisivat materiaalisen prosessinjohdon vakavasti, olisi ratkaisun perusteluissa (kohta 10) ollut syytä mainita myös prosessinjohtoa ja kyselyvelvollisuuden käyttöä koskeva lainkohta, joka löytyy rikosasian pääkäsittelyn osalta ROL 6 luvun 5 §:n 2 momentista. Prosessinjohto olisi voitu mainita asiasanana ennakkopäätöksen otsikossa.
2. Lakiin syytesidonnaisuutta koskeva säännös lisättiin vasta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten sitä koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko suuresti.
3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Sen sijaan oikeus ei ole sidottu syytteessä teosta käytettyyn rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu. Näiltä osin noudatetaan jura novit curia -periaatetta, jonka mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa lakia viran puolesta, joten se ei ole sidottu asianosaisten, tässä tapauksessa siis syyttäjän tai asianomistajan, vaatimuksiin tai käsityksiin rikoslain sisällöstä ja soveltamisesta.
4. Korkein oikeus on viimeisten 30 vuoden aikana antanut useita syytesidonnaisuutta koskevia enakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten käytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla ratkaisussa 2014:81.
KKO 2014:81
4. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää tulkintaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus.
5. Klassinen esimerkki: Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).
6. Vuonna 1974 eli 40 vuotta sitten kirjoittamani artikkeli (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Puolsin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.
7. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä "melko simppeli asia" on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa. Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.
8. Paha virhe ja oikein möhläys tapahtui 1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu on syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).
9. Vuonna 1993 korkein oikeus muutti kantaansa ja katsoi, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan erilaiseen ennakkopäätökseen.
10. Tämän jälkeen 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä ja sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu tähän mennessä 14 ennakkopäätöstä. Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota kehotin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla.
11. Nyt kommentoitava ratkaisu KKO 2014:81 koskee hieman epätavallista tapausta, mutta edellä mainittua tiukkaa tulkintaa noudattaen on epäilyksettä syytä katsoa, että hovioikeus on toiminut vastoin syytesidonnaisuusnormia (ROL 11:3). Hovioikeus on lukenut A:n viaksi teon, jonka tapahtuma-aika ja tekotapa poikkeavat syytteen teonkuvauksesta.
12. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli syyllistynyt törkeään petokseen siten, että hän oli erehdyttänyt yhtiö B:n (IBM) henkilökuntaa tai käyttänyt sille syntynyttä erehdystä hyväksi ja näin menetellen saanut keväällä 2004 B:n tekemään A:n määräysvallassa olleen yhtiö C:n (MP Oy) kanssa sopimuksen tai sopimaan C:n osallistumisesta sopimusjärjestelyyn B:n kanssa. A oli salannut C:n maksukyvyttömyyden ja sen, ettei hänellä ollut tarkoitustakaan maksaa B:lle sopimukseen perustuvia suorituksia. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä petoksesta. Hovioikeuden mukaan A:n ei ollut näytetty erehdyttäneen B:tä tai käyttäneen hyväkseen sille syntynyttä erehdystä vielä sopimusta tehtäessä tai yhteistyöstä sovittaessa. Sen sijaan hovioikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen sillä perusteella, että viimeistään siinä vaiheessa, kun A:n omistama yhtiö C oli syksyllä 2004 myyty kolmannelle, A oli erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttäen saanut B:n pysymään sopimusjärjestelyssä. - Syyte perustui siis yksinomaan sopimusneuvottelujen aikana ja sopimusta solmittaessa tapahtuneeseen erehdyttämiseen, mutta hovioikeus luki A:n syyksi vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen, jota ei ollut sisällytetty syytteen teonkuvaukseen.
13. Korkein oikeus korostaa aivan oikein perusteluissaan (kohdat 6 ja 12), että syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata ensisijaisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Nyt vastaaja ei ollut voinut varautua puolustautumaan hovioikeuden sittemmin hänen syykseen vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneeseen erehdyttämiseen, kun syyttäjä ei ollut siihen teonkuvauksessaan vedonnut.
14. Perusteluissa olisi voitu pohtia lähemmin, mitä seikkaan vetoamisella syytesidonnaisuuden eli syyttäjän väittämistaakan yhteydessä tarkoitetaan. Näyttää siltä, että tuomioistuimilla, syyttäjillä ja asianajajilla on (yhä edelleen) hieman erilaisia käsityksiä asiasta. Vetoaminen on prosessitoimi, josta ilmenee asianosaisen, tässä tapauksessa siis syyttäjän, tarkoitus tuoda seikka esiin nimenomaan vaatimuksensa perusteena, jotta tuomioistuin panisi seikan tuomion perusteeksi eikä ottaisi seikkaa huomioon ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustailmiönä. Oikeustosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä, että syyttäjä (tai asianomistaja) vain mainitsee seikan ikään kuin ohimennen tai se ilmenee todistajan kertomuksesta tai todisteena esitetystä asiakirjasta.
15. Ko. tapauksessa asianomistaja (IBM) oli sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudelle antamassaan vastauksessa tuonut esiin, että erehdyttäminen ei ollut koskenut vain neuvotteluvaihetta (kuten syyttäjän teonkuvauksessa oli esitetty), vaan se oli jatkunut myös ko. laitteiden noutojen käynnistämisen jälkeen eli sopimussuhteen aikana (perustelujen kohta 8). Syyttäjä on puolestaan korkeimmalle oikeudelle selittänyt (kohta 9), että hänen käräjäoikeudessa tekemänsä syytteen tarkistus sisälsi myös hovioikeuden A:n syyksi lukeman menettelyn eli sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen. Syyttäjä on väittänyt, että käräjäoikeuden tuomioon kirjattu teonkuvauksen tarkistus ei ole sanatarkasti vastannut sitä, miten syyttäjä oli pääkäsittelyssä asian ilmaissut.
16. Kuten korkein oikeus perusteluissaan toteaa (kohta 10), syyttäjän (tai asianomistajan) on mainittava syytteen tarkistus niin selvästi, että muut asianosaiset ja tuomioistuin ymmärtävät, että rangaistusvaatimuksen perusteena olevaa teonkuvausta halutaan muuttaa tai tarkistaa. Jos tarkoitetun teonkuvauksen sisältö jää epäselväksi, tuomioistuimen on prosessinjohdon avulla selvennettävä asiaa.
17. Tämä pitää paikkansa. Tämän vuoksi käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi tullut kysely- ja informointioikeuttaan käyttämällä selvittää, oliko syyttäjän (tai asianomistajan) tarkoituksena todella tarkistaa tai täydentää syytteen teonkuvausta, vai missä tarkoituksessa he olivat tuoneet uuden seikan esiin. Myös hovioikeuden olisi tullut käyttää kyselyvelvollisuuttaan, sillä syytteen tarkistaminen on mahdollista myös hovioikeusvaiheessa.
18. Jotta tuomarit ottaisivat materiaalisen prosessinjohdon vakavasti, olisi ratkaisun perusteluissa (kohta 10) ollut syytä mainita myös prosessinjohtoa ja kyselyvelvollisuuden käyttöä koskeva lainkohta, joka löytyy rikosasian pääkäsittelyn osalta ROL 6 luvun 5 §:n 2 momentista. Prosessinjohto olisi voitu mainita asiasanana ennakkopäätöksen otsikossa.
maanantai 27. lokakuuta 2014
890. Riidattomat velkomisasiat käräjäoikeuksista ulosottoviranomaiselle
1. Oikeusministeriön selvitysmiehet ehdottavat viime viikon lopulla julkaistussa selvityksessään summaaristen riita-asioiden siirtämistä käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisen käsiteltäväksi. Summaarisiksi asioiksi kutsutaan lähinnä sellaisia riidattomia velkomisasioita, jotka käräjäoikeus voi ratkaista ja käytännössä myös ratkaisee kirjallisessa kansliamenettelyssä. Näiden asioiden käsittelytapaa tulisi selvitysmiesten mukaan samalla kehittää nykyistä yksinkertaisemmaksi sekä lisätä sähköistä asiointia.
2. Olen itse kirjoittanut kyseisen uudistuksen tarpeellisuudesta jo 10-15 vuotta. Blogissa olen käsitellyt asiaa toistakymmentä kertaa, katso esimerkiksi kirjoituksia 488/5.10.2011 ja 581/11.4.2012. Näissä kirjoituksissa olen vaatinut myös riidattomissa velkomisjutuissa vahvistettujen kohtuuttoman korkeiden kulutaksojen alentamista. Vm. uudistus saatiin toteutetuksi vasta kesällä 2012.
3. Nyt myös "huutooni" siirtää riidattomat velkomisasiat ulosottoviranomaiselle ollaan vihdoin ja viimein vastaamassa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä selvitysmiesten tekemä esitys on todella kannatettava ja tarpeellinen uudistus. Sen viipyminen vuosikausia oikeusministeriössä osoittaa jälleen kerran todeksi, miten hitaasti oikeus ja asioiden käsittelytavat käytännössä muuttuvat.
4. Oikeusministeriön asettamina selvitysmiehinä toimivat Helsingin ulosottoviraston johtava kihlakunnanvouti Timo Heikkinen ja Kemi-Tornion käräjäoikeuden laamanni Antti Savela. Vm. toimi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean toisena päätoimisena sihteerinä 2001-2003. Komitea ehdotti mietinnössään (KM 2003:3 s. 141-150) summaaristen asioiden siirtämistä ulosottoviranomaiselle. Mutta vasta nyt eli yli 10 vuotta komitean mietinnön jättämisen jälkeen uudistuksen toteutumiseksi ollaan tekemässä todella jotakin konkreettista.
Selvitysmiesten ehdotus (OM:n selvityksiä ja ohjeita 52/2014) löytyy tästä.
5. Summaaristen asioiden käsittelyn uudistaminen on osa oikeudenhoidon uudistamis- ja tehostamisohjelmaa. Ohjelman tavoitteena on löytää parhaiten sopiva käsittelyketju kullekin asialle. Tässä tarkoituksessa on tärkeää kohdistaa käräjäoikeuksien työpanos aidosti eli todella riitaisiin asioihin, joihin tarvitaan tuomioistuimen ratkaisu. Selvissä ja riidattomissa velkomusasoissa on kyse lähinnä vain velallisen maksuhaluttomuuteen tai -kyvyttömyyteen perustuvasta saatavien perinnästä, ei tuomioistuinkäsittelyä edellyttävästä lainkäytöstä.
6. Riidattomat velkomukset koskevat pääasiassa pienlainoja ja maksamattomia laskusaatavia. Viime vuosina varsinkin ns. pikavippien perintä on kuormittanut - täysin tarpeettomasti - käräjäoikeuksien työtä ja aiheuttanut turhia lisäkustannuksia. Summaaristen velkomisasioiden määrä on kasvanut viime vuosina reippaasti, esimerkiksi vuonna 2013 niitä tuli käräjäoikeuksissa vireille yli 400 000 kappaletta. Noin 80 prosentissa riidattomista velkomisasioista velkojana on perimisalalla toimiva yritys.
7. Nykyisin käytössä oleva ns. kahden luukun periaate, eli selvien ja riidattomien velkomisasioiden käsittely ensin käräjäoikeuksissa ja sen jälkeen ulosottossa, hyödyttää ainoastaan perimisyrityksiä ja nimenomaan muutamaa suurinta perintäyhtiötä. Velallisten oikeusturva ei vaadi "käräjäoikeuskierrosta" eli saatavan vahvistamista käräjäoikeudessa, sillä kuten jo edellä totesin, riidattomissa asioissa on kyse ainoastaan saatavien perinnästä, ei kahden osapuolen välisestä aidosta oikeusriidasta. Nykyinen menettely ei edistä oikeusturvaa, vaan siitä aiheutuu vain päällekkäistä työtä ja tarpeettomia lisäkustannuksia
8. Käräjäoikeuksissa summaarisia asioita eivät käytännössä käsittele ja ratkaise tuomarit tai edes käräjänotaarit, vaan lainopillista koulutusta vailla olevat käräjäsihteerit. Ratkaisu perustuu velallisen passiivisuuteen eli siihen, että velallinen ei riitauta velkojan vaatimusta. Tällöin asiassa ei anneta asiaratkaisua eli tuomiota, vaan yksipuolinen tuomio. Ainoastaan niissä käytännössä todella harvinaisissa tapauksissa, jolloin velallinen kiistää saatavan, asia siirtyy tuomarin tai notaarin ratkaistavaksi.
9. Selvitysmiesten ehdotuksen mukaan velkojan ei tarvitsisi hakea enää käräjäoikeudelta ratkaisua riidattomasta saatavasta, vaan hakemus tehtäisiin suoraan ulosottoviranomaiselle, joka myös hoitaisi asian käsittelyn alusta loppuun saakka. Ulosottoviranomainen antaisi velkojan vaatimuksen tiedoksi velalliselle ja vahvistaisi saatavan sekä koron ja kustannusten määrän. Ulosottoviranomainen toteaisi myös asian täytäntöönpanokelpoisuuden. Ennen täytäntöönpanoa velallisella olisi mahdollisuus maksaa saatava vapaaehtoisesti. Ruotsissa summaaristen asioiden käsittely on ollut tällainen vuodesta 1990 lähtien.
10. Menettelyä uudistamalla ja päällekkäistä työtä poistamalla voitaisiin selvitysmiesten mukaan tehostaa summaaristen asioiden käsittelyä ja saavuttaa kustannussäästöjä. Ehdotettu menettely olisi nopea ja halpa sekä velkojalle että velalliselle. Velallisen oikeusturva ei uudistuksessa vaarantuisi, sillä hän voisi nykyiseen tapaan kiistää saatavan tai hakea takaisinsaantia. Näissä tapauksissa, joita käytännössä olisi hyvin vähän, asian käsittely siirtyisi käräjäoikeuteen.
11. Velkojien olisi myös jatkossa mahdollista hakea saatavaansa, lähinnä kansainvälisen täytäntöönpanon turvaamista silmällä pitäen, vaihtoehtoisesti käräjäoikeudelta. Selvitysmiesten mukaan ulosottoviranomaisen käsittelymaksun summaarisissa asioissa tulisi olla merkittävästi alhaisempi kuin käräjäoikeuden käsittelymaksu. Tämä ohjaisi velkojat käyttämään ulosottoviranomaisen vahvistusmenettelyä.
12. Selvitysmiehet ehdottavat myös tiedoksiannon helpottamista riidattomissa velkomisasioissa. Velalliselle toimitettaisiin haaste tai muu tiedoksianto ensisijaisesti tavallisena kirjeenä, jos saatavan pääoma on enintään 1 000 euroa. Myös kansalaisen asiointitiliä voitaisiin hyödyntää tiedoksiannossa.Vasta toissijaisesti käytettäisiin nykyisiä tiedoksiantotapoja eli tiedoksiannon toimittamista puhelimitse, haastemiehen viemänä tai postitse vastaanottotodistusta vastaan.
13. Tiedoksiantotoimintaan riidattomissa velkomisasioissa kuluu käräjäoikeuksien haastemiehiltä nykyisin noin 100 henkilötyövuotta. Selvitysmiesten arvion mukaan tavallisen postitiedoksiannon mahdollistaminen vähentäisi haastemiestyötä puoleen nykyisestä. Tiedoksiannon keventämisen vaikutuksia velallisen oikeusturvan kannalta lievennettäisiin pidentämällä velallisen takaisinsaantiaikaa kolmeen kuukauteen, kun nykyisin takaisinsaantia on haettava kuukauden kuluessa. Myös maksuhäiriömerkinnän syntymistä myöhennettäisiin.
14. Uudistuksen vaatimat lainsäädäntö- ja tietojärjestelmämuutokset olisi selvitysmiesten mukaan mahdollista toteuttaa niin, että summaariset asiat siirrettäisiin ulosottolaitokselle vuonna 2017. Ulosottolaitos päättäisi summaaristen asioiden käsittelyn tarkemmasta organisoinnista. Uudistuksen toteuttamisen yhteydessä osa summaarisia asioita hoitavista käräjäoikeuksien kansliahenkilöistä siirtyisi ulosottoviranomaisen palvelukseen. Haastemiehet jäisivät käräjäoikeuksiin hoitamaan tiedoksiantotehtäviä rikos- ja riita-asioissa.
15. Ulosottoviranomaisen vahvistamien saatavien kansainvälinen täytäntöönpano turvattaisiin siirtymävaiheessa säätämällä velkojalle mahdollisuus saattaa asia lisäksi käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Kaksinkertaisesta käsittelystä aiheutuvat ylimääräiset kulut jäisivät velkojan vahingoksi.
2. Olen itse kirjoittanut kyseisen uudistuksen tarpeellisuudesta jo 10-15 vuotta. Blogissa olen käsitellyt asiaa toistakymmentä kertaa, katso esimerkiksi kirjoituksia 488/5.10.2011 ja 581/11.4.2012. Näissä kirjoituksissa olen vaatinut myös riidattomissa velkomisjutuissa vahvistettujen kohtuuttoman korkeiden kulutaksojen alentamista. Vm. uudistus saatiin toteutetuksi vasta kesällä 2012.
3. Nyt myös "huutooni" siirtää riidattomat velkomisasiat ulosottoviranomaiselle ollaan vihdoin ja viimein vastaamassa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä selvitysmiesten tekemä esitys on todella kannatettava ja tarpeellinen uudistus. Sen viipyminen vuosikausia oikeusministeriössä osoittaa jälleen kerran todeksi, miten hitaasti oikeus ja asioiden käsittelytavat käytännössä muuttuvat.
4. Oikeusministeriön asettamina selvitysmiehinä toimivat Helsingin ulosottoviraston johtava kihlakunnanvouti Timo Heikkinen ja Kemi-Tornion käräjäoikeuden laamanni Antti Savela. Vm. toimi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean toisena päätoimisena sihteerinä 2001-2003. Komitea ehdotti mietinnössään (KM 2003:3 s. 141-150) summaaristen asioiden siirtämistä ulosottoviranomaiselle. Mutta vasta nyt eli yli 10 vuotta komitean mietinnön jättämisen jälkeen uudistuksen toteutumiseksi ollaan tekemässä todella jotakin konkreettista.
Selvitysmiesten ehdotus (OM:n selvityksiä ja ohjeita 52/2014) löytyy tästä.
5. Summaaristen asioiden käsittelyn uudistaminen on osa oikeudenhoidon uudistamis- ja tehostamisohjelmaa. Ohjelman tavoitteena on löytää parhaiten sopiva käsittelyketju kullekin asialle. Tässä tarkoituksessa on tärkeää kohdistaa käräjäoikeuksien työpanos aidosti eli todella riitaisiin asioihin, joihin tarvitaan tuomioistuimen ratkaisu. Selvissä ja riidattomissa velkomusasoissa on kyse lähinnä vain velallisen maksuhaluttomuuteen tai -kyvyttömyyteen perustuvasta saatavien perinnästä, ei tuomioistuinkäsittelyä edellyttävästä lainkäytöstä.
6. Riidattomat velkomukset koskevat pääasiassa pienlainoja ja maksamattomia laskusaatavia. Viime vuosina varsinkin ns. pikavippien perintä on kuormittanut - täysin tarpeettomasti - käräjäoikeuksien työtä ja aiheuttanut turhia lisäkustannuksia. Summaaristen velkomisasioiden määrä on kasvanut viime vuosina reippaasti, esimerkiksi vuonna 2013 niitä tuli käräjäoikeuksissa vireille yli 400 000 kappaletta. Noin 80 prosentissa riidattomista velkomisasioista velkojana on perimisalalla toimiva yritys.
7. Nykyisin käytössä oleva ns. kahden luukun periaate, eli selvien ja riidattomien velkomisasioiden käsittely ensin käräjäoikeuksissa ja sen jälkeen ulosottossa, hyödyttää ainoastaan perimisyrityksiä ja nimenomaan muutamaa suurinta perintäyhtiötä. Velallisten oikeusturva ei vaadi "käräjäoikeuskierrosta" eli saatavan vahvistamista käräjäoikeudessa, sillä kuten jo edellä totesin, riidattomissa asioissa on kyse ainoastaan saatavien perinnästä, ei kahden osapuolen välisestä aidosta oikeusriidasta. Nykyinen menettely ei edistä oikeusturvaa, vaan siitä aiheutuu vain päällekkäistä työtä ja tarpeettomia lisäkustannuksia
8. Käräjäoikeuksissa summaarisia asioita eivät käytännössä käsittele ja ratkaise tuomarit tai edes käräjänotaarit, vaan lainopillista koulutusta vailla olevat käräjäsihteerit. Ratkaisu perustuu velallisen passiivisuuteen eli siihen, että velallinen ei riitauta velkojan vaatimusta. Tällöin asiassa ei anneta asiaratkaisua eli tuomiota, vaan yksipuolinen tuomio. Ainoastaan niissä käytännössä todella harvinaisissa tapauksissa, jolloin velallinen kiistää saatavan, asia siirtyy tuomarin tai notaarin ratkaistavaksi.
9. Selvitysmiesten ehdotuksen mukaan velkojan ei tarvitsisi hakea enää käräjäoikeudelta ratkaisua riidattomasta saatavasta, vaan hakemus tehtäisiin suoraan ulosottoviranomaiselle, joka myös hoitaisi asian käsittelyn alusta loppuun saakka. Ulosottoviranomainen antaisi velkojan vaatimuksen tiedoksi velalliselle ja vahvistaisi saatavan sekä koron ja kustannusten määrän. Ulosottoviranomainen toteaisi myös asian täytäntöönpanokelpoisuuden. Ennen täytäntöönpanoa velallisella olisi mahdollisuus maksaa saatava vapaaehtoisesti. Ruotsissa summaaristen asioiden käsittely on ollut tällainen vuodesta 1990 lähtien.
10. Menettelyä uudistamalla ja päällekkäistä työtä poistamalla voitaisiin selvitysmiesten mukaan tehostaa summaaristen asioiden käsittelyä ja saavuttaa kustannussäästöjä. Ehdotettu menettely olisi nopea ja halpa sekä velkojalle että velalliselle. Velallisen oikeusturva ei uudistuksessa vaarantuisi, sillä hän voisi nykyiseen tapaan kiistää saatavan tai hakea takaisinsaantia. Näissä tapauksissa, joita käytännössä olisi hyvin vähän, asian käsittely siirtyisi käräjäoikeuteen.
11. Velkojien olisi myös jatkossa mahdollista hakea saatavaansa, lähinnä kansainvälisen täytäntöönpanon turvaamista silmällä pitäen, vaihtoehtoisesti käräjäoikeudelta. Selvitysmiesten mukaan ulosottoviranomaisen käsittelymaksun summaarisissa asioissa tulisi olla merkittävästi alhaisempi kuin käräjäoikeuden käsittelymaksu. Tämä ohjaisi velkojat käyttämään ulosottoviranomaisen vahvistusmenettelyä.
12. Selvitysmiehet ehdottavat myös tiedoksiannon helpottamista riidattomissa velkomisasioissa. Velalliselle toimitettaisiin haaste tai muu tiedoksianto ensisijaisesti tavallisena kirjeenä, jos saatavan pääoma on enintään 1 000 euroa. Myös kansalaisen asiointitiliä voitaisiin hyödyntää tiedoksiannossa.Vasta toissijaisesti käytettäisiin nykyisiä tiedoksiantotapoja eli tiedoksiannon toimittamista puhelimitse, haastemiehen viemänä tai postitse vastaanottotodistusta vastaan.
13. Tiedoksiantotoimintaan riidattomissa velkomisasioissa kuluu käräjäoikeuksien haastemiehiltä nykyisin noin 100 henkilötyövuotta. Selvitysmiesten arvion mukaan tavallisen postitiedoksiannon mahdollistaminen vähentäisi haastemiestyötä puoleen nykyisestä. Tiedoksiannon keventämisen vaikutuksia velallisen oikeusturvan kannalta lievennettäisiin pidentämällä velallisen takaisinsaantiaikaa kolmeen kuukauteen, kun nykyisin takaisinsaantia on haettava kuukauden kuluessa. Myös maksuhäiriömerkinnän syntymistä myöhennettäisiin.
14. Uudistuksen vaatimat lainsäädäntö- ja tietojärjestelmämuutokset olisi selvitysmiesten mukaan mahdollista toteuttaa niin, että summaariset asiat siirrettäisiin ulosottolaitokselle vuonna 2017. Ulosottolaitos päättäisi summaaristen asioiden käsittelyn tarkemmasta organisoinnista. Uudistuksen toteuttamisen yhteydessä osa summaarisia asioita hoitavista käräjäoikeuksien kansliahenkilöistä siirtyisi ulosottoviranomaisen palvelukseen. Haastemiehet jäisivät käräjäoikeuksiin hoitamaan tiedoksiantotehtäviä rikos- ja riita-asioissa.
15. Ulosottoviranomaisen vahvistamien saatavien kansainvälinen täytäntöönpano turvattaisiin siirtymävaiheessa säätämällä velkojalle mahdollisuus saattaa asia lisäksi käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Kaksinkertaisesta käsittelystä aiheutuvat ylimääräiset kulut jäisivät velkojan vahingoksi.
torstai 23. lokakuuta 2014
889. KKO 2014:77. Asiamiespakko
1. Oikeudenkäynnin asianosainen, jota ei ole määrätty saapumaan henkilökohtaisesti tuomioistuimeen, saa käyttää asiamiestä (OK 15:1.1). Tuomioistuimessa läsnä oleva asianosainen saa käyttää oikeudenkäyntiavustajaa (OK 15:1.3). Oikeutta turvautua avustajaan ei voida missään tilanteessa evätä. Asianosaisella on oikeus itse valita avustajansa ja asiamiehensä. Tätä valintaoikeutta rajoittaa vain se, että valinnan tulee kohdistua henkilöön, joka täyttää laissa määrätyt asiamiehen ja avustajan kelpoisuusehdot (OK 15:2 ja 3).
2. Toisaalta Suomen laki, toisin kuin yleensä muiden maiden lainsäädäntö, ei sisällä yleistä asianajaja- tai juristipakkoa. Laki ei siis velvoita asianosaista turvautumaan tuomioistuimessa asiamieheen tai avustajaan, vaan asianosainen voi halutessaan prosessata yksin ja omin avuin. Rikosjutun syytetylle on tosin eräissä tapauksissa määrättävä julkinen puolustaja viran puolesta, jos syytetty ei ole itse hankkinut avustajaa eikä hän pyydä julkisen puolustajan määräämistä (ROL 2:1.3). Eri asia on, että asianosaisen on käytännössä yleensä välttämätöntä turvautua oikeudenkäynnissä pätevän lakimiehen apuun.
3. Vuoden 2013 alusta edellä mainittuun pääsääntöön eli asianosaisen oikeuteen ajaa itse asiaansa on tehty yksi poikkeus. Sen mukaan muun hakijan kuin viranomaisen on käytettävä asianomaiset kelpoisuusehdot täyttävää oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa OK 31 luvussa tarkoitetuissa tuomiovirhekantelu- tai tuomionpurkuasiassa korkeimmassa oikeudessa (OK 15:1.4). Säännöksellä, jota korkein oikeus lienee esittänyt, on lain esitöiden mukaan pyritty hillitsemään selvästi aiheettomien kantelu- ja purkuhakemusten tekemistä, joita korkeimpaan oikeuteen on aiemmin tehty varsin runsasti (HE 318/2010 vp s. 20-21). Tämän on katsottu vaikeuttavan korkeimman oikeuden resurssien kohdentamista tuomioistuimen tärkeimpään tehtävän eli ennakkopäätösten antamiseen. Säännös ei koske ylimääräistä muutoksenhakua muissa tuomioistuimissa (esimerkiksi hovioikeudessa tai KHO:ssa) eikä korkeimmassa oikeudessakaan menetetyn määräajan palauttamisasioita (OK 31:17-18). Kantelu- ja purkuasioissakin asiamies/avustajapakko koskee vain hakijaa, joka ei ole viranomainen, ei sen sijaan viranomaishakijoita (esimerkiksi syyttäjiä) eikä myöskään hakijan vastapuolta tai muuta henkilöä, jota kuullaan hakemuksen johdosta.
4. Korkein oikeus on antanut tänään OK 15 luvun 1 §:n 4 momentin tulkintaa koskevan ennakkopäätöksen. Tapauksessa oli kysymys kanteluasiasta. Varatuomari P vaati korkeimmalle oikeudelle toimittamallaan hakemuksella, että hovioikeuden tuomio asiassa, jossa hän itse oli ollut asianosaisena, poistetaan OK 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.
5. Varatuomari P täytti oikeudenkäyntiasiamiehelle- ja avustajalle OK 15 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetyt kelpoisuusvaatimukset, sillä hän oli luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa (715/2011) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Asiassa oli kysymys siitä, olisiko P:n tästä huolimatta tullut käyttää OK 15:1.4:n mukaisesti hakemuksen laatimisessa oikeudenkäyntiasiamiestä. Ts. koskeeko sanotussa lainkohdassa säädetty asiamiespakko myös tilannetta, jossa kantelun tekijällä itsellään on asiamieheltä OK 15:2.1:ssa vaadittava kelpoisuus, vai onko hän kelpoinen laatimaan ylimääräistä muutoksenhakua koskevan hakemuksen, paitsi toisen puolesta, myös omassa asiassaan.
6. Ennen asian ratkaisemista korkein oikeus varasi P:lle tilaisuuden hankkia OK 15:2.1:n mukaiset kelpoisuusvaatimukset täyttävän asiamiehen. Asianajaja M toimitti korkeimmalle oikeudelle hakemuksen, jossa hän ilmoitti P:n asiamiehenä toistavansa P:n hakemuksen perusteluineen.
KKO 2014:77
7. Korkein oikeus totesi, ettei lain esitöissä ole otettu kantaa edellä kohdassa 5 mainittuun tilanteeseen, josta tapauksesssa oli kysymys. Enemmistö ratkaisi asian tiukasti sanamuotoon pitäytyen, siis sillä perusteella, että ko. säännöksessä (OK 15:1.4) ei ole säädetty muista kuin viranomaisia koskevista poikkeuksista asiamiespakkoon. Asiamiespakkoa on enemmistön mukaan siten sovellettava ylimääräisessä muutoksenhaussa myös henkilöihin, joilla on itsellään asiamieheltä edellytettävä kelpoisuus. P:n olisi tullut hankkia itselleen kelpoisuusehdot täyttävä asiamies eikä hänen itsensä laatimaa hakemusta voitu enemmistön mukaan tutkia. Enemmistö jätti tutkimatta myös asianajaja M:n P:n asiamiehenä oikeuteen toimittaman hakemuksen, koska M oli vain uudistanut sellaisenaan P:n tekemän hakemuksen eikä ollut edes väittänyt, että hän olisi laatinut hakemuksen ja vastannut sen asiallisesta sisällöstä.
8. Korkeimman oikeuden vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta sen sijaan tutkivat P:n hakemuksen. He viittasivat lain esitöistä ilmenevään poikkeussäännöksen tarkoitukseen eli siihen, että OK 15:1.4:n säännöksellä on ollut tarkoitus estää vailla oikeudellista koulutusta ja kokemusta tuomioistuinmenettelystä olevia hakijoita tekemästä itse ylimääräistä muutoksenhakua koskevia hakemuksia, joilla ei ole mahdollisuutta menestyä. Vähemmistö katsoi, että ko. säännös ei estä oikeudenkäyntiasiamiehen kelpoisuusehdot täyttävää asianosaista laatimasta itse kantelu- tai purkuhakemustaan korkeimmassa oikeudessa. Varatuomari P:llä oli kelpoisuus toimia asiamiehenä ja hänelle oli vuonna 2013 myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana.
9. Korkeimman oikeuden enemmistön varsin tiukasti lain kirjainta noudattava tulkintatapa tuppaa jopa hieman hymyilyttämään. Vähemmistön mielipidettä sitä vastoin on pidettävä perusteltuna. Tapaukseen sovellettavaa säännöstä (OK 15:1.4) ei ole syytä tulkita enemmistön tavoin tiukasti sanamuodon pitäytyen, vaan tulkinnassa on otettava huomioon myös säännöksen tarkoitus. Kyse on teleologisesta tulkintametodista, jonka mukaan tulkintaa ohjaa tavoite, jota lailla tai yksittäisellä säännöksellä on tarkoitus edistää.
10. Suomen lainsäädäntö ei tunne yleistä asiamiespakkoa. OK 15:1.4:n säännös on poikkeus selkeästä pääsäännöstä. Jos henkilöllä on oikeudenkäyntiasiamieheltä vaadittava kelpoisuus laatia toisen puolesta hakemus ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa asiassa, on johdonmukaista katsoa, että hän on oikeutettu laatimaan sanotunlaisen hakemuksen myös omassa asiassaan. Ei ole järkevää syytä vaatia, että ko. henkilö hankkisi asiamiehekseen mainitut kelpoisuusehdot täyttävän lakimiehen.
2. Toisaalta Suomen laki, toisin kuin yleensä muiden maiden lainsäädäntö, ei sisällä yleistä asianajaja- tai juristipakkoa. Laki ei siis velvoita asianosaista turvautumaan tuomioistuimessa asiamieheen tai avustajaan, vaan asianosainen voi halutessaan prosessata yksin ja omin avuin. Rikosjutun syytetylle on tosin eräissä tapauksissa määrättävä julkinen puolustaja viran puolesta, jos syytetty ei ole itse hankkinut avustajaa eikä hän pyydä julkisen puolustajan määräämistä (ROL 2:1.3). Eri asia on, että asianosaisen on käytännössä yleensä välttämätöntä turvautua oikeudenkäynnissä pätevän lakimiehen apuun.
3. Vuoden 2013 alusta edellä mainittuun pääsääntöön eli asianosaisen oikeuteen ajaa itse asiaansa on tehty yksi poikkeus. Sen mukaan muun hakijan kuin viranomaisen on käytettävä asianomaiset kelpoisuusehdot täyttävää oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa OK 31 luvussa tarkoitetuissa tuomiovirhekantelu- tai tuomionpurkuasiassa korkeimmassa oikeudessa (OK 15:1.4). Säännöksellä, jota korkein oikeus lienee esittänyt, on lain esitöiden mukaan pyritty hillitsemään selvästi aiheettomien kantelu- ja purkuhakemusten tekemistä, joita korkeimpaan oikeuteen on aiemmin tehty varsin runsasti (HE 318/2010 vp s. 20-21). Tämän on katsottu vaikeuttavan korkeimman oikeuden resurssien kohdentamista tuomioistuimen tärkeimpään tehtävän eli ennakkopäätösten antamiseen. Säännös ei koske ylimääräistä muutoksenhakua muissa tuomioistuimissa (esimerkiksi hovioikeudessa tai KHO:ssa) eikä korkeimmassa oikeudessakaan menetetyn määräajan palauttamisasioita (OK 31:17-18). Kantelu- ja purkuasioissakin asiamies/avustajapakko koskee vain hakijaa, joka ei ole viranomainen, ei sen sijaan viranomaishakijoita (esimerkiksi syyttäjiä) eikä myöskään hakijan vastapuolta tai muuta henkilöä, jota kuullaan hakemuksen johdosta.
4. Korkein oikeus on antanut tänään OK 15 luvun 1 §:n 4 momentin tulkintaa koskevan ennakkopäätöksen. Tapauksessa oli kysymys kanteluasiasta. Varatuomari P vaati korkeimmalle oikeudelle toimittamallaan hakemuksella, että hovioikeuden tuomio asiassa, jossa hän itse oli ollut asianosaisena, poistetaan OK 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.
5. Varatuomari P täytti oikeudenkäyntiasiamiehelle- ja avustajalle OK 15 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetyt kelpoisuusvaatimukset, sillä hän oli luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa (715/2011) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Asiassa oli kysymys siitä, olisiko P:n tästä huolimatta tullut käyttää OK 15:1.4:n mukaisesti hakemuksen laatimisessa oikeudenkäyntiasiamiestä. Ts. koskeeko sanotussa lainkohdassa säädetty asiamiespakko myös tilannetta, jossa kantelun tekijällä itsellään on asiamieheltä OK 15:2.1:ssa vaadittava kelpoisuus, vai onko hän kelpoinen laatimaan ylimääräistä muutoksenhakua koskevan hakemuksen, paitsi toisen puolesta, myös omassa asiassaan.
6. Ennen asian ratkaisemista korkein oikeus varasi P:lle tilaisuuden hankkia OK 15:2.1:n mukaiset kelpoisuusvaatimukset täyttävän asiamiehen. Asianajaja M toimitti korkeimmalle oikeudelle hakemuksen, jossa hän ilmoitti P:n asiamiehenä toistavansa P:n hakemuksen perusteluineen.
KKO 2014:77
7. Korkein oikeus totesi, ettei lain esitöissä ole otettu kantaa edellä kohdassa 5 mainittuun tilanteeseen, josta tapauksesssa oli kysymys. Enemmistö ratkaisi asian tiukasti sanamuotoon pitäytyen, siis sillä perusteella, että ko. säännöksessä (OK 15:1.4) ei ole säädetty muista kuin viranomaisia koskevista poikkeuksista asiamiespakkoon. Asiamiespakkoa on enemmistön mukaan siten sovellettava ylimääräisessä muutoksenhaussa myös henkilöihin, joilla on itsellään asiamieheltä edellytettävä kelpoisuus. P:n olisi tullut hankkia itselleen kelpoisuusehdot täyttävä asiamies eikä hänen itsensä laatimaa hakemusta voitu enemmistön mukaan tutkia. Enemmistö jätti tutkimatta myös asianajaja M:n P:n asiamiehenä oikeuteen toimittaman hakemuksen, koska M oli vain uudistanut sellaisenaan P:n tekemän hakemuksen eikä ollut edes väittänyt, että hän olisi laatinut hakemuksen ja vastannut sen asiallisesta sisällöstä.
8. Korkeimman oikeuden vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta sen sijaan tutkivat P:n hakemuksen. He viittasivat lain esitöistä ilmenevään poikkeussäännöksen tarkoitukseen eli siihen, että OK 15:1.4:n säännöksellä on ollut tarkoitus estää vailla oikeudellista koulutusta ja kokemusta tuomioistuinmenettelystä olevia hakijoita tekemästä itse ylimääräistä muutoksenhakua koskevia hakemuksia, joilla ei ole mahdollisuutta menestyä. Vähemmistö katsoi, että ko. säännös ei estä oikeudenkäyntiasiamiehen kelpoisuusehdot täyttävää asianosaista laatimasta itse kantelu- tai purkuhakemustaan korkeimmassa oikeudessa. Varatuomari P:llä oli kelpoisuus toimia asiamiehenä ja hänelle oli vuonna 2013 myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana.
9. Korkeimman oikeuden enemmistön varsin tiukasti lain kirjainta noudattava tulkintatapa tuppaa jopa hieman hymyilyttämään. Vähemmistön mielipidettä sitä vastoin on pidettävä perusteltuna. Tapaukseen sovellettavaa säännöstä (OK 15:1.4) ei ole syytä tulkita enemmistön tavoin tiukasti sanamuodon pitäytyen, vaan tulkinnassa on otettava huomioon myös säännöksen tarkoitus. Kyse on teleologisesta tulkintametodista, jonka mukaan tulkintaa ohjaa tavoite, jota lailla tai yksittäisellä säännöksellä on tarkoitus edistää.
10. Suomen lainsäädäntö ei tunne yleistä asiamiespakkoa. OK 15:1.4:n säännös on poikkeus selkeästä pääsäännöstä. Jos henkilöllä on oikeudenkäyntiasiamieheltä vaadittava kelpoisuus laatia toisen puolesta hakemus ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa asiassa, on johdonmukaista katsoa, että hän on oikeutettu laatimaan sanotunlaisen hakemuksen myös omassa asiassaan. Ei ole järkevää syytä vaatia, että ko. henkilö hankkisi asiamiehekseen mainitut kelpoisuusehdot täyttävän lakimiehen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)