49. Yksityinen "parkkisakko" on laillinen

Turisti voi törmätä yksityiseen pysäköinninvalvojaan myös maaseudulla...

1. Viimeksi kuluneen viikon ykköspuheenaiheisiin kuuluu yksityisen pysäköinninvalvontaa harjoittavan yhtiön oikeus periä niin sanottuja valvontamaksuja yksityisen kiinteistönomistajan alueelle autonsa väärin pysäköidyn auton haltijalle. Helsingin hovioikeus pysytti 20.11.2008 antamallaan tuomiolla (nro 3254, asian diaarinro S 08/359) Vantaan käräjäoikeuden 14.12.2007 antaman tuomion lopputuloksen, jonka mukaan yksityisellä pysäköintivalvontayhtiöllä ei ole oikeutta määrätä valvontamaksua autonsa virheellisesti pysäköidyn auton haltijalle. Hovioikeuden tuomion mukaan pysäköintivirhemaksuja saa määrätä vain poliisi ja kunnallinen pysäköinninvalvoja.

2. ParkCom -niminen pysäköintivalvontayhtiö, joka oli sanotussa jutussa kantajana ja yritti siis oikeusteitse periä vastaajana olleelta henkilöauton haltijalta valvontamaksua, on ilmoittanut vievänsä asian korkeimpaan oikeuteen (KKO) ja vaativansa siellä hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteensa hyväksymistä. On ilmeistä, että KKO myöntää valitusluvan ja ottaa asian tutkittavakseen. Onhan kyseessä merkittävä asia sekä yhtiön että autoilijoiden kannalta. KKO:n ennakkopäätös on välttämätön oikeuskäytännön ohjaamisen ja yhtenäisyyden kannalta. Jos hovioikeuden tuomio jäisi voimaan, yhtiön koko toimintaidealta putoaisi pohja ja se joutuisi ilmeisesti vaadittaessa palauttamaan autoilijoilta perimänsä valvontamaksut.

3. Yksityiset pysäköintiyhtiöt valvovat mm. kauppakeskusten ja asunto-osakeyhtiöiden pysäköintialueita. ParkCom on lehtitietojen mukaan Suomen suurin yksityinen pysäköintivalvontayhtiö. Yhtiö on tehnyt yli 300 maanomistajan kanssa sopimuksia, joiden perusteella se valvoo noin 700 pysäköintialuetta. Toisena suurena pysäköintivalvontayhtiönä on mainittu Parkpatrol -niminen yhtiö. Pysäköintikohteiden joukossa on erilaisia yksityisiä alueita ja kiinteistöjä: maksullisia pysäköintialueita, pysäköintikiekon käyttöön velvoittavia alueita, pysäköinnin kieltäviä piha-alueita ja kerrostalojen asukaspysäköintialueita.

4. Seuraavassa on tarkoitus hieman kommentoida asiaa käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioiden valossa. En ole seurannut muutoin kyseistä oikeudenkäyntiä - lehtijuttuja lukuun ottamatta - tai ollut asian kanssa tekemisissä. Kommentoin oikeusjuttuja yksinäisten iltojeni ratoksi vähän samaan tapaan kuin toiset ratkovat ristisanatehtäviä. Eihän sitä aina viitsi vain juoda viiniä kotona tai lähteä kapakkaan juomaan päätään täyteen; välillä pitää toki olla joitain älyllisempiäkin harrastuksia. Aikanaan, ehkä vajaan vuoden kuluttua, saamme sitten jutussa korkeasti oikeusoppineiden ja oikeamielisten KKO:n tuomareiden lopullisen ratkaisun, jota kaikki asianomaiset noudattakoot (t.k.a.n.). Silloin ehkä voidaan todeta, että taas se bloginisti V. oli väärässä.

5. Onko oikeusjutussa aina edes olemassa yhtä ainoata ehdottomasti oikeata ratkaisua? Oikeusteoreetikot ovat kirjoittaneet asiasta paksuja kirjoja ja tulleet siihen johtopäätökseen, ettei tämä olisi periaatteessa koskaan mahdollista. Väite vaikuttaa oikealta ainakin silloin, kun laki on tulkinnanvarainen, kuten aika usein on asian laita. Esimerkiksi monissa KKO:n ennakkopäätöksellä ratkaisemissa jutuissa voitaisiin perustella myös vastakkaista ratkaisua mihin KKO on päätynyt. Ei ole mitenkään harvinaista, että KKO:ssa asioista joudutaan äänestämään.

6. Tuomioistuimen ratkaisun oikeellisuus perustuu lopputuloksen ja perustelujen hyväksyttävyyteen; lopputuloksen hyväksyttävyys riippuu siitä, millä tavalla tuomioistuin on onnistunut perustelemaan ratkaisunsa. Jos tuomioistuin on perustellut ratkaisunsa seikkaperäisesti, ymmärrettävästi ja muutenkin vakuuttavasti, voidaan ratkaisua pitää hyväksyttävänä. Sen sijaan niukat, epäselvät ja ristiriitaiset tuomionperustelut eivät välttämättä vakuuta asianosaisia ja yleisöä ratkaisun oikeellisuudesta, vaikka ratkaisu voikin olla sinänsä aivan lainmukainen ja oikea. Toisaalta on syytä huomauttaa, että vaikka tuomio saattaa näyttää muodollisesti oivallisesti perustellulta, sen lopputulos voi osoittautua silti vääräksi. Yleensä heikot perustelut herättävät epäilyn lopputuloksen oikeellisuudesta. Mutta koska oikeusjärjestys on pakkojärjestystä, huonoillakin perusteilla varustettu lainvoimainen tuomio on pysyvä ja sitä on noudatettava; tuomiota ei voida purkaa tai poistaa siksi, että sen perustelut eivät täytä lain vaatimuksia (vrt. kuitenkin KKO 1999:84).

7. Tuomarikunta suhtautuu toisinaan kyllä aika skeptisesti perustelujen merkityksen korostamiseen. Niinpä Itä-Suomen hovioikeuden nyt jo eläkkeellä oleva presidentti Markku Arponen totesi kerran: Vaikka kirjoittaisi perustelut ja tuomion enkelien kielellä, vakuuttaminen ei onnistu. Vakuuttamisella Arponen tarkoitti lukijoiden vakuuttautumista ratkaisun oikeellisuudesta perustelujen perusteella. Markku Arponen esitti joskus jopa sellaista, että mitä yksityiskohtaisemmin ja seikkaperäisimmin tuomio perustellaan, sitä herkemmin jutun hävinnyt osapuoli on taipuvainen epäilemään tuomion oikeellisuutta ja sitä hanakammin hän valittaa tuomiosta.

8. Minua kiinnostavat tuomioissa - lopputuloksen ohella - juuri perustelut ja niiden kirjoitustapa ja -tyyli, samoin tietyt muut prosessuaaliset seikat. Puheena olevassa tapauksessa juttu, joka on siis riita- eikä rikosasia - lautamiehet eivät osallistu riita-asian käsittelyyn - olisi voitu ratkaista käräjäoikeudessa yhden lainoppinen jäsenen kokonpanossa, kuten yleensä käytännössä myös tapahtuu. Riita-asia voidaan kuitenkin ratkaista myös kolmen ammattituomarin tapauksessa, ja niin on tässä tapauksessa tehty, sillä Vantaan käräjäoikeuden kokoonpanoon on kuulunut kolme käräjätuomaria. Näin ilmeisesti siksi, että juttua, vaikka sen rahallinen intressi onkin vähäinen - kyse on ollut yhteensä 360 euron suuruisten valvontamaksujen velkomisesta - on pidetty käräjäoikeudessa juridisesti merkittävänä. Sitä se epäilemättä onkin, joten kokoonpanon valinta on ollut perusteltu.

9. Hovioikeudessa juttu on käsitelty suullisessa pääkäsittelyssä. Tämäkin on hyvä asia, koska suullinen käsittely tarjoaa tuomioistuimelle paremmat mahdollisuudet jutun selvittämiseen kuin yksinomaan asiakirjojen perusteella tapahtuva jutun ratkaiseminen. Hovioikeudessa jutun ovat ratkaisseet kolme hovioikeudenneuvosta. Myös lainoppineen esittelijän nimi mainitaan hovioikeuden tuomiossa, vaikka pääkäsittelyssä juttua ei voidakaan ratkaista esittelystä eli esittelijän ehdotuksen pohjalta.

10. Kun hovioikeus on tuomioistuimien hierarkiassa käräjäoikeuden yläpuolella, voitaisiin odottaa, että hovioikeuden perustelut olisivat laadullisesti käräjäoikeuden perusteluja paremmat. Tässä tapauksessa vaaka kuitenkin kallistuu, jos minulta kysytään, käräjäoikeuden puolelle. Hovioikeuden perustelut ovat kyllä laajat, mutta ne vaikuttavat jotenkin epäjohdonmukaisilta eikä pohdinta ole kovin syvällistä - ikään kuin hovioikeuden oikeudellisessa päättelyssä olisi ollut punainen lanka jotenkin kadoksissa. Hovioikeuden perusteluissa ei anneta vastausta kaikkiin asianosaisten hovioikeudessa esittämiin perusteisiin ja väitteisiin.

11. Käräjäoikeuden tuomion perustelut etenevät jouhevasti, kysymyksenasettelu on johdonmukaista ja adekvaattia ja kaikkiin ongelmakohtiin annetaan myös perusteltu vastaus. Eri kysymykset ja niiden käsittely on erotettu perusteluissa toisistaan väliotsakkeilla, joita on tuomiossa peräti kolmisenkymmentä; ehkä hieman vähempikin määrä olisi riittänyt. Toisin kuin hovioikeus, käräjäoikeus viittaa perusteluissaan lainsäännösten ja lakien esitöiden ohella oikeuslähteinä myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin ja, mikä on erityisen ilahduttavaa, myös muiden pohjoismaiden oikeuskäytäntöön puheena olevassa asiassa. Perusteluissaan käräjäoikeus tuo esiin - ainakin jossakin määrin - myös vastakkaista lopputulosta puoltavia näkökohtia. Tämä on aivan oikea ja suositeltava tapa, kuten olen yrittänyt tuomareita ja opiskelijoita opettaa. Hovioikeuden tuomion perusteluista sen sijaan ei ilmene tällaista pro et contra -argumentointia. Ehkäpä hovioikeus on katsonut, että tuonkaltainen "toisaalta ja toisaalta" - perustelutapa heikentäisi jotenkin hovioikeuden arvovaltaa ja lopputuloksen uskottavuutta, mutta tästähän pro et contra -perusteluissa ei ole kyse. Käräjäoikeuden perustelutkaan eivät kuitenkaan ole mitenkään täydelliset, kuten myöhemmin voidaan havaita.

12. Vaikka käräjäoikeuden tuomion perustelut ovat kattavat, olisin kuitenkin itse päätynyt jutussa toisenlaiseen lopputulokseen. Perustelujen seikkaperäisyys ja muodollinen asianmukaisuus ei siis vielä ole varma tae tai "merkki" siitä, että myös ratkaisun lopputulos olisi oikea; nyt on tietenkin kyse vain minun mielipiteestäni. Käräjäoikeuden perustelut eivät ole silti menneet mitenkään hukkaan, sillä juuri niiden avulla ainakin minä olen pystynyt havaitsemaan, missä kohdin käräjäoikeuden juridinen päättely on mennyt niin sanotusti "metsään."

13. Mutta mennäänpä itse asiaan. - Jutun faktat ovat aika yksinkertaiset. ParkCom oli tehnyt vuonna 2006 Jakomäessä sijaitsevan kiinteistöyhtiön kanssa sopimuksen pysäköinnin valvomisesta mm. Jakomäentie 6:n kohdalla olevan kerrostalon piha-alueella. Kyseisen piha-alueen sisäänmenoreitit oli merkitty ParkComin nimen ja puhelinnumeron sisältävällä, suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi kirjoitetulla kyltillä tai opastetaululla, jonka teksti kuuluu olennaisilta osin suomeksi:

Yksityisalue

Pysäköinti sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille

Ehtojen vastaisesta pysäköinnistä veloitetaan valvontamaksu 40 €

Pysäköimällä hyväksyt ehdot

Opastetaulu on ollut varsin kookas, lehtikuvien perusteella arvioituna sen korkeus voisi olla 3-4 metriä.

14. Autoilija X oli pysäköinyt pysyvässä hallinnassaan olleen henkilöautonsa sanotun kerrostalon piha-alueelle yhden rakennuksen sisäänkäyntirapun eteen. X:n auto ei ollut ollut pysäköitynä sanotulla tavalla vain kerran, vaan kaikkiaan yhdeksän kertaa ja aina samassa paikassa 9.8 - 6.12.2006 välisenä aikana. Jokaisella kerralla yhtiön palveluksessa henkilö oli kiinnittänyt X:n auton tuulilasiin "yksityisoikeudellinen valvontamaksu" -nimisen lipukkeen, johon oli liitetty tilisiirtolomake 40 euron määräisen valvontamaksun maksamisesta 14 päivän kuluessa. Maksun syyksi lipukkeeseen oli rastitettu kohta "pysäköinti muualle kuin sallitulle alueelle."

Kantajayhtiö oli maksumuistutuksilla yrittänyt periä X:ltä sanottuja valvontamaksuja, yhteensä 360 euroa, mutta X oli joka kerta reklamoinut yhtiölle ja ilmoittanut kiistävänsä maksuvelvollisuutensa.

15. Yhtiö on X:ää vastaan ajamassaan velkomuskanteessa vaatinut X:n velvoittamista suorittamaan mainitut valvontamaksut, yhteensä siis 360 euroa korkolain mukaisine viivästyskorkoineen sekä X:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut.

16. Entä sitten kanteen perusteet? Tässä kohtaa on syytä hieman "tukistaa" käräjäoikeutta tuomion asiaselostuksen kirjoittamisen osalta, sillä selosteesta ei ilmene pelkistetysti niitä perusteita eli oikeustosiseikkoja, joihin kanne on perustunut. Käräjäoikeus on sortunut aivan tarpeettomaan laajaan asian ja aineiston selostukseen, joka sisältää mitä erilaisempia kysymyksiä (tosiseikkoja, todisteita, taustaselvitystä, oikeudellista argumentointia jne). Tämä käytäntö on suomalaisten tuomioistuimien helmasynti, josta ei näköjään päästä eroon. Kanteen ja vastineen sekava selostamistapa tuomion perusteluissa saattaa olla merkki sitä, että asian selvittäminen ei ole oikeudenkäynnissä ehkä aina kunnolla tuomioistuimen "hanskassa."

17. Kanne perustuu lyhyesti sanottuna siihen, että yhtiön ja X:n välille oli X:n jokaisella pysäköintikerralla syntynyt piha-alueelle sijoitetusta opastetaulusta ilmenevin ehdoin yksityisoikeudellinen pysäköintiä koskeva sopimus, jonka ehtoja X ei ollut omalta osaltaan täyttänyt pysäköimällä autonsa yhdeksän eri kertaa talon rapun eteen, jossa pysäköinti oli kielletty. X oli rikkonut myös sopimukseen perustuvan maksuvelvollisuutensa jättäessään yhtiön häneltä sopimusehtojen perusteella karhuamat valvontamaksut maksamatta. - Mitään muuta asiaa kohdassa "kanteen perusteet" ei olisi tarvinnut eikä pitänytkään tuomiossa selostaa. Kaikki muu aineisto olisi tullut säästää myöhemmäksi ja käsitellä sitä näyttökysymyksen ja oikeudellisten perustelujen yhteyteen.

18. Samaa selkeää ja ymmärrettävää kirjoitustapaa noudattaen X:n vastine sisältää kolme perustetta (asiaväitettä), joiden nojalla X on vaatinut kanteen hylkäämistä.

Ensiksi X on vedonnut siihen, että hänen ja yhtiön välille ei ollut syntynyt eikä voinutkaan syntyä kanteessa väitettyä X:n käyttäytymiseen perustuvaa sopimusta pysäköintiehtojen noudattamisesta ja niiden rikkomisen seuraamuksesta eli valvontamaksun maksuvelvollisuudesta.

Toiseksi X on kiistänyt, että hän olisi toiminut kyseisen auton kuljettajana kanteessa ilmoitettuina auton pysäköintiaikoina, joita X ei sinänsä kiistänyt.

Kolmanneksi X on väittänyt, että vaikka hänen ja yhtiön välille olisikin syntynyt edellä mainittu sopimus, yhtiöllä ei kuitenkaan ollut oikeutta sopimuksen perusteella periä valvontamaksuja, koska valvontamaksuissa oli tosiasiallisesti kysymys rangaistuksenluontoisista, pysäköintivirhemaksuun rinnastettavista seuraamuksista, joiden määrääminen tieliikennelain (TLL) ja pysäköintivirhemaksusta annetun lain (PVML) nojalla kuuluu yksinomaan poliisille tai kunnalliselle pysäköinninvalvonnalle.

20. Tontinomistajan ja sen toimeksiannosta toimineen kantajayhtiön oikeus sanotunlaisten rangaistuksenluonteisten valvontamaksujen määräämiseen ja perimiseen olisi X:n mukaan edellyttänyt, että yksityisten valvontamaksujen perimisestä olisi säädetty laissa, mutta näin ei ollut asian laita. X on siis väittänyt, että edellä mainittu sopimus, vaikka se olisikin syntynyt, on kuitenkin ollut lainvastaisena mitätön tai pätemätön, koska valvontamaksusta ei voida lain mukaan sopia.

21. Oliko asianosaisten välille syntynyt - tai voinut syntyä - kanteessa väitetty, X:n tosiasialliseen käyttäytymisen eli piha-alueelle pysäköinnin johdosta alueelle pystytetystä yhtiön opastetaulusta ilmeneviin ehtoihin perustuva sopimus? Myöhemmin otan kantaa siihen, onko sopimus mahdollisesti ollut lainvastaisena pätemätön.

22. TLL 28 §:n 2 momentin mukaan pysäköinti yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan lupaa on kielletty. Pysäköintiä koskevat määräykset yksityisellä alueella on sanotun lainkohdan mukaan ilmaistava selvästi havaittavalla tavalla.

Vastaajan mukaan kantajan väittämää sopimusta ei ollut voinut syntyä vain yhtiön talon pihalle asettaman opastetaulun tai kyltin ohi ajamalla. Tällaisen menettelytavan omaksuminen johtaisi vastaajan mielestä "kylttiviidakkoon, missä erilaisten sopimusperusteisten velvoitteiden selvittäminen kävisi yksityishenkilöille lähes mahdottomaksi ja kuluttajalle kohtuuttomaksi."

23. Selvää kuitenkin on, että sopimus voi syntyä, paitsi nimenomaisten kirjallisten tai suullisten tahdonilmaisujen vaihdon tuloksena, myös sopimusosapuolen tosiasiallisen toiminnan tai käyttäytymisen perusteella. Siten kyseisessä asiassa pysäköintiä koskeva sopimus on voinut syntyä pätevästi vastaajan ajaessa alueelle, jos pysäköinnissä noudatettavat ehdot ovat olleet niin selvästi merkityt pysäköintialueen reunaan pystytettyyn opastetaululuun, että autoilija on voinut kohtuullista tarkkuutta noudattaen nuo ehdot havaita.

24. Käräjäoikeus lausuu ehtojen selvyydestä näin: "Valokuvien, karttojen ja henkilötodistelun avulla on yksiselitteisesti näytetty toteen, että kysymyksessä oleva alue on kattavasti merkitty kylteillä, joista selviää alueella noudatettavat pysäköinnin ehdot, noiden ehtojen rikkomisen seuraamukset ja sitoutuminen ehtoihin pysäköimällä. Kyltit täyttävät TLL 28 §:n 2 momentin asettamat informaation tason ja selvyyden edellytykset." Kylteissä tai opastetauluissa on nimenomaan mainittu, että "pysäköinti on sallittu merkityille paikoille pysäköintiluvan saaneille." X:n auto oli pysäköity joka kerta rapun eteen, jota ei ole merkitty pysäköintipaikaksi. X ei ole edes väittänyt, että hän olisi saanut opastetaulussa edellytetyn pysäköintiluvan.

25. Vastaaja X on kysymyksessä olevan auton pysyvä haltija. Käräjäoikeuden tuomion mukaan valokuvin ja henkilötodistelulla on näytetty, että juuri kyseinen X:n hallinnassa ollut auto oli ollut kyseisinä päivinä pysäköitynä Jakomäentie 6:n piha-alueelle talonrapun eteen.

26. Mutta oliko X itse pysäköinyt autonsa piha-alueelle? PVML:n mukaan pysäköintivirhemaksun suorittamisesta on auton ja moottoripyörän osalta vastuussa kuljettajan ohella ajoneuvon omistaja ja pysyvä haltija. Sääntelyllä on haluttu helpottaa näyttövaikeuksia, joten valvojan ei tarvitse ryhtyä selvittämään, kuka ajoneuvoa kuljetti, vaan maksu voidaan määrätä ajoneuvon rekisterinumeron perustella selvitetylle omistajalle tai pysyvälle haltijalle.

27. Yksityisessä pysäköinninvalvonnan osalta tilanne on toinen, sillä siinä sopimukseen vetoavan osapuolen eli pysäköinninvalvontayhtiön on näytettävä toteen sopimuksen syntyminen ja väitetty ehtojen rikkominen. Väärin pysäköidyn ajoneuvonomistaja ei ole yhtiön sopimuskumppani, jollei hän ole samalla myös kuljettanut autoa. Jos siis yhtiö haluaa periä valvontamaksun ajoneuvon omistajalta tai pysyvältä haltijalta, sen on näytettävä, että omistaja tai haltija myös kuljetti autoa ja pysäköi sen valvotulle alueelle.

28. Jakomäen tapauksessa kantajayhtiö on vaatinut maksua X:ltä vain sillä perusteella, että X oli itse pysäköinyt autonsa sanotulle piha-alueelle. Kantajayhtiö on, ymmärrettävillä perusteilla, vedonnut sillä oleviin näyttövaikeuksiin ja siihen, että vastaajan olisi paljon helpompi selvittää, ettei hän itse ajanut autoa. Yhtiön mukaan sen valvontaa tekevät työntekijät eivät voi valokuvata pysäköityjen ajoneuvojen kuljettajia vaan ainoastaan ajoneuvoja. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat kuitenkin katsoneet, että todistustaakan kääntäminen kantajan edellyttämällä tavalla vastaaja X:lle olisi kuluttajasuojalainsäädännön periaatteiden vastaista. Tämä onkin varmasti oikea tulkinta.

29. Yleiseen elämänkokemukseen perustuvan säännön mukaan lähtökohta on toisaalta se, että auton omistaja tai haltija yleensä kuljettaa autoaan itse tai ainakin tietää, kenen käytössä auto kulloinkin on. Vastaaja X on selittänyt, ettei hän muista, kuka hänen autoaan olisi kyseisinä päivinä kuljettanut. X on kertonut, että kuljettajan henkilöiksi on useita vaihtoehtoja, mutta hän ei ole osannut nimetä näistä ketään. Ensimmäisessä sähköpostin välityksellä yhtiölle maksumuistutuksen johdosta tekemässään reklamaatiossa X ei ollut esittänyt väitettä, että hän ei ollut itse kuljettanut autoa, vaan oli vain väittänyt, ettei mitään sopimusta ollut syntynyt. Valvontamaksujen antoaikana X oli kertonut osallistuneensa internetkeskusteluun, jossa keskustelijoita oli neuvottu kiistämään ajaminen.

30. Käräjäoikeudella ja hovioikeudella on ollut helppo tehtävä päätellä, että X:n väitteet, joiden mukaan hän ei tiennyt, kuka hänen autoaan oli kuljettanut ja että autoa olisi siis kuljettanut hänen sijastaan joku muu "tuntematon mies", eivät olleet uskottavia. Vaikka siis todistustaakka on ollut kantajalla, yhtiö on selviytynyt siitä, koska näyttökynnystä ei voida puheena olevassa tilanteessa asettaa kovinkaan korkealle, ja se on tässä tapauksessa ylittynyt muun muassa X:n todistelutarkoituksessa antamien epäuskottavien kertomusten perusteella. Vaikka X:llä ei ole todistustaakkaa, hänellä on ollut selitystaakka, josta X ei ole selviytynyt kunnialla; X ei ole keksinyt "hyvää selitystä", miksi joku toinen henkilö olisi käynyt yhdeksän kertaa pysäköimässä hänen autonsa kiellettyyn paikkaan.

31. Mutta onko yhtiön ja X:n välinen sopimus, jonka ehtoja X on rikkonut, kuitenkin mitätön siksi, että laki estäisi, kuten X on väittänyt, yksityisiä kiinteistönomistajia perimästä sanotunlaisia valvontamaksuja? Tämän kysymyksen tiimoilta on esitetty monenlaisia väitteitä ja tulkintoja.

32. On sanottu, että valvontamaksussa olisi kyse aivan samasta asiasta kuin pysäköintivirhemaksussa, jonka saa määrätä vain polisi tai kunnallinen pysäköinninvalvoja. Pysäköintivirhemaksua on pidetty oikeuskirjallisuudessa joko rangaistuksenluonteisena tai rangaistuksenkaltaisena seuraamuksena taikka hallinnollisena sanktiomaksuna. Siten yksityisen kiinteistönomistajan "määräämää" valvontamaksua on luonnehdittu pysäköintivirhemaksuun rinnastettavaksi "rangaistuksenluonteinen maksuksi." On vedottu siihen, että vaikka sopimusvapaus saa suojaa peruslakiin otetun omaisuudensuojasäännöksen kautta, lainvastaiset oikeustoimet eivät nauti perustuslain suojaa.

33. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat päätyneet siihen, että valvontamaksussa olisi kyse "julkisen vallan käytöstä" ja rangaistuksenluontoisen seuraamuksen määräämisestä, mikä edellyttäisi, että siitä on säädetty lailla. Kun tällaista lakia ei Suomessa ole, oikeus yksityisellä alueella tapahtuvista pysäköintivirheistä rankaisemiseen kuuluu perustuslain 2 §:n 3 momentin ja 124 §:ssä tarkoitettuna julkisen vallan käyttönä viranomaisen tehtävin.

34. Hovioikeuden mukaan asiassa olisi siis ilmeisesti noudatettava periaatetta: Kaikki se (tässä tapauksessa siis omaisuuden käyttö ja sitä koskevan sopimuksen tekeminen), mitä ei ole laissa nimenomaan sallittu, on kiellettyä. Rohkenen vahvasti epäillä tällaisen lähtökohdan oikeellisuutta ja perimmiltään juuri sanotunlaiseen ajatteluun perustuvia hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomioita. Tuo malli ja ajattelutapa, jota käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot näyttäisivät edustavan, soveltuisi kyllä ehkä hyvin totalitäärisen valtion oikeusjärjestykseen. Mutta demokraattisen valtion oikeusjärjestelmään, joka perustuu lähtökohtaisesti yksityiseen omistusoikeuteen ja sopimusvapauteen, malli ei minusta sovellu. Tällaisen länsimaisen oikeusjärjestyksen voisi sanoa perustuvan päin vastoin lähtökohtaan, jonka mukaan kaikki se, mitä ei ole nimenomaan lailla kielletty, on sallittua.

35. TLL 28 § kieltää pysäköinnin yksityiselle alueelle ilman kiinteistön omistajan lupaa. Tuon lainkohdan nojalla ja perustuslain valossa on selvää, että yksityinen kiinteistönomistaja voi päättää alueellaan pysäköintiä koskevista ehdoista. Omaisuudensuojaan kuuluu myös oikeus sopia omaisuuden käyttämisestä vastiketta vastaan ja sopimuksen rikkomisesta seuraavasta korvauksesta tai sopimussakosta. Tällaisesta sopimusvapauteen perustuvasta toiminnasta on kyse myös yksityisen pysäköinninvalvonnassa, jonka kiinteistön omistaja on siirtänyt valvontaa harjoittavalle yhtiölle. Missään laissa ei ole kielletty tekemästä pysäköintiä koskevaa sopimusta, jonka ehtojen rikkomisesta on seuraamuksena valvontamaksuksi tai joksikin muuksi nimetty korvaus tai sopimussakko. Laissa ei ole myöskään kielletty yksityistä pysäköinninvalvontayritystä perimästä sille pysäköintiä koskevan sopimuksen rikkomisesta sopimuksen mukaan kuuluvaa hyvikettä tai sopimussakon luontoista maksua.

36. Valvontamaksuksi nimetty vastike/sopimussakko/korvaus ei ole mikään rangaistuksenluontoinen seuraamus tai pysäköintivirhemaksuun rinnastettava maksu. Valvontamaksu on puhtaasti yksityisoikeudellinen velvoite, mikä ilmenee siitäkin, että sitä ei voida periä ja ulosottaa maksuvelvolliselta ilman tuomiota tai päätöstä kuten sakkoa tai pysäköintivirhemaksua. Valvontamaksu periminen tapahtuu, kuten muidenkin yksityisoikeudellisten saatavien perintä, tuomioistuimessa väitettyä sopimusrikkojaa vastaan nostettavalla kanteella, jolloin vasta tuomioistuimen lainvoimainen tuomio kelpaa ulosoton perusteeksi.

37. Valvontamaksun perimisessä ei ole tietenkään kyse minkäänlaisesta julkisen vallan käytöstä. Termi "valvontamaksun määrääminen", jota käräjäoikeus ja hovioikeus ovat käyttäneet, on harhaanjohtava ja jopa virheellinen, sillä valvontamaksussa ja sen perimisessä on kyse ainoastaan sopimukseen perustuvasta maksuvelvollisuudesta ja sen toteuttamisesta. Se tosiasia, että yhtiön valvoja asettaa valvonnan yhteydessä auton tuulilasiin kunnallisessa pysäköinninvalvonnassa käytettävää maksulipuketta muistuttavan lipukkeen, ei luonnollisestikaan oikeuta sanomaan, että kyse on maksun määräämisestä. Vasta tuomioistuin, jonne maksuasia mahdollisesti etenee, voi ulosottokelpoisella tuomiolla määrätä valvontamaksun autoilijan suoritettavaksi. Sanotussa lipukkeessa sitäpaitsi lukee selvästi, että kyse on nimenomaan yksityisoikeudellisesta valvontamaksusta. Autoilija tuskin voi erehtyä pitämään valvontamaksua pysäköintivirhemaksuna, sillä onhan hänen pitänyt jo pysäköintialueelle ajaessaan opastetaulusta tai -kyltistä havaita, mistä on kysymys.

38. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioiden perusteluissa esitetyt pohdinnat pysäköintivirhemaksun ja toisaalta valvontamaksun "luonteesta" osoittavat, että tuomioistuintemme laintulkinta perustuu yhä edelleen paljolti pikkutarkkaan legalismiin ja 1800-luvulla saksalaisessa oikeustieteessä kehitettyyn käsitelainoppiin, jossa lähinnä oikeuskirjallisuudessa muodostetuista juridisista käsitteistä tehdään oikeudellisia päätelmiä ja johdetaan tulkinnassa käytettäviä normeja. Kyseisessä tapauksessa siitä, että valvontamaksun tarkoitus on pohjimmiltaan samalainen kuin pysäköintivirhemaksunkin, on päätelty, että molemmat maksut ovat "samanluonteisia", joten siis valvontamaksunkin täytyy olla pysäköintivirhemaksun tavoin "rangaistuksenluontoinen." Kun rangaistuksenluontoisten maksujen "määrääminen" kuuluu ainoastaan viranomaisille, täytyy siis myös valvontamaksussa olla kyse maksun määräämisestä ja samanlaisesta julkisen vallan käytöstä kuin pysäköintivirhemaksun määräämisessäkin. Yksityinen kiinteistönomistaja ei kuitenkaan voi sanotun päättelyn mukaan käyttää julkista valtaa eli määrätä valvontamaksua ja periä sitä, koska siihen ei ole annettu laissa lupaa!

39. Tuomioistuimet ovat näköjään unohtaneet tai sivuuttaneet sen tosiasian, että valvontamaksun pohjana on aivan normaali yksityisoikeudellinen sopimus ja sen rikkomisesta sovitun maksun/sopimussakon periminen, eikä tätä ole missään laissa kielletty. Julkisoikeudellinen pysäköintivirhemaksu ja yksityisoikeudellinen valvontamaksu ovat kaksi täysin eri asiaa. Valvontamaksun perimisessä ei ole kyse mistään julkisen vallan käytöstä.

40. Käräjäoikeus on perusteluissaan todennut, että valvontamaksun osalta ei ole oikeusturvan takeita, kun taas pysäköintivirhemaksuun liittyy oma muutoksenhakujärjestelmä. Mutta mitenhän tämän asian kanssa oikein on?

41. Valvontamaksulipukkeen saaneen autoilijan ei ole mikään pakko heti maksaa häneltä lipukkeella "karhuttua" maksua, vaan hän voi aina reklamoida saamastaan maksusta valvontayhtiölle. Maksulipukkeessa on annettu yksityiskohtaiset ohjeet, miten ja missä ajassa reklamaatio on tehtävä; reklamaation voi lähettää valvontayhtiölle internetin välityksellä, sähköpostitse, postitse tai faksilla. Osaltaan myös autoilijan oikeusturvan takaamiseksi yhtiön valvojat ottavat jokaisesta autosta valokuvan valvontamaksun antaessaan. Jos autoilija ei ole tyytyväinen yhtiöltä reklamaation johdosta saamaansa kirjalliseen vastaukseen, hän voi pyytää neuvoa kunnalliselta kuluttajaneuvojalta tai antaa asian kuluttajariitalautakunnan ratkaistavaksi. ParkCom on ilmoittanut noudattavansa kuluttajariitalautakunnan antamia ratkaisusuosituksia.

42. Maksamattomat valvontamaksut käyvät läpi normaalin muistutus- ja perintäprosessin ja saatavat peritään yhtiön ilmoituksen mukaan saatavien perintälain mukaisesti noudattaen hyvää perintätapaa. Edellä oli jo puhetta sitä, että pysäköintivirhemaksu on siltä osin valvontamaksua "oikeusturvattomampi", että se voi voidaan periä ilman tuomioistuimen päätöstä tai tuomiota. Sen sijaan valvontamaksun perintä edellyttää kanteen nostamista käräjäoikeudessa ja sitä, että käräjäoikeus antaa tuomion, jolla maksuvelvollisuus määrätään. Vasta tuomio kelpaa ulosottoperusteeksi. Käräjäoikeuden ratkaisussaan ilman perusteluja esittämä lausahdus, jonka mukaan valvontamaksuun ei liity oikeusturvan takeita, näyttäisi siis jäävän perusteettomaksi väitteeksi.

43. Tuomioistuin on perustelut kantaansa, jonka mukaan siis valvontamaksussa olisi tosiasiallisesti kyse pysäköintivirhemaksun määräämisestä, myös sillä, että julkinen pysäköintivalvontajärjestelmä ulottuu myös yksityisellä alueella tapahtuvaan valvontaan. Toisin sanoen yksityinen kiinteistönomistaja voi kääntyä ongelmallisessa pysäköintitilanteessa, jossa hänen mielestään rikotaan kiinteistölle asetettuja pysäköintiehtoja, aina kunnallisen pysäköinninvalvojan puoleen, jolla on oikeus määrätä pysäköintivirhemaksu. Tästä käräjäoikeus, jonka perustelut hovioikeus on ilmeisesti hyväksynyt, päättelee, että koska näin on, niin silloin yksityinen pysäköinninvalvonta tai ainakaan valvontamaksun periminen ei voi olla sallittua.

44. Oikeusistuin siis ajattelee, että vain sillä edellytyksellä, että kunnallisella pysäköinninvalvojalla ei lain mukaan olisi toimivaltaa ja oikeutta valvoa pysäköintiä yksityisillä alueilla, voitaisiin yksityinen pysäköinninvalvonta ja valvontamaksut hyväksyä. Tämä on minusta virheellinen tulkinta, joka perustuu juuri edellä mainittuun konstruktiiviseen, käsiteistä päättelemiseen käsittävään laintulkintaan. Kunnallisilla pysäköinninvalvojilla tosin lienee, vaikka tästä(kin) on esitetty erilaisia mielipiteitä, oikeus harjoittaa pysäköinninvalvontaa myös yksityisillä kiinteistöillä. Pysäköinninvalvoja voi siis määrätä myös yksityisellä alueella tapahtuvasta pysäköintirikkeestä virhemaksun.

45. Mitään suoranaista velvollisuutta puuttua omasta aloitteestaan yksityisten alueiden pysäköinnin valvontaan julkisilla valvojilla ei kuitenkaan käsitykseni mukaan ole. Kunnallisilla pysäköinnin valvojilla ei ole yksinkertaisesti riittäviä resursseja valvoa pysäköintiä yksityisillä alueilla. Käytännössä tämä valvonta edellyttää sitä paitsi kiinteistöomistajan aloitetta ja pysäköinninvalvojan kutsumista paikalle, jolloin myös kiinteistönomistajan edustajan, joka on tehnyt "rikosilmoituksen" tai ilmiannon, olisi syytä olla saapuvilla osoittamassa virkamiehelle väärin pysäköidyt ajoneuvot.(Autoilijat ovat sitä vastoin usein jo varmaankin ehtineet häipyä autoineen "rikospaikalta" ennen kuin virkamies saadaan - jos saadaan - todistamaan autoilijoiden katalaa menettelyä).

46. Se, että julkisen pysäköinninvalvonnan toimiala on rinnakkainen niin, että kunnalliset pysäköinninvalvojat voivat periaatteessa valvoa - vaikka näin ei käytännössä tapahdu - paitsi valtion ja kuntien, myös yksityisten omistuksessa olevilla alueilla tapahtuvaa pysäköintiä, ei kuitenkaan oikeuta käräjäoikeuden ja hovioikeuden tekemin johtopäätösten tavoin päättelemään, että muilta eli yksityisiltä valvontafirmoilta olisi evätty oikeus harjoittaa maanomistajan kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella valvontaa yksityisillä maa-alueille.

47. Käräjäoikeuden päättely on tässä kohtaa valitettavasti virheellinen. Valtiolla tai kunnilla taikka julkisella pysäköinninvalvonnalla ei ole monopolia pysäköinnin valvontaan yksityisillä alueilla, tämä ilmenee suoraan TLL 28 §:n 2 momentin säännöksestä. Maanomistajan ei tarvitse suinkaan kipaista aina pysäköinninvalvojan pakeille saadakseen pysäköintimääräyksiä rikkoneet autoilijat kiipeliin, vaan hän voi järjestää asian paljon järkevämmällä ja tehokkaammalla tavalla sopimusteitse. Näin on käsillä olevassa ParkComin tapauksessa juuri tehty.

48. Ruotsissa yksityinen pysäköinninvalvonta on ollut järjestetty jo pitkään juuri sillä tavalla kuin meillä nyt pysäköintivalvontafirmojen toimesta menetellään. Siellä annettiin vuonna 1984 yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeva laki (Lag om kontrollavgift vid olovlig parkering). Mutta jo vuosia ennen kyseisen lain voimaantuloa Ruotsissa oli vakiintunut vastaavanlainen käytäntö kuin meillä nyt; itse asiassa tuo käytäntö sai mainitussa laissa vain lainsäätäjän siunauksen.

49. Tämän käytännön pitävyyttä on testattu muutamassa ennen vuoden 1984 lain säätämistä annetuissa Högsta domstolenin ennakkopäätöksissä. Niissä katsottiin, että yksityinen sopimukseen perustuva pysäköinninvalvonta ja sopimuksen rikkomiseen perustuvan valvontamaksun periminen on laillista. Se ero, että Suomessa, toisin kuin Ruotsin em. lain mukaan on mahdollista, julkiset pysäköinninvalvojat voivat periaatteessa määrätä pysäköintivirhemaksun myös yksityisillä alueilla tapahtuvasta virheellisestä pysäköinnistä, on vain näennäinen, eikä voi estää, kun Suomessa ei ole laissa nimenomaan toisin määrätty, yksityisiä kiinteistönomistajia järjestämästä pysäköinninvalvontaa sopimusteitse Jakomäen tapauksesta ilmenevällä tavalla.

50. Muutama sana vielä tuomioistuimien tulkintametodista puheena olevan tapauksen valossa. Kuten edellä on jo tullut sanotuksi, käräjäoikeus ja hovioikeus ovat pitäytyneet ratkaisuissaan varsin muodolliseen laintulkintaan, tulkintatapa on legalistinen ja käsitelainopillinen, vaikka etenkin käräjäoikeus on toki pyrkinyt avoimen argumentointiin. Tuomioistuimet eivät ole tapauksessa juuri vedonneet tai argumentoineet asia-argumenteilla tai reaalisilla näkökohdilla. Tulkinnassa on jäänyt syrjään mm. tämän kirjoittajan kannattama teleologinen laintulkintametodi, jossa ratkaiseva merkitys annetaan seuraamusharkinnalla. Teleologisessa tulkinnassa tuomari panee painoa muiden argumenttien ohella erityisesti sille, millaisiin yhteiskunnallisiin tai yksityisoikeudellisiin seuraamuksiin erilaiset tulkintavaihtoehdot ilmeisesti tulisivat johtamaan ja valitsee sitten näistä vaihtoehdoista sellaisen, joka on ratkaisun aiheuttamien seuraamusten kannalta arvioituna muita vaihtoehtoja järkevämpi.

51. Jos hovioikeuden tuomio jäisi voimaan eli kanne hylättäisiin myös KKO:ssa, eivät seuraukset ilmeisesti olisi pysäköinnin tarkoituksenmukaisen järjestämisen kannalta kovin suotuisat. Jos yksityinen pysäköinninvalvonta julistettaisiin ikään kuin pannaan, tulisi kuntien lisätä huomattavasti pysäköinninvalvojien määrää, jotta järjestelmä ehtisi valvoa asianmukaisesti ja tehokkaasti myös yksityisillä kiinteistöllä tapahtuvaa pysäköintiä. Tästä puolestaan olisi ilmeisenä seurauksena parkkimaksujen ja pysäköintivirhemaksujen ehkä tuntuvakin korottaminen, jotta järjestelmä voisi kustantaa itse itsensä. Autoilijat olisivat varmaan "riemuissaan tällaisesta kehityksestä! Jos kunnallisten pysäköintivalvojien määrän lisääminen ei onnistuisi - tämä on hyvin todennäköistä - laskisi nimenomaan yksityisten pysäköintialueiden valvonnan teho ehkä huomattavasti ja pysäköinnissä ilmenisi entistä enemmän kaikenlaisia ongelmia ja kurittomuutta, pysäköintialueita jouduttaisiin ehkä sulkemaan jne.

52. Jos sitä vastoin yksityisten valvontamaksujen perintä sallitaan, ryhdyttäisiin yksityisiä valvontafirmoja luultavasti perustamaan lisää, jolloin pysäköinnin valvonta tehostuisi merkittävästi nykyisestä käytännöstä. Mainittakoon, että esimerkiksi Lohjalla kaupungin vuokratalojen pysäköinti on kuulemani mukaan siirretty yksityiselle pysäköintivalvontafirmalle, koska kaupungin pysäköinninvalvonta ei yksinkertaisesti pystynyt valvontaa vuokrataloille tarjoamaan.

Miksi siis pitäisi "tappaa" hyvin toimiva, tehokas ja oikeussuojan kannalta aivan turvallinen yksityinen pysäköinninvalvonta ja vain sen takia, että toimintaa ei ole vielä ehditty sääntelemään laissa? Tältä kannalta tuomioistuinten Jakomäen tapauksessa antamat ratkaisut tuntuvat suorastaan järjettömiltä! Jos käräjäoikeus ja hovioikeus olisivat laintulkinnassaan pohtineet, niin kuin minusta olisi pitänyt, edellä esitetyn kaltaisia realistisia asia-argumentteja, olisi tuomion lopputulos ilmeisesti voinut hyvinkin olla toisenlainen.

53. Päädyn siis siihen lopputuloksen, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot perustuvat virheelliseen lain tulkintaan. Pysäköinninvalvontayhtiön kanteella on hyväksyttävät perusteet. Yksityisoikeudellinen sopimus, jonka syntymiseen ja rikkomiseen kanne perustuu, ei ole lain tai oikeusjärjestyksen vastainen eikä siis pätemätön tai mitätön. Valvontamaksuja ei voida pitää kohtuuttoman suurina. Vastaaja X joutuu näin ollen, niin voidaan mielestäni hyvin perusteilla ennakoida, KKO:n aikanaan antamalla ennakkopäätöksellä maksamaan yhtiölle sen häneltä oikeusprosessissa velkomat valvontamaksut.

54. Mutta kuten sanottu, tulkinnanvaraisessa tapauksessa ei ole aina olemassa yhtä ainoata ehdottomasti oikeata ratkaisua. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat perustelleet toisenlaisen lopputuloksen hyväksymistä, mutta itse en pidä näitä perusteita kovin painavina. Ainahan silti voi tapahtua yllätyksiä, ehkä siis vielä myös KKO:ssa. Eräs tunnettu prosessioikeuden professori loihekin 1970-luvulla lausumaan: Suomalainen tuomioistuinlaitos on kuin pajatso; kun sinne lyö sisään kolikon, ei voi koskaan olla varma, mikä on lopputulos. Mutta eiköhän tuomioistuinlaitos ole noista päivistä sentään jonkin verran kehittynyt. Ainakin minä luotan tähän.

55. Jaahas, nyt tämäkin juttu tuli sitten valmiiksi, vielä ehtisi niiden muidenkin harrastusten pariin!

48. Kirkollisia uutisia

1. Kirkon sisältä kuuluu nykyisin yhä useammin "kummia" eli uutisia, joista ilmenee, että ns. kirkonmiehetkin (anteeksi naispapit) ovat aivan tavallisia pulliaisia. Olemme saaneet tietää, että myös papit (ortodoksikirkossa isät) juopottelevat, käyvät vieraissa, kokevat avioeron, valitaan eduskuntaan, ajavat autoa humalassa, rakentavat toisen maalle jne. jne. Siis mitä inhimillisintä toimintaa!

2. Nyt on reilu viikko kohistu Imatran kirkkoherran Olli Aallon julkisuuteen tulosta. Kolmen aikuisen lapsen isä Aalto, 54 v., ilmoitti viime viikolla korjaavansa sukupuoltaan ja menevänsä ensi vuonna sukupuolenvaihdosleikkaukseen ja jäävänsä sen vuoksi vuodeksi virkavapaalle. Sukupuolen "korjaaminen" edellyttää Aallon mukaan pitkällisiä lääketieteellisiä tutkimuksia ja hoitoa. Aallon ilmoitus avasi laajan julkisen keskustelun transsukupuolisuudesta yleensä, samoin kuin siitä, voiko sukupuolta vaihtanut pappi jatkaa virassaan. Minusta Aalto käyttää hieman virheellistä termiä, sillä kyse ei taida olla vain korjaamisesta, vaan sukupuolen vaihtamisesta. Voidaanko asiassa puhua edes transsukupuolisuudesta, sillä eikö ihmisen sukupuoli voi olla vain joko mies tai nainen?

3. Kirkkoherra Olli Aalto on ilmoittanut palaavansa ensi vuonna virkavapaaltaan töihin nimellä Marja-Sisko Aalto. Aluksi näytti siltä, että kirkko suhtautuu torjuvasti tai ainakin epäillen Aallon mahdollisuuksiin jatkaa virassaan. Mikkelin hiippakunnan piispa Voitto Huotari ilmoitti ensin, että Aallon jatkamiseen sukupuolenvaihdoksen jälkeen kirkkoherrana "liittyy ongelmia".

4. Eilen sitten arkkipiispa Jukka Paarma tuli vihdoin julkisuuteen ja totesi ikään kuin itsestään selvyytenä, että transsukupuolisuus ei ole kirkolle mikään erityinen juridinen ongelma. Paarma sanoi, että julkisuudessa esitetty kirkon muka kielteinen kanta Aallon jatkamiseen on median keksintöä - no kuinkas muuten - ja ilmoitti paheksuvansa tapaa, jolla asiaa on julkisuudessa käsitelty. Arkkipiispa toivoi, että asiaa käsiteltäisiin mieluummin "pastoraalisen keskustelun kautta eikä laajassa ja repivässä julkisuudessa." Minusta asiaa on kuitenkin käsitelty julkisuudessa harvinaisen maltillisesti; pitää ottaa huomioon, että kirkkoherra Aalto tuli asiansa kanssa julkisuuteen omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

5. Työoikeuden asiantuntijat ovat näemmä olleet yksimielisiä siitä, että sukupuolen "korjaaminen" ei oikeuta papin irtisanomiseen. Kyseessä ei ole virkaan palaamisesta, vaan virkavapaasta, jonka jälkeen virkasuhde jatkuu normaalisti, sanovat työoikeuden ihmiset. "Kun papin sukupuoli voi olla mies tai nainen, sen vaihtuminen ei voi tuoda asiaan mitään uutta juridisesti", sanoi työmarkkinalaitoksen johtaja Risto Voipio (HS 13.11.). Professori Seppo Koskinen pani vielä paremmaksi todeten, että koska sukupuoleen on lain mukaan suhtauduttava neutraalisti, ei työsuhteen jatkamista voida ratkaista sen perusteella, mitä seurakuntalaiset siitä ajattelevat. - Näinhän se taitaa olla, juridisesti.

6. Tänään 20.11. Olli Aalto ja piispa Voitto Huotari pitivät yhteisen tiedotustilaisuuden. Piispan ilmoituksen mukaan sukupuolen korjaaminen - taas sitä korjataan (!) - on Aallon "luovuttamaton" oikeus ja että Aallolla on "laillinen oikeus" jatkaa nykyisessä virassaan "mahdollisesta sukupuolen korjauksesta" huolimatta. Piispa vakuutti nyt, että Aallon virasta erottaminen ei voi tulla kyseeseen. Tilaisuudessa kerrottiin, että piispa ja Aalto olivat keskustelleet asiasta seurakunnan virkamiesten ja luottamusmiesten kanssa. Seurakuntalaisten mukaan Aallon "asia kuormittaa huomattavalla tavalla heidän työtään ja vaikeuttaa keskittymistä seurakunnan perustehtäviin."

7. Minusta asia ei voi olla niin selvä ja yksinkertainen kuin juristit ja piispat yrittävät selittää. Olisi syytä muistaa, että seurakuntalaiset ovat laillisessa vaalissa valinneet paimenekseen nimenomaan miehen, Olli Aallon, eivät naista, eivät siis ketään Marja-Sisko Aaltoa. Seurakuntalaisten edellä kerrotut reaktiot viittaavat siihen, että tilanne koetaan paikkakunnalla hyvin ongelmalliseksi, vaikka tätä näköjään yritetään kirkon johdossa jotenkin vähätellä. Tuntuu siltä, että asiaa ei voida piispojen tai juristien mahtikäskyillä ratkaista tai määräillä. Olisi kaikkien kannalta reilua, että seurakunnassa pidettäisiin kirkollinen kansanäänestys siitä, voiko Aalto jatkaa sukupuolen vaihtamisen jälkeen kirkkoherrana. Silloin asiaan saataisiin koko seurakunnan kanta. - Sanomalehti Etelä-Saimaan teettämän ja tänään julkistaman kyselyn mukaan 61 prosenttia imatralaisista hyväksyy Aallon jatkamisen kirkkoherrana. Kysely ei liene rajoittunut vain seurakunnan jäseniin.

8. Sallittakoon tässä kohdin pieni kevennys. Piispa Voitto Huotari sanoi tänään, että khra Aalto saa sukupuolen "korjaamisen" jälkeen itse valita, missä virassa ja millä paikkakunnalla hän jatkaa kirjon palveluksessa. Olipa aika rohkea lupaus! Tänään nimittäin ilmeni myös, että Huotari itse jää vuoden sisällä eläkkeelle Mikkelin piispan virastaan. Koskeeko Huotarin avokätinen "tarjous" Aallolle myös piispan virkaa? Vai joutuuko Huotari "korjaamaan" myös tätä ilmoitustaan?

9. Arkkipiispa Paarman mukaan Aallon tapaus ei ole Suomen ev.lut. kirkon piirissä ensimmäinen. Aalto itse ilmoitti, että hän tuntee kolme kaltaistaan pappia, jotka painiskelevat saman ongelman parissa, mutta nämä eivät ole halunneet tulla julkisuuteen. Lehdissä esiintyneiden tietojen mukaan Suomessa olisi vuonna 2007 diagnosoitu 140 transsukupuolista ihmistä, transsukupuolisten kokonaismääräksi on arvioitu 10 000. Kun pappeja on Suomessa nelisentuhatta, on edellä mainittujen numerotietojen perusteella arvioitu, että papeista kymmenkunta olisi transsukupuolisia. Voitaisiinko tästä kenties päätellä, että kyseinen ongelma jotenkin herkistäisi ihmistä hakeutumaan papiksi?

10. Tänään uutisoitiin myös erästä toista kirkkoherraa koskevasta asiasta. Lapuan hiippakunnan tuomiokapituli oli näet päättänyt eilen kurinpitorangaistuksena erottaa Evijärven kirkkoherran virastaan ja yleensä pappisvirasta kahden kuukauden ajaksi. Tuomiokapitulin päätöksen mukaan kirkkoherra oli toiminut vastoin virkavelvollisuuksiaan ja käyttäytynyt virka-asemaansa ja pappisvirkansa nähden sopimattomasti. Sopimaton käytös liittyy kirkkoherran yksityiselämään eli tarkemmin sanottuna avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen ja sen vaikutuksiin. Kirkkoherra on kiistänyt ja kiistää edelleen toimineensa sopimattomasti ja vastoin virkavelvollisuuttaan. Hän pitää rangaistusta, virasta hyllyttämistä, liian kovana ja aikoo valittaa päätöksestä hallinto-oikeuteen.

11. Evijärven kirkkoherran tapaukseen liittyy myös hieman tragikoomisia piirteitä. Pappismiehemme jäi nimittäin kiinni oikeastaan ns. rysän päältä. Lehtitietojen mukaan hän oli tapaillut naimisissa ollutta naista ja lähtenyt erään kerran, viime elokuussa, tämän kanssa metsään marjastamaan. Naisen aviomies oli saanut vihiä asiasta, lähtenyt seuraamaan marjastajia ja havainnut kirkkoherran auton pysäköitynä tien varteen. Mustasukkainen mies oli hurjistunut ja rikkonut kirkkoherran auton tuulilasin. Kirkkoherran ja naisen palatessa "marjareissun" jälkeen takaisin autolle, naisen aviomies oli lähtenyt ajamaan vesuri kädessä takaa kirkkoheraa, joka oli paennut ja harhaillut pelosta puolikuolleena metsissä pitkän ajan. Hurjistunut aviomies tuomittiin käräjillä sakkoon, kirkkoherra ei vaatinut korvauksia vahingoistaan ja kärsimyksistään.

12. Minusta kirkkoherran hyllyttäminen virasta tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Eiköhän hän ole kärsinyt rangaistusta hairahduksestaan aivan tarpeeksi paetessaan soilla ja rämeillä mustasukkaista vesurimiestä henkensä kaupalla tuntitolkulla! Armo kuuluu myös papille, sanoi kirkkoherra. Pari kolme vuotta sitten Turun piispa joutui eroamaan virastaan uskottomuuden takia, valittiin sittemmin eduskuntaan. Kansa siis tuntuu vain tykkäävän, kun kirkonmiehet osoittavat inhimillisiä piirteitä. Evijärven kirkkoherrakin valittiin lokakuun kunnallisvaaleissa Laihian valtuustoon viidenneksi suurimmalla äänimäärällä. Ehkäpä näemme hänetkin vielä Arkadianmäellä! (Ja me papit nauroimme niin!)

13. Ja vielä kolmas kirkollinen tapaus, josta myös uutisoitiin tänään. Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli hylkäsi tänään kantelut savolaista rovastia vastaan. Kantelijat olivat epäilleet nykyisin Sonkajärvellä kappalaisena toimivan rovastin esittäneen ajatuksia, jotka poikkeavat luterilaisesta tunnustuksesta. Rovasti oli mm. sanonut Suomen Kuvalehdessä, että helvetti on tässä ja nyt, maan päällä. Kyseinen rovasti on ehtinyt herättää kirkon piirissä ristiriitaisia tuntemuksia aikaisemminkin. Muutama vuosi sitten hän saarnasi Lapinlahden kirkossa Lalliksi pukeutuneena ja kirves kädessään. - Se olisi ollut kiva nähdä!

14. Kirkosta eroaminen on viime aikoina yleistynyt huomattavasti, kun erosta on voinut ilmoittaa seurakuntaan netin välityksellä. Tänä vuonna kirkosta ennakoidaan eroavan 50 000 ihmistä. Itse erosin ev.lut -kirkosta viitisentoista vuotta siten. Hermostuin lopullisesti (tekosyy) siihen, että kirkon paanukattoa korjattiin - taas tämä sana "korjaaminen" kummittelee (!) - kolmatta kesää peräkkäin. En ole tuntunut kaipuuta palata seurakunnan yhteyteen. Tämä tunne tuntuu viimeisen viikon aikana vain voimistuneen.

47. Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynti (KKO 1968 II 16)

1. TV1 esitti eilen 17.11. Kotikatsomo sarjassaan toisen osan tv-elokuvasta "Katso ihmistä." Se on tositapahtumiin perustuva elokuva kirjailija Hannu Salaman vuonna 1964 ilmestyneen "Juhannustanssit" -romaanin ympärille syntyneestä kohusta, joka johti vuonna 1965 alkaneeseen jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin Salamaa sekä kustannusyhtiö Otavaa ja sen toimitusjohtajana ollutta vuorineuvos Kari Reenpäätä vastaan. Elokuvan on ohjannut Kari Paljakka ja filmin pääosissa esiintyvät Salamaa näyttelevä Juho Milonoff ja hänen vaimoaan esittävä Kreetta Salminen.

2. Tämä juttu ei ole mikään taidearvostelu. Täytyy kuitenkin sen verran sanoa, että minua elokuva ei taiteellisesti juuri vakuuttanut. Suomalaiset onnistuvat melkein aina pilaaman hyvänkin tositapahtumineen perustuvan aiheen, esimerkiksi ruotsalaiset filmintekijät ovat tässä suhteessa usein taitavampia. Salama-filmin kerronta oli jotenkin kömpelöä ja väkinäisen tuntuista. Filmissä kuvattiin lähinnä kirjailijan ja hänen nuoren vaimonsa tuntoja ennen oikeusprosessia ja sen aikana. Toisaalta filmissä alleviivattiin tuolloin voimissaan olleiden yhteiskunnallisen vaikuttajien ahdasmielistä asennetta tuloillaan ollutta vapaamielisempää suuntausta kohtaan. Samat tahot, jotka olivat suuttuneet 50-luvulla Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan johdosta, halusivat nyt teilata Hannu Salaman romaanin.

3. Salaman puolisoiden sopu näytti olleen filmissä koetuksella monta kertaa. Pääosan esittäjä Juho Milonoff ei muistuttanut kyllä yhtään oikeudenkäynnin aikana valokuvien mukaan varsin tuhdissa kunnossa ollutta kirjailijaa. Luultavasti Salama ei ottanut oikeusprosessia lainkaan niin raskaasti, kun filmissä annettiin ymmärtää, mutta kysymyksessä on tietenkin käsikirjoittajan ja ohjaajan fiktiivinen näkemys asiasta. Näyttelijäsuorituksista vahvimman vaikutuksen minuun teki arkkipiispa Martti Simojokea esittänyt Antti Litja. Jumalapilkkasyyttettä lietsovasta kiihkouskovaisten ryhmästä, johon kuuluivat kouluneuvos Miettinen, hovioikeudenneuvos Hiltunen ja pastori Pulkkisesta esittänyt Martti Suotsalo, oli tehty filmissä koominen, sinne tänne päättömän tuntuvasti säntäilevä kolmikko.

4. Suurimman pettymyksen minulle tuotti oikeusprosessin kuvaaminen, vaikka se ei varmaan ollutkaan tekijöiden mielestä filmin pääasia. Oikeusprosessista oli elokuvassa vain kaksi lyhyttä otosta, joissa oli kyse lähinnä samanlaisesta oikeussaliparodiasta kuin 50- ja 60 -luvun SF-filmeissä pahimmiltaan. Vaikka suomalainen oikeudenkäynti oli tuohon aikaan käytännössä aika aneemista ja kuivaa ja perustui paljolti etukäteen laadittujen oikeudenkäyntikirjelmien lukemiseen ja lykkäyksiin, niin en usko, että raastuvanoikeuden Salama-prosessi olisi ollut sentään niin idioottimaista kuin filmissä annettiin ymmärtää. Esimerkiksi jo prosessin alku oli omituinen, kun oikeuden puheenjohtaja tokaisi, että koska syytekirjelmä on kaikille tuttu, niin syyttäjä lukekoon sen! Ja sitten syyttäjä nousi ja luki noin 5-6 sekunnin ajan syytekirjelmää, jossa ei kerrottu mitään perusteita tai faktoja. Ymmärrän toki, etteivät tekijät olleet tarkoittaneet oikeussalikohtausta autenttiseksi kuvaukseksi asiasta, ja että heidän tarkoituksenaan on ilmeisesti ollut välttää juridisiin kysymyksiin paneutumista, mutta silti edes pieni ripaus oikeussalirealismia ei olisi ollut elokuvan uskottavuudelle yhtään pahitteeksi.

5. Jotta Salama-oikeudenkäynnistä voisi saada täysin totuudenmukaisen käsityksen, olisi ilmeisesti luettava oikeuden pöytäkirjat lävitse. Tähän minulla ei ole ollut mahdollisuutta, vaan olen tutustunut oikeusjuttuun korkeimman oikeuden vuosikirjaan otetun tapausselosteen perusteella. Kun ryhdyin tänä aamuna etsimään KKO:n jumalanpilkkajutun ratkaisua netissä olevasta Finlex-säädösrekisteristä, olin ihmeissäni, sillä tuota ratkaisua ei löytynytkään sieltä millään. Muistelin, että KKO, johon juttu lopulta siis eteni, oli antanut jutussa tuomionsa joko vuonna 1966,1967 tai 1968, ja selasin siksi varmuuden vuoksi KKO:n ratkaisut näiden kolmen vuoden osalta, mutta en vain löytänyt jumalanpilkkajutun selostetta. Siten otin esiin oikeusneuvos Martti Miettisen toimittaman, vuonna 1969 ilmestyneen hakuteoksen Korkeimman oikeuden ratkaisujen hakemisto 1926-1968, mutta sielläkään tapauksesta ei ollut mainintaa. Päättelin, että Miettinen oli jättänyt ratkaisin tarkoituksellisesti pois, ilmeisesti siksi, että tapaus oli käynyt tarpeettomaksi, koska jumalanpilkkaa koskeva lainkohta on sittemmin kumottu. Koska Finlex-rekisteri on laadittu Miettisen hakuteosten pohjalta, on tuo kuuluisa ratkaisu jäänyt pois myös netistä. Tämä on minusta kyllä väärin ja toivoisinkin, että KKO:n jumalanpilkkaoikeudenkäynnin päätös mitä pikimmiten saatetaan julkisuuteen ja otettaisiin tässä tarkoituksessa Finlex-rekisteriin, sillä onhan ratkaisussa sentään kyse yhdestä suomalaisen oikeushistorian kuuluisimmista oikeudenkäynneistä.

6. Ajattelin jo, että näinköhän en löydä enää koko tapausta, kunnes mieleeni välähti, että minähän olen itse selostanut tapausta yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassani kirjassa "Pro et contra, tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä (2003)" , ja sieltähän tuo ratkaisu sitten löytyikin ja perustelujen osalta vieläpä analysoituna (s. 265-267). Tapauksen vuosikirjanumero on KKO 1968 II 16. Olen kirjamme sivulla 266 alaviitteessä 699 viitannut Hannu Salaman avustajana oikeusprosessissa toimineen asianajaja Kullervo Kemppisen pojan Jukka Kemppisen väitöskirjan (1990) sivuille 98-99, jossa Jukka K. on lyhyesti kommentoinut KKO:n jumalanpilkkajutun päätöstä.

7. Ratkaisuselosteesta KKO 1968 II 16 ilmenee, että syyteasia on pantu vireille vuonna 1965 Helsingin raastuvanoikeudessa. Raastuvanoikeus suoritti jutussa tutkinnan ja tuomitsi Hannu Salaman kolmeksi kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Vielä 1960-luvulla alioikeuden päätös, joka koski törkeää ja lain mukaan ankarasti rangaistavaa tekoa, oli lain mukaan alistettava alioikeuden toimesta suoraan hovioikeuden (HO) tarkastettavaksi; alioikeuden päätöksestä ei siis voinut valittaa HO:lle, mutta toisaalta juttu alistettiin hovioikeuden tarkastettavaksi, vaikka kaikki jutun osapuolet olisivat kenties tyytyneet alioikeuden ratkaisuun. Näihin HO:lle alistettaviin rikosasioihin kuului myös jumalanpilkkaa koskeva juttu. Tämä vuoksi KKO:n päätöksessä käytettään sanontaa, jonka mukaan RO on "suorittanut jutussa tutkinnan" ja alistanut jutun sitten HO:n tarkastettavaksi; merkille pantavaa on, että KKO:n ratkaisuselosteessa ei kerrota, millaisen, tavallaan "ratkaisuehdotuksen" RO jutussa antoi, mutta tässäkin suhteessa päätöksessä on noudatettu tuolloin käytössä ollutta tuomion kirjoitustapaa. Alistetussa jutussa vasta HO:n antamaa tuomiota pidettiin ensimmäinen "varsinaisena" ratkaisuna asiassa. - Alistusmenettely poistettiin oikeudenkäymiskaaresta vuonna 1978, nyt siis asianosaisen pitää aina itse valittaa, jos aikoo saada käräjäoikeuden tuomion HO:n tutkittavaksi.

8. KKO:n ratkaisuselosteen mukaan Helsingin HO, jossa hovioikeuden kanneviskaali esitti syytekirjelmän - siis ikään kuin ensimmäisessä asteessa - ja jossa Hannu Salamaa, vuorineuvos Kari Reenpäätä ja Kustannusosakeyhtiö Otavaa "myös kuultiin", katsoi 19.9.1966 antamassaan päätöksessään selvitetyksi, että

"Salama ja Reenpää olivat Salaman kirjoittaman, yhtiön toimitusjohtajansa Reenpään vastuulla julkaiseman, osaksi Keuruun kunnassa ja osaksi Helsingissä painetun, 7.10.1964 ensimmäisenä ja seuranneen joulukuun 18. päivään mennessä yhteensä kuutena painoksena ilmestyneen "Juhannustanssit" nimisen kirjan, mitä yhtiön toimesta oli myyty yleisölle 39 426 kappaletta, sivuilla 139-142 olevilla Hiltunen-nimisen henkilön lausumilla, joilla Jumala sen käsityksen mukaan mikä maamme kristillisillä uskontokunnilla on Jeesuksen persoonasta, oli tehty halveksimisen alaiseksi, syyllistyneet Jumalan pilkkaamiseen. Sen vuoksi ja kun Reenpään oli katsottava tehneen rikoksensa ajattelemattomuudesta, HO RL 10 luvun 1 §:n ja painovapauslain 31 §:n nojalla tuomitsi Salaman tahallisesta, oikeastaan harkiten tehdystä Jumalan pilkkaamisesta kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen, ja Reenpään ajattelemattomuudesta tehdystä Jumalan pilkkaamisesta 50:een 40 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 2 000 markkaa sekä RL 2 luvun 16 ja 17 §:n ja painovapauslain 37 §:n 1 momentin nojalla tuomitsi Salaman, Reenpään ja Otavan ja kirjan levittäjän tai julkisen myyjän hallussa olevat sanotun kirjan kappaleet sekä edellä mainituilla kirjan sivuilla olevia Hiltusen lausumia koskevat laatat ja kaavat menetetyiksi ja käyttämättömyyteen saatettaviksi kuin myös Salaman, Reenpään ja yhtiön yhteisvastuullisesti menettämään valtiolle rikoksen näille tuottamana taloudellisena hyötynä HO:n harkinnan mukaan 46 000 markkaa. Salamalle tuomittu vankeusrangaistus määrättiin ehdolliseksi kolmen vuoden koetusajoin HO:n päätöksestä tarkemmin ilmenevin ehdoin." - HO:ssa oli jutussa äänestys, yksi hovioikeuden kolmesta jäsenestä tiettävästi hylkäsi syytteen. Ajan tavan mukaan KO ratkaisuselosteessa ei kuitenkaan kerrota HO:n äänestyksestä mitään.

9. Salama, Reenpää ja Otava hakivat muutosta HO:n päätökseen, kanneviskaali vastasi muutoksenhakemuksiin. KKO tutki jutun ja katsoi päätöksessään, ettei ollut esitetty syytä muuttaa HO:n päätöstä muulla tavoin kuin että, "koskei ollut näytetty Kari Reenpään henkilökohtaisesti saaneen hyötyä hänen syykseen luetusta rikoksesta, reenpää vapautettiin HO:n päätöksessä hänelle määrätystä hyödyn menettämisseuraamuksesta sekä että salama ja yhtiö, erikseen, määrättiin RL 2 luvun 16 §:n nojalla menettämään valtiolle rikosten näille tuottamana taloudellisena hyötynä harkinnan mukaan, salama 20 000 ja yhtiö 30 000 markkaa." - Salamalle HO:n päätöksellä harkiten tehdystä Jumalan pilkasta langetettu kolmen kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus jäi siis voimaan.

10. KKO:ssa ratkaisu tehtiin viiden jäsenen kokoonpanossa, joista vain yhden eli oikeusneuvos Hakalan mielipide ilmaisi sellaisenaan edellä mainitun KKO:n ratkaisun lopputuloksen. Kaksi eri mieltä ollutta jäsentä, oikeusneuvokset Elfving ja Eskola, lausuivat, ettei ollut syytä muuttaa HO:n päätöstä muulla tavoin kuin että Salaman, Reenpään ja Otavan valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä yhteisvastuullisesti menetettävä määrä harkinnan mukaan alennettiin 30 000 markkaan. - KKO:n presidentti Antti Hannikainen puolestaan muutti HO:n pätöstä vain siten, että tuomitsi lausumillaan perusteilla Salaman ajattelemattomuudesta tehdystä Jumalan pilkasta 50:een 15 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 750 markkaa.

11. KKO:n kokoonpano nuorin jäsen, ylimääräinen oikeusneuvos Paavo Salervo oli kaikkein liberaalein, sillä hän hylkäsi syytteen kokonaan. Salervon eriävä lausunto, jonka Jukka Kemppinen katsoo vuonna 1990 julkaistussa väitöskirjassaan kuuluvan "suomalaisen oikeuskulttuurin kultaiseen kirjaan " (s. 98-99), kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti

"Tutkin jutun ja katson selvitetyksi, että Hannu Salaman puheena olevassa teoksessa on kuvattaessa Hiltunen nimistä henkilöä pantu tämä eräässä kohtauksessa juovuksissa ollen esittämään lausumia, jotka yhteydestään erotettuina voidaan ymmärtää Jumalan pilkaksi. Koska kuitenkin on katsottava, että kirjallisen teoksen tekijällä on oikeus kuvata totuudellisesti myös sellaisia henkilöitä, jotka Hiltusen tavoin suhtautuvat kristinuskoon välinpitämättömästi tai kielteisesti, eikä mainittuja Hiltusen lausumia, joita on pidettävä teoksen kokonaisuuden ja siihen olennaisena kuuluvan Hiltusen luonnekuvan kannalta perusteltuina, voida katsoa tekijän omaksi mielenilmaukseksi, niin ja kun Salaman ja Kari Reenpään ei näin ollen ole katsottava puheena olevilla Hiltusen lausumilla pilkanneen Jumalaa, harkitsen oikeaksi, kumoten HO:n päätöksen ja hyläten jutussa ajetun syytteen, vapauttaa Salaman ja Reenpään heille tuomituista rangaistuksista sekä heidät ja Kustannusosakeyhtiö Otavan myös jutussa tuomituista muista seuraamuksista."

12. KKO:n ratkaisu kuvastaa hyvin, millainen tuomioiden perustelu- ja kirjoitustapa oli tuohon aikanaan vallalla. HO ei itse asiassa perustellut ratkaisuaan - ainakaan KKO:n siitä omaan ratkaisuunsa laatiman referaatin mukaan - juuri olleenkaan, ja samaa voidaan sanoa myös KKO:n päätöksestä. Ainoastaan oikeusneuvos Salervon lausumassa on esitetty perusteluja sille, miksi Salaman kirjassa ei olisi ollut kyse rangaistavasta Jumalan pilkasta. Mutta myös Salervo on pukenut lausumansa ajan tavan mukaisesti pitkiksi virkkeiksi, joissa on jouduttu käyttämään "on katsottava" ja "niin ja kun" -tyyppisiä konstruktioita. Salervon lausumassa on ilmaistu oikeastaan vain hänen päättelynsä lopputulos. Sitä vastoin varsinainen oikeudellinen päättely, jollaista nykyisin ainakin lain mukaan tuomion perusteluilta edellytetään ja joka lähtisi tapauksen kysymyksenasettelusta ja kirjoitetun lainsäännöksen sanamuotoon ja muihin oikeuslähteisiin perustuvasta, sovellettavaksi vaaditun oikeusnormin tulkinnasta ja etenisi erilaisia kysymykseen tulevia arvoja ja arvostuksia avoimesti punnitsevaksi pro et contra -tyyppiseksi pohdinnaksi, puuttuu myös oikeusneuvos Salervon lausumasta.

13. Salervon mielipide ei vaikuta asiallisesti täysin vakuuttavalta oltakoonpa syytteestä ja koko jumalanpilkkaprosessista muuten mitä mieltä tahansa. Syytteessähän lähdettiin siitä, että Salaman kirjaan kirjoittamat, Hiltusen suuhun pannut lausumat olivat suorastaan rienaavia, ts. kyse ei syyttäjän mukaan ollut siten vain kristinuskoa kohtaan osoitetusta välinpitämättömyydestä tai kielteisyydestä, kuten Salervon lausumassa annetaan ymmärtää. Lisäksi Salervon ajattelu, jonka mukaan kirjailija voisi vapautua vastuustaan sillä perusteella, etteivät hänen kirjan henkilön (Hiltusen) suuhun panemansa lausumat olleetkaan hänen omia "mielenilmauksiaan", vaikuttaa hieman arveluttavalta. Salervon "oikeusohjetta" ei voitane soveltaa analogisesti ainakaan tapaukseen, jossa kirjailijaa syytetään jonkin roolihahmonsa suuhun pannuilla lausumilla tehdystä tietyn henkilön törkeästä kunnianloukkauksesta. Vai voisiko kirjailija myös tällöin vapautua vastuustaan sillä oikeusneuvos Salervon mainitsemalla perusteella, että tietyn henkilön kunniaa loukkaavat lauseet ovat vain juovuksissa olleen kirjan roolihenkilön ("Hiltusen") lausahduksia, eivät kirjailijan omia mielpiteitä?

14. TV1 eilisestä osasta ilmeni, että kirjailija Salama jäi pois raastuvanoikeuden toisesta käsittelystä, lähti junalla "pakoon" ensin Tampereelle ja sitten Rovaniemelle. Seuraavassa kohtauksessa hänet kuitenkin tavattiin Kauhavan asemalta, josta hän lähti kulkemaan jalan pitkin lakeuksia. Yövyttyään heinäladossa ja päästyään taas ihmisten ilmoille Salama kirjoitti kirjeen syyttäjälle, jossa hän tunnusti auliisti, että hänen tarkoituksenaan olikin ollut kirjassa pilkata Jumalaa - tämä Salama oli kiistänyt RO:n ensimmäisessä istunnossa. Tunnustuskirje on faktaa, sillä sellaisen Salama todellakin postitti syyttäjälle ja kirje luettiin Salaman poissa ollessa oikeudessa.

15. Sitä, oliko Kauhava-episodi tarua vai totta, en tiedä, enkä oikein tajunnut kirjailijan tuskallisen lakeusvaelluksen symboliikkaa muuten kuin että kyse oli ilmeisesti kirjailijan oman tien tai jonkinlaisen yksilöllisen totuuden etsimisestä ja eksistentialismista. Mutta miksi "totuus" löytyi juuri Kauhavalta? Oliko tässäkin symboliikkaa sikäli, että Salaman advokaattina prosessissa toiminut asianajaja Kullervo Kemppinen oli aiemmin ennen Helsinkiin siirtymistään harjoittanut asianajoa juuri Kauhavalla? Kullervo Kemppinen kertoo omissa muistelmissaan, "Laamanni muistelee" (2000), että tunnustuksellaan Salama tavallaan antoi potkut hänelle, juristilleen (s. 411). Kemppinen arvelee, että Salama kenties katsoi edullisemmaksi lavastaa oikeudenkäynnistä näyttävän show´n ehkäpä hankkiakseen siten itselleen ja teokselleen ylimääräistä mainosta. Kemppinen piti käännettä harmittavana, koska "puhtaana oikeusjuttuna" prosessi olisi hänen käsityksensä mukaan ilmeisesti "kirkkaasti" voitettu. "Mutta kun syytetty itse meni myöntämään syytteen oikeaksi, eihän siinä oikeudelle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tuomita niin kirjailija kuin kustantajakin," toteaa laamanni Kemppinen muistelmissaan. - Tätä samaa mieltä on myös Kullervo Kemppisen poika Jukka Kemppinen tämänpäiväisessä (18.11.-08) blogissaan. Jukka K:n mukaan "tunnustus rikosasiassa on niin vahva asia, ettei tuomioistuin voi oikein jättää sitä huomiotta."

16. Syytetyn tunnustus on toki noteerattava oikeudenkäynnissä, mutta onkohan asia silti noin yksinkertainen ja sellainen, että tunnustus ratkaisee koko asian? Minulle on opetettu ja minä olen itsekin opettanut, että rikosasiassa syytetyn tunnustus ei ole tuomioistuinta ehdottomasti sitova, ja että näin on periaatteessa aina, siis jutun laatuun ja vakavuusasteeseen katsomatta. Rikosasiassa asianosaiset eivät voi disponoida tuomioistuinta sitovasti faktoista samalla tavalla kuin dispositiivisessa riita-asiassa, jossa tunnustus sitoo ja tekee todistelun tunnustetusta faktasta tarpeettomaksi (OK 17:4). Rikosasiassa, jossa pyritään totuuteen, pitää olla aina riittävä näyttö syyllisyydestä, jotta syytetty voidaan tuomita rangaistukseen, eikä tähän riitä pelkästään syytetyn tunnustus. Ei ole suinkaan täysin harvinaista, että syytetyn tunnustus onkin syystä tai toisesta paikkansapitämätön. Tietenkin syytetyn tunnustuksella on usein merkittävä todistusarvo, joka on sitä vahvempi, mitä vähäisemmästä asiasta on kyse, mutta periaatteessa pelkän tunnustuksen perusteella ei rikosjutussa voida tuomita eikä oikeus voi langettavan tuomionsa perusteluissa voida nojautua yksinomaan syytetyn tunnustukseen.

17. Jumalanpilkkaratkaisussa KKO 1968 II 16 selostettua HO:n päätöstä, jonka KKO siis syyllisyyskysymyksen osalta pysytti, ei ole syyksilukemisen osalta millään tavalla perusteltu - se oli tapa tuohon aikana - joten emme tiedä, mikä vaikutus Salaman tunnustuksella oli asiassa. Mutta on syytä huomata, että vaikka syytetty tunnustaisi faktisesti teon eli kertoisi menetelleensä siten kuin syytteessä on väitetty hänen menetelleen, voi syyte tulla kuitenkin hylätyksi sillä perusteella, että kyseessä oleva teko ei itse asiassa ole rikos eli täytä minkään laissa kriminalisoidun teon tunnusmerkistöä. Silloin syyte on hylättävä, vaikka syytetty olisi faktisesti tunnustanut teon tai jopa myöntänyt, että kyseessä on rikos. Rikosasiassa myöntäminen ja tunnustaminen eivät sido tuomioistuinta, sillä tuomioistuimen velvollisuutena on soveltaa lakia viran puolesta eikä oikeus siis ole sidottu asianosaisten käsityksiin siitä, miten lakia on tulkittava ja sovellettava.

18. Oikeusneuvos Paavo Salervon lausumassa ratkaisussa KKO 1968 II 16 näyttäisi olevan kysymys juuri tästä tilanteesta. Salervo ei ota lausumassaan kantaa Salaman tunnustukseen ja sen merkitykseen, vaan pohtii asiaa vain siltä kannalta, onko Salaman kirjassa Hiltusen lausumien osalta ylipäätään ollut kyse rangaistavasta Jumalan pilkasta. Hän on päätynyt siihen johtopäätöksen, ettei rikosta ollut ja hylännyt syytteen tällä perusteella; Salaman tunnustukseen, johon Kemppiset katsovat jutun puolustuksen kannalta "kaatuneen", Salervon ei siis ole tarvinnut ottaa kantaa. Itse asiassa Kullervo Kemppinen on muistelmiensa mukaan (s. 410-411) puolustanut Hannu Salamaa oikeudessa juuri sentapaisilla perusteilla, joihin oikeusneuvos Salervon eriävässä lausunnossakin on viitattu. Toisin sanoen Salama olisi halunnut kirjassaan kuvata vain "todenmukaisesti tanssipaikalle kokoontuvien nuorten kieltämättä räävitöntä kielenkäyttöä eikä suinkaan pyrkinyt tuomaan sitä esiin omana mielipiteenään eikä minään elämänohjeena, vielä vähemmän kirjailijan itseensä Jumalaan kohdistuvana rienauksena." Tämä puolustuksen hyvä yritys ei vain purrut tuohon maailman aikaan suomalaisessa yhteiskunnassa tuomiovaltaa käyttäneiden HO:n ja KKO:n enemmistöön.

19. Sitä vastoin HO ja KKO:n enemmistö, Paavo Salervoa siis lukuun ottamatta, ovat tuomitessaan Salaman pitäneet kyseistä tekoa rangaistavana. HO tai KKO:n enemmistön niukoista, itse asiassa suorastaan olemattomista, perusteluista ei sen sijaan saada vastausta siihen, mikä merkitys Salaman tunnustuksella jutussa oli. Ilmeisesti tunnustus vaikutti siihen, että Salaman katsottiin syyllistyneen nimenomaan tahalliseen tai harkiten tehtyyn Jumalan pilkkaan, ei siis ainoastaan ajattelemattomuudesta tehtyyn rekon, josta presidentti Hannikainen olisi kuitenkin Salaman tuominnut.

20. Kekkonen armahti 1968 Hannu Salaman hänelle tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta. Pian tämän jälkeen rikoslaista poistettiin Jumalan pilkkaa koskeva rangaistussäännös. Salamalle myönnettiin vuonna 1975 Pro Finlandia -mitali, jota hän ei kuitenkaan ottanut vastaan. Samana vuonna hänelle myönnettiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto.

46. Tuomarin etiikka, osa II

1. Suomen tuomariliiton 17.10. järjestämän XVI Tuomaripäivän teemaksi oli valittu "Tuomarin etiikka". Käsittelin teemaa samana päivänä blogissani. Tässä teemaa koskevassa toisessa kirjoituksessani tarkastelen tuomaripäivän aikana pidettyjä esitelmiä, jotka on julkaistu tuomariliiton kotisivuilla. Tuomaripäivän osanottajille oli jaettu etukäteen Norjassa vuonna 2007 valmistunut ehdotus tuomarin eettisiksi ohjeiksi ja siitä oli suomalaisille tuomareille kertomassa ehdotuksen laatineeseen toimikuntaan kuulunut Gulatingin lagmannsrettin førstelagman (virkanimike vastaa suomalaista hovioikeuden presidenttiä) Bjørn Sølbakken. Tämä Sølbakken ei olekaan mikä tahansa "Nalle", sillä Gulatingin lagmansrett, joka sijaitsee Bergenissä, on Norjan toiseksi suurin ankedomstol, siis toisen asteen tuomioistuin. Bjørn Sølbakken toimii myös Europan tuomariliiton (EAJ) puheenjohtajana ja Kansainvälisen tuomariliiton (IAJ) varapuheenjohtajana. Sølbakkenin sekä tilaisuudessa myös esitelmöineiden pastori Jaakko Heinimäen, VTT Heta Gyllingin ja asianajaja Aarno Arvelan puheenvuoroja ei ole toistaiseksi julkaistu.

2. Täytyy heti alkajaisiksi sanoa, että tuomaripäivillä puhuneiden suomalaisten juristien esitelmissä käsiteltiin tuomarin etiikkaa melko vähän, paljon enemmän puhetta riitti muista asioista. Jos norjalainen Sølbakken ymmärtäisi suomea, hän olisi ehkä miettinyt, että onkohan hän nyt varmasti tullut oikeaan paikkaan; niin laihaksi jäi erityisesti tuomarikuntaan kuuluvien alustajien teemaa koskenut anti. Sen sijasta tuomarit puhuivat totuttuun tapaan pitkään kaikesta muusta, kuten esimerkiksi tuomioistuinlaitoksen heikoista resursseista, juttumääristä ja tuomarikunnan työssä jaksamisesta.

3. Ovathan nuo toki tärkeitä - vaikka varsin usein jo kuultuja - asioita, mutta niillä ei kuitenkaan ole kovin paljon yhtymäkohtia tuomarin etiikkaan. Etiikasta pitäisi pitää kiinni, työmäärästä huolimatta. Jos tuomareita olisi liian vähän tai jos tuomioistuin muissa resursseissa olisi toivomisen varaa, edellyttää tuomarin ammattietiikka, että työt tehtäisiin silti mahdollisimman hyvin ja ammattitaitoisesti. Tuomarit eivät siis voi missään olosuhteissa lyödä "läskiksi" tai iskeä "pensseleitä santaan" tai "rukkasia naulaan."". No, mistään tällaisesta Suomessa ei toki ole merkkejä näkynyt.

4. Tuomarikuntaa Suomessa on kansainvälisesti vertaillen lukumääräisesti aivan kohtuullisesti eikä muussakaan resursoinnissa ole mitään huutavia puutteita. Tuomareiksi Suomessa tulisi laskea mukaan myös hovioikeuksien, hallinto-oikeuksien sekä ylimpien tuomioistuinten, KKO:n ja KHO:n ynnä vielä erityistuomioistuinten (markkinaoikeus, vakuutusoikeus ja työtuomioistuin) esittelijät, sillä onhan ylimpien tuomioistuinten vakinaisilla esittelijöillä samanlainen perustuslaissa turvattu tuomarin status ja erottamattomuus kuin tuomareillakin. Suurella osalla - ehkä jopa puolella - hovioikeuksien ja hallinto-oikeuksien esittelijöillä puolestaan on tiettävästi tarvittava kompetenssi toimia asianomaisten tuomioistuinten kokoonpanoissa tarvittaessa juttukohtaisesti tuomarina eli apujäseninä; käytännössä hovioikeuksien ja hallinto-oikeuksien kokoonpanoon kuuluukin varsin usein - kyseinen osuus taisi hovioikeuksien osalta olla peräti 40 prosentin luokkaa - kahden hovioikeudenneuvoksen rinnalla hovioikeudessa asessori tai hovioikeudenviskaali, hallinto-oikeudessa taas esittelijä.

5. Ruotsin ja Suomen ulkopuolella muualla Euroopassa ei sen sijaan juuri missään tunneta samanlaista esittelijäjärjestelmää, josta siis voidaan juttukohtaisesti ottaa kätevästi tuomioistuimen kokoonpanoon tuomareita "apujäseniksi." Jos esittelijät lasketaan mukaan, niin kuin tietenkin pitäisi, havaittaisiin, että Suomessa on tuomareita asukaslukuun suhteutettuna kenties eniten koko Europassa. Suomalaisten tuomareiden työmäärä taas poikkea juurikaan siitä, mitä tuomarit muuallakin joutuvat tekemään. Mitä erityisesti tulee muutoksenhakuinstanssien työhön, niin sehän on muissa maissa, myös Ruotsissa, vaativampaa sikäli, että pääsääntönä siellä on yleensä aina suullinen käsittely, Suomessa sen sijaan selkeänä pääsääntönä on kirjallinen menettely. Suomalaisten ylioikeustuomareiden alati hellimän logiikan mukaan suullisista käsittelyistä aiheutuu paljon enemmän työtä kirjalliseen esittelymenettelyyn verrattuna. - Tämä siitä paljon puhutusta suomalaisten tuomioistuin resurssipulasta. Nyt voimmekin sitten mennä itse asiaan.

6. Ensimmäisen puheenvuoron tuomaripäivillä käyttänyt oikeusministeri Tuija Brax viittasi tuomarin etiikan osalta Olaus Petrin 1500-luvulla kokoamiin vanhoihin tuomarinohjeisiin, jotka edelleen otetaan Suomen laki -nimisen lakikirjan alkuun. Tämä on kovin tuttua, sillä näihin tuomarinohjeisiinhan on tapana yleensä aina tällaisissa yhteyksissä viitata ja kertoa, että niistä löytyy tuomareiden ammattietiikan yleinen arvoperusta. Tuomarinohjeet, jotka perustuvat osaksi vanhoihin sananlaskuihin ja kansanviisauksiin, ovat kuitenkin aikojen kuluessa, jolleivät nyt vanhentuneet, käyneet ainakin sanonnaltaan ja sisällöltäänkin vanhahtaviksi ja siten hieman vaikeaselkoiseksi. Brax tuntui kuitenkin olevan sitä mieltä, ettei Suomeen tarvittaisi varsinaista tuomareihin kohdistuvaa eettistä säännöstöä, koska "sellaista ei ole useissa muissakaan läntisen Euroopan maissa." (Olikohan joku tuomari kenties luonnostellut oikeusministerin puhetta?) Hieman pakonomaisesti Brax kuitenkin luetteli muutamia tuttuja asioita, jotka tulevat mieleen, kun puhutaan tuomarin etiikasta. Tuomioistuimen riippumattomuus on tietenkin yksi niistä, mutta sitäkään Brax ei käynyt puheenvuorossaan tarkemmin erittelemään. Tavanomainen rutiiniesitys Braxilta.

7. Seuraavaksi voidaan tarkastella johtavan kihlakunnansyyttäjän - virkanimikkeen lyhenne on hieman arvoituksellisesti JKiS - Matti Nissisen puheenvuoroa. Nissinen oli aiemmin valtakunnansyyttäjänvirastossa valtionsyyttäjänä, mutta vuosi pari sitten tapahtuneen paikallissyyttäjistön uudelleen organisoinnin yhteydessä hän päätti palata kotikonnuilleen Itä-Suomeen ja ryhtyi maakunnan syyttäjäviraston päälliköksi. Nissinen on hyvä kirjoittaja ja mainio esiintyjä, mutta minusta Nissinenkään ei tällä kerralla päässyt oikein asian ytimeen. Asiaa Nissisen esityksessä oli kosolti, ehkä liikaakin, mutta punainen lanka, joka olisi yhdistänyt selostetut asiat ja kysymykset päivän teemaan, jäi jotenkin puuttumaan. Hän tuntuu painottaneen erityisesti sitä, ettei syyttäjän etiikka eroa itse asiassa kovin paljon tuomarin etiikasta, samoin kuin sitä, miten tärkeää oikeuslaitoksen eri tahojen olisi tehdä yhteistyötä oikeusturvan parantamiseksi ja mitä yhteistyö merkitsee ammattieettiseltä kannalta.

8. Nissinen puhui asiaa mm. rikosasioiden monimutkaisesta juttulogistiikasta, juttujen kokonaiselonkaaresta, vuoden 2010 alusta toteutuvan käräjäoikeusuudistuksen toimeenpanoon liittyvästä kuulemma ziljoonasta päälle kaatuvasta kysymyksestä, joista pitää keskustella käräjäoikeuksien päällikkötuomareiden kanssa jne. jne.

9. Muistuivatpa taas mieleen omat päällikkötuomarivuoteni 1970- ja 80 -luvuilta. Silloin ei tuntunut olevan juuri minkäänlaisia hallinnollisia ongelmia, joista nykyiset laamannit alituiseen puhuvat, vaan kihlakunnantuomari saattoi keskittyä olennaiseen eli juttujen istumiseen ja, jos johtamisesta halutaan välttämättä puhua, lainkäytön ohjaamiseen ja alioikeudessa käyttöön otettuihin uusin oikeudenkäyntiä koskeviin menetelmiin, vaikka laki ei niitä vielä tuolloin edes tuntenut. Nykyiset hallinnon "riivaamat" käräjäoikeuksien päälliköt eivät tunnu ehtivän mukaan lainkäytön kehittämiseen ja seuraamiseen lainkaan ja, jos olisin hieman ilkeä", voisin sanoa, että jälki on usein sitten myös sen mukaista.

10. No, ehkä hallinnolliset ongelmat ovat nykyisin varsinkin isommissa käräjäoikeuksissa toista luokkaa kuin joskus aikaisemmin - mutta eiväthän ne tietenkään mitenkään ylivoimaisia voi olla. Mutta jos syyttäjäpäälliköiden ja tuomaripäälliköiden työ on tai ainakin tuntuu ajoittain hektiseltä ja liittyy lähinnä vain hallintoon, niin eipä siinä sitten taida jäädä juurikaan aikaa tai mielenkiintoa pohdiskella tuomarin tai syyttäjän ammattietiikan eli lainkäytön etiikan yksityiskohtia! Tämä on vahinko, sillä lainkäyttö, siis yksittäisten oikeusjuttujen käsitteleminen ja ratkaiseminen, on kuitenkin tuomareiden ja syyttäjien päätehtävä, ei suinkaan hallinto. Muiden suomalaisten esitelmöitsijöiden tavoin Nissinenkin tuntui puhuvan lähinnä vain järjestelmistä, koneistoista, instituutioista ja tavoittelevan jonkinlaista kollektiivista eettisyyttä ja yhteisvastuuta. Tärkeitä asioita, mutta kyllä tuomarin etiikassa on kyse nimenomaan yksilön, siis yksittäiseltä tuomarilta edellyttävästä moraalista ja ammattitaidosta ja -etiikasta. Tältä kannalta asiaa on lähestytty esimerkiksi juuri edellä mainitussa norjalaisessa ehdotuksessa.

11. Nissinen tuli ottaneeksi puheensa aluksi esille yhden tärkeän kysymyksen viitatessaan nyt jo eläkkeellä olevan apulaisvaltakunnansyyttäjän (AVKS) Martti Jaatisen "joskus viime vuosituhannella" - sitaatti on Nissisen puheesta - pitämään luentoon syyttäjän etiikasta. Nissinen muisteli Jaatisen määritelleen syyttäjän etiikan niin, että se voisi vastata kysymykseen: Mitä tehdään, kun laki loppuu? Toisin sanoen etiikka astuisi kuvaan vasta sitten, kun tuomari (tai syyttäjä) ei saa lainsäädännöstä tai muistakaan oikeuslähteistä (mm. lakien esityöt ja ennakkopäätökset) tarvittavaa tietoa siitä, miten jokin laintulkintaongelma pitäisi ratkaista.

12. Nissinen ei määritellyt omaa käsitystään etiikasta, mutta tuntui siltä, että hän olisi valmis hyväksymään Jaatisen näkemyksen. Minusta sitä vastoin Jaatinen on kyllä erehtynyt, jos hän todella on käsittänyt tuomarin etiikan edellä kerrotulla tavalla. Tässä ei ole mahdollisuutta ryhtyä määrittelemään tuomarin ammattietiikkaa yksityiskohtaisesti, mutta se on sanottava, että etiikka ja sen merkitys ei tietenkään rajoitu vain tilanteisiin, joissa laki vaikenee ("loppuu") tai on kovin tulkinnanvarainen.

13. Etiikka on luonnollisesti mukana kaikessa lainsoveltamisessa ja -tulkinnassa, sillä kuten käräjätuomari Antti Savela omassa esitelmässään asian ilmaisi, lakia voidaan soveltaa enemmän tai vähemmän hyvin taikka huonosti ilman, että (muodollisen) laillisuuden rajoja rikotaan. Ja mikä tärkeintä: etiikka ei rajoitu eikä tyhjenny yksinomaan lainsoveltamiseen, vaan on "läsnä" oikeudenkäynnin ja lainkäytön jokaisessa vaiheessa, siis myös asian käsittelyssä asettaen vaatimuksia mm. tuomarin asennoitumiselle käsiteltävään asiaan samoin kuin käyttäytymiselle asianosaisia kohtaan sekä ylipäätään menettelyn reiluudelle, läpinäkyvyydelle ja oikeudenmukaisuudelle. Etiikka liittyy tuomarin ja syyttäjän toimintaan ja käyttäytymiseen yleensä, siis oikeudenkäynnin ja viranhoidon ulkopuolellakin, ja ilmenee mm. tuomarin ja tuomioistuimen suhteessa ja suhtautumisessa omaan työyhteisöön, kollegoihin, muihin vallankäyttäjiin (lainsäätäjään, hallitusvaltaan), politiikkaan, julkisuuteen, mediaan, järjestötoimintaan, sivutoimiin jne. jne. - Jos minulta kysytään, niin tuomarin etiikassa on kyse hyvää tuomarintapaa koskevista eettisistä normeista, jotka koskevat tuomarin ammattitaitoa ja yleensä tuomarin viranhoitoa sekä tuomarin suhdetta tuomioistuimen ulkopuolisiin tahoihin.

14. Tuomaripäivillä esillä ollut ja osanottajille etukäteen internetin välityksellä jaettu norjalainen, yli kolmikymmenkohtainen ehdotus tuomarin eettisestä normistosta, johon muuten liittyy yli satasivuinen perusteluosa, on tässä suhteessa varsin kattava. Ehdotus perusteluineen löytyy sivuston www.domstol.no kautta (domstoladministrasjønen-->klage på dommere-->etiske retningslinjer). Olisi siten voinut kohtuudella odottaa, että suomalaiset esitelmöitsijät olisivat - jo kohteliaisuussyistä korkea-arvoista norjalaista tuomarivierasta kohtaan - ottaneet tuomaripäivillä juuri tuon ehdotuksen lähtökohdakseen. Näin ei kuitenkaan valitettavasti tapahtunut, vaan keskustelu tuomaripäivän aikana oli hyvin kotikutoista ja kosketteli, kuten edellä jo totesinkin, paljolti muita asioita kuin tuomarin etiikkaa. Mutta tämä ei suinkaan ole mitenkään ainutlaatuista suomalaisten tuomareiden ja yleensä juristien aika nuivassa suhtautumisessa eettisiin kysymyksiin, vaikka heille tarjoutuisi tilaisuus keskustella siitä ulkopuolisten luennoitsijoiden toimesta.

15. Mieleen muistuu tässä yhteydessä vuonna 1987 Helsingissä pidetty hyvin laaja-alainen pohjoismainen lakimieskokous, jonka yhtenä teemana oli juuri syyttäjien eettinen normisto, hyvä syyttäjätapa. Alustajaksi oli saatu, tuolloinkin Norjasta, professori Johs. Andenæs, joka on pohjoismaiden yksi tunnetuimpia oikeusoppineita. Andenæsin alustuksen jälkeen käydyssä vilkkaassa keskustelussa yksikään suomalainen osanottaja ei pöytäkirjan mukaan käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Etiikka ei siis tainnut oikein kiinnostaa kokouksen isäntäväkeä silloinkaan. Ehkä tämä selittyi osaksi siitä, että Suomessa ei vielä tuolloin ollut erillistä syyttäjälaitosta, vaan hajanaisen syyttäjistön johto ja valvonta kuului oikeuskanslerille, joka hoiti kyseistä tehtävää monien muiden tehtäviensä ohella.

16. Jottei esitykseni venyisi - jälleen kerran - liian pitkäksi, joudun palaamaan teemaan vielä kolmen muun tuomaripäivillä puhuneen alustajan esitysten osalta myöhemmin, kirjoitussarjani osassa III. Käsittelen silloin käräjätuomari Antti Savelan, KKO:n presidentti Pauliine Koskelon sekä KHO:n presidentti Pekka Hallbergin puheenvuoroja ja niiden herättämiä kysymyksiä.

17. Totean tässä lopuksi vain, että Pekka Hallberg viittasi puheessaan Suomen Lakimiesliiton toimesta vuonna 1995 valmistuneisiin Lakimiesten eettiset säännöt -nimiseen normistoon. Se on alun toistakymmentä kohtaa käsittelevä lista, "huoneentaulu", ilman perusteluja. Säännöissä korostetaan oikeudenmukaisen lopputuloksen tavoittelemista, luottamuksen osoittamista, ammattitaitoa, totuudessa pysymistä, riippumattomuutta ulkopuolisista vaikutteista, asiallista ja tasapuolista käyttäytymistä jne. Kyse on siis hyvin yleisluonteisista ohjeista, joista ei "tosipaikan" tullen luultavasti saada kovin paljon johtoa tuomarin toimintaa arvioitaessa. Mutta jäljempänä kerrottu tapaus osoittanee, että Lakimiesliiton säännöt tulisi kuitenkin ottaa vakavasti - myös niiden laatijoiden toiminnassa.

18. Mainittuja Lakimiesliiton eettisiä sääntöjä valmisteli liiton hallitus, johon kuului jäsenenä myös eräs professori, joka valittiin sittemmin eli vuoden 1997 alusta lukien Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtajaksi eli liittoon kuuluvien juristien keulakuvaksi. Professorimme toimi vuonna 1997 KKO:n ylimääräisenä oikeusneuvoksena, ja hänellä sanottiin olleen hyvät mahdollisuudet tulla nimitetyksi tuota pikaa KKO:n vakinaiseksi jäseneksi. Mutta sanottu vuosi 1997, tuo tuomioistuinlaitoksemme "hullu" tai "kauhea" vuosi, jota nimitystä siitä on käytetty ja josta olen kertonut blogissani 20.9.-08, koitui sitten myös sanotun professorimme kohtaloksi.

19. Professori oli valittu välimieheksi merkittävää (ja välimiehen kannalta "rahakasta") oikeusriitaa vuosina 1994-1995 käsitelleeseen välimiesoikeuteen, joka antoi riidassa tuomion vuonna 1995. Tuomion jälkeen ilmeni, että professori oli ennen välimiesriidan vireilletuloa ja sen aikanakin antanut juridisia asiantuntijalausuntoja jutussa väliintulijaksi tulleelle kahdelle liikepankille. Tästä kytköksestä professori ei ollut kuitenkaan hiiskunut mitään jutun asianosaisille, kuten olisi tietenkin pitänyt. Professori-välimiehen esteellisyydestä välimiehenä riideltiin sitten hovioikeuteen asti. Helsingin hovioikeus, jonka päätös jäi lainvoimaiseksi, ei voinut lokakuussa 1997 antamassaan ratkaisussa luonnollisestikaan tehdä muuta kuin julistaa professori välimiehenä esteelliseksi. Tämä johti samalla kustannuksiltaan kalliin välimiesmenttelyn päätteeksi annetun välitystuomion kumoamiseen ja sen jälkeen samojen osapuolten välillä käytyyn uuteen välimiesmenettelyyn, jonka lopputulosta ei ole julkistettu; välitystuomiot eivät ole julkisia.

20. Tämä jälkeen välimiesmenettelyn kolme asianosaista nosti professoria vastaan vahingonkorvauskanteen, jossa he vaativat professorilta korvausta kumottuun välimiesmenettelyyn liittyneistä, kantajille tarpeettomiksi muodostuneista kustannuksista. Jutussa riideltiin KKO:een asti. Vuonna 2005 antamassaan ennakkopäätöksessä (KKO 2005:14) korkein oikeus vahvisti, että koska professori ei ollut näyttänyt, ettei mahdollinen vahinko ollut ollut johtunut hänen tuottamuksestaan, hän oli vastuussa menettelystään mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta; alemmat oikeudet olivat - ihme kyllä - päätyneet toisenlaiseen lopputulokseen. Vahingon suuruuteen KKO ei ottanut kantaa, vaan palautti asian tältä osin käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

21. Olen kertonut professori-välimiehen tapauksesta lähemmin kirjassani Korkein oikeus kriisissä (1997). Siinä kerroin myös, että sain vuonna 1997 tapauksesta hyvän syyn erota protestiksi Lakimiesliiton jäsenyydestä, koska kyse oli nimenomaan liiton uudenuutukaisia eettisiä sääntöjä laatimassa olleen liiton puheenjohtajan menettelystä.

22. Tästä hieman surullisesta tapauksesta oppinemme, etteivät ne ylöskirjoitetutkaan hyvää tuomarintapaa koskevat eettiset normit suinkaan yksin riitä. Ne pitäisi myös sisäistää ja niitä pitäisi käytännössä myös noudattaa!

23. Tässäpä oli "sanaa viikonvaihteeksi" taas tällä kertaa. Nenäkästä Nenäpäivän iltaa! Palataan asiaan, pysykää foorumilla!