456. Kavallusrikoksen tutkinta kesti poliisilla yli kuusi vuotta.

1. Hyvinkään käräjäoikeus tuomitsi viime viikolla antamallaan tuomiolla Nurmijärvellä sijaitsevan kauppaliikkeen myymälävastaavana toimineen 29-vuotiaan naisen törkeästä kavalluksesta viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Tuomion mukaan nainen oli anastanut myymälästä liikkeen varoja lähes 18 000 euroa.

2. So what? Näin ehkä kysytään, sillä tuomio vaikuttaa aika tavanomaiselta. Mutta sattuneesta syystä tuomio on ylittänyt uutiskynnyksen. Tapauksesta kerrottiin Aamuposti -nimisen lehdessä 15.7.

3. Oudoksi tapauksen tekee se, että rikoksen esitutkintaan kului poliisilta yli kuusi vuotta. Uutisjutusta ilmenee, että nainen syyllistyi kyseiseen rikokseen vuoden 2004 huhti-heinäkuussa. Naista kuulusteltiin esitutkinnassa epäiltynä jo vuoden 2004 syyskuun lopulla. Asia tuli poliisilta syyttäjävirastoon kuitenkin vasta vuoden 2011 huhtikuussa. Syyttäjän haastehakemus saapui käräjäoikeuden kansliaan toukokuun alkupuolella.

4. Esitutkinnan kesto on ollut selvästi kohtuuttoman pitkä ja tämän vuoksi koko oikeusprosessin kesto on ylittänyt kirkkaasti Euroopan ihmisoikeussopimuksessa edellytetyn ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä tarkemmin ilmenevän kohtuullisen käsittelyajan.

5. Hyvinkään käräjäoikeus otti rangaistusta mitatessaan huomioon, että jutun käsittely on ollut epätavallisen pitkä. Käräjäoikeus totesi, ettei esitutkinnan viivästymiselle asiassa ole esitetty minkäänlaista perustetta. Asiaa ei voida pitää erityisen vaikeana tai poikkeuksellisen laaja, käräjäoikeus totesi. Lehtijutusta ilmenee, että syytetty on tunnustanut tekonsa.

6. Syytetty katsoi, että hän oli syyllistynyt ainoastaan tavalliseen kavallusrikokseen eikä törkeään kavallukseen, kuten syytekirjelmässä esitettiin. Syytetty vaati, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle hyvityslain mukaisena hyvityksenä oikeudenkäynnin viivästymisestä 10 000 euroa. Mainittu summa on enimmäismäärä, mikä viivästymisestä mainitun lain nojalla voidaan maksaa.

7. Käräjäoikeus piti tekoa kuitenkin törkeänä kavalluksena ja tuomitsi syytetyn siitä viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka koetusaika määrättiin päättymään vuoden 2012 lopussa. Törkeästä kavalluksesta lain mukaan tuomittava minimirangaistus on neljä kuukautta vankeutta. Tavallisesta kavalluksesta tuomitaan lain mukaan sakkoa tai vankeutta enintään 1,5 vuotta; vankeusrangaistuksen vähin määrä on 14 päivää.

8. Käräjäoikeus katsoi, että "normaalioloissa" syytetylle olisi tullut tuomita rikoksesta 9 kuukauden vankeusrangaistus; rangaistuksen ehdottomuudesta tai ehdollisuudesta oikeus ei lehtijutun mukaan maininnut mitään. Asian käsittelyn kohtuuttoman pitkän keston vuoksi käräjäoikeus päätti kuitenkin kohtuullistaa tuomittavan rangaistuksen viiden kuukauden pituiseksi vankeudeksi. Syytetyn vaatiman rahallisen hyvityksen käräjäoikeus hylkäsi kokonaan katsoen siis, että vankeusrangaistuksen lieventäminen on riittävä hyvitys prosessin kokonaiskeston pitkittymisestä.

9. Näin siis katsottiin ja tuomittiin käräjäoikeuden päätöksellä. Mutta menikö kaikki sittenkään täysin oikein ja onko ratkaisu oikeudenmukainen? Aluksi hieman taustaa oikeudenkäynnin viivästymisestä.

10. Kuten tiedämme ja tässäkin blogissa on usein kerrottu, Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta suuren määrän eli lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Tämä on saattanut Suomen noloon asemaan ja mustannut sen mainetta ihmisoikeuksia kunnioittavana oikeusvaltiona. (Oikeusministeri Johannes Koskinenhan uhosi vielä 7-8 vuotta sitten, että hän kyllä pitää huolen siitä, että Suomesta tulee "maailman paras" oikeusvaltio. Mutta kuinkas sitten kävikään - ja miten kävi oikeusministeri Koskiselle itselleen? Tästäkin olen kertonut).

11. Oikeusministeri Tuija Braxin johdolla oikeusministeriö keksi oivan keinon - ainakin omasta mielestään - jolla Suomen maine saataisiin pelastetuksi ja Suomesta sanotulla perustella Strasbourgiin tehtävät ihmisoikeusvalitukset vähenemään ja vähitellen kokonaan lakkaamaan. Maksetaan niille (raukoille ja ikuisille marisijoille, suorastaan kverulanteille) jokin nimellinen korvaus tai hyvitys prosessin viivästymisestä valtion omasta pussista, jolloin niiden (kurjien) ei tarvitse enää jatkossa valitella Strasbourgiin ja pilata Suomen mainetta! Näin sitten tehtiin ja säädettiin hyvityslaki, johon edellä on jo viitattu. Muuta ei sitten tehtykään, eli viivästymisen syihin ei ole puututtu eikä yritetty löytää keinoja viivästymisen ehkäisemiseksi. Valitusoikeutta hovioikeuteen on tosin rajoitettu, mutta tämä keino taas on ristiriidassa oikeusvarmuuden ja oikeusturvan vaatimuksen kanssa.

12. Hyvityslaki (362/2009), joka tuli voimaan vuoden 2010 alussa, on monilta osin aika omalaatuinen. Kaikesta näkee, että valtio, jonka aikeet lainsäätäjä on hyväksynyt, on halunnut painaa tuomittavat hyvitykset minimiin ja vaikuttaa siihen, ettei hyvitystä aina edes vaadita, vaikka siihen olisi peruste olemassa.

13. Hyvityksen tarkoituksena on "korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheuttanutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa" (6.1 §). Hyvityksen määrä on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt (6.2 §). Hyvityksen enimmäismäärää korotetaan enintään 2 000 eurolla, jos asia on erityisen merkittävä asianosaiselle. Maksettava hyvitys on enintään 10 000 euroa, määrä voidaan erityisestä syystä ylittää (6.3 §).

14. Erityisen arveluttava on säännös, jonka mukaan hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta, jolle vaatimus on tehtävä jo ennen pääasian käsittelyn päättymistä puhevallan menettämisen uhalla (7 §). Vaatimusta ei voida tehdä enää korkeimmassa oikeudessa ilman pätevää syytä. Rohkenisiko syytetty pääkäsittelyn päätteeksi loppulausunnossa väittää, että esimerkiksi käräjäoikeus, joka tulee jutun ratkaisemaan, on viivytellyt kohtuuttomasti?

15. Puheena olevaa tapausta silmällä pitäen erityisen merkittävä on säännös, jonka mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennetaan viivästymisen perusteella (6 §:n 4 momentti). Rahallinen hyvitys on siis ainoastaan toissijainen keino viivästymisen hyvittämisessä. Juuri tällä perusteella käräjäoikeus on Hyvinkään tapauksessa hylännyt syytetyn vaatiman rahallisen hyvityksen kokonaan.

16. Syytetty tai muu asianosainen ei voi disponoida siitä, hyvitetäänkö oikeudenkäynnin kohtuuton viivästyminen hänelle rangaistuksen alentamisena tai rahallisena hyvityksenä. Vaikka syytetty vaatii rahallista hyvitystä, kuten Hyvinkään tapauksessa, on tuomioistuimella valta päättää, että hyvitys annetaan yksinomaan rangaistuksen alentamisen muodossa.

17. Mutta saiko tuomittu Hyvinkään tapauksessa itse asiassa mitään tosiasiallista hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisen takia? Hänelle tuomittu vankeusrangaistushan määrättiin ehdolliseksi, joten hän ei joudu "istumaan" rangaistustaan, jollei hän syyllisty koetusaikana uuteen rikokseen, josta hänet tuomitaan vankeuteen. Lehtijutusta ei ilmene, olisiko käräjäoikeuden mielestä syytetylle tuomittava "normaalirangaistus" eli 9 kk ollut ehdollinen vai ehdoton. Kun kysymyksessä on ensikertalainen, olisi rangaistus todennäköisesti määrätty tässä tapauksessa ehdolliseksi. Ehdollisen rangaistuksen pituudella ei luultavasti ole ollut syytetylle juuri minkäänlaista käytännön merkitystä. Voitaisiin sanoa, että jutun lopputulos kokonaisuutena arvioiden olisi ollut itse asiassa ollut syytetyn kannalta nyt tuomittua seuraamusta edullisempi, jos hänelle olisi määrätty maksettavaksi osakin hänen vaatimastaan rahallisesta hyvityksestä, vaikka rangaistus olisikin ollut normaalirangaistuksen pituinen eli 9 kuukautta ehdollista vankeutta.

18. Hyvityslailla näyttäisi olevan merkitystä lähinnä vain silloin, kun syyte hylätään. Hyvitystä ei sen sijaan tuomita, jos tuomio on langettava, sillä tällöin tuomittu yleensä saa hyvityksen oikeudenkäynnin kohtuuttomasta viivästymisestä rangaistuksen alentamisen muodossa. Tulisiko lakia muuttaa niin, että vaikka rangaistusta lievennettäisiin oikeudenkäynnin pitkittymisen vuoksi, tuomittu voisi saada myös kohtuullisen rahallisen hyvityksen? Pitäisikö syytetyn saada itse valita tai vaikuttaa siihen, saako hän hyvityksen rangaistuksen alentamisena vai rahallisena hyvityksenä?

19. Mutta onko kysymyksessä olevassa tapauksessa ollut kysymys törkeästä kavalluksesta vai ainoastaan tavallisesta kavalluksesta? Jos kyse olisi tavallisesta kavalluksesta, olisi rikoksen syyteoikeus - esitutkinnan viivästymisen takia - vanhentunut, sillä kavallusrikos vanhenee viidessä vuodessa. Tekoaika oli huhti-heinäkuussa 2004, mutta esitutkinta-aineisto tuli syyttäjällekin syyteharkintaa varten vasta kuluvan vuoden huhtikuussa.

20. Törkeästä kavalluksesta on kyse, jos anastuksen kohteena on erittäin arvokas omaisuus tai suuri määrä varoja, teolla aiheutetaan rikoksen uhrille tämän olot huomioon ottaen erityisen tuntuvaa vahinkoa tai rikoksentekijä käyttää hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa, ja kavallus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä (RL 28:5). Tuntuu siltä, että puheena olevassa tapauksessa kavallus voisi olla törkeä vain sillä perustella, että kysymys olisi suuren rahamäärän anastuksesta.

21. Vaikka kavallettua rahamäärää, siis 18 000 euroa, pidettäisiin riittävänä, jotta rikos voidaan lukea syyksi törkeänä kavalluksena, on huomioon otettava olosuhteet kokonaisuudessaan ja mahdolliset lieventävät asianhaarat. Käräjäoikeuden perusteluissa vedotaan lehtijutun mukaan siihen, että kavalluksia oli tehty säännöllisesti pitkän ajan kuluessa. Mutta onkohan kyse todella ollut "pitkän ajan kuluessa" tehdyistä anastuksista, sillä lehtijutun mukaan rikoksen tekoaika oli ollut vain 3-4 kuukautta eli huhtikuusta heinäkuuhun 2004? Eikö kavallus olisi ollut yhtä "törkeä" tai vielä törkeämpi, jos tekijä olisi anastanut koko summan yhdellä kertaa?

22. Syytetty vetosi siihen, että vuosi 2004 oli ollut hänelle erityisen raskas, sillä hänen mieltään painoivat tekoaikana riitaisa avioero ja hänen vanhemmillaan olleet vaikeudet. Syytetylle oli avioerossa jäänyt puolisoiden yhteinen asunto, muttei huonekaluja. Syytetty kertoi tarvinneensa rahaa päästäkseen taas nopeasti "jaloilleen." Syytetty oli ottanut rahat liikkeen tilityspusseista. Kavaltamansa rahat hän oli käyttänyt huonekaluostoihin, poikansa hyvinvointiin sekä jokapäiväiseen elämäänsä.

23. Minusta syytetyn mainitsemat seikat olisi voitu ja myös tullut ottaa huomioon, ei vain rangaistusta lieventävinä seikkoina, vaan myös rikosnimikettä harkittaessa. Kun kavallettu summa on ilmeisesti liikkunut tavallisen ja törkeän kavalluksen rajamailla, olisi kavallusta edellä mainitut seikat kokonaisuudessaan huomioon ottaen voitu perustellusti pitää törkeän kavalluksen sijasta tavallisena kavalluksena. Tällöin syyte olisi tullut syyteoikeuden vanhenemisen vuoksi hylätyksi.

24. Mieleen saattaakin hiipiä hienoinen epäily siitä, että tekijää on syytetty ja hänet on myös tuomittu törkeästä kavalluksesta lähinnä siksi, että syyteoikeus kavalluksesta oli päässyt tai päästetty viranomaisten menettelyn takia vanhenemaan. Syytettyä ei ole haluttu päästää rangaistuksetta yksinomaan esitutkintaviranomaisen laiminlyönnin ja vitkuttelun takia. Oli miten oli, mutta minusta syytetyn kannattaisi valittaa käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vedota siihen, että kysymyksessä ei ole törkeä kavallus.

25. Tämän tapauksen pääpointti on kuitenkin esitutkinnan ja sen johdosta koko oikeusprosessin kohtuuttomasta viivästymisestä. Valtakunnansyyttäjänvirastossa ja laillisuusvalvonnassa tulee vuosittain jatkuvasti esille melkoinen määrä eli kymmeniä tapauksia, joissa esitutkinta on kestänyt kohtuuttoman kauan. Sama pätee syyteharkintaan ja sen viivästymiseen. Viivästyksestä vastuussa oleva virkamies pääsee kuitenkin kuin koira veräjästä, sillä hän saa ylimmältä syyttäjältä tai oikeuskanslerilta taikka oikeusasiamieheltä säännönmukaisesti ainoastaan huomautuksen. Näin myös silloin, kun esitutkinnan johtajan tai syyttäjän viivästys on johtanut syyteoikeuden vanhenemiseen.

26. Mitä tulisi tehdä? Yksi ja paras keino olisi se, että esitutkinnan johto siirrettäisiin poliisilta syyttäjälle heti kun jotakuta on esitutkinnassa syytä epäillä rikoksesta. Esitutkinnan johtajana syyttäjällä olisi velvollisuus valvoa, että esitutkinta suoritetaan loppuun kohtuullisessa ajassa. Nykyisin syyttäjälle ilmoitetaan kakista esitutkintaan tulleista vakavammista rikosasioista, joten syyttäjillä on kyllä tarvittava tieto esitutkinnassa olevista asioista. Mutta eiväthän syyttäjät näiden ilmoitusten perusteella käytännössä valvo esitutkintaa.

27. Puhutaan myös poliisin ja syyttäjän välisestä "esitutkintayhteistyöstä", jonka mukaan syyttäjä "seuraa" poliisin suorittamaa ja johtamaa esitutkintaa ja puuttuu tarvittaessa asiaan. Esitutkintayhteistyön on sanottu ja kuviteltu vastaavan syyttäjän johtamaa esitutkintaa. Mutta kuten olen monta kertaa käytännön esimerkkitapausten valossa kertonut, esitutkintayhteistyö toimii vain paperilla, käytännössä se toimii huonosti tai ei ollenkaan. Esitutkintayhteistyötä säännellään laissa normeilla, jotka eivät velvoita syyttäjää ja poliisia käytännössä tekemään yhteistyötä. Syyttäjä voi puutua esitutkintaan, mutta nimenomaista velvollisuutta hänellä ei siihen ole. Vastaavasti polisi voi ottaa syyttäjään yhteyttä, mutta velvollisuutta poliisilla ei tähän ole. Hyvinkään tapauksessa esitutkintayhteistyön hampaattomuus tuli taas jälleen kerran esille. Jos syyttäjä olisi todella seurannut poliisin esitutkintaa, ei tutkinta olisi tietenkään venynyt kuuden vuoden pituiseksi.