Oikeusministeri Johannes Koskinen ehdotti 2002 sovittelijoiksi rauhantuomareita
1. Asianosaiset sopivat riitansa useimmiten keskenään ilman tuomioistuinkäsittelyä. He päätyvät sovintoon joko omin avuin tai asianajajiensa, muiden lakimiesten tai erityisen sovittelijan avustuksella. Suomessa on lukuisia lainsäädäntöön perustuvia julkisvallan sekä elinkeinoelämän ja erilaisten kansalaisjärjestöjen piirissä toimivia sopimusperusteisia lautakuntia tai vastaavia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu edistää konfliktien sovinnollista ratkaisemista. Jotkut lakisääteiset lautakunnat antavat lausuntoja ja suosituksia siitä, miten riita olisi ratkaistava. Viimeksi mainituista elimistä voidaan esimerkkeinä mainita kuluttajariitalautakunta, liikennevakuutuslautakunta ja potilasvahinkolautakunta.
2. Rikosasioiden sovittelua koskee vuonna 2005 annettu laki (RikosSovL). Sen mukaan rikoksesta epäillylle ja rikoksen uhrille järjestetään maksutta ja vapaaehtoisuuden pohjalta mahdollisuus puolueettoman sovittelijan välityksellä sovitella asia ja sopia uhrille aiheutuneiden henkisten ja aineellisten haittojen hyvittämisestä. Tämän lain mukaan voidaan sovitella myös riitaa, joka koskee rikoksen perusteella vaadittua vahingonkorvausta. Rikosasian käsittely poliisi- tai syyttäjäviranomaisessa taikka tuomioistuimessa ei estä rikossovittelua. Rikossovittelu tapahtuu oikeusprosessin ja tuomioistuimen ulkopuolella ja kuuluu sosiali- ja terveysministeriön hallinnonalalle. Sitä ei käsitellä tässä enemmälti.
3. Jos yksityisoikeudellista riitaa ei sada sovituksi ilman oikeudenkäyntiä, tarjotaan riitapukareille vielä tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä mahdollisuus sovintoon. Täysimittainen oikeuskäynti, jossa joudutaan kuulemaan todistajia ja esittämään muuta näyttöä, on yleensä hidas ja kallis proseduuri ja päättyy usein siihen, ettei tuomio tyydytä täysin kumpaakaan asianosaista tai ainakaan jutun kokonaan hävinnyttä osapuolta.
4. Maailmalla esiintyy erilaista sääntelyä riita-asian sovittelusta tai sovinnon edistämisestä tuomioistuinprosessin yhteydessä. Pohjoismaissa on käytössä periaatteessa neljä eri tuomioistuinliitännäistä sovittelumallia: 1) sovinnon edistäminen vireillä olevan oikeudenkäynnin yhteydessä, 2) erillinen tuomioistuinsovittelu oikeudenkäynnin ulkopuolella, 3) tanskalainen tuomioehdotus (dommertilkendegivelse) ja 4) norjalainen sovintoneuvosto (forliksråd).
5. Malleista kaksi ensiksi mainittua on käytössä myös Suomessa. Tuomioistuimen sovintoon tähtäävästä menettelystä oikeudenkäynnin sisällä (sovinnon edistämisestä) säädetään OK 5 luvun 26 §:ssä. Tämä riita-asian valmisteluun kytketty menettely on ollut käytössä jo parikymmentä vuotta alioikeusuudistuksen voimaantulosta (1993) lähtien. Jo tätä ennen sovinnon edisäminen, joka voidaan nähdä osana tuomarin prosessinjohtoa, oli käytössä joissakin alioikeuksissa.
6. OK 5:26:n mukainen menettely on luonteeltaan evaluatiivista eli arvioivaa. Tuomari pyrkii edistäämän sovintoa, joka vastaisi mahdollisimman hyvin asiassa esitettyä aineistoa ja aineellista oikeutta, mutta joka samalla tyydyttäisi riidan osapuolia. Sovintoon pyritään siis tavallaan lain mukaista lopputulosta ennakoiden. OK 5:26 on täyttänyt tehtävänsä varsin hyvin, sillä ns. laajoissa riita-asioissa päädytään noin kolmanneksessa tapauksista tuomioistuimen vahvistamaan tai asianosaisten keskenään tekemään sovintoon.
7. Sovinto voi ilmetä myös niin, että asianosaiset sopivat asian keskenään ilman oikeudenkäyntiä tai eivät jatka vireille tulleen asian ajamista oikeudessa. Vuodesta 2011 lähtien myös mainittu tuomioistuimen ulkopuolella tehty yksityinen sovinto voidaan vahvistaa käräjäoikeuden päätöksellä täytäntöönpanokelpoiseksi. Vahvistaminen voi tapahtua siten myös asiassa, jota ei ole pantu oikeudessa riita-asiana vireille. Tuomoistuimen ulkopuolisesta sovittelusta (yksityisestä sovittelusta) ei ole laissa menettelysäännöksiä. Laissa säädetään ainoastaan siitä, mitä edellytyksiä yksityisen sovittelun ja sovinnon tulee täyttää, jotta sen lopputuloksena syntynyt sovinto voidaan vahvistaa oikeuden päätöksellä.
8. Käsitteellä tuomioistuinsovittelu tarkoitetaan kuitenkin yleensä sellaista tuomioistuimen lainkäyttöhenkilöstön eli käytännössä tuomarin johdolla tapahtuvaa sovittelua, jolla ei ole yhteyttä vireillä olevaan oikeudenkäyntiin. Oikeusteoreetikkojen mukaan ainoastaan tässä sovittelumallissa olisi kyse varsinaisesta ADR-ideologian mukaisesta tai -tyyppisestä (Alternative Dispute Resolution) vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta. Tässä mallissa tai tyypissä ei ole itse asiassa kysymys lainkäytöstä, vaan pääosin epävirallisesta fasilitatiivisesta (auttavasta) sovittelusta. Sovittelu tosin tapahtuu tuomarin johdolla, mutta tuomarin tehtävänä on vain luoda, kuten sanonta kuuluu, "hedelmällinen ja vapautunut ilmapiiri" sovinnolle. Tuomari ei kerro omaa käsitystään siitä, mikä olisi lain mukainen ratkaisu asiassa eikä pyri siihen, että asianosaiset tekisivät aineellista oikeutta mahdollisimman tarkasti vastaavan sovinnon; asianosaisten asianana on "löytää" itse ratkaisu riitaansa. Suomessa sovittelua voidaan hakea myös oikeudelle tehtävällä sovitteluhakemuksella, ts. riita-asian ei tarvitse olla tällöin vielä oikeudessa vireillä. Jos haastehakemus on kuitenkin jo jätetty, prosessi voidaan asianosaisten niin halutessa keskeyttää ja asia siirtää tuomarin johdolla tapahtuvaan sovitteluun.
9. Tuomioistuinsovittelu kuuluu asioihin ja uudistuksiin, jotka on toteutettu Suomessa - poliittisia tarkoitusperiä silmällä pitäen tai poliittisten irtopisteiden saamisen toivossa - sangen nopeassa aikataulussa. Oikeusministeri Johannes Koskinen (Sdp) asetti vuonna 2002 työryhmän, joka valmisteli ehdotuksensa alle vuodessa (OM 2003:26). Ennen työryhmää asettamista ministeri Koskinen uhosi julkisuudessa, että hän aikoo tehdä Suomesta maailman parhaan oikeusvaltion, jossa sovittelulla on keskeinen rooli. Koskinen kertoi, että uudenlaisen sovittelun tarkoituksena on luoda Suomeen eräänlainen rauhantuomarijärjestelmä. Työryhmän ehdotus oli virtaviivainen, mutta suppea ja niukasti perusteltu. Sellaisia seikkoja tai näkökohtia, jotka puhuvat ehdotettua sovittelua vastaan, ei ole otettu mietinnössä huomioon.
10. Uudistuksen jatkovalmistelua valmistelua leimasi niin ikään innostus ja kiire, sillä sovittelua koskeva hallituksen esitys eduskunnalle annettiin alkuvuodesta 2004 (HE 114/2004). Eduskunta käsitteli asian ripeästi, sillä lakivaliokunnan mietintö valmistui toukokuussa 2005 (LaVM 4/2005) ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi lakiesityksen vielä ennen juhannusta samana vuonna. Laki riita-asioiden sovittelusta yleisissä tuomioistuimissa (663/2005, SovL) ja sovinnon vahvistamista koskeva OK 20 luvun muutos (664/2005) tulivat voimaan heti vuoden 2006 alussa. Periaatteellisesti merkittävä uudistus runnottiin läpi siis parissa kolmessa vuodessa.
11. Vuoden 2005 laki ei jäänyt pitkäaikaiseksi, mikä johtui siitä, että Euroopan unioni antoi vuonna 2008 ns. sovitteludirektiivin tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla (2008/52/EY). Suomessa direktiivin voimaansaattaminen yhdistettiin vuoden 2005 SovL:n tarkistukseen. Uusi yhdistetty laki sai nimekseen laki riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011, RiitaSovL) Lain kaksi ensimmäistä lukua säätävät erillisestä tuomioistuinsovittelusta, kun taas lain 3 luku sen sijaan toteuttaa direktiivin vaatimuksen tuomioistuimen ulkopuolella tehdyn sovinnon vahvistamisesta täytäntöönpanokelpoiseksi ulosotossa. Lain 4 luku on yhteinen sovittelulle ja sovinnon vahvistamiselle. Myös edellä 2 kohdassa mainitussa rikossovittelussa tehty sovinto voidaan vahvistaa RiitaSovL:n mukaisesti ulosottokelpoiseksi siltä osin kuin se koskee rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta.
12. Uudessa laissa on säilytetty vuoden 2005 lain peruslinjat. Laki mahdollistaa sen, että sovittelua hakeva pyytää nimetyn tuomarin määräämistä sovittelijaksi; ehdotukseen ei ole pakko suostua. Sovittelussa esitetyyn ei saa vedota mahdollisessa myöhemmässä oikeudenkäynnissä, jos sovittelu ei johda tulokseen. Asianosaisen pyynnöstä tuomioistuinsovittelu käydään (mahdollisen) yleisön läsnä olematta.
13. Tuomioistuinsovittelulle asetettiin kymmenen vuotta sitten lakia valmisteltaessa ja säädettäessä varsin suuria tavoitteita ja odotuksia. Mutta kuten jo tuolloin saattoi arvata, mainittu sovittelu on jäänyt käräjäoikeuksissa jokseenkin harvinaiseksi ja monin paikoin lähestulkoon kuolleeksi kirjaimeksi; käräjäoikeuskohtaiset erot ovat suuret. Tilastotietoja, joista asioiden lukumäärät ja niiden laatu sekä niiden jakautuminen eri käräjäoikeuksien kesken selviäisivät, ei ole julkaistu. Se tiedetään, että Oulun käräjäoikeudessa käsitellään noin kolmannes kaikista koko maassa vireille tulleista sovitteluasioista.
14. Lainsädäntö on ollut voimassa seitsemän vuotta. Alkuvuosina sovitteluun tuli vain muutamia kymmeniä tai reilu sata asiaa koko maassa, tällä hetkellä on päästy noin 200- 300:aan vireille tulleeseen asiaan vuodessa. Tämä ei ole paljon, kun maassa on 27 käräjäoikeutta ja ns. laajalla haastehakemuksella vireille tulleita riita-asioita - siis asioita, joissa sovittelu voi tulla kysymykseen - oli vuonna 2011 koko maassa yhteensä 12.400. Tuomioistuinsovittelu on siis ollut käytössä vain noin 2,5 prosentissa riita-asioita. Käräjäoikeutta kohti aloitetaan keskimäärin vain alle kymmenkunta sovittelua vuodessa. Nämä luvut ovat alakanttiin siitä, mitä sovittelulakia valmisteltaessa annettiin ymmärtää olevan tulossa.
15. Tuomioistuinten toimintakertomuksessa vuodelta 2011 todetaan tuomioistuinsovittelusta seuraavaa (s. 42):
Sovittelujen määrä on pysynyt edelleen pienenä, mutta suunta on kuitenkin ollut ylöspäin sekä aloitettujen sovittelujen määrässä että sovintoon päättyneiden menettelyjen määrässä. Kertomusvuonna 2011 aloitettiin 311 sovittelumenettelyä, kun vastaava luku vuotta aikaisemmin oli 219. Kertomusvuonna menettelyssä päädyttiin sovintoon 222 asiassa, kun vastaava luku vuonna 2010 oli 96. Käräjäoikeudet ovat edelleen pyrkineet tietoisesti kasvattamaan sovittelumenettelyn käyttöä aktiivisella informoinnilla yhteistyötahoille, lähinnä asianajajakuntaan ja julkisiin oikeusavustajiin nähden, mutta myös suoraan yksityisille kansalaisille. Eri paikkakunnilla on ollut omia info- ja koulutustilaisuuksia, ja on kehitetty myös asiasta kertovaa esittelymateriaalia. Ainakin osassa käräjäoikeuksia on nähty ongelmana se, että asioita tulee sovitteluun vasta sen jälkeen, kun riita-asia on jo käräjäoikeudessa vireillä. Sovinnolliseen ratkaisuun olisi lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet, jos asia tulisi sovitteluhakemuksena vireille ennen kuin varsinaisena riita-asiana, jolloin oikeudenkäyntikulupuoli on jo usein muodostunut asiassa merkittävämmäksi tekijäksi ja usein sovintoon päätymisen mahdollisuutta haittaavaksi.
16. Lasten huolto- ja tapaamisasioissa toteutettiin vuonna 2011 ensimmäisen kerran neljässä käräjäoikeudessa sovittelukokeiluna ns. Follo-hanketta, josta saadut kokemukset ovat em. toimintakertomuksen mukaan myönteisiä. Lapsioikeudellisisssa hakemusasioissa sovittelussa olleet asiat sisältyvät vuoden 2011 toimintakertomuksessa edellisessä kohdassa ilmeneviin sovittelulukuihin (311 ja 222). Esimerkiksi Oulun käräjäoikeudessa soviteltiin vuonna 2011 enemmän follo-asioita (74 asiaa) kuin varsinaisia riita-asioita (55 asiaa).
17. Olen itse suhtautunut alusta lähtien varovaisen skeptisesti erilliseen tuomioistuinsovitteluun (ks. blogi 705). Näin muun muassa sen vuoksi, että OK 5:26:ään perustuva sovinnon edistäminen vireillä olevissa riita-asioissa on toiminut aivan tyydyttävästi. Lisäksi meillä Suomessa on useita kymmeniä joko lakiin tai sopimukseen perustuvia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu sovinnon edistäminen ja osin myös ratkaisusuositusten antaminen yksityisoikeudellisissa riitaisuuksissa. Tästä huolimatta Suomessa vaadittiin 2000-luvun alussa pontevasti, että tuomioistuinten pitää alkaa "kilpailla riidanratkaisumarkkinoilla" ja siinä tarkoituksessa ryhtyä sovittelemaan asioita. Minusta tässä ajatuksessa ei ole juurikaan järkeä. Miksi ihmeessä tuomioistuinten pitäisi "kilpailla riidoista" ja miksi muutenkin asioiden paljoudesta kärsiviä käräjäoikeuksia tuli rasittaa uuden tyyppisillä asioilla varsinkin, kun niissä ei ole edes kysymys lainkäytöstä ja oikeusriitojen ratkaisemisesta? Tuomioistuimien tehtävänä on lainkäyttö eli oikeusriitojen ratkaiseminen ja siinä eri oikeusasteilla riittää kyllä yllin kyllin puuhaa.
18. Seitsemän vuotta käytössä ollutta sovittelua ei voitane luonnehtia erityiseksi menestystarinaksi, jos tarkastellaan sovitteluun tulleiden asioiden ja tehtyjen sovintojen lukumääriä ja verrataan niitä oikeudenkäynnissä tehtyjen sovintojen määrään. Laajoissa riita-asioissa, joita tuli vuonna 2011 vireille koko maassa 12 400 kappaletta ja joista ratkaistiin 10 200 asiaa, sovitaan, kuten on kerrottu, OK 5:26:ssä edellytetyllä tavalla tai asianosaisten omin toimin kolmannes eli noin 3 000 asiaa. Erillisessä oikeudenkäynnin ulkopuolisessa sovittelussa sovintoon päättyvien asioiden määrä vuodessa jää sen sijaan hieman yli 200:aan sovintoon (vuonna 2011 siis 222 sovittua asiaa), joista osa on sitä paitsi lapsioikeudellisia hakemusasioita (huolto, tapaamisoikeus ja elatusapu).
19. Sovittelumenettelyä on säännelty laissa yllättävän tarkasti. Kun oikeudenkäynnissä tuomarin johdolla tapahtuvasta sovinnon edistämisestä on laissa vain yksi pykälä (OK 5:26) - tosin riita-asian valmistelua koskevista säännöksistä osa liittyy sovinnon aikaan saamiseen - löytyy RiitaSovL:sta lähes 20 menettelyä koskevaa pykälää. Miksi näin pikkutarkka sääntely on katsottu tarpelliseksi, vaikka kysymyksessä ei ole, ei ainakaan pitäisi olla, määrämuotoihin sidottu oikeudenkäynti, vaan päinvastoin oikeudenkäynnin ulkopuolinen sovittelumenettely? Sovittelua luonnehditaan lain valmistelutöissä ja oikeuskirjallisuudessa vapaamuotoiseksi, mutta lainsäädännön pikkutarkkuus ei tue tätä väitettä. Lain eräät säännökset vaikuttavat tarpeettomalta itsestäänselvyyksien näennäissääntelyltä. Miksi laissa on katsottu tarpeelliseksi säätää esimerkiksi siitä, että "sovittelijan tulee kuulla osapuolia ja neuvotella heidän kanssaan" tai että "sovittelija voi neuvotella osapuolen kanssa muiden osapuolten läsnä olematta, jos osapuolet tähän suostuvat"?
20. Vaikuttaa hieman siltä, että tuomioistuinsovittelussa on kyse, ei vapaamuotoisesta ja muusta lainkäytöstä täysin erillisestä menettelystä, vaan varsinaiseen siviililainkäyttöön liittyvästä tai sen puitteissa tapahtuvasta summaarisesta erityisprosessista. Muodollisesti sovittelu muistuttaa aika paljon riita-asian oikeudenkäynnin valmistelua. Erityisen hämmästyttävältä tuntuu, että sovittelun osapuolet eivät esiinny sovittelussa yksin, vaan tavallista on, että kumpaakin osapuolta edustaa asianajaja tai oikeudenkäyntiin luvan saanut avustaja. Riidan osapuolten ei tarvitse olla sovittelussa välttämättä henkilökohtaisesti edes saapuvilla. Sovittelusta syntyy tämän vuoksi asianosaisille avustajien tai asiamiesten käyttämisestä samanlaisia kustannuksia kuin oikeudenkäynnistäkin. Myös sovittelija, käytännössä siis yleensä aina tuomari, voi käyttää osapuolten suostumuksella avustajaa, mikä tuntuu melko oudolta.
21. Tuomioistuinsovittelun luonne huomioon ottaen tuntuisi johdonmukaiselta, että sovittelu olisi käytössä lähinnä vain sellaisissa asioissa, joissa riidan osapuolet esiintyvät sovittelussa yksin, siis ilman avustajaa tai asiamiestä. Jos kummallakin osapuolella on lakimiesavustaja, kuuluisi sovinnon edistäminen ja sovittelu ensisijaisesti tietenkin avustajille. Jos riidan osapuolilla on lakimiesavustaja, ei voida välttyä kokonaan epäilyltä, että oikeudelta pyydetyn sovittelun tarkoituksena on lähinnä halu varmistaa avustajan palkkion korvaaminen asianosaisen oikeusturvavakuutuksesta; sovittelun hakemisen tarkoituksena saattaa toisinaan olla myös avustajan palkkion kasvattaminen. Sovittelua hakevien osapuolten avustajat kykenisivät luuultavasti usein arvioimaan jo etukäteen aika tarkasti, millaiseen sovintoon asiassa tultaisiin "tuomarin edessä" päätymään.
22. Riita-asioita käsittelevät tuomarit valittavat usein, että asianosaisten asiamiehet tai avustajat eivät perehdy asioihin riittävän hyvin, mikä vaikeuttaa asian valmistelua ja johtaa valmistelun ja sen myötä koko oikeudenkäynnin viivästymiseen. Laissa eli OK 5 luvussa säädetään ainoastaan oikeudessa tapahtuvasta valmistelusta ja valmistelua johtavan tuomarin velvollisuuksista, ei sen sijaan asianosaisten (tai avustajien ja asiamiesten) toimesta ennen asian vireilletuloa tapahtuvasta valmistelusta (asianosaisvalmistelu) ja asianosaisen/asiamiehen velvollisuuksista. Asianajajajien tapaohjeissa mainitaan lakonisen ympäripyöreästi, että asianajajien tulee noudattaa toimissaan huolellisuutta. Asiamiesten laiminlyönti asian käsittelyyn valmistautumisessa ilmenee esimerkiksi esitettyjen vaatimusten tueksi vedottujen seikkojen sekavuutena - haastehakemuksesta ei aina selviä, mihin oikeustosiseikkoihin kanteessa on tarkoitus vedota - tai siinä, ettei todisteita ja todistusteemoja esitetä jo haastahakemuksessa tai siihen annetussa vastineessa. Asiamiehet eivät kykene tai halua ilmoittaa aina kunnolla edes sitä, mistä kysymyksistä asianosaisten kesken vallitsee erimielisyyttä ja olisiko asiassa edellytyksiä sovinnolle.
23. Valmistelua johtava tuomari joutuu selvittämään valmistelussa usein asioita, joista huolehtiminen kuuluisi asianosaisten avustajille jo ennen asian vireillepanemista. Kun pyydetään sovittelua, ovat haastehakemus ja sen johdosta annettu vastine luultavasti usein vielä normaalia suppeampia tai sekavampia. Sovittelun hakeminen saattaa johtua siitä, että asianosaisten avustajat tai asiamiehet ole välittäneet perehtyä riittävän huolellisesti asiaan ja selvittää, olisivatko asianosaiset voineet päästä heidän avustaminaan sovintoon keskenään. Asian vieminen oikeuteen "raakana" on tehty laissa helpoksi ja sama pätee hakemukseen, jossa pyydetään, että tuomari hyvää hyvyyttään ryhtyisi sovittelemaan asiaa. Sovittelun aloittaminen kasvattaa kivuttomasti avustajan palkkiota ja varmistaa yleensä sen korvaamisen päämiehen oikeusturvavakuutuksesta. Sovittelutuomari joutuu selvittämään ensin, mistä asiassa on oikeastaan kysymys, minkä jälkeen hän voi vasta ryhtyä tutkailemaan sovinnon mahdollisuutta.
24. MIllainen oikeastaan on sovittelijana toimivan tuomarin rooli? Lain esitöissä ja sovittelua koskevassa oikeuskirjallisuudessa korostetaan korostamasta päästyäkin, että tuomarin rooli olisi dramaattisesti toisenlainen kuin riita-asian oikeudenkäynnissä ja että se eroaisi ratkaisevasti myös OK 5:26:ssä mainitusta tuomarille kuuluvasta sovinnon edistämistehtävästä. Sovinnon edistämisessä olisi kyse (puhtaasti) evaluatiivisesta eli ratkaisua arvioivasta sovittelusta, jossa tuomari oikeudenkäyntiaineiston ja oikeusjärjestyksen perusteella hahmottaa ja ennakoi odotettavissa olevaa ratkaisua ja suosittelee asianosaisille sitä vastaavan sovinnon hyväksymistä. Tuomioistuinsovittelussa sitä vastoin olisi kyse (yksinomaan) fasilitatiivisesta eli auttavasta sovittelusta, jossa hyväksyttävää sovintoa haetaan osapuolten lähtökohdista (intressit ja tarpeet) käsin ja ensisijaisesti niin, että konfliktin oapuolet itse - luottamukselisen ilmapiirin vallitessa - itse löytäisivät sovinnollisen ratkaisun. Tuomarin olisi siis omaksuttava sovittelussa erilainen rooli kuin lainkäytössä, hänen olisi muututtava "oikeusriitojen ratkaisijasta konfliktien ratkaisijaksi" tai "ratkaisijasta ratkaisun edellytysten luojaksi".
25. Näin siis teoriassa, mutta miten sitten käytännössä? Tästä ulkopuolisilla ei ole tietoa eivätkä sovittelijana toimivat tuomarit yleensä kerro, mitä he itse asiassa sovittelussa tekevät ja miten toimivat. En oikein usko, että sovittelijoina toimivien tuomareiden persoonallisuus olisi niin jakautunut, että edellä mainittu teoria pätisi sellaisenaan käytännössä. Kuten olen maininnut (blogi 705), OK 5:26:ssä mainittuun sovittelun edistämiseen sisältyy aina enemmän tai vähemmän myös fasilitatiivista ainesta. Laissa tuomaria ei ole kielletty ottamasta sovintoa edistäessään tai sovintoehdotusta tehdesässään huomioon myös kohtuusnäkökohtia. Toisaalta asia lienee käytännössä niin, että tuomioistuinsovittelussa tuomari ei keskity ainoastaan sovinnon edellysten luomiseen, vaan pyrkii (ainakin alitajuntaisesti) edesauttamaan asianosaisia saavuttamaan sellaisen sovinnon, jota tuomarin kokemuksen mukaan voitaisiin pitää myös yleisesti hyväksyttävänä tai jopa "laillisena". Sovittelijan lienee käytännössä mahdotonta päästä kokonaan eroon tuomarin roolistaan eivätkä sovittelun osapuolet sitä häneltä käytännössä edes odota. Luulisin, että osapuolet toivovat usein, että tuomari johdattelee heitä sovintoon, joka vastaisi pitkälti lainmukaista ratkaisua asiassa. Miksi asianosaiset muuten pyytäisivät nimenomaan tuomaria asian sovittelijaksi? Kyse ei voi olla ainoastaan tuomarin puolueettomuudesta, vaan myös hänen asiantuntemuksestaan.
26. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sovittelijan tehtävänä on todella vain "sovinnollisen ratkaisun edellytysten luominen", "tarvittavan vuorovaikutuksen aikaan saaminen" osapuolten välille tai "luottamuksellisen ja hedelmällisen ilmapiirin synnyttäminen sovinnolle", niin miksi tehtävä pitäisi uskoa juuri tuomioistuimelle ja tuomareille? Kuten sanottu (blogi 705), yhteiskunnassa on olemassa eri asiaryhmissä useita kymmeniä sovitteluelimiä tai -instituutioita, joiden tehtäviin kuuluu nimenomaisesti erilaisten konfliktien sovitteleminen ja/tai ratkaisusuositusten antaminen. Edellä mainittu kysymys voidaan esittää myös siksi, että sovitteluteorioiden mukaan sovintoa ei tulisi hakea tai pyrkiä perustamaan siihen, mitä laki sanoo tai edellyttää, vaan sovittelussa on kysy ainoastaan ratkaisuedellytysten luomisesta, joiden perusteella riidan osapuolet voisivat itse löytää hyväksyttävissä olevan ratkaisun. Sovittelussa ei ole kyse lainkäytöstä, mikä taas on tuomarin tehtävä. Teorian mukaan sovittelijan ei tulisi pyrkiä yleensäkään vaikuttamaan sovittelun sisältöön. Toisaalta tuomari voi tehdä osapuolen pyynnöstä tai suostumuksella sovintoehdotuksen. Epäselväksi siis jää, mitä tuomarin osallistumisella sovitteluun oikeastaan tavoitellaan ja onko tuomari ylipäätään sopivin henkilö sovittelijaksi.
27. Kun sovittelussa ei tavoitella lainmukaista lopputulosta, kykenisivät myös maallikot eli eri alojen ammatti-ihmiset selviytymään sekä riita- että rikosasioiden sovitteluun kuuluvista tehtävistä siinä missä ammattituomaritkin, elleivät jopa paremmin. Jos sovittelun pitää kuitenkin tapahtua tuomioistuimissa - vaikka kysymys onkin oikeudenkäynnin ulkopuolisesta menttelystä - niin voitaisiin ajatella, että sovittelijan tehtävä uskottaisiin käräjäoikeudessa kokeneille lautamiehille, joiden joukossa on nykyisin myös korkean ammatillisen koulutuksen saaneita ihmisiä.
28. Esimerkiksi Norjassa tuomioistuinsovittelua vastaavat tehtävät ovat kuuluneet vähäisemmisssä riita-asioissa jo reilun parin vuosisadan ajan yksinomaan maallikoista muodostetuille sovintoneuvostoille (forliksråd) eikä tätä käytäntöä ole haluttu muuttaa. Sovintoneuvostoon kuuluu kolme kunnanhallituksen valitsemaa maallikkoa, jokaisessa kunnassa tulee olla vähintään yksi sovintoneuvosto. Vastavanalaisia neuvostoja tai rauhantuomareita toimii riita-asioissa myös eräissä muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Italiassa ja Kreikassa.
29. Suomessa lautamiesten toimivaltaa on jatkuvasti kavennettu, nykyisin lautamiehet osallistuvat vain tiettyjen rikosjuttujen käsittelyyn. RiitaSovL:n ja RikosSovL:n mukaisesta sovittelusta lautamiehet voisivat saada uuden, sopivan ja kunniallisen roolin; rikosasioiden sovitteluun osallistuva lautamies olisi kuitenkin ilmeisesti jäävi toimimaan käräjäoikeuden lautamiehenä rikosjutuissa. Tällöin toteutuisi myös Johannes Koskisen kymmenen vuotta sitten oikeusministerinä julkituoma uho rauhantuomarijärjestelmän luomisesta Suomeen. Rauhantuomarit eivät ole yleensä juristeja, vaan maallikkoja.
30. Sovittelu on kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia ja sen avulla riidan osapuolet voivat päästä sovinnolliseen ratkaisuun ilman oikeudenkäyntiä. Suomessa on eri aloilla olemassa useita kymmeniä sovittelujärjestelmiä ja -instituutoita, joista jotkut antavat myös ratkaisusuosituksia. Julkisvallan pitäisi tukea ja kehittää tällaista ulkoprosessuaalista sovittelutoimintaa. Tuomioistuimen tehtävänä on lainkäyttö eli oikeustriitojen ja rikosasioiden rakaiseminen.
31. Tuomioistuiminten ei pitäisi kilpailla "riidanratkaisumarkkinoilla" toimivien sovittelujärjestelmien ja -instituutioiden kanssa. Riittää, että oikeudenkäynnin aikana tuomari pyrkii edistämään asian sovinnollista ja oikeusjärjestyksen mukaista ratkaisua (OK 5:26). Oikeudenkäynnin ulkopuolella tapahtuva ADR-filosofiaan perustuva sovittelu ei sovi tuomarin rooliin eikä resurssivajeesta muutoinkin kärsivien tuomioistuinten toimintaan. Tuomareiden ei tule pyrkiä saati sitten painostaa asianosaisia sovintoon tai kehottaa heitä hakeutumaan sovittelijatuomarin pakeille vain tuomitsemistyötään keventääkseen tai pääkäsittelyltä ja tuomioiden laatimiselta välttyäkseen. Liiallisella sovitteluintoilulla saattaa olla haitallisia vaikutuksia lainkäytön käyttäytymistä ohjaavan ja oikeutta kehittävän funktion samoin kuin tuomioistuimille kuuluvan kontrollifunktion kannalta. Lainsäätäjän ei pidä tuudittautua siihen, että sovittelun lisäämisellä saataisiin tuomioistuinlaitosta ja oikeudenkäyntiä rasittavat epäkohdat ratkaistuksi.
.
33 kommenttia:
V. 2002 media ja myös jotkut "oikeusoppineet" ottivat Johannes Koskisen rauhantuomari-ehdotuksen aivan tosissaan! Aamulehti kirjoitti ministerin ehdotuksesta myönteiseen sävyyn oikein pääkirjoituksessaan. Lehden haastattelemat oikeusopineet (Pekka Koskinen, Kaijus Ervasti js KImmo Nuotio) pohtivat pitkään ja hartaasti Koskisen ehdotusta. Johannes Koskinenhan tuli tunnetuksi ministeriaikanaan "päivän Koskisista" eli lukemattomista kannanotoistaan milloin mihinkin ongelmaan tai asiaan; ne käsittelivät usein myös lainkäyttöä ja tuomioistuinten toimintaa.
Kyllä tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista riitoja. Advokaateille maksetaan niin hyvin riitojen selvittämisestä oikeusturvavakuutuksesta, että niitä pitäisi myös pyrkiä selvittämään ilman oikeudenkäyntiä. Puhun kokemuksen rintaäänellä, koska olen tehnyt keskimääräistä enemmän sovintosopimuksia. Soviteltavat asiat ovat enimmäkseen ilmanaikuisia riitoja, joiden intressi ei yllä välimiestasolle.
Minulla on ollut melkein koko uran ajan sellainen käytäntö, että laadin sopimuksen vastapuolen advokaatille ja kirjoitan lähetteeseen, että "korjaa siltä osin kuin tuntuu". Siitä se lähtee ja kohta ollaan sovittu koko riita. Merkittävästi enemmän en olisi voinut laskuttaa tuomioistuinkäsittelyn jälkeen eikä lopputulos olisi varmasti ollut niin hyvä.
Tosiasiassa advokaatit eivät yleisesti ottaen tykkää asioiden nopeasta sopimisesta!
Siis: tuomioistuin hoitakoon riitojen ratkaisun, tuomareiden ei pidä haaveilla sovittelijaksi ryhtymistä!
Luin jo edeltävän postauksesi. Sattumoisin luin RikosSovL vuodelta 2005 viime viikon alussa. Sovittelu on aina riitaa parempi. Jos kiistassa on molemmilla voitettavaa, tai molemmat ovat toimineet vilpillisesti yms sovittelulla on paikkansa.
***
Eräässä kaupanpurkutilanteessa selvitin "riita-asian" sovittelua. Jos normaalilla tavalla ei 600 euroan kännykkäkauppaa saa puretuksi vaiikka kännykkä ei toimi, niin tuskin se onnistuu sitten tuomarinkaan johdolla, eli varmasti tarvitaan oikeuden päätös kaupan purkamisesta.
***
Oma mielipiteeni 2005 rikosasioiden sovittelusta on se, että sillä on vain rajoitettu käyttönsä, koska tietyt asiat voidaan sovitella jo ilman viranomaisia. Jos tilanne eskaloituu on toinen monesti vain uhri ja toinen se, joka on uhria kaltoin kohdellut. Toisaalta miten taataan (oikeasti), että sovinto ei perustu esim. pelkoon tai uhkaan tai niiden välttämiseen? Vahingonkorvaus voi olla joskus mielestäni hyvä sovittella, ja perustelen sitä niin, että ehkä silloin uhri saa korvausta.
Sovinnon etuna näen myös sen, että valitusrumbalta vältytään.
"Tuomareiden ei tule pyrkiä saati sitten painostaan asianosaisia sovintoon tai kehottaa heitä hakeutumaan sovittelijatuomarin pakeille vain tuomitsemistyötään keventääkseen tai pääkäsittelyltä ja tuomioiden laatimiselta välttyäkseen. Liiallisella sovitteluinnostuksella saattaa olla haitallisia vaikutuksia lainkäytön käyttäytymistä ohjaavan ja oikeutta kehittävän funktion samoin kuin tuomioistuimille kuuluvan kontrollifunktion kannalta. Lainsäätäjän ei pidä tuudittautua siihen, että sovittelun lisäämisellä saataisiin tuomioistuinlaitosta ja oikeudenkäyntiä rasittavat epäkohdat ratkaistuksi."
Juuri näin.
On havaittavissa että isot asianajotoimistot eivät ole yhtä taipuvaisia sopimaan kuin pienemmät.
Tämä on eräs isojen aa-toimistojen haittavaikutus: pyritään jyräämään. Ehkä jotkut isot jopa rakentavat imagoaan sillä että heidän kanssaan "ei ole leikkimistä".
Toimiston koko ja nimi eivät tietenkään merkitse substanssissa mitään mutta tuomioistuinlaitoksen resursseja tällainen bisneksen takia tehtävä pullistelu syö kun jutut voitaisiin aivan hyvin sopia.
Asianajotoimistojen kokoa tulisikin mielestäni rajoittaa, ainakin jos toimisto hoitaa oikeudenkäyntejä.
Suuria asianajotoimistoja ei tosin tarvittaisi muutenkaan sillä kyse on silkasta bisneksestä. Suuret juridiset yksiköt toimikoot konsulttifirmoina mutta oikeusjärjestelmään niiden nimeä ei pidä liittää.
Oikeus on asia johon ei koskaan pidä liittyä liiketoimintaa tai taloudellisen voiton tavoittelua. Kun hyvin tiedämme että vallitseva asiaintila on juurikin isojen aa-toimistojen osalta täysin päinvastoin, ne pitäisi erottaa aivan erillisiksi liikeyrityksiksi joilla ei saa olla mitään tekemistä oikeudenhoidon kanssa.
Muutaman osakkaan toimistot ovat ammatinharjoittamista, muutaman kymmenen ei.
Juttujen "voittaminen" tai "häviäminen" on sekin eettisesti väärin. Asia on oikein tai väärin. Kukaan ei voita eikä häviä. Asiasta on kyse, ei henkilöistä.
Katsotaanpa mitä Virolainen tähän sanoo.
Rikosasioiden sovittelu on perusteltua.
Asianajotoimistojen kokoa ei voida viranomisten määräyksin rajoittaa. Isot toimistot hoitavat isojen firmojen asioita, pienemmät toimistot pienempien firmojen ja yksityishenkilöiden juttuja, eiköhän se näin normaalisti mene.
Urpilainenhan tulee kohta nimittämään Johannes Koskisen Maailmanpankin johtokuntaan. Kyllä siellä innoissaan odotetaan hänen panostaan/sovitteluaan maailman taloudellisten ongelmien ratkaisuun.Muodollinen ja asiallinen pätevyys tähän tehtävään hänellä tietenkin on. Kolmessa vuodessa saa paljon aikaan ja lausuntoja kotimaan suuntaan on annettava usein, jottei mies unohdu. Varmasti heti muistavat Maailmanpankissa hänen ansioinaan mm. sen kun YK joutui tukistamaan Koskista hänen puututtua riippumattomien tuomioistuiten toimintaan ollessaan oikeusministeri!
Paljon on blogistin kirjoituksessa "mutun" varassa - paljon on outoa ja ihmeellistä ... ja voi voi, huomaamatta on jäänyt, että sovittelijatuomari on saanut nimenomaisen sovittelijakoulutuksen voidakseen tehdä po. työtä. Tässä on clue! Sovittelu tapahtuu strukturoidusti ja omaa sisäistä logiikkaa noudattaen, ei mitenkään kyökkipsykologialla tai "vapaamuotoisesti" päivän fiiliksen mukaan. Eikä blogisti ole nostanut lainkaan esiin sovinnon edistämisen ja sovittelun välistä suurta eroa eli sitä, että sovittelussa voidaan merkitykselliseen seikastoon ympätä muuta kuin normaaliprosessissa (esim. koettu mielipaha, imagonmenetys, tarve turvata kolmannen partin intressit, anteeksipyyntö, pelisääntöjen sopiminen tulevaisuutta varten yms). Näillä reaalimaailman seikoilla voi olla sopimista ja sopimuksen pätevyyttä tukeva merkitys huomattavasti laajemmassa kontekstissa kuin mitä ikinä siviiliprosessin joskus varsin epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen eli prosessitotuuteen johtavilla juridisilla seikoilla on. Sovittelun lopputulos on lähempänä ihmisten oikeustajua ja oikeudentuntoa, eli esim. selvästä maksuvelvollisuudesta ei pyritä pyristelemään irti esim. reklamaatioon tai keskeiseen asiakirjaprekluusioon vedoten. Sovitaan, että okei, kyllä mun täytyy jotain korvata (mikä usein tyydyttää vahingokärsijää) ja sitten neuvotellaan siitä, minkälainen korvaus olisi kohtuullinen ja reilu. Mikä tässä on niin pelottavaa? Ja miksei sovittelijana toimisi tuomari? Ammattituomari on nimittäin hyvä puheenjohtaja. Hyvä sovittelija osaa lisäksi sopivasti kuunnella, tukea ja paimentaa, mutta on tarpeen vaatiessa myös jämäkkä ja kyseenalaistaa. Tässä(kin) ammattituomarin pitäisi olla harjaantunut. Sovittelussa saa tuloksia olemalla luova, innostunut, avoin ja tasapuolinen. (Valitettavasti kaikki nykyiset tuomarit eivät tähän maksimaalisesti kykene ...) Sovittelu on nykypäivää. Älkää peljätkö. Nim. Fair trial
Eräiden lehtitietojen mukaan Urpilainen tulisi valitsemaan maailmanpankkkiin Kimmo Kiljusen. Mutta toivokaamme toki kaikki, että valinta kohdistusi lopulta Johannes Koskiseen.
Ai miksi? No, siksi, että se pitäisi Johanneksen kolme vuotta pois Suomen politiikasta eikä hän voisi olla mukana vuoden 2015 eduskuntavaaleissa eikä ainakaan osallistua vaalien jälkeisiin hallitusneuvotteluihin, joissa Koskiselle on aina annettu tehtäväksi vetää oikeuspoliittista työryhmää ja valmistella hallituksen oikeuspoliittinen ohjelma.
Jos Koskinen ei olisi enää tässä työssä mukana, olisi Suomella ja sen oikeus- ja tuomioistuinlaitoksella taas pitkästä aikaa toivoa saada järkevyyttä oikeuslaitoksen uudistamisessa!
Tuota voisi kommentoida moneltakin kantilta. Tuo termi "laajat riita-asiat" on kummallinen sotkuilmaus, jota ei pitäisi käyttää. Ns. Laajoista riita-asioista valtaosa on kirjallisessa valmistelussa päättynbeitä asioita (jotka on tosin pantu vireille laajalla haastehakemuksella). Oikea vertailuluku on noin 6000, joka sisltää suullisessa valmistelussa ja pääkäsittelyssä käsitellyt asiat. Käsittääkseni tuomioistuinsovitteluja oli vuonna 2012 noin 500. t. Kaijus
"Eikä blogisti ole nostanut lainkaan esiin sovinnon edistämisen ja sovittelun välistä suurta eroa eli sitä, että sovittelussa voidaan merkitykselliseen seikastoon ympätä muuta kuin normaaliprosessissa".
Näin väitti sovittelun iki-ihanuudesta kirjoittanut "huippusovittelija". Hän ei ollut kyllä vaivautunut lukemaaan kumpaakaan blogijuttua (705 ja 706), joissa kummassakin käytin mielestäni paljon palstatilaa kertoessani noiden kahden sovittelun välisistä eroista teoriassa ja käytännössä.
Toivoisin, että nämä "sovitteluniilot" olisivat yhtä innostuneita kehittämään varsinaista ammattiaan eli tuomarin hommaansa ja kouluttautumaan siinä.
Onneksi tuo erillinen sovittelu ei ole saavuttanut sen suurempaa käyttöalaa ja suosoita kuin vaivaiset 2,5 prosenttia riita-asioista. Siihenkin määrään mahtunee melkoinen joukko tapauksia, joissa osapuolten advokaatit käyttävät härksti hyväkseen sovitteluintoilijoiden naiiviutta palkkioitaan lihottaakseen.
Anonyymilla on mennyt ihan sekaisin tuomioistuimen ja kirkon tehtävät! Kyllä anteeksipyynnöt kuuluvat enemmänkin kirkolle kuin sovittelutuomarille. Tulevaisuus on Himasen firman lähes patentoitu tuote. Kuka hiton tuomari joutaa partien kanssa tekemään viisivuotissuunnitelmaa. Tässä menee koko prosessioikeus tällä spekuloinnilla uusiksi. Sitä paitsi valitusrumban voi välttää niin kauan kuin asia on valitusasteessa vireillä.
Kaijus on toki oikeassa siinä, että termi "laajat riita-asiat" on huono, mutta sellaista nyt vain ihan virallisissa yhteyksissäkin - mm. juuri tuomioistuinten toimintakertomuksissa - käytetään, kun parempaakaan ei ole ilmeisesti keksitty.
Kaijuksen ja muiden tutkijoiden samoin kuin tilastonikkareiden toivoisi selvittävän tutkimuksissaan sovittelun käytäntöä "oikeiden" kriteereiden valossa. Em. toimintakertomuksesta ei esim. ilmene, miten paljon eri käräjäoikeuksissa tulee asioita erilliseen sovitteluun, miten suuri osa sovitteluhakemuksista evätään, mikä on ennen riita-asioiden vireille tuloa haettujen sovitteluasioiden osuus, missä asioissa sovittelua haetaan, onko mukana tapauksia, joissa osapuolina on myös yrityksiä, kuinka paljon sovittelijat käyttävät aikaa sovitteluun jne. jne.
Kaijuksen mukaan tuomioistuinsovittelussa oli viime vuonna noin 500 asiaa. Tähän lukuun sisältyvät kuitenkin laajojen riita-asioiden lisäksi myös ns. FOLLO-hankkeen mukaiset asiat, joita on käsitelty kokeilunomaisesti neljässä suuressa käräjäoikeudessa vuodesta 2011 lähtien. FOLLO-asioita tulee sovitteluun laajoja riita-asioita enemmän, joten riita-asioiden sovitteljen määrässä ei ole tapahtunut edelleenkään suurta kasvua.
FOLLO-hankkeessa käsitellään RiitaSovL:n mukaisessa järjestyksessä huoltajuusriitoja ja elatusapuasioita. Tuomarin kanssa käsittelyyn osallistuu henkilö, jolla on kokemusta ja asiantuntemusta esimerkiksi perhe-, parisuhde- ja kehityspsykologiasta sekä kokemusta eroperheiden kanssa työskentelystä.
Huoltajuusriidat ja lapsen elatusapuasiat soveltuvat minusta sovitteluun paremmin kuin kaupalliset riita-asiat tai vahingonkorvausasiat.
"Huippusovittelija"! Ihanaa, kiitos! Jännä muuten, että rikosasioihin ja lapsiasioihin kommentoijat sovittelun "sallisivat", mutta eivät dispositiivisiin juttuihin? Mitenkäs se nyt menikään .. asia on dispositiivinen, jos ...ai niin! Mutta saivartelu sikseen, odotan kuitenkin innolla lisäargumenttejanne. Sillä välin, entäpä tuo keskiluokan expien räjähdysmäinen kasvu? Sovittelussa kumpikin kantaa omat kulunsa. Antaa aika mukavasti pontta selvittää kaihertavat asiat joutumatta valvomaan unettomia öitä kuluriskin pelossa, jopa ihan "varmassa" jutussa. Voisiko Optula tai joku instanssi tutkia, mikä on kadunnaisen ja -miehen luottamus oikeuslaitoksen kykyyn saada aikaiseksi oikea ratkaisu keskitason eli ns. tavallisen ihmisen tavalliseen juttuun? Luulisin, että Kenoon verrataan ja tuomarin mielivaltaa pelätään. Ja sitten vielä nämä kulut. Voisiko sovittelun jopa lisäävän access to justice? Ei se nyt ihan kauhean huonolta kuulosta. Riita-asiassa on aina vain voittaja ja häviäjä, onnistuneessa sovittelussa kaksi tyytyväistä osapuolta. Ja hei sinulle kirkonmies - huh huh. Olen vakavissani, anteeksipyyntö <> oikeassa oleminen <> justifikaatio ovat ihmismielen hurjan vahvoja vaikuttimia. Ja ne hienot riita-asiat(kin) ovat ihmisistä lähtöisin. Parteilla on valta niistä disponoida, ei advokaateilla, eikä tuomioistuimilla. Yritäpä laittaa kanne vireille, jossa vaaditaan esimerkiksi netistä poistettavaksi jotakin. Tervemenoa hei. Sovittelulla sekin saattaa hoitua .. ja vaikka arvon blogisti ehkä taas närkästyy: olisin ollut kiinnostunut tietämään missä sovitellaan parttien läsnäolematta? Sellainen sovittelu kyllä saa minunkin puolestani haihtua pois välittömästi. Nim. Fair trial
En enää tämän jälkeen häiritse, mutta blogistin aikaisempi teksti sovittelusta (I) on perusteellinen ja pohdiskeleva, ei siinä mitään. Tekstin ajatukset vain kuuluvat menneeseen aikaan. Lainsäätäjä on nyt tämän tehtävän tuomioistuimiin tuonut, eikä vastaan pullikoiminen enää liene hedelmällistä? Alkujaan olen jakanut täysin ajatuksen ADR-toiminnasta muualla kuin ti:ssa. Mutta nyt tilanne on se mikä se on. Tehtävän periaatteellinen kuuluminen jonnekin muualle on asia, jolle ei kai voida mitään. Nyt vaan teemme parhaamme, kuten muiden ja järjettömämpien uudistusten kanssa. (Kiltti blogisti, oikeudenkäynnin sähköistymisestä toivottaisiin analyysia, on nämä RITUt ja AIPAt ja muut ... joohan? Siihen voisi vielä ehkä vaikuttaa .. )
Aivan, eihän sitä lakia toki voi enää kumota, kun kerran tuollainen pykälikkö on suuren innostuksen ja ADR-hurman vallitessa ja maailman parhaasta oikeusvaltiosta haaveiltaessa tullut kerta säädettyä! Tuomarit tekee sitä, mitä poliitikot haluaa.
Eikö sovittelijatuomarin mieleen tosiaan koskaan juolahda, että mitä hittoa nuo advokaatit täällä tekevät, enhän minä niiden asiaa ole täällä sovittelemassa! Helkkari, niidenhän olisi pitänyt saada nämä ihmisparat sopimaan keskenään, mutta ei ne ole varmaan tehnyt mitään sen asian eteen, vaan ovat tuoneet koko roskan tänne minun soviteltavaksi. Nyt ne istua nököttää tuossa reteesti päämiestensä vieressä, vaikka eihän ne, hitto soikoon, luo mitään "sovinnollista ilmapiiriä" tai "suotuisia olosuhteita sovinnlle". Minä tässä joudun tekemään koko homman ja nuo käräjäveitikat vaan korjaa potin, kun niiden aikalaskutus raksuttaa koko ajan...
Advokaateille ovat ehkä siksi mukana sovittelussa, että tuomarilla olisi vertaistansa juttuseuraa toimituksessa. Kuka sitä nyt parttien kanssa viitsisi rupatella! Sovintoon pääsykin hoituu helpommin, jos tuomari neuvottelee avustajien kanssa ja nämä sitten tulkkaavat tuomarin sanoman pareille.
Tuomioistuimessa tapahtuva sovittelu on myös aikataulukysymys. Nykyruuhkassa tänään vireille laitettava sovitteluhakemus saattaa tulla oikeuteen kesälomien jälkeen ehkä syyskuussa. Miten sen soviteltavan asian kanssa välillä eletään? Tehdäänkö väliaikainen sovinto asianosaisten kesken? Kaikissa riidoissa asenteen merkitys on mielestäni vähintään 50% ja henkisen lukon selvittäminen onnistuu (=tulee onnistua) ilman tuomarin apuun huutamista.
Pisto - Ei huolta. Käräjätuomarit antavat etusijan toki sovitteluasioille, joita pidetään kiireellisinä. Varsinaiset ja todelliset riiita-asiat työnnetään syrjään odottamaan, josko tuomareilla jäisi jossakin välissä hieman aikaa myös niiden tutkimiseen.
AL:ssa on tarinaa uusista oikeudenkäyntimaksuista, jotka tullaan jatkossa perimään etukäteen. KKO:ssa maksun määräksi kaavaillaan esityksen mukaan 500,00 euroa. Olisi kerralla nostettu maksu 5.000,00 euroon niin loppuisi "turhat" valitukset.
Ruotsissa professori P.H. Lindblom on sanonut vaihtoehtoisen riidanratkaisun (ADR) ja sovittelun olevan "ooppiumia oikeuslaitokselle". Lindblom kirjoitti Svensk Juristtidning -lehden numerossa 2/2006 näin (s.116):
- Man kan på goda grunder hävda att staten och domstolarna bör hålla tassarna borta och överlåta ADR helt till den privata tvistlösningsmarknaden. När domstolarna framträder i flera olika roller med varierande ambitioner vad gäller rättskipning i ordets egentliga mening suddas gränserna inom normtillämpning och normbildning ut. Det materiella innehållet i "gällande rätt" blir oklart med de skadeverkningar detta har för medborgarna och deras förtroende för domstolarna. Vidare tas resurser avsedda för egentlig rättskipning i anspråk för fel ändamål.
Det finns risk att ADR verkar som ett bedövningsmedel för parterna, medborgarna, lagstiftaren och domstolarna. Alla parter och medborgare inser inte vad de går miste om. Lagstiftaren passiviseras och ADR förbättras på bekostnad av den ordinarie processen. Även domstolarna kan passiviseras på det sätt att enskilda domare hänvisar tvister till ADR (medling) eller själva driver en förlikningsverksamhet för att slippa döma i målet. Därigenom försämras domstolarnas förutsättningar att utöva handlingsdirigering, rättsskapande och prejudikatsbildning, kontroll av lagstiftare samt att utgöra en rättspolitisk reformarena.
Liike-elämään ja työsuhteisiin liittyvissä riita-asioissa voidaan käyttää Suomen Asianajajaliiton tarjoamaa sovintomenettelyä. Liitto mainostaa sitä näin:
"Sovintomenettely on osapuolten välistä sovintoon tähtäävää vapaaehtoista ja luottamuksellista neuvottelemista puolueettoman kolmannen tahon avustuksella. Sovintomenettelyllä voidaan saavuttaa riidassa osapuolten käytännön intressejä palveleva ratkaisu, myös sellainen, johon tuomioistuin ei voisi osapuolia velvoittaa. Sovintomenettely on tuomioistuin- ja välimiesmenettelyä edullisempi ja sen avulla voidaan turvata tärkeiden henkilö- ja liikesuhteiden jatkuvuus. Sovittelija ei ole tuomari, eikä hän voi antaa osapuolia sitovia määräyksiä tai ratkaisuja. Sovittelijan tehtäviin ei kuulu oikeudellisten neuvojen antaminen osapuolille. Sovittelijat ovat Suomen Asianajajaliiton sovittelijakoulutuksen saaneita asianajajia".
Kuinka usein asianajajaliiton sovittelumenettelyä käytetään? Tästä ei taida olla saatavissa tarkkoja tietoja. Minulla on sellainen mielikuva, että liiton sovittelumenettely ei ole ollut sellainen suksee, jollainen siitä kuviteltiin joskus 10 sitten muodostuvan. Kun sovittelijana on kallispalkkainen asianajaja, kolmen kovapalkkaisen advokaatin edellytämä sovintomenettely ei ole kovin halpaa lystiä eikä menettely ole ilmeisesti yhden välimiehen välimiesmenettelyä juurikaan edullisempi riidanratkaisumuoto. Välimiesmenttelyssä saadaan sitä paitsi ihka "laillinen" ratkaisu riitaan.
pelle!! käytännön kokemus 1 välimiesasia viime vuosilta. puhu siinä sitten...
Anonyymi: "AL:ssa on tarinaa uusista oikeudenkäyntimaksuista, jotka tullaan jatkossa perimään etukäteen. KKO:ssa maksun määräksi kaavaillaan esityksen mukaan 500,00 euroa. Olisi kerralla nostettu maksu 5.000,00 euroon niin loppuisi "turhat" valitukset".
Kaikkiin muihinkin oikeudenkäyntimaksuihin ehdotetaan roimia korotuksia. Poikkeuksena tietenkin nämä "opium"-asiat eli tuomioistuinsovitteluasiat, jotka vissiin tehdään ilmaiseksi - ehkä parteille suorastaan maksetaan sovitteluun osallistumisesta jotakin, että käräjäoikeudet voisivat tehokkaasti kilpailla "riidanratkaisumarkkinoilla"!
Hiton hyvin sopii meidän oikeusvaltakuntaan tämä oikeudenkäynnillä etukäteen rahastaminen.
Saiskohan asianosaiset myydä tai ostaa pääsylippuja fanikatsomoon ja veikkaushan voisi järjestää vedonlyöntiä voittajasta ja häviäjästä.
Kun persaukinenkin pääsee vakuutuskorvasta hakemaan KKO.hon, niin onhan se niin oikein että...
Näyttää muuten se korkein edelleen ratkovan Eero Hyväriseltä kesken jääneitä juttuja...
Vakuutusoikeuden eerohyvärinen syndrooma näyttää sekin olevan tarttuvaa sorttia...
Ennen vanhaan oikeudenkäynti oli varmaa, nopeaa ja halpaa. Nyt on epävarmaa onko edes oikeudenkäyntiä kaikkien sovittelujen viidakossa.
Sovitteluidealististen (entusiastit, intoilijat, hanakat) tuomareiden ei pitäisi antaa osapuolten asianajajien vedättää itseään. Sovittelussa on nimittäin kyse usein asioista, jotka asianajajien tai muiden lakimiesavustajien pitäisi pystyä sovittelemaan ja sopimaan asianosaisten puolesta keskenään.
Huomasin (vasta) nyt, että käräjätuomari, OTT Matti Kuuliala on kirjoittanut Lakimies-lehden numerossa 7-8/2012 julkaistussa artikkelissaan (s. 1105-1123) "Sovinto tuomioistuimessa - oikotie riidan ratkaisuun? järkevän tuntuisesti sovinnosta ja sen suhteesta riita-asian oikeudenkäyntiin ja tuomioistuinsovitteluun. Kuulialan ajatuksiin voin useimmissa kohdin yhtyä jo siksi, että hän ei tunnu olevan mikään kiihkeä sovitteluintoilija.
Kuulialan mukaan syynä siihen, että tuomioistuinsovittelu on jäänyt käytännössä jokseenkin vähäiselle käytölle varsinkin dispositiivisissa riita-asioissa, on se, että riita-asian valmistelussa on omaksuttu yhä enemmän konfliktinratkaisumallille ominaisia piirteitä. Sovittelulle ominaiset menettelytavat ova siis tulleet osaksi riita-asian oikeudenkäyntiä eikä erilliselle tuomioistuinsovittelulle ole sen vuoksi erityistä tarvetta. Kuuliala esittääkin harkittavaksi, olisiko tarkotuksenmukaista siirtää tuomioistuinsovittelua koskevat säännökset OK:een.
Tämä on myös oma ajatukseni. Ts. riita-asian valmistelu ja siinä tuomarin prosessinjohdon muodossa tapahtuva sovinnon edistäminen (OK 5:26) ja tuomioistuinsovittelu muistuttavat käytänössä paljolti toisiaan - sanokoot "teoriaherrat" mitä lystäävät. Sovittelua ei voida erottaa jyrkästi sovinnon edistämisestä, vaan näiden kahden menettelyn niiden välinen raja on, kulunutta kliseetä käyttääkseni, veteen piirretyn viivan kaltainen.
Kuuliala näyttää olevan samaa mieltä kanssani siitä, että OK 5:26:n mukaisessa sovinnon edistämisessä tuomari voi tuoda esiin ja keskustelun kohteeksi, ei vain puhtaasti juridisia näkökohtia, vaan myös kohtuus-ja tarkoituksenmukaisuusseikkoja.
Itse ehdotin lakivaliokunnalle v. 2004 antamassani lausunnossa, että OK 5:26:n 2 momenttiin lisättäisiin nimenomainen säännös, jonka mukaan tuomari voi perustaa riita-asian valmistelussa tekemänsä sovintoehdotuksen myös kohtuusyihin ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin.
Tätä koskeva säännös on katsottu tarpeelliseksi ottaa kyllä tuomioistuinsovittelua koskevaan lakiin (RiitaSovL 7 § 2 mom), vaikka sovittelussa asian pitäisi toki olla selvä ilman nimenomaista lainsäännöstäkin.
Laamanni Teuri Tommi Brunilan visio sovittelun tulevaisuudesta (Lakimiesuutiset 5/11/2007):
”Odotan tältä uudelta sovittelun kansanrintamalta paljon. Jos ja kun vielä tuomioistuinsovittelussakin muistetaan heittää lakikirjat nurkkaan ja hypätä aidosti riitaan sisään, syntyy hyvää jälkeä. Edessä on kokonaan uusi maailma”.
Sillä lailla! Tuomitsemistyöhön lopen kyllästyneen ja turhautuneen oloisen tuomarin visiointia!
Toivoisin että tuomarit noudattaisivat kiltisti osapuolen ilmoitusta siitä että ei halua sopia juttuaan eivätkä yrittäisi alkaa silti vänkäämään sovintoa.
On ollut tuskallisen paljon tilanteita joissa Kät ei ota kuuleviin korviinsakaan selkeää ilmoitusta siitä että juttua ei haluta sopia. Alkaa pakkosovittelu ja ellei siihen suostu voi suorastaan aistia miten hirvittävän vihainen Kät on valmis paiskaamaan lakikirjalla asiamiestä päähän.
Eräät tuomarit ajavat jopa asiamiehet ulos ja ottavat oikeuden alkaa painostamaan päämiehiä suoraan. Törkeää.
Ehkä asiasta pitäisi säätää OK tasolla siten että jos osapuoli missä vaiheessa tahansa (haastehakemuksessa, vastauksessa, lausumassa, kirjallisessa tai suullisessa valmistelussa) ilmoittaa että ei halua käydä sovintoneuvotteluja ei asiasta sen jälkeen keskustella vaan prosessi jatkuu puhtaasti riita-asiana.
Ei voi kuin alleviivata sitä että tuomarin rooliin ei kerta kaikkiaan sovi minkäänlainen jutun peukalointi.
Riita-asioilla ja rikosasioilla on tässä mielessä valovuosien ero, huikea ero. Siviilijutussa Kät voi ottaa kaiken luovuutensa käyttöön ja heittäytyä ahtisaareksi ja ahdistella partteja loputtomuuksiin kaikenkarvaisilla ehdotuksillaan ja esityksillään.
Rikosjutussa se ei tietenkään tulisi kuuloonkaan, syyttäjähän soittaisi poliisin paikalle saman tien.
Silti sovittelun ja sovinnon problematiikka on inhimillisellä tasolla aivan sama, oli kyse rikos- tai riita-asiasta. Joku on rikkonut, ja jonkun pitää hyvittää.
Siviiliprosessi on tosiasiassa usein paljon hienosyisempi ja tunnemaailmoiltaan latautuneempi kuin rikosasia, joka tyypillisesti on taas melko yksioikoinen. Syyttäjä ajaa ja se on siinä. Siviilijutussa jokainen sana on periaatteessa syyte vastapuolelle, ja tunnevirityksiltään se voi olla pahimmillaan täysi hourula.
Jos tuollaisessa hourulakontekstissa tulee vielä innokas Kät joka alkaa muistuttelemaan että tämähän olisi syytä sopia, ollaan täysin väkivaltaisen mielipuolen armoilla.
Never. Tällaiset pelleilyt pitäisi siivota kokonaan ulos tuomioistuimista. Rikosjuttujen mallilla pitää mennä. Sovittelut tapahtukoot kokonaan ti:n ulkopuolella.
Eivätköhän nämä sovittelusörkkimiset ole akkojen ideoita pohjimmiltaan. Ollaan suuna päänä häärimässä ja tuloksena on aivan pöllöjä ideoita joilla vain sotketaan entisestäänkin sotkuinne pakka.
"OK 5:26:n mukainen menettely on luonteeltaan evaluatiivista eli arvioivaa. Tuomari pyrkii edistäämän sovintoa, joka vastaisi mahdollisimman hyvin asiassa esitettyä aineistoa ja aineellista oikeutta, mutta joka samalla tyydyttäisi riidan osapuolia. Sovintoon pyritään siis tavallaan lain mukaista lopputulosta ennakoiden."
Tässä on vain yksi ongelma: noin tehdessään tuomari siirtyy roolistaan selvännäkijän ammatin harjoittajaksi. Toisin kuin prosessioikeudellisessa teoriassa uskotaan, valtaosassa jutuista ei ole selvää oikeus- tai asiakirjoilla ratkaistavaa näyttökysymystä vaan pääosassa - valitettavasti - on henkilönäyttö, joka esitetään vasta pääkäsittelyssä.
Sen vuoksi sovinnon edistämisen työvälineinä ovat nykyisin asianosaisten informoiminen usein - hovioikeuden jälkeen - mittavasta kuluriskistä ja siitä haluavatko he ottaa tuon riskin usein moniselitteisen henkilönäytön perusteella.
Se ei ole kaunista, mutta se on nykyistä oikeuselämää, johon yksi ratkaisu olisi kuluriskin puolittaminen poistamalla kaksinkertainen näyttömuutoksenhaku - jota sitäkin blogisti vastustaa.
Jos nykyiset käräjäoikeuksien tuomarit ovat niin täydellisiä tumpeloita, ettei heihin voi luottaa, korvattakoon heidät toisilla, mutta sen jälkeen maksettakoon riittävä palkka ja tehtäköön muutoksenhaku heidän päätöksistään luvalliseksi vain oikeus- tai menettelyvirheen perusteella. Lisäksi kolmen tuomarin kokoonpano olkoon pakollinen.
Lähetä kommentti