1. Korkein oikeus (KKO) on tänään antamallaan tuomiolla, ennakkopäätös KKO 2015:41, korottanut Lapin Kansa -sanomalehteä edustaneen Alma Media Oyj:n toimitusjohtajan Kai Telanteen työsyrjintäjutussa saamaa langettavaa tuomiota.
2. KKO tuomitsi Telanteen rikoslain 47 luvun 3 §:n nojalla perhesuhteiden ja sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuneesta, Johanna Korhoseen kohdistuneesta työsyrjinnästä 40:een päiväsakkoon eli, kun T:n päiväsakon rahamääränä oli pidettävä 451 euroa, maksamaan sakkoa 18 040 euroa.
2. KKO tuomitsi Telanteen rikoslain 47 luvun 3 §:n nojalla perhesuhteiden ja sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuneesta, Johanna Korhoseen kohdistuneesta työsyrjinnästä 40:een päiväsakkoon eli, kun T:n päiväsakon rahamääränä oli pidettävä 451 euroa, maksamaan sakkoa 18 040 euroa.
3. KKO:n perustelut, kuten myös hovioikeuden tuomion perustelut, ovat varsin laajat, seikkaperäiset ("pitkä kuin nälkävuosi") ja ilmeisesti lähinnä vain juristien luettavavaksi tarkoitetut. Tämän vuoksi on perusteltua, että KKO on julkaissut tuomiosta tiedotteen, jossa perustelut esitetään yksinkertaisesti, selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla.
4. Helsingin hovioikeus tuomitsi tammikuussa 2013 Kai Telanteen asiassa (ainoastaan) sukupuolisen suuntautumisen perusteella tehdystä työsyrjinnästä 15 päiväsakon suuruiseen rangaistukseen. Hovioikeus katsoi, ettei Telanne ollut syyllistynyt perhesuhteiden perusteella tapahtuneeseen työsyrjintään. Tätä ennen Helsingin käräjäoikeus oli toukokuussa 2011 hylännyt Kai Telannetta vastaan ajetun syytteen kokonaan.
5. Työsyrjintäjuttu koski julkisuudessa usein esillä olleita tapahtumia vuonna 2008, jolloin Johanna Korhonen haki Lapin Kansa -sanomalehden päätoimittajan tehtävää, johon hänet myös valittiin. Korhoselta oli työhaastattelussa kysytty, oliko hän tai hänen puolisonsa poliittisesti aktiivinen. Korhonen oli vastannut kysymykseen kieltävästi. Hän ei myöskään ollut oikaissut haastattelussa Kai Telanteelle syntynyttä virheellistä käsitystä siitä, että hänen puolisonsa olisi mies. Telanne sai tietää Korhosen puolison sukupuolesta - Korhonen asui rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa - ja poliittisesta aktiivisuudesta nimettömän tekstiviestin välityksellä. Pian tämän jälkeen ja ennen kuin Korhonen oli edes ehtinyt aloittaa päätoimittajan työnsä, Telanne purki Korhosen kanssa tehdyn työsopimuksen. Purkamisen perusteeksi ilmoitettiin luottamuspula.
6. Johanna Korhonen nosti Alma Mediaa vastaan 230 000 euron suuruisen korvauskanteen työsuhteen perusteettoman purkamisen johdosta. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi kesäkuussa 2009 kanteen. Korhonen valitti Helsingin hovioikeuteen, joka 18.3.2010 antamallaan tuomiolla totesi työsuhteen purkamisen laittomaksi ja tuomitsi vastaajayhtiön maksamaan Korhoselle korvauksia työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä, irtisanomisajan palkkaa sekä yhdenvertaisuuslain mukaista hyvitystä yhteensä noin 80 000 euroa. KKO ei helmikuussa 2011 myöntänyt Alma Medialle valituslupaa. Olen kirjoittanut ko. riita-asiasta blogin numerossa 231/18.3.2010 otsikolla "Johanna selätti Alman hovissa", katso tästä.
6. Johanna Korhonen nosti Alma Mediaa vastaan 230 000 euron suuruisen korvauskanteen työsuhteen perusteettoman purkamisen johdosta. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi kesäkuussa 2009 kanteen. Korhonen valitti Helsingin hovioikeuteen, joka 18.3.2010 antamallaan tuomiolla totesi työsuhteen purkamisen laittomaksi ja tuomitsi vastaajayhtiön maksamaan Korhoselle korvauksia työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä, irtisanomisajan palkkaa sekä yhdenvertaisuuslain mukaista hyvitystä yhteensä noin 80 000 euroa. KKO ei helmikuussa 2011 myöntänyt Alma Medialle valituslupaa. Olen kirjoittanut ko. riita-asiasta blogin numerossa 231/18.3.2010 otsikolla "Johanna selätti Alman hovissa", katso tästä.
7. Erikseen vireille pannussa rikosjutussa hovioikeus tuomitsi Telanteen siis sukupuoliseen suuntautumiseen kohdistuvan työsyrjinnän perusteella, mutta hylkäsi syytteen siltä osin kuin se koski syrjintää perhesuhteiden perusteella. Hovioikeus katsoi, ettei laissa kielletyn perhesuhteiden perusteella tapahtuneen syrjinnän käsitteeseen kuulunut se, mitä puoliso teki.
8. KKO katsoi, että Telanne oli purkanut Korhosen työsopimuksen saatuaan tietää Korhosen puolison sukupuolesta ja puolison poliittisesta toiminnasta. Nämä eivät olleet sellaisia asioita, joita koskevien keskustelujen käymistä ja tietojen antamista työnantaja olisi KKO:n mukaan voinut päätoimittajaa valitessaan edellyttää. Syrjivälle kohtelulle ei KKO:n mukaan ollut painavaa, hyväksyttävää syytä sillä perusteella, että Korhonen oli jättänyt oikaisematta virheellisen käsityksen puolisonsa sukupuolesta ja vastannut totuudenvastaisesti kysymykseen tämän poliittisesta toiminnasta.
8. KKO katsoi, että Telanne oli purkanut Korhosen työsopimuksen saatuaan tietää Korhosen puolison sukupuolesta ja puolison poliittisesta toiminnasta. Nämä eivät olleet sellaisia asioita, joita koskevien keskustelujen käymistä ja tietojen antamista työnantaja olisi KKO:n mukaan voinut päätoimittajaa valitessaan edellyttää. Syrjivälle kohtelulle ei KKO:n mukaan ollut painavaa, hyväksyttävää syytä sillä perusteella, että Korhonen oli jättänyt oikaisematta virheellisen käsityksen puolisonsa sukupuolesta ja vastannut totuudenvastaisesti kysymykseen tämän poliittisesta toiminnasta.
9. KKO totesi, että työhönottohaastattelussa ei ollut kysymys Korhosen puolison palkkaamisesta, eikä puolisolla ollut velvollisuuksia Korhosen työnantajaa kohtaan. Työnantajalla ei myöskään ollut oikeuksia tai velvollisuuksia Korhosen puolisoa kohtaan. Sitoutumattoman lehden päätoimittaja vastaa itsenäisesti julkaisun sisällöstä. KKO totesi, ettei objektiivisesti tarkasteltuna ollut perusteita arviolle, että päätoimittajan puolison poliittinen toiminta vaikuttaisi ulkopuoliselle sitoutumattomasta lehdestä syntyvään käsitykseen ja lehden arvostukseen.
10. KKO:ssa äänestettiin asiasta. Yksi jäsen eli oikeusneuvos Hannu Rajalahti olisi pysyttänyt hovioikeuden tuomion lopputuloksen. Rajalahden perustelut vaikuttavat sinänsä asianmukaisilta. Kannattaa panna myös merkille, että hän viittaa, toisin kuin KKO:n enemmistö, perustelujensa aluksi siihen, mitä työoikeudellisessa kirjallisuudessa on syrjintäsäännöksen tulkinnasta esitetty.
11. Tästä tuli mieleen, että olen esittänyt kohta 30 vuotta - ensimmäisen kerran Lakimies-lehdessä 1986 - että KKO:n tulisi ryhtyä viittaamaan perusteluissaan oikeuslähteenä oikeuskirjallisuuteen. Pikku hiljaa - tosin aivan liian hitaasti - tätä toivetta on alettu joissakin tapauksissa noudattaa, lähinnä eri mieltä olevien jäsenten lausunnoissa. Ehkä joudumme silti odottamaan vielä toiset 30 vuotta ennen kuin KKO "taipuu" lopullisesti ja viittaa tuomioissaan säännönmukaisesti oikeuskirjallisuuden kannanottoihin.
18 kommenttia:
So what ja mitä väliä!
Kuvitteleeko joku, että Talanne joutuisi muka itse maksamaan sakot omasta pussistaan? Ei joudu, kyllä se on Alma, joka maksaa.
Johanna Korhonen julistaa olevansa KKO:n ratkaisuun "valtavan tyytyväinen".
Tyytyväinen on varmasti myös Alma Media, jolle selvisi 2008 ja jo ennen kuin JK otti päätoimittajan homman vastaan, että sillä on peruste - laillinen tai ei - jolla se saattoi estää JK:n tulon päätoimittajaksi.
Saako Alma silloin vähentää ne verotuksessaan tulonhankintamenoina?
Talanteen ei tarvitse enää yritysjohtajana ryhtyä alentamaan viidellä prossalla palkkaansa. KKO huolehti tuomiollaan tuostakin asiasta.
Ainakin työoikeudessa piisaa näitä työantajapuolen "oikeuskirjailijoita" levittämässä työnantajamyönteistä näkökulmaa oikeuselämään. Samoin työtuomioistuin loi jo vuonna 2007 hyvin kyseenalaisen oikeuskäytännön, jonka mukaan omat työntekijät saa irtisanoa ja vaihtaa heidät vuokratyöntekijöihin. Tätä ratkaisua perusteltiin hyvin lakonisella viittauksella kirjallisuuteen:
"Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentissa uudella työntekijällä on tarkoitettu työsuhteeseen palkattua työntekijää (ks. esim. Valkonen: Kollektiiviperusteinen irtisanomissuoja teoksessa Kairinen ym., Työoikeus, 2006 s. 818 ja 819)."
Muistaakseni joskus katsoin ja viittauksen takaa löytyvä tilanne ei kyllä yhtään soveltunut omien työntekijöiden korvaamiseen vuokratyövoimalla. Kyse taisi olla jostain TET-harjoittelijoista, joita oli otettu työnantajan tiloihin pariksi viikoksi tekemään osittain tehtäviä, joista oli irtisanottu omia työntekijöitä.
Jos oikeuskirjallisuuteen ryhdytään viittailemaan, niin se olisi tehtävä vähintään huolellisesti ja laadukkaasti. Ongelma on, että näillä puolihuolimattomilla poliittisten tuomioistuimien viittauksilla oikeutetaan vain haluttuja ratkaisuja. Oikeuskirjallisuuteen viittaaminen edellyttäisikin kirjallisuuden läpikäymistä laajasti, jotta voisi viitata kirjallisuudessa vallitsevaan ns. enemmistön yleiseen käsitykseen.
Anonyymin kommenttia "poliittisista tuomioistuimista", "työnantapuolen oikeuskirjailijoista" jne. voidaan kyllä pitää joko "täyshuolimattomana" tai ainakin "puolihuolimattomana" heittona. Kommentista ei ilmene, milloin ja millaisessa tapauksessa työtuomioistuin olisi ottanut ko. kannan. On mahdotonta uskoa, että TT olisi perustanut ratkaisunsa ainoastaan tietyssä oppikirjassa esitettyyn pari riviä käsittävään lausumaan. Kaikkiin oikeuslähteisiin on perehdyttävä aina "huolellisesti ja laadukkaasti". Tuomari ei voi ratkaista visaista ja tulkinnanvaraista oikeuskysymystä yksinomaan oikeuskirjallisuudessa esitetyn mielipiteen perusteella. Oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot eivät sido tuomioistuinta, mutta hyvin perustelluista mielipiteistä tuomari voi saada osviittaa, miten sovellettavia säännöksiä voidaan tulkita. Oikeuskirjallisuuteen tuomarin kannattaa viitata lähinnä kysymyksenasettelun yhteydessä, ei välittömänä ratkaisuperusteena. Oikeuskirjallisuuden huomioon ottaminen ja siihen viittaaminen lisää ratkaisutoiminnan avoimuutta.
Valpuria kiinnostaisi kuulla, minkä vuoksi tarkalleen ottaen oikeuskirjallisuuteen viittaamiseen on tavoittelemisen arvoinen asia? Minä olisin taipuvainen näkemään asian hieman eri tavalla. Toisaalta ajattelen, että tuomioistuimen tulisi tietysti hyödyntää tarvittaessa oikeustieteellistä tutkimusta ratkaisuissaan. Toisaalta taas ajattelen niinkin, että oikeuslähdehierarkiassa maan ylimmän tuomioistuimen ratkaisut ovat hierarkiassa ylempänä kuin oikeuskirjallisuus, ja siksi olisi epäjohdonmukaista että ylempi instanssi viittaisi etusijajärjestyksessä alemman tasoiseen lähteeseen. Jo valtiosääntöoikeudellisesti tällä on merkitystä. Kenellä on lainkäyttövalta? Kuka viimekädessä muotoilee oikeuskysymysten tulkintaa koskevat kysymykset Suomessa? Tapahtuuko tämä tutkijoiden toimesta, vai pitäisikö tämän kuitenkin tapahtua kuitenkin ensisijaisesti KKO:n toimesta? Minä olisin kyllä taipuvainen ajattelemaan, että KKO on näistä kahdesta oikea taho ohjaamaan lainkäyttöä. Oikeuskirjallisuus sitten ottakoon opikseen näistä ylimmän lainkäyttöelimen linjauksista, ja tarvittaessa muuttakoon “valistuneita veikkauksiaan”, mikäli ne myöhemmin osoittautuvat virheellisiksi. Ei pitäisi olla niin, että tutkijat ensin esittävät omat näkemyksensä, ja KKO myöhemmin näihin tukeutuen sitten vahvistaa. Tämähän olisi kehäpäätelmä, joka olisi valtiosääntöoikeudellisestikin ongelmallinen tilanne.
Toisaalta se, että oikeuskirjallisuudessa on jotain esitetty, ei vielä kerro juuri mitään siitä, kuinka hyvin oikeuskirjallisuudessa esitetty näkemys on perusteltu. Katsotaanpa siis mitä tarkalleen ottaen näissä viitatuissa työoikeudellisissa teoksissa on esitetty. (jatkuu)
Teoksessa Kari-Pekka Tiitinen – Tarja Kröger, Työsopimusoikeus, 2012, s. 172 ei asiaa käsitellä sen seikkaperäisemmin, kuin että perhesuhteiden todetaan löytyvän yhtenä syrjintäperusteena TSL 2:2.1:n luettelossa. Alaviitteessä 35 täsmennetään perhesuhteiden määritelmää hieman. Alaviitteessä todetaan lakonisesti että "Perhesuhteilla viitataan henkilön siviilisäätyyn (naimaton, avioliitossa, avoliitossa, rekisteröidyssä parisuhteessa, eronnut, leski). Vanhemmuuteen ja raskauteen perustuvasta syrjintäsuojasta säädetään tasa-arvolaissa.” Tässä kohtaa tätä näkemystä ei siis tämän kummemin perustella, joten melko heikoilla kantimilla on, jos tuomioistuin lähtisi muodostamaan kantaansa pelkästään painettuun sanaan luottaen.
Mika Valkonen käsittelee työsyrjintää perhesuhteiden perusteella hieman seikkaperäisemmin teoksessa Martti Kairinen ym. Työoikeus, 2006, s. 214. Kuten Rajalahti eriävässä mielipiteessään tuo esille, on valkonen esittänyt tässä kohtaa näkemyksensä seuraavalla tavalla. "Eri lakien perhettä koskevan sääntelyn tavoitteet eroavat siinä määrin toisistaan, että yhdenmukaista perhekäsitettä ei ole pidetty lainsäädännössä edes perusteltuna. Sosiaaliturvassa ja muussa lainsäädännössä omaksutut toisistaan poikkeavat määritelmät perhesuhteista eivät siksi sovellu sellaisenaan työsopimuslain syrjintäkiellon soveltamisalaksi. Koska syrjintä perhesuhteiden takia on myös rikoslaissa sanktioitu, työsopimuslain kieltoa olla syrjimättä ketään perhesuhteiden mukaan, on tulkittava virallisen perhekäsitteen puuttuessa rajatusti."
Toisaalta rajalahti jättää mainitsematta sen, että Valkonen niin ikään kirjoittaa saman alaotsikon alla seuraavasti:
"Perhesuhteet voivat välillisesti olla syrjinnän perustana esim., jos työnantaja irtisanoo työntekijän pelkästään sen vuoksi, että tämän aviopuoliso harjoittaa työnantajan kanssa kilpailevaa toimintaa ilman, että työntekijä on itse millään tavoin rikkonut salassapito- tai uskollisuusvelvoitettaan omaa työnantajansa kohtaan. Työntekijän perheenjäsenten oikeus valita ammattinsa tai elinkeinonsa ei heikennä työntekijän irtisanomissuojaa.”
Tämä viimeksi mainittu näkemyshän nimenomaisesti puoltaisi KKO:n enemmistön kantaa. Tätä Rajalahti ei tietenkään halua mainita, koska tämä oikeuskirjallisuuden näkemys ei satu olemaan Rajalahden mielipiteen kanssa yhtenevä. Rajalahti noudattaakin pick&choose teknikkaa, jossa oikeuskirjallisuudesta valitaan omaa näkemystä parhaiten tukevat osuudet, ja ainoastaan tällaiset.
Valpurin "oma oikeuslähdeoppi" ei ole vakuuttava, vaan vaikuttaa vanhahtavalta.
Laki (lansäädäntö) on vahvasti velvoittava ja pakollinen oikeuslähde. Oikeuskäytäntö eli lähinnä KKO:n ja KHO:n ennakkopäätökset ovat heikosti velvooittavia oikeuslähteitä, samoin lainvalmisteluasiakirjat (esimerkiksi hallituksen lakiesitykset). Sitten on vielä suuri joukko sallittuja oikeuslähteitä, joihin myös oikeuskirjallisuus kuuluu; ts. niihin saa viitata ja vedota, vaikka se ei ole pakollista. Perustuslaissa tai tavallisissa laeissa tuomareita ja tuomioistuimia ei ole suinkaan kielletty hyödyntämästä heikosti velvoittavia ja sallittuja oikeuslähteitä. Tuomioistuimissa seurataan hyvin tarkasti, mitä asianomaisissa oppikirjoissa, väitöskirjoissa ja lainopillisissa artikkeleissa on kulloinkin kyseessä olevista asioista tai tulkinnanvaraisista säännöksistä kirjoitettu.
Asiat etenevät useimmiten toisessa järjestyksessä kuin mikä Valpurin mukaan sopisi hänen pirtaansa. Juridiset käsitteet, oikeusperiaatteet ja monet tulkintasäännöt kehitetään ensiksi nimenomaan oikeuskirjallisuudessa. Ts. tuomioistuimet, eivät edes KKO tai KHO, kehitä niitä "vapaasti" tai täysin itsenäisesti, vaan useimmiten on kysymys siitä, että tuomioistuimet seuraavat ja noudattavat oikeuskirjallisuudesssa esitettyjä periaatteita ja tulkintasuosituksia. Muodollisesti tämä ei ole toki pakollista, mutta jos tuomioistuin haluaa poiketa oikeuskirjallisuudessa esitetyistä vakiintuneista kannanotoista ja ns. kehittää tai "luoda" omaa oikeuttaan, se joutuu perustelemaan kantansa tarkasti. Näin myös tapahtuu - yleensä. On toki tapauksia, joiden osalta oikeuskirjallisuudessa ei ole vielä ehditty sanoa kovin paljon tai esittää perusteltuja kannanottoja, mutta tällaiset tilanteet ovat yleensä harvinaisia.
Jos ja kun näin on, niin silloin minusta on luonnollista, että tuomioistuin viittaa tai vetoaa perusteluissaan, paitsi lakiin ja sen esitöihin sekä aiemmin annettuihin ennakkopäätöksiin, myös siihen, miten sovellettavaa oikeusnormia on oikeuskirjallisuudessa tulkittu. Tätä pidetään useimpien maiden ylimmissä tuomioistuimissa sallittuna, luonnollisena ja avoimena toimintatapana.
Siitä, miksi oikeuskirjallsiuuteen voidaan ja myös pitäisi viitata tuomion perusteluissa, on kirjoitettu laajasti mm. kirjassa Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 422-450.
Oikeuskirjallisuuteen viittaamisella (tai viittaamattomuudella) tuomioiden perusteluissa ei ole mitään tekemistä "lainkäyttövallan" tai sen "siirtymisen" kanssa. On selvää, että oikeustietelijöiden on syytä aina perustella kannanottonsa ja mielipiteensä. Valistuneet tuomarit ottavat huomioon ainoastaan perusteltuja tutlkintasuosituksia.
Valpurin jatkokommenttikaan ei ole vakuuttava eikä tee oikeutta KKO:ssa eri mieltä olleen jäsenen äänestyslausumalle.
Ko. lausumasssa esitettyä kantaa ei ole perustettu Valpurin väittämin tavoin "poimintatekniikkaan" ("rusinat pullasta" -periaatteelle). Oikeuskirjallisuuteen on viitattu vain johdantona tuomarin omalle oikeudelliselle päättelylle. Tämä on järkevä lähestymistapa. Eriävässä lausumassa todetaan ainoastaan, miten perhe- tai lähisuhteen käsitettä, jota ei olllut Johanna Korhosen työhaastattelun aikana rikoslain tai TSL:n ao. säännöksissä määritelty, on oikeuskirjallisuuden mukaan tarkoitettu. Eriävä mielpide ei siis perustu yksinomaan tai edes osaksi ko. kannanottoihin, eikä oikeuskirjallisuuteen viittamisen tarkoituksena ole ylipäätään "näyttää", mistä tulkintasuositus on löydetty. Tuomari kertoo perusteluissaan oman oikeudellisen päättelynsä, jolloin hän voi, jos toimii avoimesti, ilmoittaa, mistä kaikista lähteistä päättelyyn ja tulkintaan voidaan saada tietoa ja johtoa.
Valpurin esitys siitä, mitä "valkoset" ja "punaset" ovat ko. säännöksestä kirjoittaneet, on hänen omaa spekuleeraustaan, joka ei ansaitse lähempää tarkastelua. Valpurin kannattaisi lukea ajatuksella, miten eri mieltä ollut jäsen on kantaansa perustellut.
"Kannattaa panna myös merkille, että hän viittaa, toisin kuin KKO:n enemmistö, perustelujensa aluksi siihen, mitä työoikeudellisessa kirjallisuudessa on syrjintäsäännöksen tulkinnasta esitetty...Ehkä joudumme silti odottamaan vielä toiset 30 vuotta ennen kuin KKO "taipuu" lopullisesti ja viittaa tuomioissaan säännönmukaisesti oikeuskirjallisuuden kannanottoihin."
Eiköhän aika ole lyhyempi: se, joka kestää kun nuo eriävissä mielipiteissään viitanneet ovat KKO:n rangissa edenneet kokoonpanon puheenjohtajiksi, joiden valtaan kuuluu määrätä kirjoituskysymyksistä mm. edellä mainitusta. Käytännössä uskon ajan olevan lyhyempikin, kun vanhoja jääriä jää enemmän eläkkeelle.
"Oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot eivät sido tuomioistuinta, mutta hyvin perustelluista mielipiteistä tuomari voi saada osviittaa, miten sovellettavia säännöksiä voidaan tulkita. Oikeuskirjallisuuteen tuomarin kannattaa viitata lähinnä kysymyksenasettelun yhteydessä, ei välittömänä ratkaisuperusteena."
Tässä on kysymys myös oikeusasteesta. Kiireinen käräjätuomari voi ja muutoksenhaun vuoksi pitääkin viitata ratkaisuperusteena, jos omaksuttu tulkinta perustuu tuohon kannanottoon. Tuolloin valittaja voi pyrkiä osoittamaan, että tuo kanta ei vastaa ns. vallitsevaa kantaa tai ei hänen jutussaan ole ainakaan perusteltu.
Viimeistään hovioikeudelta voidaan edellyttää, että kirjallisuuteen on perehdytty kattavasti. Jos oikeudellinen johtopäätös tuon perusteella poikkeaa käräjäoikeuden kannasta, sekin on syytä avoimesti dokumentoida.
Sen sijaan KKO:n kanta on - ainakin alemmille oikeuksille - kirjallisuutta paljon vahvempi oikeuslähde: KKO sanoo Suomessa viimeisen sanan miten lakia on tulkittava ja oikeuskysymys ratkaistava. Sen vuoksi sen kannan perustelemiseen kirjallisuudella ts heikommalla lähteellä ei ole niin perusteltua.
Avoimuuden vuoksi kuitenkin kannatan Ranskan käytäntöä: siellä tuomiossa itsessään ei ole viittauksia, mutta ratkaisukorteissa on kattava luettelo. Tästä olisi KKO:n ratkaisujen "heavy usereille" arvaamaton hyöty.
KKO:n nykykäytäntö vastaa Indonesian korkeimman oikeuden käytäntöä eli olemme sangen kyseenalaisesa seurassa.
Kyse ei ole tietenkään siitä, että oikeustiede tai -kirjallisuus "kilpailisi vahvuudessa" oikeuskäytännön eli ylimpien oikeuksien ennakkopäätösyen kanssa, ei liioin siitä, kuka taikka mikä sanoo asiassa/tulkinnassa "viimeisen sanan"! Toisaalta KKO:n omaksuma kanta voi muuttua, jos oikeustiede/o-kirjallisuus osoittaa ko. kannan kyseenalaiseksi tai suorastaan virheelliseksi. Näin on käytännössä myös tapahtunut.
Käräjätuomareilla on nykyisin runsaasti tai jopa "ruhtinaallisesti" aikaa etsiä ja tutustua oikeuskirjallisuuteen, jonka kannanottoja esim. riita-asioissa parttien advokaatit ovat jo asian käsittelyvaijeessa laveasti esittelleet; asiamiehet esittävät oikeudelle usein myös pätevien asiantuntijoiden antamia juridisia asiantuntijalausuntoja.
Riitainen ja vähänkin kinkkinen riita-asia lykätään nykyisin säännönmukaisesti (aina) ratkaisulle eli kansliatuomion antamista varten useiden viikkojen tai jopa kuukausien päähän pääkäsittelyn päättymisestä. Jollei tuomari tuossa ajassa ja em. "eväillä" ehdi tutustua oikeskirjallisuuteen ja muihin oikeuslähteisiin ja kykene perustelemaan ratkaisemaan ja antamaan kunnon tuomiota, niin hänen olisi kyllä syytä harkita vakavasti uran vaihtoa.
"Käräjätuomareilla on nykyisin runsaasti tai jopa "ruhtinaallisesti" aikaa."
Kas kun ei ole. Miksei: hänellä on muita juttuja, pelkästään riita-asioita käsittelevän tuomarin edellytetään käsittelevän 65-70 laajaa riita-asiaa vuodessa. Nuo jutut ovat nykyään - kulu-uhasta johtuen - "täyttä tavaraa", joissa on jokin erityisongelma, johon tulee etsiä oikeuskirjallisuudesta vastaus. Sen etsiminen ei ole kattavaa, kylläkin riittävää esim. perusteoksesta ilmenevä kanta. Kattavasti kysymystä ei kuitenkaan ehdi tutkia eikä ainakaan sulatella.
Työtä vie useimmiten esitetty (liian) laaja näyttö, johon helposti menee enemmän kuin yksi pääkäsittelypäivä.
Riitatuomari istuu viikossa 2-3 päivää (valmisteluja ja pääkäsittelyjä sekä sovitteluja), jonka lisäksi on usein turhia palavereita.
Vaikka jutut lykättäisiinkin kansliatuomiolle ei tuona aikana voi yksistään keskittyä tuohon juttuun vaan edellä mainitut muut virkatehtävät pyörivät kaiken aikaa, joten viikossa jää enintään 1-2 kirjoituspäivää.
Voidaan edellyttää mitä tahansa, mutta eri asia on, millainen on käytäntö.
Toisaalta Suomesa tuomioistuimet ja tuomarit valittelevat yleisesti, että ns. laajoja riita-asioita tuodaan - kulu-uhasta johtuen - käräjäoikeuksiin vain vähän, aivan liian vähän. Tämä on ollut "huuto" jo parikymmentä vuotta. Toisaalta sitten "tarvittaessa" valitellaan riita-aioiden paljoutta!
Laajat riita-asiat käräjäoikeus istuu useimmiten kolmen ammattituomarin kokoonpanossa, jotan tuomion kirjoitustyö jakaantuu tasaisesti useammille tuomareille. Tuomareilla ei ole virka-aikaa, eikä kukaan ole vahtaamassa, miten ja minkä asioiden parissa tuomarit aikaansa käyttävät.
Tuomareiden ei vaikeissa ja laajoissa riita-asioissa tarvitse "etsiä" oikeuskirjallisuutta yksin ja omin päin, sillä kantajan ja vastaajan advokaatit esittelevät, jos ovat tehtävänsä tasalla, sitä heille asian käsittelyvaiheessa yleensä aina aivan riittävästi.
Liian laajaa näyttöä tuomarilla ei ole tietenkään velvollsuus ottaa vastaan, vaan hänen tulee päin vastoin evätä tarpeettoman näytön esittäminen (OK 17:7). Valmisteluun tuomarit uhraavat liikaa aikaa, ja myös pääkäsittelyissä pidetätään usein liian monta istuntopäivää. Tuomareiden prosessinjohto on usein liian passiivista ja heikkoa, joten ei ihme, että käsittely "venyy ja vanuu", ja siten lopuksi tuomari kertoo, että kansliatuomio tulee esim. joskus kuukauden tai parin kuluttua.
Helppoa kuin heinänteko, voisi sanoa, mutta hitaalta, kalliilta ja aika epävarmalta homma joskus ja jopa aika usein käytännössä vaikuttaa.
Hyvä tuomari ei valita juttujen määrää ja töiden paljoutta, eikä lykkäile tuomion antamista mahdollisimman kauaksi pääkäsittelyn päättyhmisestä, ja silti hän kykenee perustelemaan tuomionsa asianmukaiseslla tavalla ja viittaamaan oikeuslähteenä tarvittaessa ja ilman kitinöitä myös oikeuskirjallisuuteen.
Blogisti on aivan oikeassa siinä, että tyypillisesti juridiset ilmiöt kehitellään oikeuskirjallisuudessa. Sieltä ne löytävät tiensä suoraan tai mutkan kautta oikeuskäytäntöön, ja lopuksi ne kodifioidaan lainsäädäntöön. Malliesimerkki lienee hallintolainkäytön prosessisäännöstö, joka kehittyi autonomian ajasta alkaen verrattain omalakisesti senaatin oikeusosaston, maaherrojen ja hallintotuomioistuinten käytäntönä, jota oikeustieteilijät pyrkivät järkeistämään ja kodifioimaan. Vasta Hallintolainkäyttölaki siirsi tämän perinteen kirjoitetun lain piiriin.
Eri asia on, onko tämä toivottavaa. Demokraattisess yhteiskunnassa oikeusistuinten itsenäisen toiminnan ala olisi pidettävä minimissään. Eduskunta käyttää valtiossa yLlintä valtaa, sillä se edustaa suvereenia kansaa.
Asialla on käytännön merkitystä. Prosessisäännöillä ja oikeuskäytännöllä on suuria yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tuomarit - ja vielä vähemmän oikeustieteilijät - eivät ole tässä suhteessa mitään ideaalisen puolueettomia abstraktin oikeudenmukaisuuden tulkkeja vaan ihmisiä, jotka toimivat oman oikeudenmukaisuuskäsityksensä ja omien ihanteittensa mukaan. Tämän vuoksi on parempi keskittää tällainen päätöksenteko mahdollisimman paljon poliitikoille, jotka toimivat kansan valtuutuksella, toisin kuin tuomarit ja tiedemiehet.
Telanne-jutun kommentoinnin kohdalla nämä käsitykset olisi syytä tuoda selvästi esiin. Tuomion peruslähtökohta edustaa yhtä yhteiskunnallista ideaalia, joka ei millään tavoin vastaa tosielämän tarpeita. Työsuhde on luonteeltaan aika erikoislaatuinen sopimus, jossa ei osteta vain työvoimaa vaan myös persoonaa. Puhuttaessa pienen paikkakunnan päälehden päätoimittajasta on selvää, että päätoimittajan yksityiselämän sisältö on työnantajalle tärkeä. Puolison, vanhempien ja jopa lasten olemus on osa sitä pakettia, jonka kanssa työnantaja joutuu elämään. Tämä ei välttämättä ole sopimusvapauden ja aviopuolisoiden juridisen erillisyyden ideaalin mukaista, mutta silti todellisuutta.
Toinen kysymys on siinä, että KKO salli ennakkotapauksessaan valehtelun. Tuomion selvä oikeusohje on, että työnantajan laittomaan kysymykseen vastattaessa valehteleminen on soveliasta eikä siitä saa seurata negatiivisia seuraamuksia. Tämä syö pohjaa yleiseltä rehellisyyden ihanteelta, vaikka onkin periaatteessa linjassa individualistisen oikeuskäsityksen kanssa. Tältä osin juttu jatkaa tuomion KKO 2014:187 edustamaa surkeaa linjaa.
Olisi rehellisempää hyökätä Telanne-jutun tuomiota vastaan näillä perusteisiin käyvillä argumenteilla kuin muotoseikoilla.
Varsin outoja käsityksiä ja tulkintoja EA:lta.
Talanteen tapauksessa annettu tuomio perustuu nimenomaisesti "kansan valitsemien poliitikkojen" eli lansäätäjän tahtoon ja eduskunnan säätämään rikoslain säännökseen ja sen vakiintuneeseen tulkintaan. Eikä vain rikoslakiin, vaan myös perustuslakiin samoin kuin ihmisoikeussopmuksiin ja EU:n työsyrjintädirektiiviin. Nämä kaikki säädökset ja määräykset on tuotu KKOn tuomiossa selvästi esille ja ratkaisu saa tukea myös "lainsäätäjän tahdosta", joka ilmenee mm. työsyrjintäpykälään koskevasta hallituksen esityksestä. Näin olln käsitys, jonka mukaan KKO olisi muka ottanut oikeuden omiin käsiinsä ja sivuuttanut lainsäätäjän tahdon, on täysin virheellinen. Kritisoija ei ole ehkä lukenut tuomion perustelija tai sitten hän ei ole ymmärtänyt niistä mitään.
Tuomion perusteluissa on pohdittu perusteellisesti työsyrjintäsäännöksen soveltamisalaa ja tulkintaa, "sivukaupalla", voisi sanoa. Ratkaisua on pidetty yleisesti hyväksyttynä ja oikeana. KKO on perustellut seikkaperäisesti myös syytetyn väitettä, että hänellä olisi ollut X:n kohteluun painava ja hyväksyttävä syy. Tämän väitteen ja käsityksen KKO on juurta jaksaen ja kantaansa perustellen torjunut.
X ei ole suinkaan valehdellut A:lle, kuten kommentoija väittää. Asia tai tieto, josta X on työnantajan mukaan valehdellut, on nimittäin sellainen, jota työnantajalla ei ole lain nojalla ollut tarvetta tai oikeutta edes käsitellä. X:llä ei siten ole ollut velvollisuutta oikaista työnantajalle syntynyttä ko. asiaa koskevaa virheellistä käsitystä.
Tuomiota, jonka numero olisi KKO 2014:187, ei ole olemassa. Talanne-jutun tuomiota vastaan ei ole blogissa hyökätty, ei asiallisilla eikä muodollisilla perusteilla.
Lakeja työkseen säätävät poliitikot eivät ole juuri kiinnostuneet prosessioikeuden tai oikeudenkäyntimenettelyä koskevista yksityiskohdista ja "hienouksista", asia on heille liian vaikea ja tuntematon eikä sillä saa vaaleissa ääniä ja menestystä. Prosessilakeja, kuten aineellisen oikeuden lakejakaan, ei ole mahdollista säätää yksityiskohtaisiksi ja kaikkia tilanteita silmällä pitäen; se on mahdoton tehtävä. Siten myös prosessilait on säädettävä väljiksi ja joustaviksi, eli sellaisiksi, että ne antavat tuomioistuimille runsaasti harkintavaltaa. Tämä on järkevää ja sen lainsäätäjä on aina ymmärtänyt ja hyväksynyt. Tuomioistuimet joutuvat aina tulkitsemaan lakeja ja kehittämään niitä samoin kuin oikeudenkäyntimenettelyä omilla tulkinnoillaan ja käytännöillään. Tämä koskee etenkin KKO:ta, jonka tehtäväksi on "poliitikkojen säätämissä" laeissa nimenomaan annettu alempien tuomioistuimen ratkaisujen ja lainkäytön ohjaaminen.
EA: "ei osteta vain työvoimaa vaan myös persoonaa...Puolison, vanhempien ja jopa lasten olemus on osa sitä pakettia, jonka kanssa työnantaja joutuu elämään."
Varsinainen orjakontrahtiajattelua. Ei ole ihme, että työmarkkinoilla luottamus rakoilee kuin tuolla tavoin ajatellaan. Kyllä ylempi toimihenkilö myy vain työvoimaansa, mutta ei yksityiselämän persoonaansa. Selvää on, että työtehtävissä täytyy käyttäytyä työnajan edellyttämällä tavalla, mutta kun työpaikan ovi on pantu kiinni persoona ja siihen kuuluvat valinnat kuuluvat itselle, puhumattakaan puolison, vanhempien ja jopa lasten olemuksesta.
Lähetä kommentti