1. Kunta ja yhtiö olivat tehneet yritystilasopimukseksi nimetyn asiakirjan. Sopimus koski rakennuspaikkaa ja rakennusta, jonka kunta oli sitoutunut peruskorjaamaan yhtiön tarpeiden mukaiseksi. Sopimuksen mukaan yhtiö suorittaisi kunnalle 12 vuoden aikana lunastushinnan, minkä jälkeen kiinteistön omistusoikeus siirrettäisiin yhtiölle eri asiakirjalla. Sopimuksessa oli sen purkautumisen seurauksia koskeva ehto. Kunta oli 1.6.2011 purkanut sopimuksen päättymään välittömästi yhtiön maksulaiminlyönteihin vedoten.
2. Yhtiö vaati kuntaa vastaan nostamassaan kanteessa, että kunta sopimusehdon mukaisesti palauttaa yhtiön maksamia lunastushintaeriä. Oikeudenkäynnissä asianosaisten kesken oli riitaa siitä, onko sopimusehtoa tulkittava yhtiön esittämällä tavalla vai kunnan esittämällä tavalla niin, että kunnalla on oikeus vähentää palautettavasta määrästä myös maksamattomat ja erääntymättömät lunastuskorvaukset. Lisäksi yhtiö on vaatinut vahingonkorvausta katsoen sopimuksen purkamisen perusteettomaksi ja kunta vastakanteessaan yhtiöltä käyttökorvausta sopimuksen purkamisen jälkeiseltä ajalta.
4. Pirkanmaan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus tulkitsivat lunastushintaerien palauttamista koskevaa ehtoa siten, ettei kunnalla ollut lunastushintaerien palautusvelvollisuutta, ja katsoivat kunnalla olleen oikeus sopimuksen purkamiseen. Molemmat oikeusasteet hylkäsivät yhtiön kanteen, mutta hyväksyivät kunnan yhtiötä vastaan ajaman vastakanteen.
5. Korkein oikeus myönsi yhtiölle valitusluvan. Valituksessaan yhtiö vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. Yhtiö on perusti vaatimuksensa siihen, että hovioikeus oli tulkinnut lunastuserien palauttamista koskevaa sopimusehtoa virheellisesti sekä arvioinut kunnan purkuoikeutta koskevaa näyttöä virheellisesti. Vastauksessaan kunta vaati valituksen hylkäämistä.
6. Korkein oikeus nosti omasta aloitteestaan (ex officio) - vaikka siis väitettä ei ollut tehty - esille kysymyksen siitä, oliko sopimus tosiasiallisesti kiinteistön kauppaa koskeva esisopimus, joka olisi tullut tehdä samanlaisessa määrämuodossa kuin kiinteistön kauppakin. Tämän vuoksi korkein oikeus varasi - kuulemisperiaatteen toteutumiseksi aivan oikein - asianosaisille tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, mikä merkitys maakaaren (MK) 2 luvun 1 §:n kiinteistön kaupan muotoa ja saman luvun 7 §:n esisopimusta koskevilla säännöksillä on asian arvioinnissa. Asianosaiset antoivat pyydetyn lausunnon.
7. Korkein oikeus katsoi, että sopimuksessa oli kyse kiinteistön kaupan esisopimuksesta, joka on lain mukaan tehtävä noudattaen samoja määrämuotoja kuin varsinainen kiinteistön kauppakin (MK 2:1 ja 7). Jotta esisopimus oli pätevä, se tuli siis tehdä kirjallisesti, sopimusosapuolten oli allekirjoitettava asiakirja ja kaupanvahvistajan oli vahvistettava esisopimus kaikkien sopimuksen allekirjoittajien läsnä ollessa.
8. Korkein oikeus totesi, että ko. tapauksessa yritystilasopimukseksi otsikoitu sopimus, jossa oli siis todellisuudessa kyse kiinteistön esisopimuksesta, oli tehty ilman, että kaupanvahvistaja olisi sen vahvistanut. Esisopimusta rasitti siten muotovirhe, joka teki sopimuksesta pätemättömän. Vaikka asianosaiset eivät olleet muotovirheeseen vedonneet, korkein oikeus otti sen huomioon viran puolesta. Tässä kohdin korkein oikeus viittasi vakiintuneeseen käsitykseen, mikä ilmenee jo ratkaisusta KKO 1952 I 14,; siinä ilmaistu kanta on hyväksytty yleisesti myös oikeuskirjallisuudessa.
9. Kuten tavallista, korkein oikeus ei katsonut tässäkään tapauksessa aiheelliseksi viitata yksilöidysti oikeuskirjallisuuteen, vaikka tämä olisi ollut suotavaa. Mutta jo se, että oikeuskirjallisuus mainitaan ohimennen yleisessä muodossa, on kuitenkin pieni askel oikeaan suuntaan.
10. Ratkaisuselosteen otsikossa mainitaan hakusanoina "kiinteistön kauppa", "esisopimus" ja "kiinteistön luovutuksen muoto". Itse asiassa tämä(kin) ratkaisu on loppujen lopuksi suurelta osin prosessioikeudellinen, sillä oleellista tapauksessa on se, että korkein oikeus otti muotovirheen huomioon omasta aloitteestaan (viran puolesta, ex officio). Tämän vuoksi olisi ollut paikallaan, että asia olisi noteerattu myös ratkaisuselosteen otsikossa mainitsemalla asia- tai hakusanoina vaikkapa käsitteet "virallisperiaate", "väittämistaakka" ja "tuomarin aineellinen (materiaalinen) prosessinjohto".
11. Asianosaisen väittämistaakka ei koske kiinteistön kauppaa ja sen esisopimuksen muotomääräysten noudattamista tai siinä suhteessa kenties tapahtuneita muotovirheitä, vaan tuomioistuin saa ja sen myös tulee kiinnittää viran puolesta huomiota siihen, onko ko. asiakirja tehty laissa säädettyjä muotovaatimuksia noudattaen; kiinteistön kaupan muotomääräykset on otettava huomioon asianosaisen vetoamisesta riippumatta. Mainitut muotomääräykset tai niiden puutteet eivät ole - edes sinänsä dispositiivissa riita-asioissa, josta myös ratkaisussa 2015:80 selostetussa asiassa on kyse - väitteenvaraisia vaan virallistutkintaisia tosiseikkoja. Voidaan sanoa, että oikeudenkäynnissä noudatetaan tältä osin, ei asianosaisen määräämisperiaatetta, vaan virallisperiaatetta (tai tutkintamenetelmää), joka velvoittaa tuomioistuimen oma-aloitteelliseen tutkintaan ja päätöksentekoon.
12. Viran puolesta tutkiminen ei tarkoita välttämättä sitä, että tuomioistuin tutkii tiettyjen oikeustosiseikkojen olemassaolon noin vain omin päin eli pukahtamatta asianosaisille yhtikäs mitään. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisuselosteen kappaleessa 12 lausutaan, kiinteistön kaupan esisopimusta rasittava muotovirhe olisi tullut ottaa viran puolesta esille jo käräjäoikeudessa tapahtuneessa asian valmistelussa, vaikka asianosaiset eivät olleet siihen vedonneet. Miten kyseisen "esille ottaminen" käytännössä sitten tapahtuu? Se toteutetaan oikeuden puheenjohtajan asianosaisille kohdistamien kysymysten, huomautusten ja yleensä materiaalisen prosessinjohtoon kuuluvien toimenpiteiden avulla. Tuomarin tulisi olla asian valmisteluvaiheessa aktiivinen ja käyttää kyselyoikeuttaan hanakasti, ei seurata passiivisena asianosaisten advokaattien sanailua. Kuten tästäkin tapauksesta ilmenee, käytännössä tuomarin aineellinen prosessinjohto on kuitenkin usein valitettavan passiivista.
13. Tuomarin passiivinen prosessinjohto johtaa usein käräjäoikeuden tuomiosta ḧovioikeudelle tehtävään valitukseen. Tässä tapauksessa jouduttiin menemään aina korkeimpaan oikeuteen asti, sillä käräjäoikeuden tavoin myös hovioikeus nukahti eikä hoksannut, että sopimus olikin itse asiassa kiinteistön kauppaa koskeva esisopimus, jota rasitti paha muotovirhe, koska kaupanvahvistaja ei ollut sitä vahvistanut.
14. Voi, voi ja vielä kerran voi! Asian ja riidan todellinen laita selvisi tapauksessa vasta ylimmässä oikeusasteessa, vaikka sopimuksen sisällöstä ja tulkinnasta oli tätä ennen riidelty jo käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, joissa asian rakaisuun oli osallistunut yhteensä kuusi ammattituomaria. Korkeimmasta oikeudesta juttu palautettiin takaisin käräjäoikeuteen, joten on syytä toivoa, että siellä oltaisiin jutun "toisella kierroksella" valveilla.
15. Ratkaisu KKO 2015:80 jatkaa aiemmin blogissa selostamien ratkaisujen 2015:78 ja 79 varsin surullista sarjaa. Niissä kaikissa on ollut kyse itse asiassa yksinkertaisista asioista, joita alemmissa tuomioistuimissa ei kuitenkaan ole jostakin syystä osattu ratkaista oikein. Tapauksessa 2015:78 oli kyse käräjäoikeuden päätösvaltaisuudesta, ratkaisussa 2015:79 tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta ja välituomion antamisesta ja ennakkopäätöksessä 2015:80 puolestaan muun ohella tuomarin aineellisesta prosessinjohdosta ja viran puolesta tapahtuvasta tutkimisvelvollisuudesta.
22 kommenttia:
Kyse oli kiinteistön vuokra- ja lunastussopimuksesta, jollaisia käytetään varsin laajalti kuntien ja yritysten välillä. Voisikohan olla, että jomman kumman tai molempien parttien advokaatit olivat kyllä määrämuoto-problematiikan huomanneet, mutta kummankaan intressissä ei ollut väittää sopimusta pätemättömäksi.
Nythän osapuolilla on edessään varsin mielenkiintoinen prosessi siitä, mitä tuon sopimuksen pätemättömyys tarkoittaa. Ratkaisulla on muutenkin melkoinen merkitys useiden liikeyritysten kannalta, jotka ovat vastaavanlaisilla sopimuksilla vuokralla kunnan maalla - ja jotka maksavat ylisuuressa vuokrassa kiinteistöosuuden lunastusta joka kuukausi. Kukahan tämän pätemättömän vuokra- ja lunastussopimushimmelin on kuntiin aikanaan ajanut? Kenen tahansa kiinteistöasioihin perehtyneen juristin olisi tullut hoksata jo moista sopimusta ihmetellessä, ettei se voi olla pätevä.
Eipä olleet kovin fiksuja advokaatteja, jos tuollaista asiaa eivät joko huomanneet tai olivat tavallaan keskenään "sopineet", että "ollaan hiljaa" - ja sanoneet kukaties (epävirallisesti toki) myös käräjäoikeudella, että " älkää teekään oliko huomaavinanne"!
Esisopimuksen muotomääräys pykälä on pakottavaa oikeutta, josta ei voida toisin sopia, eikä vaikeneminkaan muotovirheestä auta, jos tuomitoistuin hoksaa virheen.
Tuohan on ollut varsin rahakas juttu paikallisille lakimiehille. Ensin on laadittu mitätön sopimus,jota väännetty kymmenen/ kaksikymmentä tuntia valmisteluineen / sitten prosessataan siitä muutama vuosi /laskutetaan parikymmentä tuntia / oikeusaste ja sitten ollaankin taas lähtökuopissa....
Yksityisen osapuolen kannattaisi vaihtaa asiamiestä ja kunnan lakimiehelle, mikäli sellainen on kunnan puolesta "hommaa hoitanut", tulisi antaa napakat potkut.
Käräjä- ja hovioikeudelle ei liene mitään tehtävissä.
Ihmeellinen juttu, mutta arkitodellisuus on sopimuskäytännöissä ja kiinteistöhommissa vielä paljon ihmeellisempi.
Myös kolmessa aiemmassa KKO:n ennakkopäätöksessä, jotka on annettu 22.-30.10.-15 välisenä aikana, on ollut kyse prosessioikeudeen soveltamisesta. Myös niissä selostetuissa tapauksissa alemmat oikeudet tai jompi kumpi niistä on suoraan sanottuna "tunaroinut".
Ratkaisu 2015:75 koski tapausta, jossa käräjäoikeus oli virheellisesti laiminlyönyt antaa valitusosoituksen (!). - Ratkaisu 2015:76 puolestaan koski tilannetta, jossa käräjäoikeus oli virheellisesti hylännyt viran puolesta osan kantajan oikeudenkäyntikuluista selvästi perusteettomana. - Ratkaisussa 2015:77 oli kyse tapauksesta, jossa käräjäoikeus ja HO olivat möhlineet eri asioissa. Käräjäoikeus oli ottanut perusteluissaan kantaa vaatimukseen, josta se ei ollut kuitenkaan antanut ratkaisua. HO oli puolestaan ottanut kantaa asiaan, joka ei ollut asiassa, joka ei ollut muutoksenhaun kohteena.
Siis noin kolmen viikon aikana kuusi (6) KKO:n peräkkäistä ratkaisua (2015:75-80), joissa kaikissa alemmat oikeudet olivat syyllistyneet alkeellisiin prosessiokeudellisiin virheisiin!
Suorastaan häpeällisen huonoa lainkäyttöä!
"Kukahan tämän pätemättömän vuokra- ja lunastussopimushimmelin on kuntiin aikanaan ajanut? Kenen tahansa kiinteistöasioihin perehtyneen juristin olisi tullut hoksata jo moista sopimusta ihmetellessä, ettei se voi olla pätevä".
Näin ihmetteli ensimmäinen anonyymi. Ihmettelyyn on todella aihetta.
Olisiko niin, että "sopimusmalli", jota on sitten laajasti käytetty, on syntynyt Kuntaliiton lakimiesten aivoitusten tuloksena? Siellä on hallintojuristeja, jotka eivät välttämättä ymmärrä siviili- tai ainakaan esineoikeudesta juuri mitään. Heidän ei pitäisi mennä sorkkimaan asioita, joita eivät osaa ja hallitse.
Minä en usko että tässä on ollenkaan kyse prosessinjohdosta, vaan siitä etteivät käräjäoikeuden eikä hovioikeuden tuomarit ollenkaan tajunneet että kyse olisi kiinteistökaupan esisopimuksesta.
Kuntaliitto saattaa olla sylttytehdas. Kunnanisät uskovat kuntaliiton "kiinteistöasiantuntijoihin " kuin pässi suuriin sarviinsa. Yksityiset toiminnanharjoittajat käyttävät serkunpoikaa asiamiehenään ja hänen eukkonsahan on kunnalla toimistosihteerinä ja saanut taas sitten sieltä luotettavaa tietoa siitä, miten kunta asiaan suhtautuu ja niin on soppari saatu aikaiseksi entisen vt. nimismiehen hoitaessa asiaa kunnan puolelta.
Mutta tuomioistuimet ovat silti turakoineet.
Tämä ei olekaan mikään uskon asia.
Valmistelua käräjäoikeudessa johtaneen tuomarin olisi toki luullut kaiken järjen mukaan ihmetellä asianosaisten advokaateille jotenkin näin:
"mikäs tämä tämmöinen sopimus oikein on. .. tässähän luvataan ja puhutaan siittäkin, että omistusoikeus tähän kiinteistöön tullaan myöhemmin siirtämään yhtiölle eri asiakirjalla... mutta hei kammoon, täähän muistuttaa kovasti kiinteistön kauppaa koskevaa esisopimusta…onkohan tää sellainen..mutta tätä ei kuiteskaan ole näköjään tehty kaupanvahvistajan läsnä ollessa…mitä mieltä herrat ovat asiasta…mitä te ootte mieltä ja ajatellu tästä kohdasta…missäs me oltiinkaan…niin valmistelussa ja valmisteluhuoneessa toki…paljonkos se kello onkaan, notaari…ai, no sittenhän me voidan pitää lounastauko…vaikka 1,5 tuntia ainakin, joo…jos työ advosaaraajat voisitte sillä aikaa jutella tästä …niin siittä et onko tää nyt esisopumus vai mikä hemmetin sekasikiö tää paperi oikein on…joo ja kertookaa sitten, kun me kokoonnuttaan taas kahen tunnin päästä tännne meijän viihysään kopperroon, heh heh, uuvelleen…no niin, lahetään me tästä, Yrjö, meneen…mitäs siellä lounaslistall taas tänään olikaan..ai oikein karjalan paistia ja karjala piirakoita munavoilla..no sehän soppii kyllä…pidetään juu tauko…kaks tuntia niinko mä taisin jo mainita…"
Mitä tämän osaamisarvion valossa tuleekaan lainkäytön tasolle ja oikeusturvalle lähiaikoina tapahtumaan, kun kaikenlaisten poliittisten kehittämis- ja säästöhankkeiden nimissä yhä useampi juttu jatkossa halutaan jättää pelkän käräjäoikeuden panostuksen ja osaamisen varaan?
Mielenkiintoinen vastinpari viran puolesta tutkimisen ja osapuolten kuulemisen kannalta on tuore KHO:n hankinta-asiassa antama ratkaisu 2015:151. Ratkaisussa katsottiin, että markkinaoikeus ei ollut velvollinen kuulemaan osapuolia sen johdosta, että markkinaoikeus oli päätynyt viran puolesta kumoamaan hankintayksikön päätöksen muulla kuin sellaisella perusteella, johon oli vedottu.
Perustelujen mukaan tarjouspyynnön lainmukaisuuden tarkastaminen on vakiintunut osa markkinaoikeuden menettelyä sen käsitellessä hankinta-asioita ja asianosaisten olisi tämä tullut kyetä riittävissä määrin ennakoimaan.
Hallintolainkäyttölain mukaisessa prosessissa osapuolten on siis varauduttava siihen, että tuomioistuin hyväksyy valituksen jollain aivan muulla perusteella kuin mitä prosessissa on tullut esille.
KHO:n päätös on helkkarin suuri virhe ja selkeä osoitus suomalaisen hallintolainkäytön pahanlaatuisesta jälkeenjääneisyydestä. Asianosaisten kuulemisperiaatetta, joka on reilun ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusperiaatteita, rikottiin aivan tietoisesti. KHO: ssa äänestys 4-1, vähemmistö oli täysin oikeassa. Tapauksesta tullaan luultavasti valittamaan EIT:hen. Ratkaisu on häpeäksi suomalaiselle lainkäytölle.
Pitänee kommentoida päätöstä eri blogijutussa.
Kyllä valtaosassa oikeudenkäynneissä prosessinjohto on aktiivista ja kysymys esisopimuksesta olisi otettu esiin juuri blogistin esittämällä tavalla. Jos käräjätuomari - joka on valitettavasti vain ihminen - on torkahtanut, hovioikeuden olisi tullut viimeistään asia huomata ja panna ruotuun.
Kun käräjäoikeuksissa käsitellään kymmeniä tuhansia riita-asioita ja hovioikeuksissakin tuhansia en lähtisi vetämään mitään yleisempiä johtopäätöksiä niistä muutamista yksittäistapauksista, joissa KKO - joka antaa noin sata ennakkoratkaisua vuodessa - harkitsee oikeaksi "kurmuuttaa" alempia oikeuksia. Tekevälle sattuu ja tuomarikin on valitettavasti vain ihminen.
Se, mikä voi tässä tapauksessa selittää virheen on nykyisin - ehkä juuri kuntaliiton toimesta - lanseeraamat erilaiset maankäyttö - ja kaavoitussopimukset, joihin otetaan mitä kummallisempia sivumääräyksiä. Hovioikeutta puolestaan on voinut harhauttaa se, että KKO on viimevuosina korostetusti puuttunut siihen, että asia on ratkaistu perusteella, johon ei ole vedottu.
Tarkennus edelliseen kommenttiini sikäli, että KHO:ssa on ollut äänestys 3-2 (ei siis vain 4-1) sen kysymyksen osalta, oliko valituksen markkinaoikeudelle tehneen yhtiön (A) vastapuolta (C) tullut kuulla perusteista, joilla markkinaoikeus oli ratkaissut asian, vaikkei valittaja A ollut niihin valituksessaan lainkaan vedonnut.
Vaikkei hallintolainkäytössä ole voimassa asianosaisen väittämistaakkaa - toki pitäisi olla - ei hallinto-oikeus tai markkinaoikeus taikka KHO voi tietenkän perustaa ratkaisuaan asianosaisten täydelliseksi yllätykseksi sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon valittaja ei ole valituksessaan vedonnut ilman, että se varaisi ensin valittajan vastapuolelle tilaisuuden tulla kuulluksi ko. "muista perusteista". Asianosaisen kuulemisperiaate edellyttää toki valittajan vastapuolen kuulemista mainitunlaisessa tilanteessa, samoin kuin sellaisen oikeusnormin soveltamisesta, jota asianosaiset eivät ole hoksanneet ottaa huomioon.
Yleisen lainkäytön puolella eli käräjäoikeuksissa, hovioikeuksissa ja KKO:ssa tämä on täysin selvä asia ja käytäntö - kiitos prosessioikeustutkijoiden asiaa koskevan panostuksen (jossa allekirjoittaneella, öhöm, on ollut merkittävä osuun) - eli mainitunlaisessa tilanteessa valittajan vastapuolta on ehdottomasti kuultava. Viimeksi tämä ilmenee ratkaisusta KKO 2015:80, jota eilen blogissani kommentoin.
Hallintolainkäyttö ja KHO:n praxis laahaa mainitusta reilusta käytännöstä ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin yhdestä perusvaatimuksesta pahasti jäljessä; siellä "puhdasta virallisperiaatetta" pidetään hyhä hengissä ja voimassa, vaikka maailman KHO:n ympärillä on muuttunut täysin. Se, mitä Ståhlberg 1900-luvun alussa ja ja Pekka Hallberg myöhemmin ovat sanoneet ja päättäneet, on KHO:ssa edelleen "laki", vaikka tuo laki ja käytäntö on täysin vanhentunut ja todella kaukana reilusta oikeudenkäynnistä.
Ehkäpä olisi aivan ensimmäiseksi aihetta pohtia, onko aihetta ulottaa OK 24:3:n mukainen säännös koskemaan hallintoprosessia. Tätä blogisti taitaa toivoa. Se muuttaisi hallintoprosessin luonnetta hyvin ratkaisevasti. Koska OK 24:3:n mukaista vetoamistaakkaa ei hallintoprosessissa ole (ja vaatimistaakkakin on aika yleisellä tasolla), on tästä oikeastaan loogisena seurauksena se, että myöskään erikseen kuuluminen kaikista mahdollisista ratkaisuperusteista ei ole kovin käytännöllistä.
Koska hallintoprosessissa ei ole valmisteluistuntoa, massaluonteisessa prosessissa ei ole loogista pistettä tällaisen selvityksen hankkimiseen; ja kun asiat ratkaistaan kokoonpanoissa, ei mitään selvityksiä voisi pyytää ennen kuin asiaa on käsitelty ratkaisukokoonpanossa. Tämä taitaisi johtaa melkoisiin käytännön ongelmiin alemman asteen tuomioistuimissa.
Vähemmistön mielipide olisi tosiasiassa merkinnyt erittäin merkittävää muutosta hallintoprosessin kulkuun ja menettelytavat olisi joka oikeusasteessa ollut pakko pistää ratkaisevalla tavalla uusiksi. Periaatteellisen merkityksen vuoksi kysymystä olisi KHO:ssa voitu tarkastella myös esimerkiksi vahvennetussa kokoonpanossa.
Toinen vaihtoehto toki olisi sekin, että hallintotuomioistuimissa muutetaan vastine/lausuma/vastaselityspohjia niin, että niihin luetellaan kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin ratkaisuperusteet, joilla asia saattaisi myöskin viran puolesta ratketa. Näitä lienee asian luonteesta riippuen kymmeniä tai satoja. KHO:n enemmistöhän perusti ratkaisunsa siihen, että asianosaiset ovat käytännössä tienneet, että asia voi ratketa muillakin ja erityisesti kyseisillä perusteilla.
Aikanaan työryhmä pohti hallintoprosessilain uudistamista, mutta siinäkään ei taidettu esittää tähän mitään muutosta. Pelkästään oikeuskäytännössä tämä tuskin ratkeaisi.
Joo, ei se ratkea oikeuskäytännössä ja KHO:ssa.
MIksi? Siksi, ettei KHO:sta ole "miestä" tai "munaa" muuttamaan virheellistä käytäntöä ja kehittämään lainkäyttöä oikeaan suuntaan. Siellä pidetään hirvittävän tiukalla kuritusotteella kiinni ns. virallisperiaatteesta eikä välitetä yhtikäs mitään tuomarin ja tuomioistuimen aineellisesta prosessinjohdosta ja myötä ei myöskään asianosaisen kuulemisperiaatteesta. Valitettavasti.
Noin on marjat, kyllä jämpti on näin, sano!
Olisi hyvä kuulla hankinta-asioissa sisällä olevien näkemys siitä, onko tässä kyse eräänlaisesta välttämättömästä esikysymyksestä, joka markkinaoikeudessa on joka tapauksessa ratkaistava ensimmäisenä alta pois.
KHO sen taisi jo ylätasolla ratkaisussaan tuoda esille:
Hankintalain mukaan tarjousten tarjouspyynnön mukaisuus muodostaa erään perustan tarjousmenettelyn virheellisyyden tulkinnalle. Tarjousmenettelyn virheellisyyttä ratkaistaessa tämä perusta ei kuitenkaan ole ainoa ja ensisijainen. Hankintalain ja täysin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti ensimmäinen hankintamenettelyn mahdollinen virhelähde on epäselvä tarjouspyyntö.
Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan markkinaoikeuden tulee valitusperusteesta riippumatta ensimmäiseksi ratkaista tarjouspyynnön hankintalain mukaisuus. Hankintalain vastainen epäselvä tarjouspyyntö ei voi muodostaa perustaa virheettömälle hankintamenettelylle. Hankintalain perusteella virheellinen hankintamenettely, jonka perusteena on epäselvä tarjouspyyntö, vaikuttaa muun ohella siihen, velvoitetaanko ja millä tavoin hankintayksikkö järjestämään uusi tarjouskilpailu tai tuomitaanko asiassa jollekin tarjoajalle hyvitysmaksu. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti tarjouspyynnön epäselvyyttä arvioidaan vain sen perusteella, mitä tarjouspyynnön tekstistä ja muista hankinta-asiakirjoista ilmenee hankittavasta tavarasta, palvelusta tai urakasta ja sen valinnassa käytettävistä vertailuperusteista.
Joo, mutta eihän tärkeitä prosessuaalisia kysymyksiä kuin esim. juuri asianosaisen kuulemisperiaatetta, jota KHO on tullut ratkaisussaan loukanneeksi tai rikkoneeksi, tai materiaalista prosessinjohtoa (tuomarin kyselyvelvollisuutta) voida tietenkään ratkaista minkään hankintalain tai ylipäätään aineellisoikeudellisen lainsäädännön perusteella! Prosessisäännökset ja -periaatteet ajavat kirkkaasti po. osalta hankintalain edelle!
Tuossa KHO juuri on mennyt pahamman kerran metsään. Vakiintunut oikeuskäytäntö, jos sellainen on ollutolemassa, on ollut pahasti vikateillä, ja KHO:n velvollisuutena olisi ollut oikaista asia ja muuttaa tuota virheellistä käytäntöä. Mutta mitä se teki? Joo, se perusti ratkaisunsa osaksi juuri sanotulle virheelliselle käytännölle.
Ei kai lisälausuman pyytäminen hallinto-oikeudessa päätösharkinnan yhteydessä havaituista seikoista ole sen hankalampaa kuin yleisissä tuomioistuimissa. Oikeudenkäymiskaaren 6 luvun 14 §:n perusteella pääkäsittelyäkin voidaan täydentää pyytämällä asianosaisilta lausumia tai jatkamalla istuntokäsittelyä.
Tuossa oli kyse markkinaoikeudesta, ei hallinto-oikeudesta.
Kuten KHO:n kotisivuilta ilmenee, markkinaoikeus kuuluu sarjaan "muut hallintotuomioistuimet". Markkinaoikeuden käsittelyssä noudatetaan pääsääntoisesti hallintolainkäyttölakia eli samaa lakia kuin hallinto-oikeuksissakin.
Markkinaoikeuden toiminta perustuu markkinaoikeuslakiin (99/2013). Nykyisen lain edeltäjä tuli voimaan 1.3.2002, jolloin markkinaoikeus aloitti toimintansa. Tuolloin sille keskitettiin kilpailunrajoituksia ja julkisia hankintoja koskevat asiat sekä markkinaoikeudelliset asiat. Syyskuun 2013 alusta toimialaa laajennettiin, ja nykyisin markkinaoikeus on ensimmäisenä oikeusasteena kilpailu- ja valvonta-asioiden sekä hankinta-asioiden, teollis- ja tekijänoikeudellisten asioiden sekä markkinaoikeudellisten asioiden erityistuomioistuin.
Asioiden käsittelyssä sovelletaan laajalti hallintolainkäyttölakia siten kuin laissa oikeudenkäynnistä markkinaoikeudessa (100/2013) tarkemmin säädetään.
Markkinaoikeuden päätökseen kilpailuasiassa, valvonta-asiassa ja hankinta-asiassa haetaan muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Asiassa, jossa markkinaoikeuteen on valitettu Patentti- ja rekisterihallituksen tai muun rekisteriviranomaisen päätöksestä, valittaminen markkinaoikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen edellyttää valituslupaa. Osassa teollis- ja tekijänoikeudellisia asioita sekä markkinaoikeudellisissa asioissa valituslupaa haetaan korkeimmalta oikeudelta.
"Ei kai lisälausuman pyytäminen hallinto-oikeudessa päätösharkinnan yhteydessä havaituista seikoista ole sen hankalampaa kuin yleisissä tuomioistuimissa. Oikeudenkäymiskaaren 6 luvun 14 §:n perusteella pääkäsittelyäkin voidaan täydentää pyytämällä asianosaisilta lausumia tai jatkamalla istuntokäsittelyä".
Ei toki olisi!
Riita- ja rikosasioissa myös hovioikeus ja KKO pyytävätmainittuja lausuntoja jatkuvasti, riita-asioissa juuri sellaisisa tapauksissa, josta KHO:n ratkaisemassa asiassa oli kyse.
KHO ja sen myötä alueelliset hallinto-oikeudet ja markkinaoikeus ovat ikään kuin hirttäneet itsensä kiinni "pyhään" virallisperiaatteeseen. Ne eivät ymmärrä, eivätkä edes halua ymmärtää, että virallisperiaatteen noudattaminen ei mitenkään sulje pois asianosaisen kuulemista ja tuomarin aktiivista aineellista prosessinjohtavelvootetta.
Lähetä kommentti