29. Ahtisaari, Nobel ja Nato

1. Mara siis sai sen vihdoinkin! Norjalaiset myönsivät Aleksis Kiven päivänä Martti Ahtisaarelle Nobelin rauhanpalkinnon 2008.

2. Mutta kyllä tuota rauhanpalkintoa oli jo odotettu ja monta vuotta povattu Ahtisaarelle, ainakin 5-6 vuotta. Ahtisaari näytti tänään asunnossaan kuvatussa TV-kuvassa siltä, että hän todella oli hamunnut kaikki nuo vuodet juuri ja vain Nobel-palkintoa - kuin pikkupoika ensimmäisen kalan saatuaan! Mistään "pyyteettömästä työstä rauhan hyväksi" tuskin voidaan Ahtisaaren kohdalla puhua!

3. Suomalaiset ovat seuranneet Ahtisaaren nobel-kilvoittelua monena syksynä, palkinnon hakeminen ja odottaminen ovat saaneet toisinaan lähes koomisia piirteitä. Kaksi vuotta sitten eli onnistuneen Achec-sovittelun jälkeen Ahtisaari ja hänen lähipiirinsä ovat jo likipitäen varmoja palkinnosta ja Suomen televisio oli tietenkin kutsuttu paikalle Geneveen asti ilmoitusta juhlistamaan. Seurueen pettymys oli valtava, kun palkinto jälleen kerran meni Ahtisaarelta sivu suun.

4.Mara on varmasti palkintonsa, 1,4 milj. dollaria, ansainnut. Hänet palkittiin 30 vuotta kestäneestä rauhanvälitystyöstä kolmella eri mantereella, Afrikassa (Namibia), Euroopassa (mm. Kosovo) ja Aasia (Indonesian Achec). Ahtisaarella on tietenkin myös vastustajansa. Norjalaisen rauhantutkijan Johan Galtungin mukaan Ahtisaari on hoitanut välittäjäntehtäviään "liikemiestyyliin", ja Venäjällä ja tietenkin myös Serbiassa ollaan oltu hyvin pettyneitä ja vihaisia. Venäläiset ovat haukkuneet Ahtisaarta EU:n ja Naton sätkynukeksi ja kansainvälisen oikeuden rikkojaksi. Venäläisten mukaan Nobel-komitea yrittää Ahtisaaren palkitsemalla oikeuttaa EU:n aktiivisen toiminnan Kosovossa ja Balkanilla. Mutta ehkäpä asia onkin niin, että Ahtisaaren palkinto oli näpäytys imperialistille Venäjälle, joka Kosovoon vedoten hyökkäsi elokuussa Georgiaan!

5. Mara ei olisi Mara, jollei hän olisi heti ensimmäisessä haastattelussaan letkauttanut olevansa iloinen, että palattiin jälleen "perinteisiin palkinnonsaajin." Kommentista, joka ei osoita diplomaattisuutta saati valtiomiesmäisyyttä, ilmenee, miten katkeralta Ahtisaaresta on tuntunut, kun Nobel-palkinto on viime vuosina mennyt häneltä ohi suun ja se annettu erilaisille ihmisoikeus- ja ympäristöjärjestöille. Vuonna 2003 palkinnon sai iranilainen asianajaja Shirin Ebadi uraauurtavasta työstään kotimaassa ihmisoikeuksien rauhan edistämiseksi, vuonna 2004 kenialainen ympäristöaktivisti Wangari Maathai, vuonna 2005 kv. atomienergiajärjestö IAEA ja sen johtaja Mohamed ElBaradei, vuonna 2006 bagladeshilainen Muhammad Yunus ja mikroluottopankki Grameen köyhyyden vähentämisestä ja viime vuonna 2007 hallitusvälinen ilmastopaneeli IPCC ja USA:n entinen varapresidentti Al Gore.

6. Ahtisaaren edellä mainittu lausunto voidaan tulkita jopa häntä ennen rauhanpalkinnon saaneiden ihmisten ja järjestöjen työn väheksymiseksi. Poliitikoista Nobelin rauhanpalkinnon ovat saaneet aiemmin mm. Anwar Sadat, Henry Kissinger, Jasser Arafat, Jitzak Rabin, Etelä-Korean presidentti Kim Dae Jung, YK:n pääsihteeri Kofi Annan ja presidentti Jimmy Carter; kaikki eivät välttämättä ole kaikkialla maailmassa olleet yksimielisesti arvostettuja. Jonkinlaista "leuhkuutta" osoitti myös Ahtisaaren lausuma, jonka mukaan hänellä ei itse asiassa ollut nyt kovin varteenotettavia kanssakilpailijoita, kun palkinnon jakoperusteena oli palattu jälleen rauhanvälitystyöhön.

7. Suomen presidenttikisaan Ahtisaari tuli ikään kuin puolivahingossa Bosniasta 1993, kun laman kourissa painiskelleen Suomen johdossa oli Neuvostoliiton kaaduttua tilausta politiikan ulkopuolella oleville henkilöille. Demareiden avoimissa esivaaleissa Ahtisaari voitti yllättäen puolueen puheenjohtaja Kalevi Sorsan. Tulos oli hyvä, sillä olisi ollut aika masentavaa, jos Sorsasta, jonka väitetyistä Stasi-yhteyksistä ei ole vieläkään saatu selvitystä, olisi tullut demareiden ehdokas ja presidentti.

8. En kuitenkaan kannattanut Ahtisaarta presidentinvaalissa enkä äänestänyt häntä, koska vaalitaistelussa ilmeni miten vieraantunut Ahtisaari oli Suomesta ja suomalaisten asioista. Presidenttikausi sitten näytti, ettei Ahtisaari ollut oikein omanlaatuisessa tehtävässään. Presidenttiys tuntui olevan jonkinlaista pakkopullaa Maralle, EU:hun ja Emuun kyllä liityttiin, mutta esimerkiksi tuolloin rehottaneen työttömyyden hyväksi Ahtisaari ei vastoin vaalilupauksiaan onnistunut saamaan oikeastaan muuta aikaan kuin nimittämään Matti Pekkasen työryhmän keksimään työllistämiskeinoja. Ulkomailla Ahtisaari reissasi useasti erilaisten kauppavaltuuskuntien kanssa. Minua ärsytti erityisesti Ahtisaaren veljeily Kiinan silloisen presidentin kanssa, vaikka Pekingin Taivaallisen aukion opiskelijaverilöyly oli vielä hyvin kaikkien muistissa ja kiinalaisten viranomaisten ihmisoikeusrikokset kauhistuttavat kaikkialla länsimaissa. Kiinan matkoilleen Ahtisaari otti mukaan KHO:n presidentti Pakka Hallbergin, joka myös näytti suhtautuvan täysin kritiikittömästi Kiinan johdon hyväksymiin ja toimenpanemiin ihmisoikeusrikoksiin. Kotimaassa Ahtisaari teki velvollisuudentunnosta lukuisia maakuntamatkoja, koska hän oi luvannut kampanjansa aikana niitä tehdä, mutta matkat olivat lähinnä pelkkä muodollisuus.

9. Gallupkyselyt osoittivat presidentti Ahtisaarelle melko heikkoja kannatuslukuja ja tyytymättömyys häneen lisääntyi myös demareiden keskuudessa. Kalevi Sorsa oli päättänyt kostaa vaalitappionsa Ahtisaarelle ja kaavaili entisestä avustajastaan Tarja Halosesta Ahtisaaren vastaehdokasta demareiden esivaaleihin; tällä kerralla esivaaliin saisivat osallistua vain puolueen jäsenet. Jacob Söderman ilmoittautui ensimmäisenä demareiden jäsenenvaaliin ja häntä seurasi kohta Tarja Halonen, jonka Sorsa oli junaillut ulkoministeriksi Paavo Lipposen hallitukseen. Martti Ahtisaari jahkaili ilmoittautumisensa kanssa eikä sitä koskaan sitten saatukaan. Ahtisaari oli valinnut neuvonantajakseen YK-aikaisen tuttunsa, keskustapuolueeseen kuuluneen Alpo Rusin. Supon tutkimuksissa Alpo Rusia oli alettu epäillä vakoilusta DDR:n hyväksi, Supon päällikkönä toimi toinen Kalevi Sorsan entinen avustaja, Seppo Nevala. Nevala informoi mm. Ahtisaarta Alpo Rusia koskevista epäilystä, ja tämän seurauksena Rusin neuvonantajatehtävä käytännössä päättyi. Pahat kielet kertovat, että vakoiluepäily Rusia vastaan oli pantu liikkeelle juuri siksi, että presidentti Ahtisaari joutuisi epäilyttävään valoon. Ahtisaari ymmärsi yskän eikä rohjennut lähteä Halosen ja Södermanin kanssa esivaaliin. Hän arvasi, että jos hän olisi mukana esivaalissa, joku tulisi kenties "vahingossa" vuotamaan tiedon Rusia koskevasta vakoiluepäilystä kesken esitutkinnan julkisuuteen. Tämä olisi ollut suuri skandaali á la Saksan liittokansleri Willy Brandtin tapaus ja sitä Ahtisaari ei halunnut. Niin sitten Kalevi Sorsan ex-avustajasta Tarja Halosesta tuli demareiden presidenttiehdokas ja hänet myös valittiin tasavallan presidentiksi.

10. Presidenttikautensa lopuilla Ahtisaari selvästi piristyi, mikä huomattiin mm. Suomen EU-puheenjohtajakaudella ja varsinkin silloin, kun hän kesällä 1999 Naton massiivisten pommitusten jälkeen yhdessä USA:n varaulkoministeri Talbottin ja Venäjän pääministerin Tsernomyrdinin kanssa taivutti serbijohtaja Slobodan Milosevicin vetäytymään Kosovosta. Ahtisaaresta tuli eräällä tavalla koko läntisen maailman sanakari. Ilmeistä on, että Ahtisaari oli tämän ansiosta voittanut kevyesti vuoden 2000 presidentinvaalin, mutta hän oli jo sitä ennen luopunut tavoittelemasta edes presidenttiehdokkuutta.

11. Ahtisaari voisi vielä teoriassa osallistua toisen kerran presidentinvaaleihin, sillä hänellä on vasta yksi kausi takanaan. Mutta selvää on, että Ahtisaarta sanottu homma ei enää kiinnosta, hänellä alkaa olla jo ikääkin liikaa presidentin virkaan.

12. Martti Ahtisaari tunnetaan Nato-myönteisenä valtiomiehenä. Jos Ahtisaari olisi hoitanut presidentin virkaa kaksi kautta peräkkäin, hän olisi luultavasti yrittänyt vaikuttaa siihen, että Suomi olisi hakenut Naton täysjäsenyyttä. Tuolloin se olisi myös voinut hyvinkin onnistua, sillä Venäjä ei ollut silloin läheskään niin vahva ja vaikutusvaltainen kuin nyt. Mutta Ahtisaaren mielestä Suomella olisi yhä syytä tässäkin tilanteessa liittyä Natoon. Tämän hän on todennut julkisesti myös Venäjän ja Georgian sodan jälkeen. Natoon liittymisellä Suomi pääsisi Ahtisaaren mukaan eroon suomettumiskeskusteluista maailmalla. Ahtisaaren mukaan Venäjällä tuskin on mitään sitä vastaan, jos Suomi päättäisi liittyä Natoon. Ahtisaari lupasi tänään yrittää vaikuttaa siihen, että Suomi valittaisiin YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäsenmaaksi parin vuoden kuluttua. Ehkä Ahtisaari voisi vaikuttaa myös siihen, että Suomi rohkenisi liittyä Natoon?

13. Suomalaisilla on Martti Ahtisaaren Nobel-palkinnon takia syytä olla iloisia ja ylpeitä. Putkilobbari Paavo Lipponen vertasi tänään Maraa Jean Sibeliukseen ja Alvar Aaltoon, ja ulkoministeri Alexander Stubb nosti Ahtisaaren valtiomiehenä Mannerheimin ja Kekkosen rinnalle. Mutta minä panen vielä paremmaksi: Meillä on aikanaan ollut (kerran) maailman kaunein nainen eli Miss Universumiksi vuonna 1952 valittu Armi Kuusela. Olemme voittaneet kerran euroviisut Lordin ansiosta. Näihin saavutuksiin Martti Ahtisaaren Nobel-palkintoa voidaan hyvin verrata. Meillä on nyt maailman taitavin diplomaatti ja rauhanvälittäjä, muumipappa Martti Ahtisaari.

14. Mara Ahtisaari noutaa Nobel-palkinnon Norjan kuninkaanlinnassa Oslossa 10.12. pidettävistä juhlista. Kuninkaanlinnoissa Maralla on ollut aiemmin tiettyjä vaikeuksia. Muistetaan vain, miten Ahtisaari presidenttikautensa alussa keväällä 1994 palasi valtiovierailultaan Ruotsista kuhmu päässään ja laastari otsassaan. Oli kuulemma kaatunut Tukholman kuninkaanlinnassa lakeerikengissään, tämä oli perin ikävää. Toivottavasti Oslon reissu onnistuu nyt paremmin. Kannattaisi ehkä tällä kertaa varustaa lakeerikengät jonkinlaisilla liukuesteillä. Liukkaita nuo lakeerikengät, peijooni vie!

28. Korkeinta oikeutta 90 vuotta

1. Korkein oikeus (KKO) on tullut 90 vuoden ikään. Parhaat onnittelut "rakkaalle viholliselle" vielä näin jälkikäteen!

2. Kuluvan lokakuun 1. päivänä tuli kuluneeksi tasan 90 vuotta korkeimman oikeuden toiminnan aloittamisesta. Korkein oikeus on Suomen ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa käyttävä tuomioistuin, hallintoasioissa ylintä tuomiovaltaa käyttää korkein hallinto-oikeus (KHO). Lokakuun 1. päivä 1918 on merkkipäivä Suomen oikeuslaitoksen historiassa myös sikäli, että vasta tuolloin toteutettiin tuomioistuinten riippumattomuus muusta valtiovallan käytöstä, kun lainkäyttö- eli tuomiovalta irrottautui valtioneuvoston harjoittamasta hallitusvallasta. Vasta tuolloin turvattiin myös ylimpien oikeusasteiden jäsenten erityinen virassapysymisoikeus, käytännössä erottamattomuus.

3. KKO vietti 90-vuotispäivän juhlaansa arvokkaasti, vaikka aika pienimuotoisesti. Vuosipäivää ei noteerattu tiedotusvälineissä, mutta KKO:n presidentti Pauliine Koskelon juhlapuhe on sentään julkaistu KKO:n kotisivuilla (http://www.kko.fi/44614.htm). Ensi vuonna ovat tiedossa isommat juhlat, koska silloin tulee kuluneeksi 200 vuotta autonomian ajan alusta ja KKO:n edeltäjän eli Senaatin oikeusosaston perustamisesta. Presidentti Koskelo kiitti juhlapuheessaan, paitsi KKO:n nykyistä, "kerrassaan erinomaista henkilökuntaa", myös edeltäjiään samoin kuin "kaikkia muita nyt jo aktiivipalvelun jättäneitä KKO:n jäseniä, esittelijöitä ja toimihenkilöitä siitä arvokkaasta panoksesta, jonka KKO ja oikeuslaitos laajemmin on teiltä vuosien varrelta saanut."

4. Kiitos muistamisesta, voisin sanoa, sillä olinhan siellä minäkin! Minut otettiin KKO:n ylimääräiseksi virkamieheksi 1969, ja varsinaisen esittelijän työt aloitin KKO:ssa vuotta tai paria myöhemmin; vuoden 1970 alusta aloitin myös ylimääräisenä viskaalina Helsingin hovioikeudessa. Sain nimityksen KKO:n nuoremman oikeussihteerin vakinaiseen virkaan vuonna 1973. Perustuslaissa KKO:n (samoin kuin KHO:n) vakinaiset esittelijät on rinnastettu tuomareihin sikäli, että myös heitä koskee tuomareiden erityinen virassapysymisoikeus. Vuonna 1975 siirryin käräjätuomariksi ja sen jälkeen 1976 hovioikeudenneuvokseksi Vaasan hovioikeuteen ja vuona 1978 kihlakunnantuomariksi. KKO:een palasin vielä vuonna 1983, jolloin toimin muutaman kuukauden KKO:n jäsenenä eli ylimääräisenä oikeusneuvoksena.

5. Tuomioistuinlaitosta tuli siis palveltua 20 vuotta, nykyiseen virkaani siirryin vuonna 1990. Tämän jälkeenkin olen omasta mielestäni "palvellut" oikeuslaitosta, vaikken aina ehkä aivan presidentti Koskelon tarkoittamalla (ja edellyttämällä) tavalla. Hyvään palveluun kuuluu mielestäni myös palaute eli kritiikki, jonka tavoitteena on myötävaikuttaa siihen, että "tuomioistuinpalvelut" paranisivat ja oikeuslaitosta ja tuomioistuimia kehitettäisiin entistä paremmiksi. Tätä kriitikon usein epäkiitollista ja aika yksinäistä tehtävää olen pyrkinyt ja tulen edelleenkin hoitamaan. Juhlapuheiden pitämiset ja kehumiset olen jättänyt suosiolla muille - niihin tehtäviin porukkaa on kyllä näyttänyt piisaavan yllin kyllin!

6. Viimeksi olen puuttunut 9.9.-08 sekä Helsingin Sanomien mielipidesivulla että tässä blogissani KKO:n oikeusneuvosten välimiestehtäviin, jotka näyttäisivät olevan lukumääräisesti jälleen kasvussa. Kiinnitin huomiota siihen, että oikeusneuvosten välimiestehtävät ovat ongelmallisia paitsi heidän virkatyönsä hoitamisen jäävän ajankäytön, erityisesti KKO:n riippumattomuuden ja puolueettomuuden kannalta. Toivoin tietysti, että KKO:sta olisi vaivauduttu vastaamaan tai kommentoimaan HS:n kirjoitustani, mutta kommenttia ei ole (vielä) kuulunut. Ehkä KKO:n vuosipäivän juhlallisuuksien valmistelut olivat syynä siihen, ettei aikaa keskusteluun ole riittänyt; keskustelut ovat muutenkin suomalaisessa oikeuskulttuurissa harvinaisia. Tarkoitukseni on kuitenkin palata sanottuun kysymykseen vielä myöhemmin blogissani.

7. Minulle on jäänyt KKO:sta miellyttävät muistot. KKO:n esittelijänä työskentely oli parasta koulutusta, mitä olen tuomarin tehtäviin saanut. Olin tuolloin innostunut ja motivoitunut työhöni. Muistan vieläkin ensimmäisen KKO:ssa esittelemäni jutun, joka koski Muhoksella olleesta poikakodista karanneen nuorukaisen pakomatkansa aikana tekemäksi väitettyä raiskausrikosta. Esittelyssä KKO:n viisijäsenisen jaoston jäsenten (oikeusneuvokset Sohlberg, Schwindt, Kuhlefelt, Modeen ja Varhiala) mielipiteet hajosivat kolmeen eri leiriin, mutta enemmistön ja siis KKO:n kyseisen äänestyspäätöksen lopputulokseksi tuli mielipide, jota olin itse muistiossani ehdottanut ratkaisuksi.

8. Olen muistellut noita aikoja kaiholla Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan erään merkkipäivän johdosta vuonna 2003 julkaisemaan (toim. Risto Haavisto) kirjaan "Matkalla Pohjoiseen" kirjoittamassani jutussa. Kuten sanotusta kirjoituksestani ilmenee, en ole kokenut olevani sotajalalla eikä minulla ole ollut mitään missiota KKO:ta vastaan, vaikka niin on joskus väitetty. Arvosteluni on varmaan ollut usein purevaa, mutta sellaistahan arvostelun pitää ollakin, jotta se ymmärrettäisiin kritiikiksi.

9. Tuomioistuinten juhlapuheista olen aina ihmetellyt erityisesti yhtä asiaa. Ylimpien tuomioistuinten eli KKO:n, KHO:n ja hovioikeuksien presidenttien puheenvuoroissa otetaan aina ensimmäiseksi esille tuomioistuinten juttumäärät ja -ruuhkat. Myös KKO:n presidentti Pauliine Koskelo viittasi 1.10. pitämässään lyhyessä katsauksessa ensimmäisenä asiana juuri KKO:n juttumääriin. "Oikeus meni tukkoon", totesi Koskelo muistellessaan KKO:n tilannetta joskus 30 vuotta sitten. Minusta olisi kuitenkin tärkeämpää kiinnittää huomiota ihmisten oikeusturvan tasoon Suomessa ja siihen, miten tuomioistuimet ja erityisesti KKO kykenevät siitä huolehtimaan. KKO:n työmäärä ei ole tältä kannalta katsottuna suinkaan ainoa eikä tärkein asia, josta pitäisi kantaa huolta.

10. Sama ilmiö eli päähuomion kiinnittäminen ylimpien oikeuksien käsittelyaikoihin, juttumääriin ja valitusten karsimiseen näkyy myös KKO:n, KHO:n sekä kaikkien kuuden hovioikeuden vuosikertomuksista. Varsinkin hovioikeuden presidentit eivät tunnu kantavan nykyisin huolta juuri mistään muusta kuin hovioikeuksien juttumäristä ja käsittelyajoista sekä siitä, että hovioikeuksiin tehdään "tarpeettomia ja turhia valituksia". Käsittelyaikoja ja juttumäärien kehitystä seurataan päivittäin ja julkisuudessa asian tiimoilta käytetään puheenvuoroja ja vaaditaan hovioikeuden työn tehostamista. Pisimmälle taisi tässä suhteessa mennä Itä-Suomen hovioikeuden vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt presidentti Markku Arponen, joka äityi kerran sanomalehti Karjalaisessa suorastaan heristämään sormea advokaateille sanomalla siihen tapaan, että älkää aina valittako hovioikeuteen, ei se mitään kannata!

11. Oikeus hakea muutosta on osa oikeusturvaa, jonka käyttö on turvattu jo perustuslaissa (PerL 21.2 §). Tämän vuoksi ylimpien tuomioistuinten tuomareiden ei pitäisi kauhistella valitus- ja juttumääriä, vaan ymmärtää, etteivät ihmiset toki yleensä hae muutosta vain kiusantekomielessä, vaan korkea muutoksenhakufrekvenssi on oire siitä, ettei kaikki ole oikeusturvan saatavuuden kohdalla kunnossa. Jos ihmiset eivät koe päässeensä oikeuksiinsa tai kokevat oikeudenkäyntimenettelyn epäoikeudenmukaiseksi, he luonnollisesti yrittävät saada päätöksen oikaistuksi ja asian käsitellyksi uudelleen reilussa ja asianmukaisessa prosessissa. Jos jutun hävinneelle asianosaiselle tuossa tilanteessa sanotaan vain, että mitä sinä tänne hovi- tai korkeimpaan oikeuteen turhaan valitat, ymmärtää jokainen, miksi luottamus tuomioistuimiin ei ole kovin korkealla. Ylimpien tuomioistuinten ja oikeusministeriön ei siis pitäisi kantaa huolta yksinomaan juttu- ja valitusmääristä ja käsittelyajoista, vaan ennen kaikkea siitä, millä keinoin lainkäytön tasoa voitaisiin kohentaa niin, että muutoksenhaun tarve vähenisi luonnollista tietä ja ihmiset tyytyisivät alioikeuden ratkaisuihin ja lainkäytön painopiste saataisiin todella siirretyksi alioikeuksiin.

12. Tätä sanomaa on saarnannut vuosikausia, mutta se ei vain tunnu uppoavan asianomaisten tuomareiden, virkamiesten ja poliitikkojen kalloon, vaan aina vain suunnitellaan, kun vanhat keinot pure tai ovat osoittautuneet susiksi, uusia keinoja, joilla muutoksenhakua voitaisiin pakkokeinoin torjua tai rajoittaa. Nytkin on jälleen kerran julkaistu komiteanmietintö (KM 2008:3), jossa hovioikeuksiin ehdotetaan uudenlaista muutoksenhakulupasysteemiä, kun vain kolme neljä vuotta voimassa ollut seulontamenettely, jonka käyttöön ottamisesta varoittelin jo etukäteen, osoittautui käytännössä toimimattomaksi ja muutenkin sangen epäilyttäväksi. Korkein oikeus on tukenut tätä virheellistä linjaa, ja mainitun komitean KM 2008:3 puheenjohtajana on toiminut oikeusneuvos Kari Kitunen.

13. Toinen asia, joka on aina ihmetyttänyt, on suomalaisten ylioikeuksien haluttomuus ja suoranainen kammo suullisia käsittelyjä kohtaan. Suomessa on edelleen sekä hovioikeuksissa että KKO:ssa samoin kuin KHO:ssa ja hallinto-oikeuksissa voimassa pääsääntö, jonka mukaan menettely on kirjallista eli asiat ratkaistaan yksinomaan asiakirjojen perusteella kuulematta asianosaisia tai todistajia suullisesti. Muissa pohjoismaissa ja useimmissa muissakin eurooppalaisissa vertailumaissa sen sijaan on voimassa vastakkainen pääsääntö, jonka mukaan ylioikeusmenettely on alioikeusprosessin tavoin suullista. Tämä ero johtuu pitkälti oikeuskulttuurien välisistä eroista; Suomessa hovioikeudet ja ylimmät oikeudet ovat tottuneet toimimaan autonomian alkuajoilta lähtien pitkälti samalla tavalla kuin hallintovirkamiehet ja viranomaiset eli salassa julkisuudelta, ja sama käytäntöä on jatkettu sitten ikään kuin vanhasta muistista myös Suomen itsenäistymisen jälkeen.

14. Kun lakia eli oikeudenkäymiskaarta (OK) muutama vuosi sitten saatiin vihdoinkin Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla muutetuksi siten, että hovioikeuksien tuli eräissä tapauksissa pakko pitää suullinen pääkäsittely, alkoi hovioikeuksissa heti hirveä parku ja huuto, jossa lakia moitittiin huonoksi, koska hovioikeudet joutuivat pitämään muka turhia suullisia käsittelyjä. Uusi laki ei ehtinyt olla voimassa kun runsaan puoli vuotta, kun jo silloinen oikeusministeri Johannes Koskinen käynnisti uuden valmistelutyön, joka tähtäsi siihen, että "turhista" pääkäsittelyistä voitaisiin päästä eroaa. Tätä työtä on nyt tehty pitkään ja hartaasti, monet toimikunnat, työryhmät ja selvitysmiehet ovat istuneet ja apuun selvitysmiehiksi on kaivettu jopa eläkkeelle ehtineitä ylioikeuksien presidenttejä! Silti valmistelutyön jälki ei näytä mitenkään vakuuttavalta.

15. Hovioikeuksien pääkäsittelyjä kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä ja kammoa täytyy todella ihmetellä, sillä esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa hovioikeuden ja lagsmansrettin käsittelyt ovat pääsääntöisesti suullisia ja Ruotsissa hovioikeudet ovat pitäneet vuosikymmeniä kolme neljä kertaa enemmän pääkäsittelyjä kuin Suomessa nyt on muutaman vuoden aikana tehty. Asioiden ratkaiseminen kirjallisen aineiston perustella on toki tuomareiden kannalta miellyttävämpää, sillä silloin hovioikeuden jäsenten ei tarvitse tulla "käräjärahvaan" päällisteltäväksi, vaan he voivat ratkoa asioita esittelijöiden avustamina julkisuudelta piilossa ja keskenään rattoisasti rupatellen. Tällaista se oli 1970-luvun lopulla Vaasassa ja tuskinpa se siitä on kovin paljon muuttunut.

16. KKO:n ja KHO:n osalta tilanne suullisten käsittelyjen suhteen on vielä ihmeellisempi kuin hovioikeuskissa, sillä ne toimittavat suullisen käsittelyn vuosittain vain muutamassa tapauksessa, vaikka ratkaistuja asioita, joissa myönnetään valituslupa, oli KKO:ssa vuonna 2007 lähes 200 ja KHO:ssa vielä paljon enemmän. KKO ja KHO eivät vuosikertomuksissaan enää edes ilmoita suullisten käsittelyjen määrää, ilmeisesti asia ja sen arvosteltu on koettu jotenkin kiusalliseksi. Asiat ratkaistaan KKO:ssa ja KHO:ssa käytännöllisesti katsoen lähes aina asiakirjojen perusteella; toisin sanoen jutun asianosaisetkaan eivät pääse ajamaan asiaansa ylimmissä tuomioistuimissa. Menettely on siis salaista. Ratkaisut ovat toki lähtökohtaisesti julkisia ja ennakkopäätöksistä tiedotetaan mm. internetin välityksellä tehokkaasti, mutta huomattava on, että ainakaan KKO ei julkaise kaikkia ratkaisujaan, vaan osa niistä jää hyvin suppean tiedotteen varaan, ks. blogikirjoitustani 2.9.-08.

17. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa ylimpien tuomioistuinten käsittelyt ovat pääsääntöisesti suullisia. Tilanne on sama useimmissa muissa Euroopan maissa. Luultavasti Suomen KKO ja KHO ovat Euroopan kaksi salaisinta ylioikeutta mitä suullisten pääkäsittelyn vähäiseen määrään tulee.

18. Muissa maissa ylin tuomioistuin myös tiedottaa etukäteen internetissä käsittelyyn tulevista jutuista ja niiden käsittelypäivistä sekä päätöksentekoon osallistuvista tuomareista; näin esimerkiksi Norjassa ja Virossa. Tämäkin lisää oikeudenkäynnin avoimuutta ja läpinäkyvyyttä, ja jos asiassa pidetään suullinen käsittely, myös yleisölle varataan tilaisuus saapua seuraamaan ylioikeuden istuntoa. Saadessaan asian käsittelyyn osallistuvien tuomarien nimet tietoonsa asianosaiset saavat tilaisuuden kontrolloida tuomareiden mahdollista puolueettomuutta ja tehdä mahdollisen jääviysväitteen.

19. Suomalaisissa ylioikeuksissa käsittelyn julkisuus ei toteudu myöskään viimeksi mainitulta osin. Asioiden käsittelypäivistä tai käsittelyyn osallistuvien tuomareista ei tiedoteta yleisölle eikä kirjallisen menettelyn osalta edes asianosaisille. Yleisölle ei varata todellista tilaisuutta seurata suullisia käsittelyjä, koska niistä ei tiedoteta tehokkaasti. Jos juttu ratkaistaan kirjallisen aineiston perusteella esittelyssä, jolloin jutun asianosaiset eivät siis saa olla saapuvilla, asianosaiset saavat tietää ratkaisun tehneiden tuomareiden nimet vasta saatuaan kirjallisen päätöksen. Tällöin heillä ei ole enää mahdollisuutta tehdä tuomareita koskevaa jääviysväitettä, vaikka laki edellyttää, että asianosaisilla on sanottu oikeus jokaisen asiaa käsittelevän oikeusasteen osalta.

20. Viimeksi mainittu epäkohta tuli ilmi ns. parveketupakointijutussa, jossa KKO antoi päätöksensä viime talvena (KKO 2008:7). Vasta päätöksestä ilmeni, että KKO:n jaoston puheenjohtajana oli toiminut oikeusneuvos Mikko Tulokas, jonka jääviyttä epäiltiin, koska hän oli aiemmin 1990-luvulla toiminut ns. suuressa tupakkajutussa yhden vastaajayhtiön asiamiehenä ja hänellä oli siis tätä kautta tietty kytkös tupakointia koskevaan asiaan. Lisäksi kolme muuta parveketupakointijutun ratkaisuun oikeusneuvosta oli osallistunut KKO:ssa tuomareina suuren tupakkajutun ratkaisemiseen; KKO:ssa oli siis toiminnassa eräänlainen "tupakkajaosto". Parveketupakointia koskevan jutun hävinnyt asunto-osakeyhtiö ei ollut voinut tehdä väitettä Tulokkaan mahdollisesta jääviydestä, koska asia ratkaistiin KKO:ssa kirjallisen aineiston perusteella ja yhtiö sai tiedon oikeusneuvos Tulokkaan osallistumisesta päätöksentekoon vasta KKO:n tuomiosta. Jos KKO tiedottaisi ratkaisukokoonpanoista etukäteen, olisi tilanne ollut tässäkin tapauksessa toinen. - Olen kommentoinut KKO:n parveketupakointijuttua lähemmin Defensor Legis -lehden numerossa 2/2008 julkaistussa kirjoituksessani s. 268-273.

21. Korkein oikeus, korkein hallinto-oikeus ja muutkin suomalaiset tuomioistuimet toimivat kollektiivisesti ensinnäkin sikäli, että ratkaisut annetaan aina asianomaisen tuomioistuimen nimissä, vaikka ratkaisun tekoon olisi osallistunut vain yksi tuomioistuimen jäsen. Toiseksi esimerkiksi Norjan ylioikeuksissa kukin tuomioistuinkollegion jäsen lausuu oman mielipiteensä ja myös kirjoittaa sen päätökseen erikseen ("minä olen tutkinut jutun..."), kun taas Suomen ylioikeuksissa päätöstä kirjoitettaessa ei toimita näin, vaan kirjoitustapa on kollektiivinen ("tuomioistuin on tutkinut jutun ja katsoo..."). Ainoastaan ratkaisusta enemmistön kanssa eri mieltä olleet jäsenet kirjoittavat ratkaisuun oman mielipiteensä.

22. Oikeusturvaan ja samalla KKO:n julkisuuskuvaan vaikuttavat monetkin muutkin seikat. Olen käsitellyt niitä laajemmin Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan syyskuussa 2008 julkaistussa professori Ilkka Saraviidalle omistetussa juhlakirjassa "Oikeus kansainvälisessä maailmassa" (toim. Markus Aarto ja Markku Vartiainen), s. 343- 386. Todella tärkeä asia on se, että KKO:een saataisiin todella päteviä ja monipuolisen ammattitaidon omaavia tuomareita. Tästä olisi paljon puhuttavaa ja kritisoitavaa, mutta ehkäpä näin juhlapäivän takia asia kannattaa jättää toiseen kertaan, sillä se vaatii pidempää pohdintaa. Todettakoon tässä yhteydessä vain, että käytännössä KKO täydentää itse itseään ja tämän johdosta oikeusneuvosten rekrytoinnissa on ilmennyt sanan laajassa merkityksessä nepotismiin viittaavia piirteitä, sillä oikeusneuvoksiksi on valikoitunut oman talon esittelijöitä ja sellaisia, sinänsä varmaankin päteviä yliopistotutkijoita ja lainvalmisteluun osallistuneita lakimiehiä, joilla ei ole ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tuomarin tehtävistä, asianajosta tai muusta lainkäytöstä.

23. Tunnetaanko KKO:n (tai KHO:n) tuomareita ihmisten keskuudessa? Luultavasti ei kovinkaan hyvin. Ihmiset tietävät ehkä presidentti Pauliine Koskelon, joka on ensimmäinen naispuolinen presidentti KKO:ssa, ja KHO:n presidentti Pekka Hallbergin, mutta tähänpä se sitten taitaa monilta jäädäkin. Jotkut toki saattavat muistaa vielä oikeusneuvos Eeva Vuoren, joka on edelleen virassa, sekä Koskelon edeltäjistä presidentti Olavi Heinosen, joka joutui KKO:n ja koko tuomioistuinlaitoksen "hulluna vuonna" 1997 myrskyn silmään selittelemän ja puolustamaan Eeva Vuorta ja oikeusneuvosten moninaisia välimiestehtäviä. Joku ehkä muistaa oikeusneuvokset Mikko Tulokkaan ja Gustaf Möllerin välimiestuomareiden "kunkkuina" ja oikeusneuvos Lauri Lehtimajan eduskunnan oikeusasiamiehenä 1990-luvulla. Ylimpien tuomareiden ei toki tarvitse olla mitään julkkiksia, mutta olisi toki suotavaa, että esimerkiksi KKO:sta tunnettaisiin tuomareita hyvistä perustelu- ja muista lainkäyttötaidoista eikä vain muiden ansioiden tai asioiden takia. Mutta ehkäpä juuri edellä mainitsemani KKO:n kollektiivisen toimintatavan johdosta sen jäsenistöstä ei oikein pääse erottumaan ketään muiden yläpuolelle.

24. Edellä mainitut yksityiskohdat ja kritiikin voivat tuntua joistakuista vähäisiltä, mutta kokonaisuutena niiden oikea ratkaiseminen parantaisi oikeusturvaa ja vaikuttaisi positiivisesti tuomioistuinten julkisuuskuvaan ja siihen, koetaanko tuomioistuinten ja tässä tapauksessa nimenomaan ylimmän tuomioistuimen toiminta avoimeksi ja läpinäkyväksi sekä luottamusta herättäväksi. Presidentti Pauliine Koskelo korosti juhlapuheessaan 1.10. aivan oikein, että oikeusturvaa ei tehdä retoriikalla vaan se vaatii rakentamista ja sitkeää ja pitkäjänteistä tekemistä.

25. Itse olen edellä poiminut esiin muutamia kohtia ja kysymyksiä, joissa oikeusturvaa voitaisiin rakentaa nimenomaan teoilla ja samalla parantaa ylimmän tuomioistuimen julkisuuskuvaa kansalaisten silmissä. Niistä voitaisiin aloittaa, jos halutan, että itsenäisen Suomen korkein oikeus olisi kymmenen vuoden kuluttua eli 100-vuotta täyttäessään vielä paljon paremmassa iskussa kuin nyt.

27. Päätoimittajan potkut - punnintaa pro et contra

1. Päätoimittaja Johanna Korhosen saamat potkut Lapin Kansasta ovat johtaneet odotettuun mediamylläkkään; tämä oli tietenkin Korhosen tarkoituskin, kun hän toi eilen voimallisesti asian julkisuuteen. Alma Median mukaan Korhonen oli saattanut asian yksityiskohtia myöten julkisuuteen kesken luottamuksellisten neuvottelujen ja ennen kuin johtajasopimus oli vielä edes virallisesti purettu. Vaikka Korhonen vasta pohtii kanteen nostamista Alma Mediaa vastaan, ovat monet ihmiset jo ehtineet pitää omat mediakäräjänsä ja langettaa tuomionsa. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen kuin Korhosen puolesta mieltä osoittaneet ihmiset ehkä uskovat tai haluavat muille uskotella.

2. Ilmeisesti oikeusprosessista tulee aikanaan varsinainen mediaoikeudenkäynti, ja sitä on ryhdytty valmistelemaan kantajapuolen toimesta jo nyt suurta julkisuutta hyväksikäyttäen. Pitäisi kuitenkin muistaa, että Suomessakin advokaatteja velvoittaa hyvään asianajajatapaan sisältyvä trial by newspaper -kielto. Asianajan ei ole sallittua ajaa asiaansa julkisuudessa mediaa hyväksikäyttäen ja pyrkiä sitä kautta luomaan otollista maaperää ja mielikuvaa päämiehensä hyväksi. Asianajajan pitäisi myös valvoa, ettei hänen päämiehensä ottaisi kyseistä julkisuuskampanjaa tehtäväkseen. Laaja ennakkojulkisuus saattaa myös helposti kääntyä alkuperäistä tavoitettaan vastaan ja koitua lopulta mediamylläkän alkuunpanijan vahingoksi.

3. Suomessa asianajajat toki vain harvoin syyllistyvät trial by newpapers -kiellon rikkomiseen. Useammin siihen lankeavat rikosjutuissa poliisi ja syyttäjä, joiden toimintaa heidän esimiestensä ja ylimpien laillisuusvalvojien tulisi tässäkin suhteessa valvoa. Mutta aika harvoin siihen käytännössä puututaan; tämä havainto koskee myös asianajajien valvontaa, joka on ensisijaisesti asianajajaliiton vastuulla.

4. Ulkopuolisia ja epävirallisia kommentaattoreita edellä mainittu kielto ei sen sijaan koske, eivätkä he yleensä pyri edistämään omia intressejään. Jos siis päätoimittajan potkut -asia on haluttu tuoda kantajapuolen taholta voimallisesti julkisuuteen, niin täytyyhän sitä sitten olla lupa kommentoida!

5. Päätoimittajan potkuista syntynyt kohu on hätkähdyttänyt jopa Tasavallan presidenttiä, joka ei tunnetusti vähästä hätkähdä. Kauhajoen traagisia surmatöitä presidentti ei ole vielä ehtinyt kotimaassa juurikaan kommentoida

6. Eduskunnassakin on kyselty Johanna Korhosen potkujen perään. Eilinen kyselytuntikeskustelu nyt vain oli sitä mitä se on yleensäkin, ei siis kovinkaan antoisa. Kansanedustaja Liisa Jaakonsaari (sdp) äityi lopulta suureen ääneen vaatimaan hallitukselta, että "paheksukaa edes nyt ihmeessä Alma Median menettelyä". Tähän pääministeri Vanhanen vastasi tuttuun säätiedotuksenlukijan tyyliinsä, että hallitus kyllä paheksuu, jos syytä on. Tämä siis oli parlamenttikeskustelun "anti"; paheksutaan, jos on syytä!

7. Kyseisen oikeusriidan peruskuvion osalta viittaan siihen, mitä jo kirjoituksessani 1.10. esitin mm. todistustaakan jaon osalta. Nimimerkki asser salo on kommenteissaan esittänyt asiantuntevia lisiä oppiin todistustaakasta ja vähän muustakin.

8. Kerrataanpa hieman. Jutun kantajana olevan Korhosen tulee siis aluksi esittää sellaista näyttöä, jonka perusteella voidaan olettaa, että hänen saamansa potkujen aiheena on seksuaalinen syrjintä eli se, että hän elää rekisteröidyssä parisuhteessa naishenkilön kanssa. Jos ja kun tuollainen johtopäätös oletettavasti voidaan tehdä - näyttökynnys ei siis ole tässä vaiheessa kovin korkealla - on vastaaja Alma Median voitava kumota sanottu presumptio esittämällä näyttöä siitä, että työsopimusta ei ole purettu parisuhdeasian vuoksi, vaan työsopimuksen päättämiseen on ollut jokin muu hyväksyttävä syy, minkä vuoksi Korhonen on menettänyt työnantajansa luottamuksen.

9. Alma Media on tuskin paljastanut vielä kaikkia korttejaan, vaan on kertonut julkisuudessa vain, että Korhonen oli puhunut monissa kohdin niin anottua muunneltua totuutta eli siis valehdellut Alman edustajille ennen työsopimuksen allekirjoittamista. Yksi peruste on kuitenkin tuotu esiin: Korhonen ei ollut puhunut totta, kun häneltä oli tiedusteltu puolisonsa poliittista aktivisuutta.

10. Ennen työsopimuksen solmimista pidetyissä haastattelutilaisuuksissa Korhoselta oli kysytty, oliko hän tai hänen puolisonsa aktiivisesti mukana politiikassa. Korhonen oli vastannut kysymykseen kieltävästi, vaikka hänen puolisonsa oli lupautunut viime keväänä vasemmistoliiton valtuustoehdokkaaksi Vantaalla. Pariskunnan Rovaniemelle muutosta ei ollut tuolloin kuitenkaan vielä tietoa.

11. Korhonen allekirjoitti työsopimuksen Alman kanssa 5.9. Kunnallisvaalien lopullinen ehdokasasettelu päättyi 16.9., jolloin puolueet jättivät ehdokaslistansa keskusvaalilautakunnille. Vantaan ehdokaslistoissa mainitaan Korhosen puolison nimi. Keskusvaalilautakunta on vahvistanut ehdokaslistojen asettelun 25.9., joten ehdokkailla oli ilmeisesti mahdollisuus peruuttaa ehdokkuutensa vielä 24.9. Mutta tätä Korhosen puoliso ei tehnyt. Vaikka Korhosen puoliso on siis viimeistään 5.9. tiennyt, että Korhonen tulee ennen joulua siirtymään Rovaniemelle, hän ei ole peruuttanut ehdokkuuttaan Vantaalla, vaan on päin vastoin nimenomaisesti sitoutunut ehdokkaaksi tietyn poliittisen puolueen listoilla. Ilmeisesti rekisteröidyissä parisuhteessa keskenään asuvat Korhonen ja hänen puolisonsa ovat olleet tietoisia toistensa tekemisistä ja tulevaisuuden suunnitelmista.

12. Harhauttiko Korhonen siis Almaa, kun hän vastoin edellä kerrottua antoi Alman toimitusjohtaja Telanteen ymmärtää, ettei hänen puolisonsa ole mukana politiikassa? Olisiko Korhosen pitänyt vielä työsopimuksen solmimisen 5.9. jälkeen ilmoittaa Almalle oma-aloitteisesti, että hänen puolisonsa osallistuu kunnallisvaaleihin tietyn poliittisen puolueen ehdokkaana? Samalla Korhonen olisi voinut selittää asiaa Almalle ja kertoa, että puolison läpimenomahdollisuudet näyttivät käytännössä vähäisiltä ja että puoliso tulisi, tultuaan mahdollisesti valituksi valtuustoon, joka tapauksessa eroamaan valtuustosta ja jättämään kaiken politiikanteon muuttaessaan perheen mukana Rovaniemelle.

13. Mielestäni lehden päätoimittajan ja kustantajan välinen luottamuksellinen suhde edellytti, että Korhonen olisi kertonut puolisonsa poliittisesta aktiivisuudesta ja siihen liittyvästä kunnallisvaaliehdokkuudesta yhtiön toimitusjohtajalle, kun tämä on sitä nimenomaan Korhoselta tiedustellut. Korhoselle on luultavasti selvitetty, miksi Alma piti tärkeänä, ettei päätoimittajan tai edes hänen puolisonsa ole suotavaa osallistua aktiivisesti politiikkaan. Tämän Korhonen on luultavasti ymmärtänyt muutenkin. Korhosen olisi tullut siis vielä työsopimuksen tekemisen jälkeen omasta aloitteestaan ilmoittaa Alma Medialle puolisonsa suostumuksesta ja lähtemisestä kunnallisvaaliehdokkaaksi ja siitä, että tämä esiintyy vaaleissa tietyn poliittisen puolueen listalla Vantaalla. Tämä olisi ollut reilua ja avointa peliä.

14. Julkisuudessa on jopa työoikeuden professoreiden toimesta väitetty, että sanotunlainen poliittinen aktiivisuus rikkoisi syrjintäkieltoa, koska poliittinen toiminta kuuluu saman suojan piirin kuin seksuaalinen suuntautuminenkin. Asia onkin lähtökohtaisesti näin, mutta täytyy toisaalta muistaa, että eri ihmisten työtehtävät ovat hyvin erilaisia ja asettavat erilaisia vaatimuksia työnantajan ja työntekijän väliselle luottamussuhteelle. Se, mikä pätee tavallista toimistotyötä tekevään ja lehden toimittajaan, ei välttämättä sovellu sellaisenaan johtavassa asemassa olevaan työntekijään tai lehden päätoimittajaan. Tämä koskee myös syrjinnän kieltoa, kuten yhdenvertaisuuslain 7 §:n 1 momentin 2 kohdasta ilmenee.

15. Kysymys on siitä, voidaanko suurehkon maakuntalehden päätoimittajan puolison kunnallisvaaliehdokkuutta toisella puolella Suomea pitää sellaisena hyväksyttävänä syynä, jonka perusteella Alma Media on voinut syrjintäkieltoa rikkomatta purkaa päätoimittajan johtajasopimuksen? Tätä kysymystä pohdittaessa on otettava huomioon edellä kerrottu työnantajan motiivi siitä, miksi päätoimittajan ja hänen puolisonsa aktiivinen politikointi ei ole suotavaa, sekä se, mitä Korhosen kanssa oli sanotusta asiasta sopimusneuvotteluissa mainittu. Mutta ratkaiseva merkitys puheena olevassa suhteessa on kuitenkin Korhosen työtehtävillä ja hänen asemallaan sitoutumattoman lehden päätoimittajana.

16. Itse päätyisin siihen, että kustantaja ei syyllisty syrjintään, jos se purkaa päätoimittajan työsopimuksen sillä perusteella, ettei päätoimittajan ilmoitus, jonka mukaan hänen puolisonsa ei ole mukana päivän politiikassa, osoittautuukin valheelliseksi. Korhonen on tiennyt, että Lapin Kansa on poliittisesti sitoutumaton lehti ja vieläpä johtava maakuntalehti, jonka päätoimittajan tulee edustaa työtehtävissään lehden linjaa ja toimia niin, että lehden julkisuuskuvassa näkyy ja sisällössä säilyy sitoutumattomuus. Vaikka Korhonen olisi itse ollut sitä mieltä, ettei hänen puolisonsa poliittinen aktivisuus ja toiminta poliittisen puolueen edustajana valtuustossa voisi mitenkään haitata tai vaarantaa Lapin Kansan lukijoiden ja ilmoittajien silmissä kuvaa lehden sitoutumattomuudesta, olisi hänen pitänyt kokeneena journalistina ymmärtää, että kustantajan näkemys voi olla aivan toisenlainen.

17. Alma ei ole edellyttänyt Korhoselta tai tämän puolisolta tiettyä poliittista kantaa tai suuntausta. Mutta myös Korhosen puolisolta Alma on mielestäni voinut perustellusti edellyttää, ettei tämä tulisi osallistumaan aktiivisesti ja näkyvästi puoluepolitiikkaan. Korhonen oli työnhakuvaiheessa antanut ymmärtää, että myös hänen perheensä muuttaisi Rovaniemelle. Suhteellisen pienellä paikkakunnalla olisi tietenkin herättänyt huomiota, jos johtavan maakuntalehden puoliso osallistuu näkyvästi puoluepoliittiseen toimintaan, mitä myös toiminta tietyn poliittisen puolueen edustajana valtuustossa merkitsee.

18. Sillä seikalla, että Korhosen puoliso olisi ollut valtuustossa "toisella puolen Suomea", ei ole asiassa juurikaan merkitystä, sillä politiikan tekohan on samanlaista joka puolella maata. Sitä paitsi tieto Lapin Kansan päätoimittajan puolison valinnasta Vantaan valtuustoon olisi kiirinyt melko nopeasti myös Lappiin. Ja vaikka Korhosen puoliso olisi jäänyt valitsematta valtuustoon, on Korhonen joka tapauksessa antanut Almalle tosiasioita vastaamattoman tiedon ilmoittaessaan, ettei hänen puolisonsa ole politiikassa aktiivisesti mukana. Onhan puoliso nimenomaan Korhosen työsopimuksen solmimisen jälkeen osoittanut poliittista aktiivisuutta ja ryhtynyt Korhosen tieten vaaliehdokkaaksi vasemmistopuolueen listoilla.

19. Poliittista toimintaa voidaan toki harjoittaa myös muulla tavoin kuin olemalla ehdokkaana vaaleissa. Sitä, onko Korhosen puoliso ollut jollakin muulla tavalla mukana poliittisessa toiminnassa, en tiedä, mutta tämä varmaan selviää viimeistään oikeudenkäynnissä. Jos puoliso oli toiminut aktiivisesti puolueessa, olisi Korhosen tullut kertoa Almalle myös siitä.

20. Puolueen värilläkin on tietenkin merkitystä asiassa, sillä vaikka Lapin Kansa on poliittisesti sitoutumaton lehti, tietävät Lapissa lähes kaikki ja koko Suomessakin useimmat, että lehden linja on "lähellä" porvaripuolueita (kokoomusta ja keskustaa), mutta paljon kauempana SDP:stä ja vasemmistoliitosta. Almalle täytyi siis olla melkoinen järkytys, kun vastoin Korhosen vakuutteluja paljastuikin, että Lapin Kansan tulevan päätoimittajan puoliso on aktiivinen vasemmistoliiton jäsenen ja vieläpä kyseisen puolueen ehdokkaana seuraavissa kunnallisvaaleissa. Tämä oliosi varmaankin ihmetyttänyt myös lehden lukijakuntaa ja lehdessä ilmoittavia yrityksiä.

21. Laintulkinnasta voidaan toki olla tässäkin jutussa eri mieltä, mutta tällä hetkellä tiedossa olevan aineiston perusteella edellä mainitsemani perusteet painavat minusta pro et contra- punninnassa niin, että vaakakuppi kallistuu Alman esittämän väitteen eduksi. Korhonen on , siltä ainakin vahvasti näyttää, jättänyt kertomatta tai salannut työhönottohaastatteluissa tiettyjä seikkoja, jotka ovat ehkä tuntuneet hänestä itsestään pikku- tai sivuseikoilta, mutta joilla on ilmeisesti ollut paljon suurempi merkitys Almalle ja joiden paljastuminen yhtiölle vasta työsopimuksen solmimisen jälkeen on aiheuttanut ymmärrettävän luottamuspulan kustantajan ja päätoimittajan välillä. - Mainituilla seikoilla en tarkoita tietoa Korhosen puolison seksuaalisesta suuntautumisesta, joka Alman mukaan ei ole vaikuttanut työsopimuksen purkuun.

22. Ilta-Sanomien tämänpäiväisen (3.10) verkkojulkaisun mukaan työoikeuden professori Seppo Koskinen olisi lausunut, että "työntekijä saa valehdella työnhakuvaiheessa, jos työnantaja kysyy asiattomia kysymyksiä". Itse en allekirjoittaisi sanotunlaista ohjetta, sillä usein saattaa olla vaikeaa päättää, mikä on asiatonta ja mikä ei. Työntekijä tai -hakija saattaa pitää tietynlaisia kysymyksiä asiattomina, vaikka ne työnantajan mielestä olisivat asiallisia ja olennaisia. En siis neuvoisi työnhakijaa valehtelemaan, vaikka jokin kysymys saattaisikin tuntua hänestä kiusalliselta tai asiattomalta, sillä kuten sanonta kuuluu, valheella on usein lyhyet jäljet.

23. Valehtelun tai salaamisen sijasta työntekijällä on mahdollisuus esittää työnantajalle vastakysymys ja tiedustella, miksi häneltä kysytään asiaa, jota hän itse pitää asiaan vaikuttamattomana tai kiusallisena. Hankalalta tuntuvan kysymyksen tarkoitus ja merkitys yleensä selviää, jos työnantaja kertoo, miksi kysytty asia on tarpeen selvittää. Toisinaan taas työnantaja saattaa työntekijän reagoinnin johdosta itse havaita, että hänen kysymyksenä olikin huono tai asiaton.

24. Tällä tavoin siis asiaa voidaan arvioida oikeudelliselta kantilta. Toinen asia on, että yhtiö näyttää tunaroineen uuden päätoimittajan rekrytoinnissa aika tavalla ja saa siis syyttää kohusta itseään. Minua ihmetyttää esimerkiksi se, että lehden toimituksella ei ilmeisesti ole ollut minkäänlaista roolia uuden päätoimittajan valintaprosessissa. Valinnan tehneen yhtiön hallituksessa näyttäisi olevan vain yksi journalismin edustaja, jo melko kauan eläkkeellä ollut entinen päätoimittaja.

25. Alma Median toimitusjohtajan palli voi siis syntyneen kohun seurauksena heilua ja jopa kaatua ja yhtiön hallituksen jäsenistöönkin saattaa tulla muutoksia.

26. Päätoimittajalle potkut lesbosuhteen takia?

1. Rovaniemellä ilmestyvää Lapin Kansaa kustantava Alma Media pestasi 5.9. tehdyllä johtajasopimuksella lehden uudeksi päätoimittajaksi Journalisti-lehden päätoimittaja Johanna Korhosen. Sopimuksen mukaan Korhosen piti aloittaa uudessa tehtävässään 15.12.2008.

2. Tänään 1.10. Johanna Korhonen tuli julkisuuteen ja ilmoitti, että Alma Media oli 29.9. ilmoittanut hänelle purkavansa työsopimuksen. Korhosen mukaan sopimus purettiin siksi, että Alma Media ei hyväksynyt sitä, että hänen puolisonsa on nainen. Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne oli ilmoittanut palaverissa 29.9. Korhoselle, että tämä oli menettänyt Alman luottamuksen, koska Korhonen oli tietoisesti johtanut työhaastatteluissa Almaa harhaan ja valehdellut Alman edustajille perhetilanteestaan ja puolisonsa sukupuolesta. Korhosen mukaan Telanne oli todennut, että on täysin mahdoton ajatus, että Lapin Kansassa työskentelisi Korhosen kaltainen henkilö, jolla on tällainen perhe ja nainen puolisona. Korhonen kertoo, ettei hän ollut väittänyt työhaastatteluissa puolisonsa olevan mies, ja että se, ettei hän ei ollut aktiivisesti korjannut Alman edustajien mahdollista virheolettamaa ("onko miehesi halukas muuttamaan"), ei ole valehtelua eikä harhaanjohtamista.

3. Alman toimitusjohtaja Kai Telanne väittää, että Korhonen valehtelee työsopimuksen purkuperusteesta. Korhosen sopimusta ei purettu suinkaan siksi, että hänen puolisonsa on nainen, vaan syynä on johtajasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen syntynyt luottamuspula. Oli ilmennyt, että Korhonen oli ollut epärehellinen ja antanut haastatteluissa valheellisia tietoja mm. puolisonsa poliittisesta aktiivisuudesta. Telanteen mukaan Almalle on erittäin tärkeää, että Alman omistamien maakuntalehtien päätoimittajat ja heidän puolisonsa ovat poliittiselta vakaumukseltaan neutraaleja ja puolueettomia. Tätä asiaa oli Telanteen mukaan kysytty työhaastattelussa Korhoselta, jolloin tämä oli kertonut, ettei hän eikä hänen puolisonsa ole politiikassa mukana. Vasta maanantaiaamuna 29.9. Telanteelle oli selvinnyt, että Korhosen puoliso onkin kunnallisvaaliehdokkaana Espoossa; oikeastaan Vantaalla.

4.Korhosen mukaan Telanne oli kyllä kysynyt häneltä haastattelutilaisuudessa, oliko hän (Korhonen) tai hänen puolisonsa mukana politiikassa. Korhonen oli vastannut

kysymykseen kieltävästi, eikä hän ollut kertomansa mukaan edes oikein muistanut puolisonsa "vaatimatonta" suunnitelmaa osallistua Vantaalla ehdokkaana kunnallisvaaleihin. Lapin kunnallispolitiikkaan Korhosen puolisolla ei ollut missään tapauksessa tarkoitus osallistua, jos Korhonen tulisi valituksi Lapin Kansan päätoimittajaksi.

5. Korhonen on väittänyt, että Alma Media oli työsopimuksen purkamisen jälkeen ja ilmeisesti vielä tänä aamuna 1.10. tarjonnut hänelle "läksiäisiksi" 90 000 -100 000 euroa, jos hän olisi suostunut irtisanoutumaan tehtävästä "kaikessa hiljaisuudessa" omasta aloitteestaan tai ilmoittamaan julkisuudessa irtisanoutuneensa tai vetäytyneensä päätoimittajan tehtävästä jonkin tekosyyn varjolla. Tähän Korhonen ei ollut kuitenkaan suostunut, koska hän oli kokenut Alman ehdotuksen painostukseksi. Telanne on kiistänyt tämänkin Korhonen väitteen viitaten siihen, että johtajasopimuksessa määritellään tarkemmin työsopimuksen päättyessä mahdollisesti maksettavasta korvauksesta.

6. Tässä ovat tiivistettynä tapauksen faktat. Tapaus on on jo ehtinyt herättää varsin laajaa huomiota, sillä riidan molemmat osapuolet ovat median ammattilaisia, jotka osaavat hyödyntää julkisuutta. Korhonen aikoo viedä asiansa ilmeisesti siviilioikeudellisella kanteella Helsingin käräjäoikeuteen ja vaatia Almalta vahingonkorvausta syrjinnän perusteella.

7. Tapaus soveltuisi hyvin myös yliopistolliseksi tenttikysymykseksi työoikeuden tenttiin, mutta se tultaisiin ja tullaan ilmeisesti myös Helsingin käräjäoikeudessa ratkaisemaan lopulta prosessioikeudellisella eli lähemmin sanottuna todistustaakan jakoa koskevalla perusteella. Miten siis tapausta on oikeudellisesti arvioitava?

8. Selvää on, että työsyrjintä kuten muukin syrjintä on laissa kielletty. Perustuslakiin otetun syrjintäkiellon (PL 6.2 §) mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvään syyn perusteella. Näihin nimenomaan lueteltuihin perusteisiin rinnastettavia ovat m. seksuaalinen suuntautuminen, yhteiskunnallinen asema, perhesuhteet sekä asuinpaikka.

9. Työhönottoperusteisiin, josta tapauksessa on kysymys, sovelletaan myös yhdenvertaisuuslain syrjinnän kieltoa koskevaa säännöstöä (6 §). Siinä mainitaan samanlaisia henkilöön liittyviä syrjinnän perusteita kuin perustuslaissakin, sukupuolinen suuntautuminen mainitaan yhdenvertaisuuslaissa nimenomaan kiellettynä syrjinnän perusteena.

10. On selvää, että tapauksessa on ollut kielletystä seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvasta syrjinnästä, jos oikeusjutun kantajaksi tulevan Korhosen työsopimus on todellakin purettu hänen puolisonsa sukupuolen perusteella. Mutta tästä seikasta on juuri jutussa riitaa, sillä tulevan oikeusjutun vastaaja Alma Media kiistää jyrkästi Korhosen sanotun väitteen paikkansapitävyyden.

11. Kyse on siis näytöstä ja sen arvioinnista. Jutussa tullaan varmasti kuulemaan useita todistajia ja lisäksi Alman edustajia todistelutarkoituksessa. Tässä suhteessa Alma näyttäisi olevan ainakin lähtökohtaisesti niskan päällä, sillä viime maanantain 29.9. palaverissa oli toimitusjohtaja Telanteen lisäksi paikalla kaksi muuta Alman edustajaa. Johanna Korhonen olisi voinut ottaa tilaisuuteen mukaansa juristin tai muun avustajan, mutta tähän ei ilmeisesti osannut varautua, koska hänelle ei luultavasti ollut etukäteen ilmoitettu, mistä asioista palaverissa tultaisiin keskustelemaan. Myös Korhosta voidaan kuulla jutussa todistelutarkoituksessa, ja käräjäoikeus arvioi hänen kertomuksensa uskottavuutta ja näyttöarvoa vapaasti. Se, ettei Korhosta voida kuulla todistajana, ei siis välttämättä alenna hänen kertomuksensa näyttöarvoa.

12. Kyse on tilanteessa, jossa on "sana sanaa vastaan", kuten asia on tapana ilmaista. Liikutaan siis todistelun "harmaalla alueella, jossa asianosaisten puntit todistelun suhteen näyttäisivät olevan jotakuinkin tasan. Tällaisessakin tapauksessa, jossa siis ei pystytä luotettavasti selvittämään totuutta, tuomioistuin joutuu kuitenkin ratkaisemaan jutun ja arvioimaan, onko näyttö riittävä.

13. Tämän kysymyksen tuomioistuin ratkaisee todistustaakkanormien avulla. Todistustaakka on juridinen käsite, joka tarkoittaa jommallekummalle riidan osapuolelle lankeavaa riskiä siitä, että jokin hänelle edullinen relevantti tosiseikka jää vaille riittävää näyttöä. Todistustaakan rasittama asianosainen, kantaja tai vastaaja, häviää jutun, jollei hän kykene esittämään jutussa riittävää näyttöä hänelle edullisesta seikasta.

14. Todistustaakka vaihtelee juttutyypistä riippuen, eikä laissa ole useinkaan nimenomaista säännöstä, kummalla osapuolella on todistustaakka tietyistä seikoista. Mutta yhdenvertaisuuslaista tällainen todistustaakkanormi onneksi löytyy. Lain 17 §:ssä nimittäin säädetään, että jos joku, joka katsoo joutuneensa lain 6 §:n vastaisen menettelyn eli syrjinnän kohteeksi, esittää asiaa tuomioistuimessa käsiteltäessä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että 6 §:ssä mainittua syrjinnän kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu.

15. Syrjintään ja syrjintäväitteeseen perustuvassa siviilioikeudellisessa oikeusriidassa vastaajalla on siten todistustaakka siitä, ettei syrjinnän kieltoa ole esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen perusteella rikottu. Kuitenkin kantajan eli puheena olevassa tapauksessa siis Johanna Korhosen on ensin esitettävä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että tapauksessa on ollut kyse syrjinnästä. Kyse on syrjintää koskevasta presumptiosta. Jos tällainen olettama kantajan esittämän näytön perusteella syntyy, siirtyy todistustaakka vastaajalle eli tässä tapauksessa Alma Medialle, jonka tulee puolestaan näyttää, ettei syrjinnän kieltoa ole rikottu.

16. Kyseisessä tapauksessa on tietenkin ennenaikaista arvioida, miten jutussa tulee käymään. Mutta tämänhetkisen aineiston perusteella näyttäisi siltä, että Korhonen kykenisi esittämään näyttöä, joka riittää syrjintää koskevaan presumptioon.

17. Korhonen kertoo saaneensa perjantaina 26.9. nimettömän tekstiviestin Lapin Kansan toimitukselta, jossa ihmeteltiin, miksi Alman henkilöstölehdessä Allakassa oli kerrottu, että Korhosen mies ja kaksi lasta muuttavat Rovaniemelle, vaikka viestin lähettäjä sanoi tietävänsä, että Korhosen puoliso on nainen, joka on kunnallisvaaliehdokkaana Vantaalla. Sama tekstiviesti oli lähetetty myös Alman viestintäjohtajalle, jonka kanssa Korhonen oli keskustellut puhelimessa perjantaina ja jolle Korhonen oli ilmoittanut, että Allakan jutussa oli hänen puolisoaan koskeva väärinkäsitys, joka pitää oikaista. Tämä tekstiviesti ja viestintäjohtajan kanssa käyty keskustelu johti sitten palaveriin 29.9., jossa Korhosen työsopimus käytännöllisesti katsoen purettiin.

18. Voin ehkä olla väärässä, mutta minusta näyttäisi edellä kerrotulla perusteella siltä, että Korhonen ei ollut sopimukseen johtaneissa haastatteluissa salannut puolisonsa sukupuolta, mutta toisaalta juuri tätä seikkaa koskevan oikean asianlaidan paljastuminen Almalle 26.9. on ollut ratkaiseva tekijä, jonka perusteella työsopimus purettiin. Ilmeisesti kyseinen seikka eli tehtävään valitun uuden päätoimittajan avoliitto samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa on Lapin Kansan levikkialueella lukijakuntaa ja myös lehden yhteistyökumppaneita ajatellen melkoisen merkittävä asia, kun otetaan huomioon, että tietty ja ilmeisesti vielä aika suuri osa lehden tilaajista ja lehdessä mainostavien yritysten omistajista on lestadiolaisia, jotka eivät aina suhtaudu kovinkaan myötämielisesti samaa sukupuolta olevien puolisoiden yhteiseloon. Sen sijaan se, että Korhosen puoliso on kunnallisvaaliehdokkaana muualla Suomessa, ei todennäköisesti olisi ollut tältä kannalta katsottuna yhtä painava peruste Korhosen sopimuksen purkamiseen.

19. Jos olettama syrjinnästä kantajan esittämän aineiston perusteella syntyy, siirtyy todistustaakka vastaajalle. Alman pitää siis pystyä esittämään näyttö siitä, ettei sopimusta purettu Korhosen puolison sukupuolen perusteella, vaan muulla perusteella eli siksi, että Korhonen oli pettänyt yhtiön luottamuksen ja valehdellut haastatteluissa Alman edustajille, ettei hänen puolisonsa ole mukana politiikassa.

20. Riittääkö viimeksi mainittu seikka työsopimuksen purkamisen perusteeksi, on jo toinen asia ja vastaus siihen riippuu lähinnä siitä, mitä johtajasopimuksessa on sovittu tai edellytetty tai mikä on tavanmukainen käytäntö ja edellytys vastaavanlaisten johtajasopimusten ehtojen mukaan. Mainittu purkuperuste ei kuitenkaan riko syrjinnän kieltoa.

21. Tähän liittyen voidaan todeta, että julkisuudessa olleen tiedon mukaan Kemissä ilmestyvän Pohjolan Sanomien päätoimittajan aviopuoliso (kesk) on toiminut muutama vuosi sitten Kemin kaupunginvaltuutettuna. Julkisuudessa ei ole kerrottu, minkä puolueen ehdokkaana Korhosen puoliso on Vantaalla, mutta voitaneen olettaa, ettei kysymyksessä ole ainakaan keskusta tai kokoomus.

22. Oikeuskäytäntöä eli tuomioistumien ratkaisuja ja etenkään KKO:n ennakkopäätöksiä syrjinnän kiellon rikkomisesta on Suomessa yllättävän vähän eikä ilmeisesti yhtään sellaista, joka olisi samanlainen kuin Korhosen tapaus. Ruotsissa löytyy yksi Högsta domstolenin ratkaisu vuodelta 2006 (NJA 2006 s. 170). Siinä oli kysymys syrjintään perustuvasta koskevasta vahingonkorvausjutusta, jossa tuomittiin korvausvelvolliseksi ravintolanomistaja, joka oli suivaantunut ravintolassa toisiaan suutelevaan kahteen lesboon ja poistanut heidät ja heidän seurueensa mainitulla perusteella ravintolasta. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen, mutta sekä hovioikeus että korkein oikeus hyväksyivät sen. Hovioikeus tuomitsi vastaajan maksamaan kantajille korvausta 50 000 kruunua, mutta korkein oikeus alensi summan 15 000 kruunuksi.