195. Kauhajoen koulumurhakäräjät I: oikeudenkäynti alkoi.

Kuva tämänpäiväisestä käräjäoikeuden istunnosta

1. Kauhajoen koulusurmien, oikeastaan koulumurhien, oikeudenkäynti alkoi tänään Kauhajoen käräjäoikeudessa. Sievistelyyn taipuvat viranomaiset ja lehtimiehet puhuvat Kauhajoen "asekäräjistä," mutta mitään asekäräjiä ei olisi syntynyt, jollei Matti Saari olisi syytettynä nyt olevan poliisimiehen hänen haltuunsa jättämällä aseella tappanut ihmisiä Kauhajoen ammattikorkeakoulun tiloissa. Syytettynä jutussa on kauhajokinen komisario, jolle syyttäjä vaatii rangaistusta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta (RL 40:10), mutta asianomistajat tahallisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta (RL 40:9) ja kymmenestä törkeästä kuolemantuottamuksesta (RL 21:9).

2. Syytteiden mukaan komisario, joka oli vain noin puolitoista kuukautta aiemmin eli 7.8.2008 myöntänyt Matti Saarelle ampuma-aseen hankkimisluvan (asianomistajat syyttävät komisariota virkavelvollisuuden rikkomisesta myös sillä perusteella, että hän myönsi Saarelle sanotun luvan ampuma-aselain ja sisäministeriön antamien ohjeiden sekä aselupakäytännön vastaisesti) laiminlöi, joko huolimattomuudesta (syyttäjän versio) tai tahallaan (asianomistajien syyte), ampuma-aseen väliaikaista haltuunottoa ja asian asianmukaista selvittämistä koskevan virkavelvollisuutensa, kun hän ei viimeistään koulumurhia edeltäneenä päivänä eli maanantaina 22.9.2009 ottanut asetta eli Walther P 22 Target -merkkistä pienoispistoolia murhiin sittemmin seuraavana päivänä sanottua asetta käyttäen syyllistyneen Matti Saaren hallusta. Syyttäjän mukaan komisariolla oli käsillä olleen aineiston ja monien Saaren uhkaavasta käyttäytymisestä tiedossa olleiden seikkojen perusteella perusteltu syy epäillä, että sanottua asetta käytetään väärin. Asianomistajien syyte menee tätä vielä paljon pidemmälle, kuten jäljempänä tarkemmin ilmenee. - Olen selostanut Kauhajoen koulumurhia ja niiden osin merkillisiä piirteitä saanutta tutkintaa useissa blogijutussani. Niistä ensimmäinen julkaistiin heti murhien tapahtumapäivänä 23.9.2008 ja viimeisin ennen tätä kirjoitusta 155/23.9.-09.

3. Kauhajoen käräjäoikeuden istunto pidetään poikkeuksellisesti Seinäjoen käräjäoikeuden istuntosalissa, koska Kauhajoen käräjäoikeuden omat istuntosalit olisivat olleet juttua seuraamaan tulevan yleisön määrää ajatellen liian pieniä. Yleisöä olikin Seinäjoella salin täydeltä. Asianomistajina paikalla oli lähes 20 murhattujen uhrien omaista. Syytetty oli saapuvilla henkilökohtaisesti asianajajansa avustamana. Syyttäjänä jutussa toimii Pirkanmaan johtava kihlakunnansyyttäjä Jouko Nurminen. Jutussa on mukana myös valtiota edustava lakimies, koska uhrien omaiset vaativat vahingonkorvauksia yhteisvastuullisesti syytetyltä ja valtiolta.

4. Olin itse paikalla oikeudessa. Istunto alkoi jo kello 9.00, mutta koska juna, jolla matkustin Seinäjoelle, saapui asemalle vasta 9.05, myöhästyin istunnosta 10-15 minuuttia. Syyttäjä oli tuolloin jo ehtinyt esittää syytteensä ja asianomistajia avustava lakimies Lasse Vuola oli juuri esittämässä omaa syytekirjelmäänsä. Minua on muuten aina ottanut päähän tiedotusvälineiden jatkuvasti ja vuosikausia käyttämä hieman idioottimaiselta tuntuva sanonta "syytteen lukeminen." Sama koskee termiä "tuomion lukeminen," mutta nykyisin tuomiota ei enää aina julisteta suullisesti oikeuden istunnossa, vaan se annetaan käräjäoikeuden kansliasta niin sanottuna kansliatuomiona. (Kansliatuomioiden antamisessa on sivu mennen sanoen menty liiallisuuksiin, koska pääsääntönä on lain mukaan tuomion julistaminen käräjäoikeuden istunnossa.)

5. Tänäänkin kaikki radio- ja tv-kanavat julistivat uutislähetyksissään, että "Kauhajoen käräjillä luettiin syytteet syytteessä olevalle komisariolle" jne. Vaikka syyte on präntätty syyttäjän tai asianomistajan haastehakemukseen, ei ole toki tarkoitus, että syyttäjä/asianomistaja harjoittaisivat enemmän tai vähemmän monotonista syytteen sisälukua. Pääkäsittelyn suullisuus tarkoittaa sitä, että syyte samoin kuin muutkin asiat esitetään oikeudessa kertomalla vapaasti, mitä syyte tai jokin muu asiakirja pitää sisällään. Termin lukea sijasta pitäisi siis puhua syytteen esittämisestä. Mutta kun media jatkuvasti toitottaa syytteen lukemista, niin syyttäjät ovat ilmeisesti alkaneet itsekin uskoa, että heidän tulee todella lukea syyte sanasta sanaan!

6. Tämänpäiväisestä oikeudenkäynnistä jäi jotenkin vaisu kokonaiskuva. Olen varmaan entisenä tuomarina ja nykyisenä yliopistoihmisenä - olen istunut "käräjiä" viimeksi joskus parikymmentä vuotta sitten - liian vaativa ja tiukka, mutta odotin kyllä oikeudenkäynniltä hieman enemmän. Oikeuden puheenjohtaja ja syyttäjä, mutta erityisesti syytetyn avustaja ja valtion edustaja puhuivat ensinnäkin niin hiljaisella äänellä, ettei yleisö tahtonut saada oikein selvää mitä puhuttiin. Kun syyttäjä alkoi pitää asiaesitystään, eräs asianomistajista marssikin tämän vuoksi asianomistajien toisen avustajan luokse, joka puolestaan kävi esittämässä syyttäjälle, että voisiko tämä puhua kuuluvammalla äänellä, koska asiaomistajat eivät kuule muutoin mitään. Kuuluvuus parani, kun syyttäjä ryhdistäytyi ja rupesi puhumaan lähempänä mikrofonia. Syytetyn avustaja ja valtion edustaja eivät olleet istuntosalissa tänään äänessä juuri lainkaan. Sen verran kuitenkin, että syytteet samoin kuin korvausvaatimusten perusteet kiistettiin. Kun uhrien omaiset vaativat kärsimyskorvausta kukin 40 000 euroa, myönsi syytetyn avustaja kyseisen vaatimuksen oikeaksi 5 000 euron ja valtion edustaja puolestaan enintään 2 500 euron osalta.

7. Käräjäoikeus oli kyllä valmistautunut istuntoon hyvin, mistä kieli valmistelusta vastaavan käräjätuomari Topi Kilpeläisen sekä rikosasiassa että vahingonkorvausasiassa asianosaisille ja myös yleisölle jakamat laajat yhteenvedot, jotka sisälsivät asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet sekä luettelot asianosaisten oikeudelle jättämistä kirjallisista todisteista ja todistajista sekä niiden todistusteemoista. Tämä helpotti suuresti istunnon seuraamista. Ilman yhteenvetoja käräjäyleisö samoin kuin uhrien omaiset olisivat olleet pulassa käsittelyn seuraamisen suhteen.

8. Asianomistajat avustajat, lakimies Lasse Vuola ja häntä istunnossa avustanut asianajaja Esa Puranen, olivat tänään ne henkilöt, jotka olivat äänessä paljon ja kuuluvasti. Näytti siltä, että Lasse Vuola varasti koko tämänpäiväisen show´n vauhdikkaalla, toisinaan jopa ehkä hieman liiankin lennokkaalla esiintymisellään. Vuola esiintyi rennosti ja vapaasti, mutta samalla varman tuntuisesti. Syntyi vaikutelma, jonka mukaan Vuola tuntee erittäin laajan oikeudenkäyntiaineiston viimeistä piirtoa myöten ja kykenee myös esittämään aineiston keskeisimmät kohdat vaivattomalla tavalla. Vuola esitteli oikeudessa Saaren kuvaamia tai toisella kuvauttamia ja internettiin tallentamia ampumisvideoita, yhdysvaltalaisia koulusurmia ihannoivia videoita ja muutakin vastaavanlaista aineistoa. Ilmankos, voisi sanoa, sillä Lasse Vuola on Lapin yliopiston kasvatteja; minulla henkilökohtaisesti ei toki ole mitään ansioita tässä suhteessa.

9. Syyttäjä, joka esitti oikeudessa apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen jo viime tammikuussa antaman syytemääräyksen mukaisen syytteen, tuntui olevan jotenkin näreissään Lasse Vuolan aktiivisesta ja pontevasta esiintymisestä. Syyttäjä Nurminen ei todellakaan painanut jutussa "päälle kuin yleinen syyttäjä", vaan toisinaan sai vaikutelman, että samalla puolella (syyttäjäpuolella) tosiasiallisesti olevat Nurminen ja Vuola ne vasta toistensa vastapuolia ovatkin. Asetelmahan oli toki jo ennakkoon se, että Jorma Kalske oli esittänyt ikään kuin muodon vuoksi mahdollisimman lievän syytteen, jossa syytetylle vaaditaan vain sakkorangaistusta pikkurikkeestä. Lasse Vuolan asianomistajien puolesta esittämä syyte sen sijaan tuntuu menevän asian ytimeen, koska ilman asianomistajien syytettä komisarion ja valtion korvausvastuun selvittäminen olisi jäänyt pahasti puolitiehen ja monet oleelliset seikat täysin pimentoon. Vuola väitti, että pari asiaa olisi virkarikostutkinnassa suorastaan haluttu salata; esimerkkinä huomenna todistajan kuultavan henkilön Haapajärven poliisille tekemä ilmoitus Matti Saaren omituisesta käyttäytymisestä internetissä. Lasse Vuolan vuolasta ja lennokasta asiaesittelyä kuunnellessaan syyttäjä näytti ajoittain elehtivän mielenosoituksellisesti. - Miksi näin nuiva suhtautuminen syyttään taholta? Tähän kysymykseen olen vastannut jo parissa aiemmassa Kauhajoen tapausta koskevassa blogikirjoituksessani, joissa olen muun ohella ihmetellyt, miksi Jorma Kalske ei määrännyt nostettavaksi syytettä uhrien kuolemantuottamuksesta. Niin tai näin, mutta kyllä syyttäjän pitäisi virkamiehenä kyetä esiintymään oikeudessa tunteitaan näyttämättä.

10. Tämänpäiväisessä istunnossa käytiin lävitse syyttäjän ja asianomistajien kirjalliset todisteet, puolustuksella ei ollut kirjallisia todisteita. Tässä todisteiden vastaanottamisessa ilmeni jonkinlaista horjuvuutta ja tuntui siltä, ettei käräjäoikeuskaan aina tiennyt, miten kirjalliset todisteet olisi otettava vastaan. Syyttäjä aloitti omien kirjallisten todisteidensa esittelyn ainoastaan viittaamalla tiettyjen esitutkintapöytäkirjan liitteiden sivuihin; esimerkkinä tästä voidaan mainita todisteeksi esitetty aselupakäytäntöjen yhtenäistämisohje -niminen asiakirja, jota syyttäjä esitteli oikeudessa 5-10 minuuttia mainitsemalla vain asiakirjan sivunumeroita ja lisäämällä jonkin kohdan osalta ikään kuin todistusteemaksi pari sanaa sitä, mistä kussakin kohdassa oli kyse. Tämä ehkä riitti käräjäoikeuden jäsenille ja muiden asianosaisten avustajille tai asiamiehille, joilla oli esitutkintapöytäkirja edessään, mutta asianomistajat eli uhrien omaiset ja yleisö - ainakaan minä - eivät kyllä saaneet oikein minkäänlaista tolkkua tällaisesta kirjallisten todisteiden muodollisesta esittelystä tai pikemminkin luetteloinnista varsinkin, kun tuo esittely ei tapahtunut mitenkään kuuluvalla äänellä. Kirjallisten todisteiden "esittelyn" jälkeen puheenjohtaja mainitsi, että kirjallisiin todisteisiin voi tutustua haastemiehen huoneessa, josta myös saisi tarvittaessa kopioita niistä.

11. Minusta kirjallisia todisteita ei pitäisi tyytyä ottamaan vastaan tällä tavalla. Kun pääkäsittely on suullista menettelyä, on selvää, että kirjalliseen todisteen esittävän asianosaisen tai hänen advokaattinsa on kunkin kirjallisen todisteen osalta lyhyesti selostettava, mitä asiakirja kyseiltä kohdin pitää sisältää. Asiakirjan sivunumeroihin viittaaminen ei siis pääkäsittelyssä riitä, vaan oikeudessa pitää kertoa myös asiakirjan sisältö. Tuomioistuimen tulisi muistaa, että oikeutta ei käydä vain asianosaisia ja heidän avustajiaan varten tai kesken, vaan huomioon tulee ottaa myös oikeudenkäyntiin saapuneen yleisön tarpeet ja mahdollisuudet todella seurata prosessia ja päästä selville todistusaineiston sisällöstä. Sitä paitsi kirjallisten todisteiden vastaanotossa Seinäjoella ilmeni tiettyä epäyhtenäisyyttä: oikeus salli esimerkiksi Lasse Vuolan selostaa joidenkin todisteiden sisältöä, kun taas eräiden muiden asiakirjojen kohdalla salissa kultiin puheenjohtajan käsky, että ei tätä nyt tarvitse tällä mennä tarkemmin kertomaan! Minulle ainakin jäi monen kirjallisen todisteen osalta epäselväksi, mitä asiakirjan todisteeksi vedotulta osin sisälsi. Kukapa nyt enää istunnon jälkeen viitsii mennä haastemiehen huoneeseen penkomaan, mitä niissä kirjallisissa todisteissa oikein sanotaan! Ehkä jotkut journalistit näin tekevät, muut eivät.

12. Syyttäjän ja etenkin Lasse Vuolan asiaesittelystä ilmeni monia varsin mielenkiintoisia seikkoja; syytetyn puolustus ei halunnut kiistämisen ohella puhua asiasta tänään enempää. Osa näistä seikoista on tullut julkisuuteen jo aiemmin, osa taas oli kokonaan uutta.

13. Vuolan mukaan syytteessä oleva komisario puhutteli Matti Saarta 22.9. -08 korkeintaan 10-15 minuuttia ja päätti sen jälkeen, että Saari saa pitää aseensa. Lasse Vuolan mukaan itse puhuttelu olisi kestänyt vain muutaman minuutin. Komisarion mukaan mitkään seikat eivät tuolloin 22.9. tai sitä ennen puhuneet sen puolesta, että ase olisi tullut väliaikaisesti ottaa Saaren hallusta pois. Näistä seikoista esitetään henkilötodistelua vasta huomenna, mutta jos syyttäjän ja Vuolan asiaesittelyssä mainitsevat seikat pitävät paikkansa, asia on juuri päin vastoin: erittäin monet seikat suorastaan "huusivat" aseen poisottamista Saaren hallusta.

14. Esimerkiksi Matti Saaren ostaman pistoolin, jonka Lasse Vuola esitteli "kädestä pitäen" ja kuvaili oikeudessa oikeaksi "tappoaseeksi" (ei siis mikään tarkkuusammunnassa käytettävä pistooli), 2.9. poliisiasemalla tarkastanut vanhempi konstaapeli sanoi esitutkinnassa kiinnittäneensä huomiota Saaren omituiseen naureskeluun ja hihittelyyn kesken asiallista keskustelua. Tämän huomenna todistajana kuultavan poliisimiehen mukaan Saari ei ollut sopiva henkilö pitämään asetta. Kyseisen todistajan mukaan asiasta keskusteltiin samana päivänä poliisiaseman kahviossa, jolloin paikalla olleet poliisit olivat olleet huolissaan Saaren kummallisesta käytöksestä ja pohtivat, oliko heillä kohta käsissään uusi Jokelan koulusurma. Poliisimiehet olisivat halunneet ottaa Saarelta aseen pois, mutta syytetty oli estänyt tämän aikeen, viimeksi lauantaina 20.9. pidetyn häätilaisuuden yhteydessä. Kun näitä ja monia muita todistajia kuullaan henkilökohtaisesti oikeudessa huomenna ja vielä ensi viikon tiistaina jatkuvassa istunnossa, on syytä palata asiaan tarkemmin sen jälkeen.

15. Uhrien omaiset vaativat siis syytetylle rangaistusta myös kymmenestä törkeästä kuolemantuottamuksesta. Syytetyn puolustus kiisti nämä syytteet odotetusti vetoamalla siihen, että syytetyn menettelyn, vaikka se käsittäisikin virkavelvollisuuden rikkomisen, ja Saaren tappamien ihmisten kuoleman välillä ei ole välttämätöntä ja riittävää syy-yhteyttä ja että Saaren surmateot olivat olleet komisariolle täysin ennalta-arvaamattomia. Mutta jos ase olisi otettu Saarelta pois, niin kuin monet poliisimiehet edellyttivät ja suorastaan vaativat, ei surmatekoja olisi tapahtunut. Saaren jäljiltä ei löydetty Kauhajoelta tai Pyhäjärveltä muita aseita eikä myöskään hänen lähipiiriinsä kuuluvilla henkilöillä ollut aseita. Kyse on siitä, ottiko komisario, niin kuin nyt näyttäisi, tietoisen riskin Saaren syyllistymisestä asetta käyttäen väkivaltarikokseen jättäessään aseen Saaren haltuun. Kun otetaan huomioon tietyt kirjalliset todisteet ja huomenna ja ensi viikolla kuultavat henkilötodisteet, ollaan ehkä viisaampia sen suhteen, olisiko komisarion tullut ennalta käsittää, että tässä saattaisi olla käsillä jonkinlainen "uusi Jokela."

16. Asianomistajien/Lasse Vuolan mukaan komisariolla oli syytä epäillä potentiaaliseksi kouluampujaksi sekä yleisvaarallisen ja terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelusta. Vuolan mukaan komisario menetteli virheellisesti kun hän ei käynnistänyt näiden rikosten esitutkintaa, vaikka esitutkintakynnys oli ylittynyt. Vuolan mukaan Saaren suorittamat tahalliset henkirikokset eivät katkaisseet syy-yhteyttä, koska komisarion rikkoma velvollisuus on ollut haitallisen seurauksen estäminen poliisin toimivallan mukaisilla keinoilla.

17. Vuolan mukaan komisarion taktisesti, teknisesti ja strategisesti valitsemat toimenpiteet lisäsivät koulusurmien riskiä. Komisarion olisi tullut ensin ottaa ase Saarelta väliaikaisesti pois ja vasta sitten selvittää Saaren asiaa (varomatonta aseenkäsittelyä) esitutkinnassa. Saari oli komisarion menettelyn eli siis puhuttelun ja sen yhteydessä annetun huomautuksen johdosta tullut tietoiseksi siitä, että poliisi tulee jatkossa seuraamaan hänen toimiaan, jolloin hänellä ei olisi mahdollisuuksia uhota entiseen tapaan internetissä. Vuolan väitteen mukaan komisarion huolimaton menettely ajallisesti käynnisti joukkomurhan, koska Saarelle annettiin yllyke murhien toteuttamiseen. - Toisaalta voidaan väittää, että tämä kaikki on vain jälkikäteistä spekulointia, mutta sen perusteella, mitä asiaesittelyssä tänään tuli ilmi, useat poliisimiehet olisivat toimineet toisin kuin syytettynä oleva komisario jo "senhetkisten" tietojen vallitessa ja viimeistään 22.9.-08. Mutta kuten sanottu, näitä poliisimiehiä kuullaan vasta huomenna oikeudessa todistajina.

18. Jutun pääpointti asianomistajien kannalta on kuitenkin heidän syytettyyn ja valtioon kohdistamansa vahingonkorvausvaatimukset, joka on mahdollista tietyin edellytyksin hyväksyä, vaikka syytteessä olevan komisarion ei todettaisikaan syyllistyneen kuolemantuottamukseen. Tällöin on kysymys muun ohella siitä, mitä valtiovalta oli tehnyt Jokelan tapauksen jälkeen, jotta uusi koulusurmatapaus olisi voitu ehkäistä. Muistamme - ainakin minä muistan - hyvin, miten sisäministeri Anne Holmlund kiirehti heti Jokelan koulusurmien jälkeen syksyllä 2007 vakuuttelemaan, että Jokela oli vain yksittäistapaus antaen näin kansalaisille sellaisen kuvan, että "uutta Jokelaa" ei voisi Suomessa enää tapahtua. Valtiovalta ryhtyi tiukkoihin toimiin estääkseen koulusurmien tapahtumisen. Valitettavasti vain näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin vasta Kauhajoen koulumurhien jälkeen.

19. Ensi viikolla käsitellään tarkemmin asianomistajien vahingonkorvausvaatimuksia. Asianomistajat ovat kutsuneet todistajaksi sisäministeri Anne Holmlundin. Häntä on tarkoitus kuulla 9.12. pidettävässä käräjäoikeuden istunnossa siitä, mihin toimenpiteisiin sisäministeriö ryhtyi Jokelan koulusurmien jälkeen. Mielenkiintoista, pitänee minunkin lähteä Seinäjoen käräjille uudelleen ensi viikolla.

194. Oikeudenkäyntiavustajien toiminta luvanvaraiseksi

1. Asianajajajia ja julkisia oikeusavustajia - jälkimmäiset ovat valtion virkamiehiä mutta asianajotehtäviä suorittaessaan itsenäisiä ja riippumattomia - on Suomessa noin 2 100. Asianajajien lukumäärä on noin 1 850 ja oikeusavustajien noin 220. Asianajajat vastaavat toimistoissaan työskentelevien, oikeudenkäyntiasioita hoitavien, yhteensä noin 400 avustavan lakimiesten valvonnasta. Asianajaja on ammattinimike, jota saa käyttää vain Suomen Asianajaliiton jäsenekseen hyväksymä, tietyt kelpoisuusvaatimukset ja kokemuksen omaava lakimies. Asianajajatoimintaa sääntelee vuodelta 1958 peräisin oleva laki asianajajista. Asianajajien ja julkisten oikeusavustajien tulee noudattaa lain ohella Asianajajaliiton vahvistamia ammattieettisiä normeja eli hyvää asianajatapaa. Asianajajat ja julkiset oikeusavustajat ovat liittonsa ja oikeuskanslerin ammatillisen valvonnan alaisia.

2. Olen blogissani 15.8.2009 kertonut, että Suomessa ei ole asianajajapakkoa eikä asianajajamonopolia. Tämä tarkoittaa sitä, että oikeudenkäynnissä avustajina ja asiamiehinä voivat toimia myös muut lakimiehet kuin asianajajat. Asianosaisen ei ole pakko käyttää asiamiestä tai avustajaa lainkaan, vaan hänellä on oikeus ajaa itse omaa asiaansa; asiamiehen tai avustajan käyttämiseen asianosaisella on oikeus, ei velvollisuutta.

3. Sellaisia tuomioistuimissa asioita ajavia lakimiehiä, jotka eivät saa käyttää asianajajan ammattinimikettä, on noin 700. Heitä eivät koske hyvää asianajajatapaa koskevat määräykset eivätkä he ole Suomen Asianajajaliiton tai oikeuskanslerin valvonnan piirissä. Heillä ei ole myöskään velvollisuutta ottaa vastuuvakuutusta heidän asiakkailleen mahdollisesti aiheutuneiden vahinkojen varalta. Lakiasiaintoimiston voi perustaa periaatteessa kuka tahansa ja lakiasiaintoimiston nimissä voidaan harjoittaa muutakin liiketoimintaa. Tätä ei voida pitää asianajon laadun ja ihmisten oikeusturvan kannalta hyvänä. Koko järjestelmä on sekava ja harhaanjohtava: maassa on asianajajien lisäksi myös muita lakimiehiä, jotka saavat harjoittaa asianajoa, mutta jotka eivät kuitenkaan ole asianajajia. Suomi ja Ruotsi ovat ainoat EU-maat, joissa oikeudellisia palveluja voivat tarjota muutkin ammatillisesti valvotut lakimiehet.

4. Olen selostanut aiemmassa blogissani myös vireillä olleita suunnitelmia ja lainvalmisteluhankkeita, joiden mukaan oikeudenkäyntiavustajana toimiminen tehtäisiin luvanvaraiseksi ja asianajoa harjoittavien lakimiesten kelpoisuusvaatimuksia ja valvontaa tiukennettaisiin. Nyt tässä suhteessa on otettu aimo askel eteenpäin, sillä viikko sitten eli 25.11. oikeusministerille luovutti mietintönsä oikeusneuvos Hannu Rajalahden puheenjohdolla toiminut oikeudenkäyntiavustajien kelpoisuutta ja valvontaa pohtinut työryhmä (OMTR 2009:17). Oikeusneuvos Rajalahti tuntee asianajajalaitoksen organisaation ja asianajajien valvonnan hyvin, sillä hän on toiminut sivutoimisesti monta vuotta Asianajajaliiton valvontalautakunnan jäsenenä (ks. blogi 9.2.2009).

5. Työryhmä ehdottaa, että oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saisi toimia vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai erityisen luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Kaikkia rikos- ja riita-asioita yleisissä tuomioistuimissa hoitavia lakimiehiä koskisivat samanlaiset ammattieettiset velvoitteet ja heidän toimintansa myös valvottaisiin nykyistä tehokkaammin. Velvollisuuksiensa vastaisesti toimivan avustajan toiminta voitaisiin vakavimmissa tapauksissa päättää peruuttamalla hänen lisenssinsä. Samalla perusteella asianajaja voidaan erottaa liiton jäsenyydestä.

6. Muille oikeudenkäyntiasiamiehille ja -avustajille kuin asianajajille ja julkisille oikeusavustajille perustettaisiin mietinnön mukaan uusi lupajärjestelmä, joka muistuttaa useissa kohdin Asianajajaliiton jäseniksi pääsyn edellytyksiä ja asianajajien valvontaa. Asianajajamonopolia ei siis esitetä perustettavaksi, vaan maassa toimisi kaksi rinnakkaista järjestelmää, toinen asianajajia ja julkisia oikeusavustajia ja toinen "muita" oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia varten. Jälkimmäisessä, joka siis koski tällä hetkellä noin 700 lakimiestä, lisenssin toimia oikeudenkäyntiavustajana myöntäisi asianajajaliiton sijasta erillinen elin nimeltään oikeudenkäyntiavustajalautakunta - taas uusi juridinen nimihirviö!

7. Minusta tällaiseen kahden rinnakkaisen järjestelmän luomisessa ei ole juuri järkeä. Ehdotinkin vuonna 2003 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (KM 2003:3 s. 276), että oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia varten perustettaisiin lupajärjestelmä, joka perustuisi Suomen Asianajajaliiton organisaation varaan rakentuvaan asianajajamonopoliin. Tämä edellyttäisi Asianajajaliiton voimakasta kehittämistä. Ilmeisesti Asianajajaliitto ei ole halunnut tällaiseen ruljanssiin ryhtyä, vaan on pitänyt parempana vaihtoehtona nyt ehdotettua "kahden kerroksen väkeä" -periaatteella toimivaa järjestelmää. Jos tällaiseen rinnakkaisjärjestelmään mennään, niin julkiset oikeusavustajat kuuluisivat minusta pikemminkin tuon "toisen järjestelmän" piiriin, eivät asianajajaliittoon. Mutta samapa tuo, mihin he nyt kuuluvat, oikeudenkäyntiavustajan velvollisuudet kun ovat molemmissa systeemeissä suurin piirtein samanlaiset. Vaikuttaa siltä, että kun Ruotsi ei ole siirtynyt asianajajamonopoliin, sitä ei rohjeta tehdä myöskään Suomessa.

8. Sanottuja muita oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia varten perustettaisiin siis kokonaan uusi lupajärjestelmä, josta säädettäisiin laissa nimeltä Laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista; jonkinlainen "saanko luvan" -laki siis. Luvan myöntämisen edellytykset ovat pitkälti samanlaiset mitä asianajajiltakin edellytetään. Luvan myöntäminen edellyttää muun muassa riittävää perehtyneisyyttä tehtävään, mutta riittäväksi katsottaisiin ehdotuksen mukaan asianajajatutkinnon suorittaminen, yhden vuoden pituinen tuomioistuinharjoittelu ja yhden vuoden pituinen työskentely apulaissyyttäjänä tai vaihtoehtoisesti yhden vuoden pituinen toiminta muussa tehtävässä, joka "olennaisesti perehdyttää oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan toimeen." Aika heppoisin perustein, varsinkin tuon kokemuksen osalta, pääsisi ihmisten asioita oikeudessa siis jatkossakin ajamaan. - Mietinnössä ei ole ehdotettu erityistä nimikettä lakimiehelle, jolle on myönnetty lupa toimia asiamiehenä tai avustajana. Pitänee siis puhua vain "luvan saaneesta avustajasta."

9. Minusta on hieman outoa, että mainittu lupajärjestelmä koskisi hallinto-oikeuksissa ja KHO:ssa käsiteltävistä asioista vain lastensuojeluasioita, joissa mietinnön mukaan "oikeusturvavaatimukset ovat korostuneita." Mutta tässäkin asiassa noudatetaan tietysti kiltisti KHO:n presidentti Pekka Hallbergin tahtoa, joka on yksinkertaisesti se, että ihmisen tulee saada ajaa asiaansa hallintoasioissa itse ja ilman avustajaa. Lähinnä vain lastensuojeluasioissa hallintotuomioistuimet järjestävät suullisia käsittelyjä, mikä sekin on tietysti outoa. Hallintoasioissa on totoki monia muitakin asiaryhmiä, joissa oikeusturvavaatimukset edellyttäisivät oikeudenkäyntiavustajan lupajärjestelmän soveltamista samalla tavalla kuin yleisissäkin tuomioistuimissa. Eihän lupajärjestelmä edellytä yleisissäkään tuomioistuimissa avustajapakkoon siirtymistä, vaan asianosaiset voivat edelleen pääsäännön mukaan hoitaa itse asioitaan myös käräjäoikeudessa ja ylemmissäkin oikeusasteissa.

10. Lupaa ei kuitenkaan tarvittaisi, jos asiamies tai avustaja on työ- tai virkasuhteessa asianosaiseen. Siten esimerkiksi yritysten tai pankkien palveluksessa olevat lakimiehet voisivat ajaa työnantajiensa juttuja asiamiehinä tai avustajina. Tällaisia asiamiehiä koskisivat samat kelpoisuusehdot kuin nykyisinkin (OK 15:2). Riidattomissa hakemusasioissa ja riidattomissa velkomisasioissa, jotka siis edelleen jostakin kumman käsittämättömästä syystä pitää "kierrättää" käräjäoikeuden kautta (ks. blogi 152/19.9.-09), voisivat asiamiehinä toimia edelleen muutkin kuin lakimiehet, sama koskisi maaoikeusasioita. Sen sijaan lähisukulaiset, edes lakimiehet, eivät enää saisi ilman lupaa toimia asiamiehinä tai avustajina oikeudenkäynnissä.

11. Asianosaiset saisivat siis edelleen itse ajaa asioitaan tuomioistuimissa. Tähän olisi mietinnön mukaan tulossa kuitenkin yksi merkittävä ja outo poikkeus. KKO:n jäsenen Hannu Rajalahden puheenjohdolla toiminut työryhmä nimittäin ehdottaa, että lainoppineen avustajan käyttäminen olisi pakollista, kun KKO:lta haetaan tuomioistuimen lainvoiman saaneen tuomion purkamista tai poistamista tuomiovirhekantelun perusteella; menetetyn määräajan palauttamisasiaa ehdotus ei sitä vastoin koske. On huomattava, että purku- tai kanteluasiassa asiamieheksi ei kelpaisi kuka tahansa lakimies, esimerkiksi oikeustieteen professori, vaan asiamiehen tulisi ehdotuksen mukaan olla asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut lakimies. Oikeustieteen professori tai tohtori ei voisi hakea KKO:lta edes itseään koskevan lainvoimaisen tuomion purkamista tai poistamista, vaan hänen tulisi valtuuttaa tehtävään oikeudenkäyntiasiamiehen tehtävään luvan saanut lakimies.

12. Työryhmä perustelee yllättävää ehdotustaan sillä, että käytännössä purku- ja kanteluhakemukset menestyvät KKO:ssa harvoin ja että "ne edellyttävät erityistä juridista asiantuntemusta." Useimmat juristit kuitenkin ymmärtävät, että mainitut perustelut ovat silkkaa näennäisperustelua. Juridisesti paljon vaikeampia asioita ovat esimerkiksi valituksen tekeminen hovioikeudelle ja valituslupahakemuksen ja valituksen laatiminen KKO:lle. Niiden osalta ei kuitenkaan ehdoteta sanotunlaista asianajajapakkoa, ei liioin asiassa, joka koskee käräjäoikeuden lainvoimaisesta tuomiosta hovioikeudelle tehtävää kanteluhakemusta. Kuten sanottu, myös menetetyn määräajan palauttamista koskevat asiat jäisivät ehdotetun sääntelyn ulkopuolelle.

13. Kyse on siis jostakin muusta kuin "erityisestä juridisesta asiantuntemuksesta." Työryhmä toteaa perusteluissaan (s. 75), että KKO:lle purku- ja kanteluasioita koskeviin tehtäviin asioihin "sitoutuu runsaasti voimavaroja korkeimmassa oikeudessa." On ymmärrettävää, että erinäisten "oikeustaistelijoiden" ja muiden vastaavanlaisten henkilöiden tekemät toistuvat kantelut ja purkuhakemukset ovat omiaan ottamaan KKO:n jäseniä ja esittelijöitä niin sanotusti "kupoliin;" hieman värikkäämpääkin terminologiaa voisi tässä yhteydessä käyttää, mutta tämähän on asiapitoinen blogi. Mutta kyseinen perustelu ei voi tietenkään olla asianmukainen tai hyväksyttävä peruste poiketa muutoin vallitsevasta ja jokaiselle kuuluvasta oikeudenkäyntiperiaatteesta ja perinteestä eli oikeudesta ajaa itse asiaansa. Minusta tuntuu, että purku- tai kanteluhakemuksia KKO:lle tekevät ihmiset ovat usein aika onnettomia ihmisiä, jotka kokevat viimeiseksi mahdollisuudekseen - ennen armonanomustaan - saattaa asiansa vielä kerran ylimmän oikeuden tutkittavaksi. Se, että he eivät käytä asiamiestä, johtunee usein siitä, ettei heillä ole varaa siihen. Olisi peräti kolkkoa, jos ihmiseltä vietäisiin tämän vuoksi mahdollisuus hakea lainvoiman saaneen tuomion purkamista tai poistamista.

14. Muistuupa mieleen, että aivan äskettäin sattui tapaus, jossa KKO joutui purkamaan ja poistamaan oman lainvoimaisen tuomionsa asiassa, jossa purkuhakemuksen teki rikosjutun tuomittu itse (KKO 2009:80). Nyt lakiin ehdotettavan säännöksen mukaan tämä ei siis olisi enää jatkossa mahdollista. Tästäkö vai mistä KKO on nyt hermostunut, kun sen yhden jäsenen johdolla toimiva työryhmä ehdottaa "pokkana" moista muutosta keskeiseen oikeusperiaatteeseen? Kaikki toki ymmärtävät, että työryhmän puheenjohtaja oikeusneuvos Rajalahti on joutunut toimimaan tässä kysymyksessä KKO:n muiden jäsenten käsikassarana. Tämä on selvä ja paha kauneusvirhe muutoin aika seikkaperäiseltä vaikuttavassa ja hyvin laaditussa työryhmän mietinnössä. - Työryhmän kyseinen ehdotus tulee ilman muuta hylätä toteuttamiskelvottomana.

15. Luvan toimia "muuna" asiamiehenä tai avustajana myöntäisi ehdotuksen mukaan riippumaton oikeudenkäyntiavustajalautakunta, jossa olisi neljä jäsentä: yksi tuomari hovioikeuksista, yksi hallinto-oikeuksista (vaikka siis hallinto-oikeuksissa lupa tarvittaisiin vain lastensuojeluasioissa), yksi käräjäoikeuksista ja yksi oikeustieteellisistä tiedekunnista. Kun kyseiset lupa-asiat ovat, luvalla sanoen, luultavasti aika ikävystyttäviä, ei KKO ole halunnut tunkea omaa jäsentään mukaan porukkaan. Lautakunta asetettaisiin viideksi vuodeksi ja se toimisi tuomarinvalintalautakunnan yhteydessä. Lautakunnan ratkaisuun saisi hakea muutosta Helsingin hovioikeudelta. Ehdotuksen mukaan lupaa olisi haettava kahden vuoden kuluessa lain voimaantulosta.

16. Myös luvan saaneiden asiamiesten ja avustajien olisi noudatettava hyvän asianajajatavan keskeisiä velvoitteita. Heidän toimintaansa valvoisi oikeuskanslerin lisäksi Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta, joka valvoo myös asianajajia. Valvontalautakuntaan tulisi myös "luvan saaneiden" oikeudenkäyntiavustajien edustus. Toiminta rahoitettaisiin valvottavilta perittäviltä maksuilta. Valvontalautakunnan kokoonpanoa ja työnjakoa koskevat asianajajalakia koskevat säännösehdotukset ovat aika sekavia (7a-7i §:t).

17. Valvonta perustuisi pääasiassa tehtyihin kanteluihin, mutta jatkossa myös tuomioistuimet voisivat tehdä ilmoituksen avustajan velvollisuuksien vastaisesta menettelystä. Nykyisin tuomioistuin voi puuttua vain räikeimpiin tapauksiin määräämällä avustajan esiintymiskieltoon; käytännössä tuomioistuimet puuttuvat räikeimpiinkin tapauksin vain ani harvoin. Valvontalautakunta voisi määrätä kurinpidollisina seuraamuksina huomautuksen, varoituksen tai enintään 15 000 euron seuraamusmaksun. Vakavimmista rikkeistä voisi seurata luvan peruuttaminen, mutta siitä päättäisi luvan saaneiden avustajien osalta oikeudenkäyntiavustajalautakunta. Kurinpitoratkaisusta voisi hakea muutosta valittamalla Helsingin hovioikeudelta. Asianajajaliitosta erotetulle tai lupansa menettäneelle voitaisiin myöntää uusi lupa aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua. Nykyisin Asianajajaliitosta erotettu lakimies voi jatkaa oikeudenkäyntiavustajana, kunhan vain ei enää käytä asianajajan ammattinimikettä. Liittoon kuulumattomia varten taas ei ole nykyisin järjestetty ammatillista valvontaa lainkaan.

18. On hyvä asia, että kaikki oikeudenkäynnissä esiintyvät asiamiehet ja avustajat saatetaan mietinnössä ehdotetulla tavalla ammatillisen valvonnan piiriin. Ehdotettu lisenssijärjestelmä on kuitenkin raskas ja aiheuttaa käytännössä vain lisää sekaannusta ja turhaa kaksinkertaista byrokratiaa. Paljon tehokkaampi ja selkeämpi vaihtoehto olisi asianajajamonopoli, jollainen on käytössä lähes kaikissa muissa Euroopan maissa Ruotsia lukuun ottamatta. Kun myös niin sanottuja luvan saaneita lakimiehiä valvoisi Asianajajaliiton valvontalautakunta ja lupa voitaisiin myöntää suunnilleen samoilla edellytyksillä kuin asianajajan ammattinimikekin, ja kun myös luvan saneet lakimiehet olisivat ehdotuksen mukaan velvollisia noudattamaan oikeudenkäyntiasioissa hyvää asianajajatapaa, en todellakaan näe mitään syytä ehdotetun rinnakkaisjärjestelmän luomiseen.

19. Työryhmä on yrittänyt perustella, miksi asianajajamonopoli ei voisi tulla meille kysymykseen (s. 82), mutta sanotut perustelut eivät vakuuta, sillä eihän noita perusteluja ole nähty asianajajamonopolin esteeksi muissakaan maissa. Kyse tuntuu olevan vain siitä, että Asianajajaliitto ei ole tässä vaiheessa halunnut ottaa kantaakseen sellaista liiton kehittämisvastuuta, jota puolen tuhannen uuden jäsenen hyväksyminen liiton jäseneksi edellyttäisi. Liitossa luultavasti toivotaan, että ehdotetun lain mukaan luvan saavat lakimiehet tulevat myöhemmin vähitellen hakeutumaan liiton jäseniksi.

193. Pohjoista laatua juhlimassa

Rovaniemen HO:n juhlaseminaari Lapin yliopiston Fellman-salissa 26.11.

1. Blogin kirjoittamisessa on ollut hieman taukoa. Olin lähes viikon mittaisella työmatkalla Lapin yliopistolla. Töissäkin pitää muistaa käydä, vaikka virka-aikaa ei olekaan ja suuri osa työtehtävistä hoituu nykyisin etätyönä sähköpostin välityksin. Professoreiden aiemmin säännöllisesti kerran viikossa pitämät vastaanotot alkavat vähitellen jäädä historiaan, sillä vastaanottoja opiskelijoille pidetään nykyisin lähinnä vain luentojen yhteydessä. Muuten asiointi opiskelijoiden kanssa tapahtuu sähköpostin välityksellä.

2. Minulla oli alkuviikosta kahtena päivänä luentoja kymmenisen tuntia. Kerroin opiskelijoille joko tänä vuonna voimaan tulleesta tai ensi vuoden alusta voimaan tulevista uudesta prosessioikeudellisista lainsäädännöstä säädöstöistä ja säännöksistä: OK 10 luvun uusista oikeuspaikkasäännöksistä, käräjäoikeuden päätösvaltaisuuden muutoksista, oikeudenkäyntien viivästymistä vastaan käyttöön otetuista keinoista, ensi vuoden alusta voimaan tulevasta käräjäoikeusverkoston uudistamisesta, eduskunnan käsiteltävänä olevasta hovioikeusmenettelyn uudistamisesta jne.

3. Toisena luentopäivänä kerroin korkeimman oikeuden uusimmista prosessioikeudellista ennakkopäätöksistä, joka koskivat muun muassa väittämistaakkaa (KKO 2008:77 ja 2009:89), syytesidonnaisuutta, syytteen tarkistamista ja rikostuomion oikeusvoiman objektiivista ulottuvuutta, tuomion perustelemista ym., kaikki aika keskeisiä prosessioikeuden kysymyksiä. Puhumista - ja kritiikkiä - riitti myös Ruanda-oikeudenkäynnistä, KKO:n Kari Uotille viime keväänä antaman langettavan rikostuomion purkamisesta (KKO 2009:80 ja 2009:27), Soneran nettikirjaa koskevasta tapauksesta (KKO 2009:88) sekä siihen liittyvien lähdesuojasta (OK 17.24.1) ja todisteiden hyödyntämiskielloista. Osaa näistä tapauksista olen käsitellyt myös blogissani.

4. Muitakin hommia yliopistolla käydessä aina riittää. Olen ollut yliopiston tutkintolautakunnan puheenjohtajana reilut kymmenen vuotta, ja lautakunnalla oli kokous myös viime viikolla. Opiskelijat kaikista tiedekunnista voivat valittaa graduja, tenttejä ja muita opintosuorituksia koskevasta arvostelustaan lautakunnalle, jos heidän professorille tekemänsä oikaisupyynnöt eivät ole johtaneet heitä tyydyttävään lopputulokseen. Näitä valituksia on onneksi vain kymmenkunta vuodessa.

5. Yliopistolla tehdään vain osa professorin töistä. Perus- ja jatko-opetuksen suunnittelu ja valmistelu, moninaisisiin selvityksiin vastaaminen, tenttikysymyksen ja niiden lukeminen ja arvostelu ym. monet muut opetukseen ja hallintoon liittyvät kirjalliset tehtävät hoidetaan, ainakin minä teen niin, yleensä kotona. Sama koskee professorin viranhoidon toista pääaluetta eli tutkimusta ja oppikirjojen laatimista samoin kuin niin sanottua yhteiskunnallista vaikuttamista. Tutkimuksen tekemiseen ja julkaisutoimintaan ei vain tahdo jäädä aikaa. Monilta professoreilta tutkimuksen tekeminen ja julkaisutoiminta lopahtaa valitettavasti virkanimityksen jälkeen lähes tyystin.

6. Viime torstaina minulla oli tilaisuus seurata yliopiston pääsalissa (Fellmannissa) järjestettyä Rovaniemen hovioikeuden 30 -vuotisjuhlaseminaaria. Rovaniemen hovioikeus ja Lapin yliopisto, alkujaan korkeakoulu, ovat samanikäisiä, sillä molemmat on perustettu vuonna 1979. Seminaarilla juhlistettiinkin osaltaan myös yliopiston 30-vuotista taivalta. Joka kymmenes vuosi on tavallaan "pelkkää juhlaa, mitä täydentävät vielä niin ikään vuonna 1979 perustetun oikeustieteiden opiskelijoiden aineopintojärjestö Artiklan vuosijuhlat.

7. Valtiolla oli 1970-luvun loppupuolella rutkasti rahaa erilaisiin uusiin hankkeisiin. Maakuntiin perustettiin korkeakouluja ja muita sivistyslaitoksia, ja samaan aikaan perustettiin peräti kaksi uutta hovioikeuttakin; vuonna 1978 perustettu Kouvolan hovioikeus on vuoden Rovaniemen hovioikeutta vanhempi. Tuolloin laajennettiin maksutonta oikeudenkäyntiä ja kunnallista oikeusapua jne. Nyt sen sijaan eletään niukkuuden aikaa, jolloin myös oikeuslaitoksen resurssit ovat valtion kirstunvartijoiden erityisessä syynissä.

8. Hovioikeuden seminaarissa juhlittiin myös hovioikeuspiirin lainkäytön laatuhanketta, joka täytti tänä vuonna 10 vuotta. Tämä laatuhanke on saanut osakseen jopa kansainvälistä huomiota ja palkintoja. Hanke voitti vuonna EU:n ja Europan neuvoston vuonna 2005 järjestämän the Crystal Scales of Justice award -kilpailun, jossa etsittiin siviilioikeuteen liittyviä innovatiivisia hankkeita. Kyse on lainkäytön laadunparannushankkeesta, jonka tarkoituksena on tukea tuomioistuinten perustyötä ja kehittää sitä paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Työhön on hovioikeus- ja käräjäoikeustuomareiden ohella osallistunut alueen syyttäjiä, asianajajia ja julkisia oikeusavustajia. Laatuhanketta varten on kehitetty erityinen laatumittaristo ja hanketta varten perustettujen työryhmien raportit on julkaistu kirjoina ja internetissä. Laatuhankkeen puuhamiehistä on syytä mainita erityisesti Oulun käräjäoikeuden käräjätuomari Antti Savela. - Laatuhankkeesta olisi paljonkin kommentoitavaa, mutta se pitää jättää toiseen kertaan.

9. Juhlaseminaarissa puhuivat muun muassa hovioikeuden presidentti Esko Oikarinen, oikeusministeriön kansliapäällikkö Tiina Astola, KKO:n presidentti Pauliine Koskelo, yliopiston rehtori Mauri Yli-Kotola, Hollannin oikeusministeriön edustajana tohtori Pim Albers (kertoen eräiden muiden maiden tuomioistuinlaitosten vastaavista laatuhankkeista), dekaani Matti Niemivuo ja oikeusingvistiikan professori Heikki E.S. Mattila.

10. Minua kiinnosti erityisesti professori Mattilan erinomainen esitelmä, joka käsitteli sitä, miten eri maiden tuomioistuimet viittaavat tuomioiden perusteluissa oikeuskirjallisuuden kannanottoihin oikeuslähteenä. Oikeuskirjallisuus ei ole missään maassa lakiin tai maantapaan taikka edes ylimmän oikeusasteen ennakkopäätöksiin verrattavissa oleva pakottava tai vahvasti velvoittava oikeuslähde, jota tuomioiden perusteluissa olisi pakko hyödyntää tai edes viitata. Käytännössä tuomarit kuitenkin saavat - tai ainakin saisivat jos viitsisivät lukea - runsaasti tietoa lakien soveltamisen ja tulkinnan tarvittavista kannalta tärkeistä asioista juuri väitöskirjoissa ja muissa tutkimuksissa, oppi- ja käsikirjoissa sekä lainopillisissa artikkelissa esitetyistä mielipiteistä ja tulkintasuosituksista.

11. Kun oikeustieteilijät ja lainoppineet viittaavat säännönmukaisesti tuomioistuinten ja varsinkin ylimpien oikeusasteiden ratkaisuihin, edellyttäisi hedelmällinen vuorovaikutus sitä, että tuomioistuimet puolestaan noteerasivat oikeuskirjallisuuden kannanottoja päätöksissään. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että oikeusriidan asianosaiset ja heidän asianajajansa ovat kiinnostuneita tietämään kaikki ne lähteet, joihin tuomioistuin on ratkaisunsa perustanut.

12. Olen itsekin käsitellyt Mattilan esitelmässä mainittua teemaa tuomion perustelemista koskevissa kirjoituksissani ja tiesin siksi, että Suomi eli sen tuomioistuimet, aina ylimpiä tuomioistuimia eli KKO:ta ja KHO:ta myöten, on puheena olevassa suhteessa melkoinen harvinaisuus maailmassa. Mattilan esitelmässä mainituista noin paristakymmenestä maasta Suomen kanssa peränpitäjän roolista kilpailee vain Ranska. Kaikissa muissa maissa oikeuskirjallisuuden hyödyntäminen ja tämän julkinen esiintuominen tuomion perusteluissa on aivan tavanmukaista, näin myös sellaisissa meidän kannalta eksoottisina pidetyissä maissa kuten Brasilia ja muut Etelä-Amerikan maat, Etelä-Afrikka ja Intia. Samoin Ruotsissa, Norjassa, Englannissa, Saksassa, Puolassa jne. oikeuskirjallisuuden kannanottojen esittäminen tuomion perusteluissa on jokapäiväinen ilmiö.

13. Professori Mattila kertoi esitelmässään lyhyesti myös syistä, joista johtuen eri maiden tuomioistuimien perusteluissa on päädytty hieman erilaiseen oikeuskirjallisuuden esittämistekniikkaan. Minulle oli uutta muun muassa se, että Ranskassa, jossa asianosaisille annetuissa tuomion kappaleissa ei siis mainita oikeuskirjallisuuden kannanottoja, julkaistaan toisaalta ylimpien tuomioistuimien toimesta tuomioiden kommentaareja, joissa mainitaan myös sivun tarkkuudella ne kirjat ja artikkelit, joissa esitettyjä kannanottoja tuomion perustelemisessa on hyödynnetty. Tällaiset kommentaarit ja kokoelmat palvelevat alempien tuomioistuinten, asianajajalaitoksen sekä oikeustieteellisen tutkimuksen tarpeita.

14. Suomessa ylimmät tuomioistuimet eivät sen sijaan välitä julkaista tällaisia ratkaisukommentaareja. Mattila kertoi, että korkeimman oikeuden internetissä olevassa Finlex-rekisterissä julkaistuissa ennakkopäätöksissä - niitä on julkaistu perusteluineen vuodesta 1980 alkaen - on viitattu oikeuskirjallisuuteen ainoastaan 24 tapauksessa. Pikaisesti tehdyn arvion mukaan KKO on antanut vuoden 1980 alusta lähtien noin 4 500 ennakkopäätöksenä julkaistua ratkaisua. Näistä siis vain 24:ssä tapauksessa on viitattu oikeuskirjallisuuteen! Jos tarkasteluun olisi otettu KHO:n ennakkopäätökset, ei tilanne olisi yhtään parantunut, sillä KHO viittaa päätöksissään vielä KKO:ta harvemmin oikeuskirjallisuuteen. - On maamme köyhä jne. ja tämä näyttää koskevan kyllä myös oikeuskulttuuriamme.

15. Tämän on todella hämmästyttävää, kun tiedämme, ainakin Heikki Mattilan puheenvuoron jälkeen, että vertailumaissa tällainen viittaaminen ja oikeuslähteiden hyödyntäminen on jokapäiväinen ilmiö. Mistä tämä ero johtuu? Tuskin siitä, että suomalaiset tuomarit eivät lukisi oikeudellista kirjallisuutta, vaikka tätäkin sopii kyllä toisinaan epäillä. Ranskan käytäntö on peräisiin Suuren vallankumouksen ajoilta, jolloin erinäisistä syistä katsottiin, että kirjoitettu laki on ainoa lähde, johon tuomioistuimet saavat ottaa huomioon ja ratkaisunsa perustaa. Tuomioistuimen ratkaisua pidettiin vain "lain suuna", joka ainoastaan lausuu julki se, mitä laki tietyssä tapauksessa tahtoo sanoa. Ajateltiin, että lait on mahdollista säätää niin yksityiskohtaisiksi, että tulkintaongelmia ei ole, vaan vastaus kaikkiin tapauksiin löytyy suoraan laista. Mutta kuten kaikki tiedämme, tämä ei ole pitänyt enää pariinsataan vuoteen paikkaansa.

16. Suomessa vastaus löytynee legalismista, joka on ollut suomalaiselle oikeusjärjestelmälle ja koko oikeudelliselle ajattelulle ominaista aina 1970-luvulle asti. Autonomian ajoilta lähtien meillä on sinänsä ymmärrettävistä "yleisistä syistä johtuen haluttu pitää tiukasti kiinni lain kirjaimesta "laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää" - periaatteen mukaisesti ja jätetty kaikki muut oikeuslähteet vähemmälle huomiolle. Nykyisin oikeudellinen ajattelu on toki muuttunut paljon vapaampaan suuntaan. Tiedetään myös, että tuomioistuimissa ja varsinkin KKO:ssa ja hovioikeuksissa kyllä tutkitaan, joskus hyvinkin tarkkaan, mitä oikeuskirjallisuudessa on erilaisista tulkintaongelmista kirjoitettu ja esitetty. Mutta kun kukaan johtavista tuomaripersoonallisuuksista, jos sellaisia yleensä on löytynyt, ei ole halunnut kiinnittää asiaan huomiota, ovat tuomarit ja tuomioistuimet pitäytyneet vanhoissa tavoissaan ja tuomion kirjoitusmalleissa, jotka eivät ole edellyttäneet oikeuskirjallisuuden kannanottoihin viittaamista. Kun KKO ei ole näyttänyt puheena olevassa suhteessa edes ennakkopäätöksissään mallia, on ajateltu, että oikeuskirjallisuuteen viittaaminen perusteluissa on turhaa ja osoittaisi vain jonkinlaista briljeeraamisen halua.

17. Oikeuskirjallisuudessa kyllä on esitetty ja joskus jopa "vaadittu" - ainakin minä olen niin tehnyt - että tuomarit ryhtyisivät myös tässä suhteessa "eurooppalaisiksi" tuomareiksi ja ryhtyisivät perustelemaan tuomionsa avoimemmin ja viittaamaan rohkeasti myös oikeuskirjallisuuteen. Mutta kuten monessa muussakin asiassa, tuomarit eivät ole välittäneet myöskään tässä asiassa "kotkotuksille" korviaan lotkauttaa. Kun mitään uutta ei ole ylemmän tai ylimmän tuomioistuimen toimesta vaadittu, niin lienee ajateltu, että mikäpä tässä - miksi ihmeessä pitäisi ihan "omin päin" ryhtyä tekemään jotain tuomioiden perustelujen kehittämiseksi. Siis tyypillistä virkamiesmäistä ajattelua, kaikki tyyni. - Ei edes niissä Rovaniemen hovioikeuden yleisellä tasolla kiitellyssä ja palkitussa laatuhankkeessa ole asiaan kiinnitetty huomiota; minusta kyllä kannattaisi.

18. Nämä ovat asioita ja syitä, joista johtuen Suomen tuomioistuimet aina ylintä porrasta myöten vaikuttavat joskus ikään kuin kehitysmaan tasolla olevalta tuomioistuinlaitokselta. Professori Heikki Mattila ei herrasmiehenä esitelmässään pohtinut tai edes maininnut syitä suomalaiseen käytäntöön. Varmasti hänellä oli tässä suhteessa tiettyjä ajatuksia, mutta kun KKO:n presidentti sattui istumaan kuulijakunnan etupenkissä, ei Mattila välittänyt ottaa asiaa puheeksi saati sitten esittää kritiikkiä. Minusta näytti kyllä yläviistosta katsottuna siltä, että presidentti Koskelo vaikutti Mattilan esitelmää kuunnellessaan aika mietteliäältä, joten ehkä perästä kuuluu ja KKO ryhtyy joskus tulevaisuudessa näyttämään perusteluissaan alemmille instansseille esimerkkiä siitä, miten tuomion perusteluissa voidaan viitata myös oikeuskirjallisuuteen. Eihän se ole sen ihmeellisempää kuin KKO:n ennakkopäätöksiin tai lakien esitöihinkään viittaaminenkaan, mitä KKO kyllä harrastaa, hovioikeudet ja käräjäoikeudet eivät yleensä kyllä sitäkään - laatukoulutuksesta huolimatta.

19. Mutta juhlat jatkui Junttilassa, kuten Juha Watt Vainion iskelmässä aikoinaan laulettiin! Yliopistolla juhlaseminaarista väki, opiskelijoita lukuun ottamatta, siirtyi pikkuhiljaa hovioikeuden juhlavastaanotolle eli kokkareille, jossa minulla oli mahdollisuus tavata entisiä tuomarikollegoja ja muitakin tuttuja aina Vaasan hovioikeuden ex-presidentti Erkki Rintalasta ja valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäestä alkaen. - Niin, unohdinkin edellä mainita, että juhlaseminaarissa hovioikeuden niin sanottujen sidosryhmien - minusta sana "sidosryhmä" ei kyllä oikein sovi riippumattoman tuomioistuimen toimijakumppaneita tarkoittavaksi termiksi - tervehdyksen esittivät Matti Kuusimäki, Asianajajaliiton puheenjohtaja Riitta Leppiniemi sekä lääninpoliisijohtaja Pentti Saira edustamiensa "sidosryhmien" puolesta. Matti Kuusimäki ei tällä kertaa maininnut syyttäjien vähäistä lukumäärää muistaakseni kertaakaan, mutta esitti muuten aika synkän vision rikollisuuden kehityksestä ja sen torjunnasta Suomessa. - Kun hovioikeuden juhlapöydän antimet oli nautittu, mentiin tietysti vielä jatkoille paikallisiin ravitsemusliikkeisiin, itse poikkesin hyvässä seurassa Hotelli Pohjanhovin alakerrassa.

20. Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavana päivänä eli perjantaina 27.11. professori Heikki E.S. Mattila, joka siirtyy ensi vuoden alussa eläkkeelle, piti yliopistolla emeritusluennon aiheesta Oikeuslingvistiikka tänään ja huomenna, erään virkakauden tilinpäätös. Suomalainen Lakimiesyhdistys myönsi pari kolme viikkoa sitten Heikki Mattilalle vuoden 2009 oikeustieteilijän palkinnon - eräänlainen juridiikan Finlandia-palkinto - ja Matthias Calonius -seura valitsi Mattilan vuoden 2009 oikeushistorioitsijaksi. Erityismaininnan seura antoi Mattilan muutaman vuoden takaiselle laajalle teokselle Vertaileva oikeuslingvistiikka, joka on herättänyt kiinnostusta myös ulkomailla ja josta tullaan piakkoin ottaman saksan- ja ranskankieliset painokset. Mattilan luennon jälkeen nautittiin kakkukahvit. Myöhemmin illalla oikeustieteiden tiedekunnan henkilökunta kokoontui Ravintola Oppipoikaan, jossa pidettiin Heikki Mattilan läksiäiskaronkka. Siellä ei tyydyttykään enää pelkkään kahviin.

21. Tässä oli lyhykäisyydessään raporttini viime viikon tapahtumista Rovaniemellä. Fyysisesti jo hieman raskaaksi loppuviikkoa kohti kääntynyt, mutta silti kaikin puolin antoisa reissu.

192. Hovioikeusprosessin uudistaminen, osa III: jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisala

Kouvolan hovioikeus

1. Hallituksen esityksen 105/2009 mukaan jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan piiriin kuuluvissa valitusasioissa asianosainen tarvitsee hovioikeuden myöntämän luvan ennen asian siirtämistä lupakäsittelyä seuraavaan jatkokäsittelyyn eli niin sanottuun täystutkintaan (ehdotettu uusi OK 25a luku). Toisin kuin seulontamenettelyssä, lupakäsittelyyn eivät joudu kaikki valitusasiat. Lähtökohtaisesti lupamenettelyyn joutuvat riita- ja rikosasiat, mutteivät erilaiset hakemusasiat, kuten esimerkiksi pakkokeinoasiat, turvaamistoimiasiat (OK 7 luku), lähestymiskieltoasiat tai liiketoimintakieltoasiat.

2. Jatkokäsittelylupajärjestelmässä on kolme keskeistä osiota: a) lupajärjestelmän soveltamisala (mitkä asiat kuuluvat lupajärjestelmän piiriin), b) luvan myöntämisen edellytykset (millä perusteilla lupa voidaan myöntää tai on myönnettävä) ja c) lupamenettely. Minulla oli alun perin tarkoitus käsitellä tässä blogissa kaikkia kolmea asiakokonaisuutta. Mutta kun ilmeni, että jo a-kohdassa mainitun osion osalta tekstiä tulee ihan tarpeeksi, ja kun on jo myöhä, on parasta, että palaan b- ja c -kohdan osalta asiaan myöhemmin. Kun myös hovioikeuden pääkäsittelyä koskevaa säännöstöä eli OK 26 lukua olisi vielä tarkoitus selostaa, näyttää tästä hovioikeusprosessin uudistamisprojektistani tulevan viisiosainen. Pahoittelen! - Aion hyödyntää tätä kirjoitussarjaa prosessioikeuden opetuksessani.

3. Riita-asioissa uutta lupajärjestelmää sovelletaan vain rahasaamista koskevissa valitusasioissa, joista tyypillisimpiä ovat velan tai vahingonkorvauksen maksamista koskevat asiat. Esimerkiksi holhousta, isyyden vahvistamista tai kumoamista taikka lapsen huoltoa koskevat asiat jäävät lupajärjestelmän ulkopuolelle, toisin sanoen niissä valittaja ei tarvitse jatkokäsittelylupaa; lapsen elatusta koskevat asiat on myös rajattu järjestelmän ulkopuolelle, vaikka niissä on kyse rahasaamisesta.

4. Riita-asiassa tarvitaan lupa, jos valituksessa esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden lopputuloksen välinen erotus eli ns. häviöarvo ei ole yli 10 00 euroa (ehdotettu OK 25a:5). Oikeudenkäyntikuluja ja vaatimukselle laskettua korkoa ei oteta huomioon häviöarvoa laskettaessa. Mutta jos valitus koskee vain oikeudenkäyntikuluja, asiassa tarvitaan jatkokäsittelylupa (OK 25a:10).

5. Häviöarvo vaikuttaa ensi näkemältä tarkalta kriteeriltä, mutta käytännössä voi tulla esiin erilaisia tulkinnanvaraisia ja hyvinkin mutkikkaita tilanteita. Ratkaisevaa on siis se, kuinka paljon valittaja on hävinnyt käräjäoikeudessa. Häviöarvo ei ole kuitenkaan käräjäoikeudessa esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden tuomion välinen erotus, vaan valituskirjelmässä esitetyn vaatimuksen ja käräjäoikeuden tuomion välinen erotus. Lisäksi on huomattava, että jatkokäsittelylupa ei ole asia- vaan asianosaiskohtainen, eli luvan tarve samassa asiassa arvioidaan jokaisen valittajan osalta erikseen. Riidan molempien osapuolten hakiessa muutosta, tilanne voi siis olla sellainen, että toinen asianosaisista (kantaja tai vastaaja) tarvitsee luvan, mutta vastapuoli ei, vaan hän pääsee suoraan täystutkintaan. Jos kantaja esimerkiksi on vaatinut jutussa 100 000 euron suuruista vahingonkorvausta, ja hänen vaatimuksensa on hyväksytty 90 000 euron osalta, hän tarvitsee valitusluvan, kun hän hovioikeudessa vaatii häviämänsä 10 000 euroa. Sen sijaan kanteen hylkäämistä kokonaan valituksessaan vaativa vastapuoli ei tarvitse jatkokäsittelylupaa.

6. Häviöarvo on minusta mitoitettu liian korkeaksi. Kun edellisen kerran eli vuonna 1997 esitettiin muutoksenhalulupaa hovioikeuteen, luvan tarpeellisuus olisi määräytynyt 20 000 markan eli 3 360 euron häviöarvon perusteella. Ruotsissa marraskuun alkuun 2008 asti voimassa olleen lain mukaan valituslupa (prövningstillstånd) tarvittiin, jos riidan kohteen arvo ei ylittänyt 41 000 kruunua eli noin 4 400 euroa. Ruotsissa ei siis käytetty häviöarvoa, vaan muutoksenhakijan valituksessaan vaatimaa määrää. Tämä olisikin häviöarvoa selväpiirteisempi kriteeri eikä aiheuttaisi tulkintavaikeuksia. Vuosi sitten Ruotsissa voimaan tulleessa laissa on riita-asioissa luovuttu kokonaan rahamäärään perustuvasta lupakriteeristä ja tutkintaluvasta on tehty yleinen eli se tarvitaan kaikkien riita-asioissa tehtävien valitusten osalta.

7. Suomessakin voitaisiin harkita Ruotsin oikeuden mukaista yleisen valitusluvan mallia, joka olisi oikeudenmukainen vaihtoehto. Rahamääräisellä saamisella on hyvin vaihteleva merkitys eri ihmisille ja etenkin asianosaisen varallisuusasema vaikuttaa paljolti siihen, kuinka suuri merkitys häviöarvolla on hänelle. Esimerkiksi 20 000 euron riidassa jo 10 000 euron häviöllä, jolloin valittaja siis tarvitsee jatkokäsittelyluvan, on suuri merkitys asianosaisille, etenkin jos hän ei ole saanut käräjäoikeuden tuomiolla korvausta vaatimistaan oikeudenkäyntikuluista, kun taas vaikkapa 500 000 euron riidassa 10 000 euron häviöllä ei ole asianosaiselle enää samanlaista merkitystä.

8. Ehdotettua 10 000 euron häviöarvoa ei ole lakiesityksessä perusteltu eikä sitä voidakaan juuri perustella, koska "hatusta" on vain ollut vedettävä jokin rahamäärä. Asettamalla häviöarvoksi 10 000 euroa lakiesityksessä on pyritty saattamaan mahdollisimman paljon riita-asioita lupajärjestelmän soveltamisalan piiriin. Minusta rahamääräistä häviöarvoa ei tulisi asettaa missään tapauksessa 5 000 euroa suuremmaksi. Sitä paitsi kriteeriksi tulisi asettaa esitetyn häviöarvon sijasta kannevaatimuksen arvo eli se, mitä on vaadittu kantajan haastehakemuksessa, tai sitten hovioikeudelle tehdyssä valituksessa esitetyn vaatimuksen taikka useiden vaatimusten yhteinen arvo. Jos esitettyyn häviöarvoon kuitenkin päädytään, tulisi sen olla asia- eikä asianosaiskohtainen.

9. Mainitut vaihtoehtoiset kriteerit selkeyttäisivät järjestelmää. Jos hallituksen lakiesitys hyväksytään sellaisenaan, on ilmeistä, että lupajärjestelmän soveltamisessa syntyy mutkikkaita ja tulkinnanvaraisia tilanteita, jotka aiheuttavat hovioikeudelle vain tarpeetonta lisätyötä. Voi käydä jopa niin, että kysymys siitä, kuuluuko valitus lupajärjestelmän piirin vai ei, aiheuttaa hovioikeudelle paljon enemmän pohdintaa kuin valitusluvan myöntämisen edellytysten harkitseminen.

10. Sitten valitusluvan soveltamisalasta rikosasioissa. - Lakiesityksen mukaan syytetty tarvitsee valitusluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin neljä kuukautta vankeutta (OK 25a:6.1). Oikeusneuvos Kari Kitusen komitean mietinnössä (KM 2008:3) ehdotettiin ankarammaksi tuomituksi rangaistukseksi tässä suhteessa kolmea kuukautta vankeutta. Vertailun vuoksi on syytä todeta, että Ruotsissa syytetyn valituksen suhtaudutaan lempeämmin kuin kuin Suomessa, sillä Ruotsissa syytetty tarvitsee valitusluvan vain silloin, kun hänet on tuomittu sakkorangaistukseen; vankeusrangaistukseen tuomitun valitukseen ei sovelleta tutkintalupaa, vaikka tuomittu rangaistus olisi vain vankeusrangaistuksen minimi eli 14 päivää.

11. Myös tässä kohtaa näkyy selkeästi suomalaisen oikeusministeriön (ja hovioikeuksien) pyrkimys ja halu saattaa valituslupajärjestelmään piirin niin paljon valituksia kuin suinkin. Minusta pitäisi olla selvää, että jos ihminen on tuomittu käräjäoikeudessa vankeusrangaistukseen, vaikka vain ehdolliseen vankeuteen, hänellä tulisi olla rangaistuksen pituudesta riippumatta aina oikeus valittaa hovioikeuteen ilman valituslupakynnystä tai muita vastaavia rajoitteita.

12. Syytetty ei tarvitse rikosasiassa valituslupaa, jos hänet on tuomittu viralta pantavaksi, 10 000 euroa suurempaan menettämisseuraamukseen, yli 10 000 euron suuruiseen yhteisösakkoon, ei myöskään siinä tapauksessa, että virallinen syyttäjä tai asianomistaja ei jäljempänä (kohta 19) selostetuin tavoin tarvitse jatkokäsittelylupaa. Jos siis syytetty on tuomittu käräjäoikeudessa menettämän rikoshyötynä enemmän kuin 10 000 euroa, hän ei tarvitse rikosasiassa valituslupaa, vaikka hänelle käräjäoikeudessa tuomittu vankeusrangaistus on alle neljä kuukautta vankeutta.

13. Ehdotettua OK 25a:6:ää sovellettaessa merkitystä ei ole sillä, koskeeko valitus syyksilukemista (näyttöä), rangaistuksen mittaamista tai muuta rikosoikeudellista seuraamusta. Ratkaisevaa on yksinomaan se, onko tuomittu rangaistus ankarampi kuin neljä kuukautta vankeutta. Merkitytä ei ole myöskään sillä, onko vankeusrangaistus tuomittu ehdollisena tai ehdottomana taikka yhdyskuntapalveluna eikä myöskään sillä, onko ehdollisen vankeuden ohella tuomittu sakkoa. Jos siis valitus koskee vain ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella tuomittua sakkoa (oheissakkoa), määräytyy kysymys jatkoluvan tarpeellisuudesta yksinomaan tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen perusteella.

14. Jatkokäsittelyluvan kannalta merkitystä ei ole sillä, onko syytetty tuomittu rangaistukseen yhdestä vai useammasta rikoksesta. Vankeusrangaistuksen ohessa tuomittua muuta rikosoikeudellista seuraamusta, kuten esimerkiksi ajokieltoa ja metsästyskieltoa, ei oteta huomioon rangaistuksen ankaruutta harkittaessa. Jos esimerkiksi rattijuopumustapauksessa valitus koskee sekä vankeusrangaistusta että ajokieltoa, määräytyy kysymys valitusluvan tarpeellisuudesta yksinomaan vankeusrangaistuksen pituuden perusteella.

15. Luvan myöntämistä harkittaessa ei ole merkitystä sillä, minkälaisesta ja kuinka vakavasta rikoksesta vastaaja on ollut syytteessä tai miltä osin hän hakee käräjäoikeuden tuomioon muutosta. Jos syytetty on tuomittu käräjäoikeudessa törkeästä rattijuopumuksesta neljän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja lisäksi määrätty kolmeksi vuodeksi ajokieltoon, ja hän valittaa hovioikeuteen ainoastaan ajokiellon pituuden osalta, tarvitsee hän jatkokäsittelyluvan, vaikka rikoksesta voi seurata maksimissaan kahden vuoden vankeusrangaistus. Tilanne on sama esimerkiksi eläintenpitokiellon tai mun vastaavan lisäseuraamuksen osalta.

15a. Ollaanko vielä kärryillä ja ymmärretään, mistä on kysymys? Eivät säännökset (ja tulkintavaikeudet) vielä tähän lopu. - Jos rikosasiassa tehty valitus koskee myös syytteeseen tarkoitettuun tekoon perustuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta, esimerkiksi vahingonkorvausvaatimusta, jonka häviöarvo on enemmän kuin 10 000 euroa, ei syytetty tarvitse jatkokäsittelylupaa kyseisen teon osalta (OK 25a:7.3). Sama koskee asianomistajan valitusta (OK 25a:8).

16. OK 25a:7.3:n säännöksessä myös-sana merkitsee sitä, että jos syytetty valittaa vahingonkorvauksen osalta ja häviöarvo ko. muutosvaatimuksen osalta on enemmän kuin 10 000 euroa, hän ei tarvitse valituslupaa valittaessaan myös syyksilukemisesta tai rangaistuksen mittaamisesta sen rikoksen osalta, johon tuomittu vahingonkorvaus perustuu. Jos syytetty sen sijaan tällaisessa tapauksessa valittaisi vain esimerkiksi rangaistuksen mittaamisesta (vaatien rangaistuksen alentamista), kyseistä säännöstä ei sovellettaisi, vaan syytetty tarvitsisi valitusluvan, jos hänelle tuomittu rangaistus on neljä kuukautta vankeutta tai sitä lievempi rangaistus. Jottei asia olisi turhan yksinkertainen, niin kyseinen lainkohta merkitsee edelleen sitä, että siinä tarkoitetun yksityisoikeudellisen vaatimuksen vaikutus luvan tarpeellisuuteen koskee ainoastaan sitä yksittäistä tekoa, johon vaatimus perustuu; tämän on selvää, eikö niin? Jos syytetty on tuomittu useista rikoksista yhteiseen rangaistukseen, ja rangaistus ei ole ankarampi kuin neljä kuukautta vankeutta, tarvitsee hän jatkokäsittelyluvan hakiessaan, jos hän hakee muutosta muiden kuin sen teon osalta, johon yli 10 000 euron suuruinen vahingonkorvausvaatimus on perustunut.

17. Ruotsin oikeuden mukaan tutkintalupaa (prövningstillstånd) koskevat säännökset ovat selkeämmät ja yksinkertaisemmat kuin Suomeen nyt ehdotetut säännökset, joita varten lakiin joudutaan ottamaan kokonaan uusi OK 25 a luku, jossa on 19 pykälää. Ruotsin laissa luvan soveltamisala on säädetty yhtenäiseksi syytetyn ja virallisen syyttäjän (sekä asiaomistajan) valituksen osalta. Rikosasiassa tutkintalupa tarvitaan asiassa, jossa syytettyä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin sakkoon tai hänet on vapautettu sellaista rikosta koskevasta syytteestä, josta säädetty ankarin rangaistus on kuusi kuukautta vankeutta. Säännös on selvä ja yksinkertainen ja tarkoittaa jälkimmäisen lauseen osalta sitä, että syyttäjä tai asianomistaja eivät tarvitse lupaa esimerkiksi silloin, kun rikoksesta säädetty maksimirangaistus on yli 6 kuukautta vankeutta.

18. Suomessa ei ole kuitenkaan tyydytty Ruotsin mallin mukaiseen selkeään sääntelyyn, vaan lakiin tullaan ottamaan virallisen syyttäjän ja asianomistajan tekemän valituksen osalta erilliset säännökset jatkokäsittelyluvan soveltamisalasta. Tavoite on jälleen selvä ja sama kuin syytetyn valituksen ja riita-asioissa vaadittavan jatkokäsittelyluvan kohdallakin: laajentaa myös tältä osin jatkokäsittelyluvan soveltamisalan piirin joutuvien valitusten määrää ja keventää näin "varsinaisen" tutkinnan ("täystutkinnan") osalta hovioikeuksien työtä. Mutta tällainen sääntely vain entisestään monimutkaista lakia ja aiheuttaa käytännössä ylimääräisiä ja tarpeettomilta tuntuvia tulkintaongelmia.

19. Virallinen syyttäjä ja asianomistajat tarvitsevat jatkokäsittelyluvan, jos valitus koskee rikosta, josta ei syytteessä mainittujen seikkojen vallitessa tehtynä ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai enintään kaksi vuota vankeutta (Ok 25a:71 ja 8). Kyseessä on siis sellainen rikosasia, jota ROL 5a luvun mukaan ei voida käsitellä käräjäoikeudessa kirjallisessa menettelyssä, vaan joka on käsiteltävä käräjäoikeuden suullisessa pääkäsittelyssä. Säännösten sanamuodosta seuraa, että rangaistuksen yleisiä vähentämisperusteita, kuten esimerkiksi teon jäämistä yritysasteelle, nuoruutta tai vähentynyttä syyntakeisuutta, ei oteta huomioon rangaistusasteikon ankaruutta arvioitaessa. Ratkaisevaa valitusluvan tarpeen määräytymisen osalta on sen rikoksen rangaistusasteikko, josta syyttäjä tai asianomistaja esittävät hovioikeudessa rangaistusvaatimuksen, tässä suhteessa voi tapahtua muutoksia ja tarkennuksia alkuperäiseen syytteeseen nähden.

20. Asianomistaja ei kuitenkaan tarvitse jatkokäsittelylupaa (vaikka hän siis muutoin sen tarvitsisi), jos hänen valituksensa koskee myös valituksessa tarkoitettuun tekoon perustuvaa yksityisoikeudellista vaatimusta, käytännössä vahingonkorvausvaatimusta, jonka häviöarvo on enemmän kuin 10 000 euroa (ehdotettu OK 25a:8:n 2. virke). Jos asianomistaja esimerkiksi valittaa varkauden tai vammantuottamuksen perusteella tuomitun vahingonkorvauksen määrästä, ja häviöarvo ylittää 10 000 euroa, hän ei tarvitse lupaa valittaessaan myös rangaistuksen mittaamisesta (määrästä) kysymyksessä olevan teon osalta, vaikka varkauden (RL 28:1.1) enimmäisrangaistus on yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta ja vammantuottamuksen (RL 21:10) kuusi kuukautta vankeutta. Jos asianomistaja sitä vastoin valittaisi mainituissa tapauksissa vain rangaistuksen mittaamisesta, hän tarvitsisi jatkokäsittelyluvan.

21. Mutta vielä yksi tärkeä pointti jatkokäsittelylupajärjestelmästä. Jos lakiin otettaisiin, kuten oikeusneuvos Kari Kitusen puheenjohdolla toiminut komitea (KM 2008.39 ehdotti, vain edellä mainitut säännökset syytetyn ja toisaalta syyttäjän ja asianomistajan valituksen osalta, muodostuisi tilanne syytetyn kannalta epäoikeudenmukaiseksi, sillä lupakynnys olisi syyttäjän ja asianomistajan osalta tosiasiallisesti matalampi kuin syytetyn osalta eli syytetyn oikeus täystutkintaan olisi heikompi kuin virallisen syyttäjän ja asianomistajan vastaava oikeus. Tästä epäjohdonmukaisuudesta huomautettiin joissakin komitean mietinnön johdosta annetuissa lausunnoissa. Hallituksen esitykseen onkin nyt otettu syytetyn valituksen osalta säännös, joka näyttäisi oikaisevan tämän epäkohdan. Ehdotetun OK 25a luvun 7 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan syytetty ei tarvitse jatkokäsittelylupaa, jos myöskään virallinen syyttäjä (tai asianomistaja) ei sitä tarvitse.

22. Tämä tarkoittaa sitä, että tilanteessa, jossa yksittäisen rikoksen rangaistusasteikon maksimirangaistus ylittää kaksi vuotta vankeutta, syytetty ei tarvitse jatkokäsittelylupaa hakiessaan sanotun rikoksen osalta muutosta käräjäoikeuden tuomioon. Esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä (RL 20:3) säädetty rangaistusasteikko on sakkoa tai enintään neljä vuotta vankeutta. Jos syytetty on tuomittu kyseisestä rikoksesta neljäksi kuukaudeksi vankeuteen, saa hän siten valittaa hovioikeuteen tarvitsematta jatkokäsittelylupaa, koska myöskään virallinen syyttäjä tai asianomistaja eivät tarvitse sanotussa asiassa valitustaan varten sanottua lupaa. OK 25a:6.2:n 4 kohtaa sovelletaan riippumatta sitä, onko syyttäjä tai asianomistaja valittanut käräjäoikeuden tuomiosta tai ei.

23. Väliarviona voidaan todeta, että Suomen lakiin hyvin todennäköisesti tuleva hovioikeuden jatkokäsittelylupajärjestelmä on muutosta käräjäoikeuden tuomioihin hakevien asianosaisten kannalta selvästi tylympi kuin Ruotsin hovioikeuksissa voimassa oleva tutkintalupasysteemi (prövningstillstånd) sekä säännösten että käytännön kannalta. Naapurimaiden säännösten erilaisuudesta on jo edellä ollut puhe. Kummassakin maassa lupajärjestelmällä on rikosasioiden osalta suurempi täystutkintaa rajoittava merkitys kuin riita-asioissa.

24. Tilastojen ja tehtyjen selvitysten valossa Ruotsissa lupajärjestelmän piiriin kuului vuonna 2005 rikosasiavalituksista ainoastaan 13,7 prosenttia (ks. KM 2008:3 s. 39); Ruotsissa on siis, kuten edellä totesin, käytössä yhtenäinen lupajärjestelmä syytetyn ja syyttäjän (ja asianomistajan) valituksen osalta. Suomessa jatkokäsittelylupajärjestelmän vaikutuksista kahdessa hovioikeudessa tehtyjen selvitysten mukaan rikosasian vastaaja tulisi tarvitsemaan jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu kolmea kuukautta ankarampaan rangaistukseen, noin 50 %:ssa rikosvalituksista (ks. KM 2008:3 s. 96 ja HE 105/2009 s. 34); lakiesityksessähän sanottu kolme kuukautta on korotettu neljäksi kuukaudeksi vankeutta. Ruotsissa tutkinta- eli valituslupaa vaille vuonna 2005 tehdyistä rikosvalituksista jäi 11 %. Suomessa arvioidaan, että 30 % rikosvalituksista pysähtyy jatkokäsittelyluvan epäämiseen. Ruotsissa suurin osa valitusluvan saaneista asioista käsitellään suullisessa pääkäsittelyssä, Suomessa vain noin kolmannes; Suomessa pääkäsittelyjen osuutta on tarkoitus supistaa.

25. Melkoisia eroja kahden naapurimaan välillä! Vaikuttaa vahvasti siltä, että Suomessa lainsäätäjä - hovioikeuksien ja KKO:n tavallaan painostamana - aikoo kurmottaa "pikkujutuissa" hovioikeuteen valittavia asianosaisia ja heidän oikeusturvaansa oikein kunnolla, jotta hovioikeudet voisivat "turhilta" valituksilta rauhassa keskittyä "todellisten" ja tärkeiden valitusten käsittelyyn. Vähäarvoisiksi katsotuissa asioissa muutoksenhakijan oikeusturvaa merkittävä huononnus.

26. Suomalaisilla hovioikeuksilla ja hovioikeustuomareilla on asiamääriä koskevien tilastojen perusteella jo nykyisin paljon helpompaa ruotsalaisiin hovioikeuksiin ja kollegoihinsa verrattuna, voitaisiin kenties jopa puhua jonkinlaisista kissanpäivistä. Hovioikeuksien ja hovioikeustuomareiden työtä tullaan hovioikeusprosessin uudistuksella edelleen keventämään. Onhan kummassakin maassa yhtä paljon hovioikeuksia ja hovioikeustuomareita, kuten olen edellisissä blogeissani selvittänyt. Ruotsissa hovioikeustuomarit kuitenkin ratkaisevat kaksi kertaa enemmän asioita kuin suomalaiset kollegansa. Käräjäoikeuksien lukumäärä vähenee ensi vuoden alusta 51:stä 27:ään, mutta kukaan ei ole toistaiseksi puhunut hovioikeuksien lukumäärän mahdollisesta vähentämisestä mitään.

27. Eilen perjantaina vahvistettiin Tasavallan presidentin esittelyssä lainsäädäntö, jolla loputkin lääninhallitukset lakkautetaan vuoden lopussa. Lääninhallituksilla on Suomessa yhtä pitkät perinteet kuin hovioikeuksillakin; 1600-luvulla Suomessa oli jo neljä lääninhallitusta, mutta vain yksi eli Turun hovioikeus ja 1970-luvulla perustettiin lisää lääninhallituksia. Kukaan ei tunnu jäävän kaipaamaan lääninhallituksia, puoluepoliittisin perustein nimitettyjä maaherroja tai heidän prameita uudenvuodenpäivän vastaanottajaisiaan. Mutta hovioikeudet tuntuvat olevan Suomessa viimeinen linnake ja "vahva turva aivan", eikä niiden lukumäärään, toimintatapoihin tai moniin epäkohtiin puuttumista pidetä korrektina.

28. Mitä enemmän olen nyt lukenut hovioikeusmenettelyn uudistamista ja jatkokäsittelylupajärjestelmää koskevia lainvalmisteluasiakirjoja (KM 2008:3 ja HE 105/2009 vp), sitä enemmän minusta on alkanut epäilyttää, että onko tässä uudistuksessa kerta kaikkiaan mitään järkeä. Ajatelkaapa nyt, jatkokäsittelylupajärjestelmää varten pitää säätää kokonainen uusi luku oikeudenkäymiskaareen (OK 25a luku). Luku sisältää parikymmentä varsin tulkinnanvaraista pykälää, jotka tulevat aiheuttamaan muutoksenhakijoille ja hovioikeuksille lisää tarpeetonta, lähinnä näpertelyksi luonnehdittavaa työtä. Yksinomaan sen selvittäminen, kuuluuko valitus lupajärjestelmän soveltamisalueeseen, tulee aiheuttamaan monia tulkintaongelmia. Jos lupa tällaisissa tapauksissa evätään, pyytää muutoksenhakija useimmiten melkoisella varmuudella valituslupaa KKO:lta, siis vain siitä kysymyksestä, onko hovioikeus menetellyt oikein evätessään häneltä jatkokäsittelyluvan. Näin myös KKO:n työmäärä tulee uudistuksen myötä lisääntymään.

29. Jos kaikki hovioikeustuomarit olisivat ammattieettisesti korkealla tasolla, voitaisiin koko ehdotettu OK 25 a luku tulkinnanvaraisine pykälineen korvata yhdellä ainoalla valmistelua koskevalla lyhyellä pykälällä:

- Jos valitus on ilmeisesti perusteeton, hovioikeus saa valmistelua enempää jatkamatta heti ratkaista asian tuomiolla.

30. Toisin sanoen, hovioikeuden ei tarvitsisi tällaisessa ilmiselvässä tapauksessa edes pyytää valittajan vastapuolelta vastausta. Tällainen säännös otettiinkin lakiin vuoden 1998 hovioikeusuudistuksen yhteydessä. OK 26 luvun 3 §:ssä (165/1998) nimittäin säädettiin, että jos valitus jätetään (prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi) tutkimatta tai se on selvästi perusteeton, hovioikeuden ei tarvitse pyytää valituksen johdosta valittajan vastapuolelta vastausta; valitus voitiin tällöin siis hylätä heti, vaikka tästä ei nimenomaan säännöksessä mainittukaan. Käytännössä hovioikeudet eivät kuitenkaan juuri koskaan soveltaneet tätä säännöstä eivätkä tutkineet valmisteluvaiheessa, oliko valitus ilmeisesti perusteeton. Näin luultavasti siksi, että tällaisen tilanteen varalta ei ollut olemassa mitään vanhaa "mallia!" Minusta tämä olisi ollut riittävä seulontaa koskeva säännös, jos vain sitä olisi rohjettu käyttää ja soveltaa oikein, muistutinkin tästä omassa lausunnossani oikeusministeriölle. Mutta hovioikeudet, KKO ja lainsäätäjä olivat eri mieltä ja päättivät poistaa sittemmin mutkikkaaksi ja tulkinnanvaraiseksi osoittautuneen seulontamenettelyn säätämisen yhteydessä kyseisen säännöksen kokonaan laista.

31. Ilmeisesti lainsäätäjä katsoo, ettei hovioikeuksien ja niiden tuomareiden hyvään tahtoon ja vilpittömyyteen sekä lainsoveltamiskykyyn voida oikein luottaa, koskapa lakiin tullaan nyt HE:n 105/2009 mukaisesti ottamaan hyvin monimutkaiset säännökset, joilla halutaan pikkutarkasti ohjata ja määrätä valitusluvan piiriin kuuluvista asioista samoin kuin luvan myöntämisen perusteistakin.

32. Hovioikeuden valituslupajärjestelmä soveltuisi sellaisiin prosessijärjestyksiin, joiden mukaan toisen asteen käsittely on pääsäännön mukaan suullinen. Tällaisissa oikeusjärjestyksissä valituslupajärjestelmä on aluksi otettukin. Myös Ruotsin hovioikeusmenettely on pääsäännön mukaan suullista, kuten olen aikaisemmin kertonut. Valituslupajärjestelmä on itse asiassa tarkoitettu pääkäsittelyyn menevien valitusasioiden kirjallista valmisteluksi. Mutta Suomessahan tilanne on toinen, sillä meillä itse "pääkäsittely" on pääsäännön mukaan kirjallista esittelymenettelyä, jonne asianosaiset eivät pääse mukaan. Hovioikeusprosessissa on siis todellisuudessa kaksi kirjallisen käsittelyn vaihetta: ensin jatkokäsittelylupajärjestelmä ja sitten "päälle" kirjallinen esittelymenettely. - Kummallista, kun kukaan (muu) ei ole aiemmin tätäkään seikkaa havainnut.

33. No, onhan OK 25a lukuisista säännöksistä toki jotain hyötyäkin. Niiden perusteella prosessioikeuden tenteissä opiskelijoiden vastattaviksi voidaan laatia visaisia kysymyksiä. Ajatellaanpa esimerkiksi seuraavanlaista tilannetta:

- Syytetty on tuomittu käräjäoikeudessa kahdesta rikoksesta eli rikoksesta 1 (kavallus) ja rikoksesta 2 (petos) 80 päivän vankeusrangaistukseen. Syytteessä on vaadittu syytetyn tuomitsemista rangaistukseen myös toisesta petosrikoksesta (syytekohta 3), mutta syyte on tältä osin hylätty. Asianomistajalle on tuomittu vahingonkorvausta rikoksen 1 osalta 12 000 euroa. Syyttäjä haluaa valituksessaan hovioikeudelle tarkentaa rikoksesta 1 esittämäänsä syytettä ja ilmoittaa nyt uusien, vasta käräjäoikeuden tuomion jälkeen tietoonsa tulleiden seikkojen perusteella vaativansa syytetylle rangaistusta syytekohdan 1 osalta törkeästä kavalluksesta tai joka tapauksessa käräjäoikeuden kavalluksesta tuomitseman rangaistuksen koventamista vankeusrangaistukseksi. Asianomistaja puolestaan toistaa valituksessaan käräjäoikeudessa esittämänsä korvausvaatimukset, syytekohdan 1 osalta 15 000 euroa ja syytekohdan 2 osalta 15 000 euroa, ja vaatii lisäksi, käräjäoikeudessa esittämänsä syytteen toistaen, syytetyn tuomitsemista rangaistukseen myös syytekohdan 3 osalta. Syytetty taas vaatii valituksessaan sekä syytteiden että korvausvaatimusten hylkäämistä kokonaisuudessaan.

- Olet hovioikeuden esittelijä. Laadi mietintö, jossa selostat asianomaiset lainkohdat mahdollisimman tarkasti ilmoittaen, miltä osin ja miksi valittajat tarvitsevat asiassa jatkokäsittelyluvan ja miltä osin sanottua lupaa ei tarvita.