Korkeimpaan oikeuteen jonotettiin avointen ovien päivänä 3.10.-091. Otsikko on suoraan tämänpäiväisestä Helsingin Sanomista (sivu A 8) lukuun ottamatta sulkeissa olevaa ennakkopäätöksen numeroa.
2. Korkein oikeus joutui eilen 27.10. antamallaan ennakkopäätöksellä KKO 2009:84 poistamaan hovioikeuden vuonna 1999 antaman tuomion, koska menettely, jossa hovioikeus tuomionsa langetti, rikkoi keskeistä ihmisoikeutta eli valittajan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Jutun valittaja joutui kääntymään asiassaan ensin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoleen, joka tuomiossaan 12.4.2007 (A v. Suomi) totesi kyseisen ihmisoikeusrikkomuksen. Tämän jälkeen valittaja A haki KKO:lta (uudelleen) hovioikeuden tuomion poistamista kanteluteitse. Tässäkään tapauksessa rikosjutun asianosainen siis "ei saanut maassa oikeutta,"vaan hänen piti "hankkia" sitä Euroopasta.
3. Lehtiotsikossa mainitaan hieman pienemmillä kirjasimilla, että "Oikeus ei itsekään ensin antanut valituslupaa." Tällä tarkoitetaan sitä, että kyseinen rikosjuttu eteni jo vuoden 1999 loppupuolella valituslupahakemuksena KKO:een. Valituslupahakemus perustui jo tuolloin niin sanottuun kanteluperusteeseen eli siihen, että hovioikeus oli tehnyt asiassa karkean menettelyvirheen, kun se oli tuominnut käräjäoikeudessa vapauttavan tuomion saaneen syytetyn vankeusrangaistukseen velallisen epärehellisyydestä varaamatta hänelle hovioikeudessa asianmukaista tilaisuutta saada puolustautua syytettä vastaan. KKO kuitenkin epäsi 31.1.2001 antamallaan päätöksellä - ilman minkäänlaisia perusteluja - hakijan pyytämän valitusluvan, jolloin Helsingin HO:n 22.6.1999 valittajalle velallisen epärehellisyydestä antama langettava tuomio jäi voimaan.
4. Miten niin "jälleen?" No, annas kun selitän (Let me be clear). - Vain viikkoa aiemmin eli 22.10.2009 KKO joutui ennakkopäätöksellään (KKO 2009:80) purkamaan Kari Uotille kuluvan vuoden huhtikuussa antamansa langettavan rikostuomion, jonka se totesi Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ja ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännön vastaiseksi. Olen selostanut KKO:n ratkaisua ja EIT:n ratkaisukäytäntöä blogissani /
5. Mistä tarkemmin ottaen tässä uudessa ratkaisussa on kysymys? Ihmisoikeustuomioistuin on mainitussa ratkaisussaan 12.4.2007 (A v. Suomi) todennut, että Helsingin hovioikeus oli tuomiollaan 22.6.1999 suullista käsittelyä asianomaisen syytekohdan (velallisen epärehellisyys) osalta toimittamatta ja näyttöä (pelkästään käräjäoikeuden tuomion ja muun kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston nojalla) arvioituaan muuttanut A:lle syytteen hylkäävää käräjäoikeuden tuomiota katsonut A:n syyllistyneen rikokseen sekä korottanut hänelle tuomittua ehdollista vankeusrangaistusta. EIT:n mukaan asian lopputulos, joka oli tullut A:lle yllätyksenä, huomioon ottaen oikeudenmukainen oikeudenkäynti olisi kuitenkin edellyttänyt, että A olisi saanut tilaisuuden syytteen riitauttamiseen hovioikeuden suullisessa käsittelyssä, jota siis nyt ei lainkaan sanotun syytekohdan osalta toimitettu. EIT katsoi, että hovioikeuden menettely oli EIS 6.1 artiklan vastainen ja velvoitti Suomen valtion suorittamaan A:lle vahingonkorvausta 3 000 euroa korkoineen.
6. EIT:n päätöksen mukaan hovioikeus oli siis menetellyt virheellisesti eivätkä virheet olleet suinkaan mitään pikkuvirheitä, vaan koskivat aivan keskeisiä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtejä: a) asianosaisen kuulemista (kuulemisperiaatetta), b) oikeutta sada puolustautua rikossyytettä vastaan ja c) suullisen käsittelyn toimittamatta jättämistä.
Kuulostaa todella vakavalta, mutta sellaista tämä oikeudenkäynnin "oikeudenmukaisuus" nyt vain on Suomessa ollut - KKO:n luvalla ja siunauksella useimmiten sitä paitsi!
7. Oikeuskirjallisuudessa on - itsekin olen saarnannut näistä teemoista jo parikymmentä vuotta - toki yritetty kiinnittää tuomareiden ja tuomioistuinten huomiota oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin, mutta puheet ovat yleensä kaikuneet kuuroille korville, kuten tästäkin ratkaisusta selvästi näkyy. Hovioikeudet ja KKO, oikeusministeriön virkamiesten ja oikeusministereiden (Johannes Koskinen, Leena Luhtanen, Tuija Brax jne.) suosiollisella myötävaikutuksella, ovat kiinnittäneet päähuomionsa lähestulkoon kokonaan oikeudenkäynnin tehokkuuteen ja siihen, miten valitusten tekoa käräjäoikeudesta hovioikeuteen voitaisiin estää ja valituksia seuloa.
8. Ne ja he ovat joko sokeita tai sitten ymmärtämättömiä, sillä he eivät ole nähneet - olleet näkevinään - tai ymmärtäneet, että vakavin puute suomalaisessa järjestelmässä ei ole suinkaan käsittelyn hitaus ja tehokkuuden puute, vaan nimenomaan oikeusvarmuuden ja menettelyn oikeudenmukaisuuden puuttuminen. Se ei tietenkään parane sillä, että kielletään valittaminen hovioikeuteen kokonaan tai rajoitetaan sitä tuntuvasti! Mutta tällainen hanke on jälleen kerran parasta aikaa eduskunnan valiokuntien käsiteltävänä.
9. Toki käsittelyn joutuisuudessakin on omat pulmansa ja Suomi on saanut EIT:ltä eniten huomautuksia juuri siitä syystä, mutta oikea lääke hitauden korjaamiseen ei tietenkään ole valitusoikeuden tuntuva rajoittaminen tai supistaminen, sillä sen myötä menetettäisiin loputkin takeet oikeusvarmuudesta ja päätösten oikeellisuudesta. Jos valitusoikeutta näyttökysymysten osalta hovioikeuteen rajoitetaan nyt hallituksen esityksessä ehdotetulla tavalla, on varmaa, että valitukset a) KKO:een ja b) ihmisoikeustuomioistuimeen tulevat lisääntymään merkittävästi. -
10. On outoa, että jopa Suomen Asianajajaliitto ja sen kantaviin voimiin kuuluva asianajaja Markku Fredman kannattavat ehdotettua valitusoikeuden rajoittamista hovioikeuteen. Toki AA-liitto ja Fredman ovat sikäli oikeassa, että käräjäoikeuksien kokonpanoja tulisi vahvistaa ja prosessin painopistettä siirtää tämän avulla nykyistä enemmän käräjäoikeuksiin. Mutta eihän valitusoikeutta hovioikeuteen pidä mennä pakolla rajoittamaan ennen kuin tämä käräjäoikeuksien vahvistaminen on käytännössä toteutunut niin, että sen voi havaita myös käytännössä! Tunnen sen verran hyvin käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien käytäntöjä ja ratkaisuja, että voin perustellusti väittää, että kaavailtu ja nyt jo eduskunnan käsiteltävänä oleva valitusoikeuden rajoittaminen valituslupamenettelyn avulla hovioikeudessa on ainakin näyttökysymyksen osalta virheratkaisu, joka heikentää ihmisten oikeusturvaa. - No, nyt tuli taas saarnattua, vaikkei tätä juttua aloitellessa ollut tarkoitus!
11. KKO totesi eilisessä ratkaisussaan (KO 2009:84), että EIS ei sellaisenaan velvoita jäsenvaltioita huolehtimaan siitä, että EIT:n toteamat ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevat loukkaukset johtaisivat (automaattisesti) lainvoimaisten kansallisten tuomioiden poistamiseen tai purkamiseen. Ylimääräisen muutoksenhaun eli siis tuomionpurun (Kari Uotin tapauksessa oli kyse tuomionpurusta) ja tuomiovirhekantelun (tässä uudessa tapauksessa oli kyse juuri kantelusta menettelyvirheen perusteella) edellytyksiä on kussakin tilanteessa arvioitava jäsenvaltion kansallisen oikeuden pohjalta, todetaan KKO:n perusteluissa.
12. KKO:n enemmistö päätyi siihen, että hovioikeudessa oli tapahtunut sellainen oikeudenkäyntivirhe, jota tarkoitetaan tuomiovirhekantelua koskevassa kansallisessa laissa eli oikeudenkäymiskaaren (OK) 31 luvun 1 §:n 4 kohdassa. Toisin sanoen kyseinen virhe tai virheet konstituoivat sekä EIS 6.1 artiklan rikkomisen että OK 31:1:n 4 kohdan tuomiovirheen. OK 31:1:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan poistaa tuomiovirheen perusteella, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut menettelyvirhe, jonka voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen; pikkuvirheiden takia lainvoimaista tuomiota ei siis poisteta. KKO siis poisti Helsingin HO:n 22.6.1999 antaman tuomion numero 1847 kysymyksessä olevilta osin ja palautti asian takaisin hovioikeuden käsiteltäväksi.
13. KKO:ssa oli äänestys 3-2. Enemmistön muodostivat oikeusneuvokset Lehtimaja, Rautio ja Esko. Vähemmistöön jäivät oikeusneuvokset Sippo ja Häyhä, jotka esittämillään perusteilla katsoivat, että tuomion poistamiseen ei ollut aihetta. Vähemmistön perusteluissa on minusta lyhyesti luonnehdittuna kyse eräänlaisesta pilkunviilauksesta, joka ei ainakaan minua vakuuttanut. Sipon ja Häyhän lähtökohtana oli, että lainvoimainen tuomio pysyy ja että tuomion poistaminen myöhemmin ilmi tuleen virheen johdosta tulee olla poikkeuksellista. Sippo ja Häyhä katsoivat, että kyseisessä tapauksessa hovioikeuden virheen ei voida otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen.
14. KKO:n enemmistön ja vähemmistön kannat poikkeavat siis lähinnä siinä suhteessa, miten OK 31:1:n 4 kohdan säännöstä virheen vaikutuksesta ("otaksua vaikuttaneen olennaisesti jutun lopputulokseen") on tulkittava. Enemmistö saattoi nojautua oman kantansa tueksi aiempaan prejudikaattiin eli ennakkopäätöksen KKO 1995:95. Tuon ratkaisun sisältämän oikeusohjeen mukaan lainkäyttöä kohtaan tunnetun luottamuksen kannalta on tärkeätä, että OK 31 luvun 1 §:n 4 kohdan määräystä oikeudenkäyntivirheen vaikutuksesta jutun lopputulokseen ei tulkita ahtaasti. - Tämä oikeusohje on, kuten olen jo kirjassani Lainkäyttö (1995) esittänyt, täysin perusteltu, ja on paikallaan, että se on tullut nyt uudelleen KKO:n perusteluissa nimenomaan noteeratuksi.
15. Valittaja A:n piti siis hakea oikeutta kolme kertaa "kaikkein korkeimmista", ennen kuin hän pääsi oikeuksiinsa: ensin valituslupahakemus KKO:lle vuonna 1999, sitten valitus EIT:lle vuonna 2001 ja vihdoin kanteluhakemus KKO:lle vuonna 2007. Kuulostaako helpolta?
16. Mutta miksi KKO ei jo A:n valituslupahakemusta vuonna 1999 käsitellessään todennut hovioikeuden menettelyssä tapahtuneita virheitä? Kyse ei ole siitä, etteikö A olisi kiinnittänyt virheisiin huomiota valituslupahakemuksessaan, sillä oletan ilman muuta, että A perusti hakemuksensa jo tuolloin nimenomaan siihen, ettei häntä kuultu hovioikeudessa asianmukaisella tavalla. Kyse ei ole myöskään siitä, etteikö KKO:lla olisi ollut lain mukaan oikeus ja mahdollisuus myöntää valituslupaa ja ottaa asiaa tutkittavakseen, sillä laissa (OK 30:3) mainitaan yhtenä valitusluvan myöntämisen perusteena juuri niin sanottu kantelu- ja purkuperuste.
17. KKO presidentti Pauliine Koskelo selittää tämänpäiväisessä Hesarissa syyksi sen, että "valituslupajärjestelmän tarkoituksena ei ole systemaattisesti virheiden etsiminen hovioikeuden tuomioista, vaan että valituslupia annetaan (JV: alle kymmenessä prosentissa hakemuksista) lähinnä juttuihin, joista saa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle."
18. Koskelon selitys ontuu. Kun valituslupa myönnetään ns. ennakkopäätösperusteella, on kyse Koskelon mainitsemasta tarpeesta saada ja antaa uusia tulkintaohjeita vastaisen varalle. Mutta kuten sanottu, valituslupa voidaan OK 30:3:n nojalla myöntää myös niin sanotulla kantelu- ja purkuperusteella eli silloin, kun valitusluvan myöntämiseen "on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäyntivirheen tai muun virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava." Lupa voidaan sanotulla perustella siis myöntää, vaikka asiassa annettavalla ratkaisulla ei olisikaan välitöntä ennakkopäätösarvoa; luvan myöntämiseen siis riittää, että asiassa on ilmeisesti tapahtunut sellainen virhe, jonka nojalla tuomio voitaisiin poista tai purkaa.
19. KKO:n pitää kyllä maan ylimpänä tuomioistuimena kyetä tunnistamaan valituslupavaiheessa ilmiselvät oikeudenkäynti- eli tuomiovirheet, jotka valituksenalaista hovioikeuden ratkaisua rasittavat. Tätä on ilman muuta pidettävä lähtökohtana varsinkin silloin, kun valituslupahakemuksessa nimenomaan pyydetään valituslupaa juuri kantelu- tai purkuperusteella! Tässä tapauksessa KKO ei ilmeisesti 31.1.2001 A:n valituslupahakemuksen hylätessään "jostakin syystä" tunnistanut selvää tuomiovirhettä.
20. KKO hylkäsi A:n valituslupahakemuksen 31.1.2001 kokoonpanossa, johon kuuluivat jäseninä oikeusneuvokset Mikko Tulokas ja Kati Hidén, esittelijänä oli Reima Jussila. - Valituslupahakemus voidaan ratkaista myös kolmen jäsenen kokoonpanossa. KKO on itse aiemmin esittänyt muutettavaksi lakia niin, että "selvissä tapauksissa" valitusluparatkaisun KKO:ssa voisi tehdä myös yksi jäsen. - Tämän tapauksen valossa täytyy vain toivoa, ettei KKO:n sanottu toive lainmuutoksesta toteutuisi.
21. Uoti-ratkaisun yhteydessä todettiin, että tapaus oli ensimmäinen, jolloin KKO purkaa oman tuomionsa. Sanoisin, että asiallisesti myös tässä nyt selostetussa tapauksessa KKO joutui poistamaan oman päätöksensä, vaikka muodollisesti poistaminen kohdistuikin hovioikeuden tuomioon. Olihan KKO:lla mahdollisuus jo vuonna 2001 tunnistaa asiassa tapahtunut selvä tuomiovirhe, mutta tuolloin KKO hylkäsi valituslupahakemuksen ja juuri sen vuoksi A joutui menemään ensin ihmisoikeustuomioistuimeen ja hakemaan sen jälkeen hovioikeuden tuomion poistamista koska KKO ei vuonna 2001 sitä poistanut. - Tuliko tämä nyt varmasti selväksi? Siis se, että tässäkin tapauksessa KKO joutui faktisesti poistamaan aiemman oman tuomionsa.
22. Yksi asia vielä. KKO ei vakiintuneen käytäntönsä mukaan perustele valitusluvan hylkääviä ratkaisujaan mitenkään. Kun valituslupahakemus hylätään, ihminen tai yritys saa KKO:sta yhden sivun mittaisin paperin, jossa todetaan lakonisesti: Valituslupaa ei myönnetä." Ei siis minkäänlaisia perusteluja sille, miksi lupaa ei voitu myöntää. Olen monta kertaa puuttunut myös tähän epäkohtaan ja mielestäni osoittanut, että KKO:n käytäntö ei perustu lakiin; jopa perustuslaissa (21.2 §) korostetaan asianosaisen oikeutta saada asiassaan perusteltu päätös, ja tämä kuuluu olennaisena osana oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vähimmäisvaatimuksiin.
23. Mitään ei kuitenkaan tässä(kään) suhteessa tapahtunut, ei edes sitä, että prosessilakiin (OK) olisi otettu nimenomainen säännös siitä, että KKO:n ei tarvitse perustella valitusluparatkaisujaan; tätähän voitaisiin kohtuudella pitää jonkinlaisena vähimmäisvaatimuksena. KKO:n jäsenet vain selittelevät tyylilleen uskollisina, että "noh, eiväthän päätöksen perustelemispykälät nyt sentään meidän valituslupapäätöksiämme koske." En ole vieläkään päässyt näistä puheista ja "perusteluista" selvyyteen, miksi laki ei koskisi KKO:ta.
24. Oikeusneuvos Lauri Lehtimaja yritti 1990-luvulla Eduskunnan oikeusasiamiehenä toimiessaan korjata tilannetta ja ehdotti, että KKO voisi ryhtyä perustelemaan ainakin merkittävimpiä valitusluparatkaisujaan. Tämä ehdotus otettiin KKO:ssa vastaan syvän ja pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Ja niinhän siinä siten kävi, että Lauri Lehtimajasta ei tullut Olavi Heinosen jälkeen KKO:n presidenttiä, vaan KKO esitti virkaan lähestulkoon yksimielisesti Leif Sevónia, joka myös virkaan nimitettiin.
34 kommenttia:
Hyvä blogikirjoitus taas kerran. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt kattavasti kysymystä siitä, milloin kansallisen ylimmän tuomioistuimen ylimääräinen muutoksenhakutoimi (kuten tuomionpurku) on tehokas, ellei ainoa tehokas ja näin ollen "pakollinen", oikeussuojakeino sen jälkeen, kun EIT on todennut ihmisoikeusloukkauksen.
Ks. suuren jaoston tuomio Verein Gegen Tierfabriken Schweitz (VgT) v. Sveitsi 30.6.2009 (jutussa oli kyse sananvapauden loukkauksen uudistamisesta - yhden EIT:n tuomion jälkeen - kansallisella tasolla, mutta tuomion perusteluissa käsitellään pitkällisesti myös em. yksilöityä kysymystä).
Olisi mielenkiintoista, jos Suomessa voitaisiin käydä analyyttinen keskustelu, mihin tarvitaan korkeinta oikeutta.
Korkeimman oikeuden olemassaolon oikeutus pitäisi perustua parhaimpaan oikeudelliseen osaamiseen ja aukottomaan oikeusperiatteiden kunnioittamiseen. Jos ja kun näin ei ole, niin mitä jos poistettaisiin tuo instanssi kokonaisuudessaan.
Samalla voitaisiin yhdistää kaikki hovioikeudet yhdeksi laitokseksi, sijoittaa Suomen Hovioikeus Jyväskylään ja sallia täydellinen valitusoikeus kaikissa jutuissa.
Miksi siis korjata vanhaa, kun voitaisiin rakentaa jotain aivan uutta?
Ad anonyymi (nro 2 ylhäältä laskettu):
Miksi ei alkaa jotain uutta? Aivan. Samaa koskettaa pedagogiikka, joka joskus Augustinuksen aikana koki skolastiikan antavan paitsi eettistä pohjaa niin myös valistusta.
Sitten tuli pitkä kausi, joka oli ulkoaoppimista ja tottelemista. Käänteet vaihtui mutta skolastinen muoto säilyi eli nokat eteenpäin luokassa ja katederiopetusta. Opettaja oli auktoriteetti ja sitä haluttiin.
...
Kysyä voi mitä tämä teksti tekee tässä? Se johtuu siitä, että on muoto, jonka sisällä muu silti ohjaantuu vaikka olisi mitä muutoksia. Jos nainen joutuu koulutettavaksi miesten maailmaan ja toivotaan,että hän toisi naisen katsomuksia miesten maailmaan se ei toteudu jos raamit eli muoto ja struktuurit ohjaavat vääjäämättä asiat takaisin ruotuun eli sinne missä ne ovat aina ennenkin olleet. Vastaa sitä, että lapset saavat leikkiä leikkilaatikossa ihan mitä lystäävät, mutta jos rupeavat tulemaan siitä ulos niin tulee zot zot, ei käy.
Näin myös kirjallisuudessa; kustantamot saavat jatkuvasti valituksia, ettei ole kriitikkoja enää. On vain kommentaattoreita, ei kriitikkoja. Näin kirjallisuus menee myyntinokka edellä, ei laatu edellä.
Jyrki Virolainen on havainnut, että olen eräissä yhteyksissä kannattanut (tai hyväksynyt) muutoksenhakuoikeuden rajoittamisen. Tätä en suinkaan ole nähnyt mahdollisena nykytilassa, vaan siinä yhteydessä kun alioikeuksia vahvistetaan.
Miksi nykysysteemissä kokeneet tuomarit ratkovat juttuja kolmisteen hovioikeudessa ja vähemmän kokeneet yksin käräjäoikeudessa? Helsingin hovioikeuden alemman palkkaluokan jäsenen virkoja hakevat nykyisin ylemmän palkkaluokan käräjätuomarit n. 55-vuoden iässä. Heidän palkkansa siis pienenee kun pääsevät hovioikeuteen. Suunnan pitäisi olla päinvastainen ja hovioikeuden nuorimman jäsenen tehtävä tulisi olla ensimmäinen tuomarinvirka. Kun käräjätuomarit erikoistuvat ja heidät rekrytoidaan (houkuttelevalla palkalla) kokeneiden tuomareiden joukosta, voitaisiin valitusoikeutta rajoittaa näytön harkinnan osalta.
Perusteluni löytyvät Helsingin Sanomissa julkaistusta Vieraskynästä, joka löytyy linkistä: Oikeusjutut olisi tutkittava kunnolla edes yhden kerran. Kyse on siis siitä, etten usko valtiovallan jatkossakaan antavan riittäviä resursseja asioiden kahdenkertaiseen täysimittaiseen käsittelyyn.
Markku Fredmanin kommentin johdosta - Kun käräjäoikeuden päätösvaltaisuutta ja kokoonpanoja koskevaa OK 2 lukua oltiin reilu vuosi sitten muuttamassa, esitin lausunnossani, että käräjäoikeus voisi aina ratkaista paitsi riita-asiat, myös rikosasiat kokoonpanossa 3+0 eli kolmen ammattituomarin kokoonpanossa ilman mitään erityisedellytyksiä.
OM, hallitus ja eduskunta sekä suurin osa lausunnonantajista halusi kuitenkin ko. pykälään rajoituksen niin, että kokoonpano 3+0 voi ratkaista rikosjuttuja vain "erityisestä syystä."
Toisin sanoen OM, hallitus, eduskunta ja useimmat lausunnonantajat halusivat, että käräjäoikeuden normaali kokoonpano rikosjutuissa on malli 1+3 eli yksi ammattituomari ja kolme lautamiestä. Tämä tuli sitten myös laiksi, joka tuli voimaa tämän vuoden alusta.
En nyt ehtinyt tarkistaa, mitä mieltä AA-liitto ja Markku Fredman tästä asiasta olivat. Mutta jos minun edustamani kanta olisi voittanut, voisivat käräjäoikeudet jo nyt ratkoa kaikki laajat ja vaikeat rikosjutut kolmen ammattituomarin voimin, ilman mitään "erityisiä syitä."
Riitajuttuja käräjäoikeudet ovat voineet ratkaista kolmen ammattituomarin kokoonpanossa jo 15 vuotta, siis ilman lautakuntaa. MInä en tiedä, miksi nekään käräjäoikeudet, joissa on paljon tai ainakin riittävästi tuomarin virkoja, eivät ole kuitenkaan tätä halunneet, vaan pääsääntönä tuntuu käytännössä olevan, että riita-asiat ratkaistaan yhden ammattituomarin kokoonpanossa.
Ehkä tämä on taas sitä paljon puhuttua "johtamista"; käräjäoikeuksien laamannit ovat ilmeisesti jotenkin niin "nynneröitä", etteivät he ole saaneet tätäkään muutosta toteutetuksi.
Mutta eihän tämä toisaalta ole mikään ihme, kun tietää, että käytännössä käräjäoikeuksien laamannien samoin kuin hovioikeuksien presidenttien nimitysmenettelyssä painaa eniten ao. käräjäoikeuden tai hovioikeuden henkilökunnan mielipide ja jonkun psykologin lausunto!
Käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien johtoon on saatu ja saadaan kyllä "mukavia miehiä ja naisia"; paha vain, että ongelmat tuomioistuimissa sen kun vain lisääntyvät, kun mitään todellista kehitystä ja muutosta ei mukavalla johtamisella näytetä saatavan aikaan.
On tietenkin itsestään selvä asia, kuten Fredman on kirjoittanut, että jutut pitää tutkia kunnolla edes yhdessä oikeusasteessa ja että tämä aste on juuri käräjäoikeus! Tästä tavoitteesta ei ole kahta sanaa.
Mutta kyllä edelleen tarvitaan varaventtiili ja muutoksenhakutie hovioikeuteen siltä varalta, että jokin menee niin anotusti pieleen käräjäoikeudessa. Näitä pieleen menoja tuntuu kyllä riittävän käräjäoikeuksissa nykyisin yllin kyllin.
Vaikka hovioikeudessa otettaisiin käyttöön nyt esitetty valituslupamenettely, mitä en sinänsä vastusta, ei näyttökysymyksen osalta lakiin tulisi missään nimessä ottaa sellaista rajoitusta, joka hallituksen esitykseen sisältyy, eli että näytön osalta valituslupa voitaisiin myöntää vain "erityisestä syystä." - Mitä mieltä AA-liitto ja Fredman mahtoivat olla tämän esityskohdan osalta? Itse vastustin sitä jyrkästi.
Sen tietää, mitä tästä seuraisi: hovioikeudet eivät myöntäisi valituslupaa näytön osalta juuri koskaan!
Mitä jos hovissakin olisi peruskokoonpanona vain yksi neuvos esittelijä apunaan asioita ratkaisemassa muissakin kuin oikeudenkäymiskaaren mainitsemissa asioissa? Mitä hyötyjä/haittoja näet siinä?
Antti Kortelainen ei näytä tietävän, että hovioikeus on jo nykyisin lain mukaan toimivaltainen yhden jäsenen ja kokoonpanossa hyvin monissa tapauksissa!
OK 2 luvun 8 §:ssä luetellaan peräti 12 asiaryhmää, joissa päätöksen, toimenpiteen tai ratkaisun voi tehdä hovioikeuden yksi jäsenen, esittelijän esittelystä. Tämä on mielestäni täysin riittävä.
Kyllä HO:n pitää itse pääasiaratkaisuissa olla toimivaltainen kolmijäsenisenä, se on selvä asia.
Mutta kokonaan toinen asia on, että meillä on liikaa hovioikeuksia. Olen ollut tällä kannalla jo 20 vuotta. 1970-luvun lopulla, jolloin valtion kassassa oli rahaa rutkasti , tehtiin onneton ratkaisu, kun maahan perustettiin samanaikaisesti kaksi uutta hovioikeutta, Kouvolaan (sen piti alun perin tulla Lahteen) ja Rovaniemelle (sen taas piti tulla alun perin Ouluun).
Suomessa on siten kuusi hovioikeutta eli yhtä monta kuin Ruotsissa, jonka asukasluku on kaksinkertainen Suomeen verrattuna ja joka myös pinta-alaltaan on Suomen suurempi. Suomessa on myös yhtä paljon jollei enemmänkin hovioikeustuomareiden ja esittelijöiden virkoja kuin Ruotsissa
Hovioikeuksien, varsinkin näiden kahden uuden", sijaintipaikka on aivan onneton. Olihan täysin typerää perustaa pohjoisen hovioikeutta Lappiin, Ouluun se olisi pitänyt perustaa, jos ollenkaan!
Kun kymmenisen vuotta sitten näytti siltä, että Rovaniemen HO:lta loppuisivat pian jutut kokonaan, tehtiin jälleen kerran typerä päätös, kun Rovaniemen hovin toimialuetta laajennettiin niin, että se ulottuu nyt etelässä aina Haapajärvelle ja ties mihin asti. Nyt tuon HO:n jäsenet ja esittelijät joutuvat reissaaman niska limassa ympäri Suomea istumassa juttuja pääkäsittelyissä, kauheaa tyhmyyttä!
Markku Fredman kaipasi ilmeisesti säästökohteita, tässä minun reseptejäni:
- lakkautetaan heti Kouvolan HO
- Rovaniemen HO siirretään Ouluun ja eräät nyt Rovaniemen HO:n alueeseen kuuluvat paikkakunnat siirretään takaisin Vaasan HO:n alueeseen;
- Hovioikeuksiin ei perusteta enää uusia virkoja, vaan osa entisistä viroista voidaan lakkauttaa ja näin säästyneillä varoilla perustetaan käräjäoikeuksiin uusia tuomarin virkoja
-hovioikeuksien esittelijän viroista melkoinen osa voidaan myös lakkauttaa ja myös näin säästyvillä varoilla voidaan vahvistaa käräjäoikeuksia
- Pidemmällä tähtäyksellä hallinto-oikeudet voidaan itsenäisinä tuomioistuimina lakkauttaa ja siirtää hallintoasiat esim. 8-10:een suurimpaan käräjäoikeuteen, joihin perustetaan erityisiä osastoja hallintolainkäyttöasioita varten, joihin hallintotuomarien virat siirretään
- On järjetöntä, että maassa on kaksi erillistä tuomioistuinlinjaa, toinen rikos- ja riita-asioita ja toinen hallintoasioita varten. Tämä on mitä suurinta hallintoresurssien tuhlausta. Kun OM ja hallitus pyrkivät säästöihin myös tuomioistuinlaitoksen osalta, niin tässäpä olisi niille todella tehokas säästökohde!
- Myös hallintoasioista annetuista käräjäoikeuksien ratkaisuista valitettaisiin ensin hovioikeuteen ja vasta sen ylimpään oikeusasteeseen. Osa lakkautettavien hallinto-oikeuksien viroista sijoitettaisiin hovioikeuksiin; voitaisiin ajatella, että vain 2-3 hovioikeutta toimisivat valitusasteena hallintoasioissa.
Pidemmällä aikavälillä myös KHO itsenäisenä tuomioistuimena voidaan lakkauttaa ja siirtää sen virat KKO:n yhteyteen. Jälleen miellyttävän suurta säästöä hallintokuluissa!
Mitäs tähän tuumataan?
Hyvä ja asiallisesti perusteltu analyyttinen kirjoitus taas Jyrki!
Itsekin aikoinaan valituksessani EN IOK:lle Laakso v. Suomi 26320/95, kiinnitin huomiota juuri KKO:n valituslupien hylkypäätösten suhteen "perustelemattomuuteen". Tuolloin oli kyse ns. valittajan jatkuvasta oikeuksien loukkaamisesta ja kyseessä 5 KKO:n hylkypäätöstä valituslupapyyntöihin.
No, etenihän se sentäs huomio ja admissibility- päätökseen ja aikoinaan 1997 IOK antoi raportin, jota tosin ei enään *löydy mistään*. Tisi EU-parlamentti syödä sen.. No, joo. Hyvään suuntaan ollaan menossa ja syy siihen on Lissabonin sopimus, sillä EU-tuomioistuin odottaa - Suomen valtiota?
Erkki K. Laakso
Alavus
"Antti Kortelainen ei näytä tietävän, että hovioikeus on jo nykyisin lain mukaan toimivaltainen yhden jäsenen ja kokoonpanossa hyvin monissa tapauksissa!"
Sanoin, että muissakin kuin oikeudenkäymiskaaren mainitsemissa asioissa.
Ajattelin kyllä laittaa asianomaisen kohdan OK:sta esille mutta luotin blogistin lukutaitoon =)
Mitähän nämä "muut asiat" sitten ovat?
Kohdassa 10 on ilmeisesti kirjoitusvirhe vai onko se tahallinen silpaisu lainopinpänttääjäklikkiä kohtaan?
KHO ja KKO yhteen ja maahan erillinen Perustuslakituomioistuin tutkimaan perustuslain ja muiden lakien noudattamista. Perustuslakivaliokunta ei ole tästä maailmasta.
Ey-tuomioistuimesta, EIT:sta ja muista ylikansallisista tuomioistuimista on tehtävä sellainen pelote, että paluuta vanhaan ei ole. Kuten ehkä muistatte, niin ei ole pitkää aikaa siitä kun pidätettyä saatettiin pitää kopissa huomattavia aikoja ilman sen kummempia syitä. Kemppisen blogista muistan joskus lukeneeni, että vanhan koulun poliisimies oli tippa liivarissa muistellut vanhoja hyviä aikoja kun epäiltyä voitiin jo viikon, parin kuluttua pitää todellisena tenorina eli laulajana. En nyt jaksa muistaa tarkemmin, mutta jotenkin noin se meni.
Seuraava suuri puhdistus tullee koskemaan Demlalaista viidettä kolonnaa ja hallinto puhdistetaan mädättäjistä.
Yleensä kaikki oikeuslaitosta kehittävät ajatukset on haudattu komiteakäsittelyihin ja lausuntokierroksiin. Kaikki lakimiesjärjestöt ovat täynnä näitä "jarrumiehiä", jotka aina onnistuvat todistamaan (ainakin itselleen), että vanhat rakenteet ja toimintatavat ovat parhaita. Ja jos jotain muutoksia hyväksytään, niin ne yleensä parantavat tuomareiden, syyttäjien tai asianajajien asemaa, harvoin todellisen asiakkaan asemaa.
Jos esim. lainkäytön kohteilta kysyttäisiin, niin kuinka moni todellakaan haluaisi rajoitettavan valitusoikeutta hovioikeuteen? Toisaalta he hyväksyisivät kaikki rakenteelliset uudistukset, jotka parantaisivat oikeusprosessia ja asioiden käsittelyä.
Kirjoitusvirhe kohdassa 10 on oikaistu!
Suomen Asianajajaliitto on erittäin tarpeellinen järjestö!
En usko perustuslakituomioistuimen perustamiseen Suomessa enkä pidä sitä edes tarpeellisena.
Jos Suomeen perustettaisiin perustuslakituomioistuin, sen jäseniksi valitttaisiin kuitenkin näitä johanneskoskisia, tuijabraxeja sekä PeVL:n nykyisiä "ammattiasiantuntijoita" tuorit, viljaset jne. Ei sinne ketään puolueettomia ja ammattitaitoisia tuomareita nimitettäisi, se on turha luulo!
Vrt. USA:n korkein oikeus, Supreme Court, joka on todellinen perustuslakituomioistuin. Mutta kaikki sinne nimitettävät jäsenet ovat kokeita ammattituomareita, järjestään! Vaikka kuuluvatkin demokraatti- tai republikaaniklikkeihin.
Suomen Asianajajaliitto on pakollinen järjestö, tarpeelisuudesta en olisi niinkään varma. Tässäkin olisi yksi rakenteellisen muutoksen paikka - yksi riipumaton valvontaelin sekä asianajajille että muille asiamiestehtäviä hoitaville. AA-liitto voisi keskittyä puhtaaseen edunvalvontaan.
KKO on saanut itseensä liikettä näissä tapauksissa EIT:n ratkaisun jälkeen.
EIT:n runsaat tuomiot todetaan. Sitten voidaan havaita niiden usein koskevan oikeudenkäynnin kestoa tms. melko harmaata asiaa.
EIT:n ratkaisut eivät kuvaa Suomen oikeustilan laatua tarpeeksi terävällä piirrolla.Tämä johtuu valtavasta seulonnasta, kun kai vain 5% pääsee varsinaiseen käsittelyyn.
Seulonta tehtäneen lähinnä suomalaisten virkamiesten valmistelusta, virkavapaan valtionsyyttäjä Hirvelän johdolla.
Niinpä seulotut tapaukset olisivat se aineisto, josta saataisiin oikeampi kuva Suomen oikeusoloista. Samalla saataisiin kuva seulonnan laadusta, ja sitäkin kovasti kaivataan.
Siinä olisi projektia yliopisto- ja apurahaväelle.
Minua kyllä vähän ihmetyttää tuo Päivi Hirvelän jatkuva "mollaaminen" "tiettyjen tahojen" toimesta! Onhan noita Suomen saamia langettavia tuomioita tullut EIT:stä Hirvelänkin toimikauden aikana melkeinpä jatkuvalla syötöllä.
Eikä Hirvelän valintaakaan EIT:n tuomariksi ole osoitettu tiettävästi millään tavalla laittomaksi.
Hienoa että Virolainen pitää näin korkeatasoista blogia jossa keskustelua käydään vilkkaasti ja asiallisesti.
Kannatan ehdottomasti kolmen ammattituomarin kokoonpanoa käräjäoikeuteen. Tottakai se herättää luottamusta aivan eritasossa kuin yhden tuomarin tuomarointi. Mutta ennenkaikkea selkeät järkeenkäyvät perustelut. Yhtälailla puolesta mutta ennenkaikkea vastaan olevissa seikoissa.
Oma kokemukseni oikeuslaitoksen toiminnasta on varsin tyly.
Käsittelyyn varattu aika oli liian lyhyt, tärkeitä asioita ei ehtinyt tuoda lainkaan esiin.
Ja pahinta oli kun selvisi että tuomio oli ikäänkuin valmiina jo käsittelyn alussa. Mikä seikka vahvistuikin kun istuntopäivän kulkua jälkikäteen analysoin ja kun luin päätöksen perustelut.
Tuomio perustui asianomistajan (totuudessa pysymisvelvollisuus) ja vastaajan kertomaan eikä poliisin toimittamalla kirjallisella todisteella ollut mitään arvoa. Ja kun vastaaja alkoi muuttamaan kertomustaan käräjäoikeus keskeytti kuulustelun.
Onko tavanomaista että käräjätuomari lausuu ääneen asianomistajalle käsittelyn aikana tyyliin: " en tiedä onks tolla ny mitään merkitystä.. jos tässä nyt mitään rikosta edes ole tapahtunutkaan.. että katotaan ny sitten..
Tällainen kokemus pakottaa viemään asian hovioikeuteen vaikka itseasiassa siihen ei olisi taloudellisesti tällä hetkellä varaa.
Tässä esimerkissä asian jatkuminen hovissa johtui siis tuomaroinnista.
Voisiko ajatella että tällaisen toiminnan kustantaja olisi valtio?
Hirvelän persoonasta ei ole niinkään kysymys. Hänen edustamansa virasto on sentään melkoisesti kritisoitu. EIT:ssa valtio on vastaaja ja kansalainen valittaja.
VKSV on kansalaisen vastapuoli siinä missä oikeuslaitoskin. Virkakuntaan kohdistuvia tutkintoja ja syytteitä torppaa juuri VKSV, joten on olemassa myös kysymys toiminnan laaadusta ennen oikeuskäsittelyä.
Yhtä kaikki pois seulottujen tapausten aineisto olisi mielenkiintoinen. Kovin vanhoja, liki Jeltsinin aikaisia tapahtumia ratkaisut joka tapauksessa kuvaavat.
Oudoltahan tuollainen anonyymin kertoma käsittely tuntuu.
Kyse on yleisesti ottaen menettelyn oikeudenmukaisuudesta eli menettelyn "koetusta oikeudenmukaisuudesta," kuten sitä oikeuskirjallisuudessa kutsutaan.
Kyse on siis siitä, kokevatko asianosaiset, että menettely on ollut oikeudenmukaista, onko heitä kuultu ja kuunneltu, onko heitä kohdeltu prosessissa asianmukaisesti, onko heidän kertomuksilleen annettu arvoa, onko tuomarin kohtelu vaikuttanut puolueettomalta jne.
Tutkimuksissa on todettu, että menettelyn oikeudenmukaisuudella (procedural justice) on käytännössä usein jopa tärkeämpi merkitys kuin itse jutun lopputuloksella. Ts. jutun hävinnyt osapuoli voi tyytyä tuomioon, jos menettely n ollut hänen mielestään reilua ja häntä on kohdeltu prosessissa tasapuolisesti ja muutenkin asianmukaisesti.
Tällä on tietenkin varsin suuri merkitys, kun jutun hävinnyt partti miettii, kannattaako hänen valittaa tuomiosta. Jos häntä on kohdeltu prosessissa hyvin ja reilusti, hän tyytyy tuomioon useammin kuin jos kohtelu on ollut tuomarin taholta tylyä, ylimielisestä tai muuten epäasiallista.
Tietenkin myös tuomion perustelut vaikuttavat siihen, hakeeko asianosainen muutosta vai ei. Jos perustelut ovat avoimet ja vakuuttavat, asianosainen saattaa päätyä siihen, että ratkaisun muuttuminen hovioikeudessa tai KKO:ssa on epätodennäköistä.
Vanhaan hyvään aikaan raastuvanoikeuksissa istuttiin pääasiallisesti kolmen tuomarin kokoonpanoissa. En usko, että tuomiot olivat yhtään sen paremmin perusteltuja silloinkaan. Tuomarin/tuomareiden asenne merkitsee hyvin paljon.
Asianajajien hevostoimistolla on aina epävirallinen tuomareiden rankingjärjestelmä. Sieltä vaan kysymään mikä on tuomaroinnin taso tänä päivänä.
Kyllä sitä snorkkeliporukkaa kuitenkin kaivattaisiin...
Onko Suomi valitusten luvattu maa? 1. Suomessa valitetaan hovioikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen ahkerasti. 2. Norjassa valitusinto on sen sijaan vähäisempi. Onko syynä Norjassa se, että lautamiehet osallistuvat sekä alioikeuden että hovioikeuden kokoonpanoihin. Lisäävätkä lautamiehet paljon puhuttua koettua oikeudenmukaisuutta. Vai ovatko joustavammat prosessilait syynä tähän. 3. Näyttää myös siltä, että norjalaiset eivät valita edes Euroopan ihmisoikeustuomioituimeen tai YK:n ihmisoikeuskomiteaan (väitetyistä KP-sopimusrikkomuksista) kovin paljon. Myös langettavia ratkaisuja tulee Norjaan harvemmin.
Jäitä hattuun, Jyrki! Ei Korkeinta oikeutta (KKO) voi taannehtivasti syyllistää siitä, ettei se ole voinut ennakoida ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tulevia kannanottoja. Toisaalta on selvää, että EIT:n kerran lausuttua kantansa KKO:n on otettava lusikka koreasti kauniiseen käteen. Näinhän KKO on tässä asiassa (KKO 2009:84)tehnytkin.
Näin KKO teki myös Kari Uotin tapauksessa (KKO 2009:80). Uotin asiassa KKO perusteli purkua sillä, että EIT:n ihmisoikeusloukkauksena pitämän menettelyn seuraukset oli kansallisella tasolla estettävä, vaikkei purettava tuomio perustunutkaan oikeudenkäymiskaaren tarkoittamassa mielessä "ilmeisesti väärään" lain soveltamiseen. Eli oikeudenkäymiskaarta jouduttiin siis soveltamaan sanamuotonsa vastaisesti! Näin oli kai pakko tehdä, koska KKO:n perustuslaillisena velvollisuutena on ihmisoikeuksien toteutumisen turvaaminen (ks. perustuslain 22 §).
Uotin tuomitsemishetkellä ei voinut kuitenkaan vielä olla tietoa EIT:n vasta 4 päivää myöhemmin omaksumasta, entistä tiukemmasta kannasta itsekriminointisuoja-asiassa. Tätä ei muuta muuksi se, että jotkut visionäärit (kuten Jyrki Virolainen!) olivat jo aikaisemmin osanneet kaukoviisaasti suositella EIT:n myöhemmin omaksumaa laintulkintaa. Oikeusvarmuus vaatii, että KKO antaa laintulkinnallista painoarvoa myös omille ennakkoratkaisuilleen - ainakin siihen asti kunnes EIT on todennut niiden menneen pieleen.
Oikeudenkäymiskaaren ylimääräistä muutoksenhakua koskevia säännöksiä pitäisi mielestäni päivittää niin, että myös Uotin tapauksen kaltaiset tilanteet otettaisiin lain tasolla huomioon.
Eläkevaari - Eläkevaari ei näköjään tiedä, että EIT:n ratkaisuja tarkasti lukemalla on selvää, että KKO:n olisi pitänyt tietää jo muutama vuosi sitten, että EIT:n kanta on ollut lähes koko 2000-luvun alun sama, mikä ilmeni tuomiosta Marttinen v. Suomi, jonka KKO vihdoin ja viimein Uoti-tuomiossa "huomasi" ja tunnusti.
Tämä ilmenee Kari Uotin 2-3 päivää sitten omassa blogissaan mainitsemista EIT:n ratkaisuista. Sama kanta käy selville prof. Tuomas Ojasen HS:ssä tänään olleesta vieraskynäkirjoituksesta "KKO:n erehdys koitui ihmisoikeuksien hyväksi."
Kuten blogissani sanoin, olen melkein matti siitä, että jos tapaus Marttinen v. Suomi olisi koskenut jotain muuta maata kuin Suomea, KKO ei olisi todennäköisesti vieläkään kyennyt tunnustamaan selvää virhettään - kyse ei ole siis niin kuin Tuomas Ojanen kauniisti ja lempeästi sanoo KKO:n "erehdyksestä" - vaan olisi jatkanut samoilla linjoilla kuin aikaisemminkin.
Jälkiviisaasti meidän on toki helppo sanoa, että KKO:n olisi jo alun perin pitänyt ymmärtää hylätä syyte Uotia vastaan, ilman EIT:n Marttis-tuomiotakin. KKO kuitenkin noudatti huhtikuun tuomiossaan johdonmukaisesti siihenastista käytäntöään, jota ei siis vielä Uotin tuomitsemishetkellä ollut todettu EIS:n vastaiseksi. Todellinen sankarituomari tässä jupakassa olikin Markku Arponen, joka oli eri mieltä tapauksessa KKO 2002:116 ja siis ennakoi EIT:n kannanottoa.
Kyllähän itsekriminointisuojan periaate on sinänsä selvä, mutta sen ulottuvuus yksittäisen tapauksen hetteiköissä voi olla tulkinnanvarainen.
Eläkeläisvaarin logiikka tuntuu olevan aika ruosteessa.
Hänen mielestään KKO oli v. 2002 oikeassa "omassa käytännössään", vaikka jo tuolloin yksi jäsen eli Arponen perusteli vakuuttavasti, miksi KKO:n enemmistön kanta ja käytäntö oli pielessä!
Arponenhan perusti mielipiteensä mm. juuri aiempiin EIT:n ratkaisuihin.
Bravo tuomioistuinlaitoksen uudistusajatuksesta (=yleisen ja hallintolinjan yhdistämisestä). Jäädämpä odottomaan Hallbergin eläköitymistä ja seuraavaa hallitusohjelmaa. Muutoin olen kyllä samaa mieltä Fredmanin kanssa siitä, ettei meillä ole varaa kaksinkertaiseen ssuulliseen prosessiin. Tosiasia on, että lähes jokainen pääkäsittelyyn KO:ssä päätynyt juttu menee HO:een (paitsi elatusavut) ja samoin lähes kaikki ehdottomaan vankeuteen tuomitut. Suurinta osaa ei muutateta. Riita-asioissa tuo on johtanut siihen, ettei ihmisillä esim. hometalojutuissa ole varaa oikeuskäsittelyyn, joka maksaa keskituloisen netto- ellei bruttovuosipalkan. Siksi: KO:iin pakollinen 3-tuomarin kokoonpano + pääsääntöinen muutoksenhakukielto näyttöön.
Pääsääntöistä muutoksenhakukieltoa ei tule, siitä ei kannata edes haaveilla!
Pitäisi miettiä, miksi kulut kohoavat esim. hometalojutuissa niin suuriksi!
Syy on minusta selvä, siinä on kolme pointtia:
1) asianajajien usein kehno valmistautuminen prosessiin, joka pidentää prosessia kohtuuttomaksi;
2) asianajajien rahastusmentaliteetti ja tuntilaskutus, jota ei pysty kukaan valvomaan, ja
3) tuomioistuimen ja oikeuden puheenjohtajien passiivinen prosessinjohto ja laiminlyönti valvoa, ettei prosessia kohtuuttomasti pitkitetä ja laiminlyönti vaatia asianajajilta kunnon panosta juttuun valmistautumisessa j itse valmistelussa.
Kun puhun asianajajista, tarkoitan myös muita asiamiehiä kuin asianajajia.
Kantani perustuu n. 10 vuoden kokemukseen kihlakunnantuomarina.
Mitä suurempi käräjäoikeus, sitä pahempia em. epäkohdat pääsääntöisesti ovat.
Käräjäoikeuksien johto (=laamannit) keskittyy nykyisin yksinomaan hallinnon johtamiseen, vaikka laamannin työn painopiste tulisi tietenkin olla lainkäytön johtamisessa ja käräjäoikeuden laadun parantamisessa.
Jyrkin blogissa spekuloidaan sitä, miksei minusta aikanaan tullut KKO:n presidenttiä. Eiköhän todennäköisin selitys ole se, että Leif Sevón oli minua ylivoimaisesti pätevämpi hakija tuohon virkaan.
Mitä valitusluparatkaisujen perustelemiseen tulee: KKO:n vakiintunut käytäntö on se mikä se on, mutta kaikki on viime kädessä kiinni yksittäisistä valituslupakokoonpanoista. Eikä mikään käytäntö ole poikkeukseton: mieleeni muistuu tältä istumalta ainakin yksi tapaus, jossa valitusluvan epäämistä perusteltiin ihan selkokielellä.
Lauri Lehtimajalle - Ainahan näistä pätevyyskysymyksistä voidaan olla eri mieltä ja spekuloida nimityspäätöksiä.
Itse perustelin valitusluvan epäämistä koskevaa kantaani KKO:ssa jutussa R83/756, joka koski ns. Koijärvi-juttua. Kyse oli siitä, että virallinen syyttäjä valitti HO:n päätöksestä, jolla yksi kihlakunnanoikeuden lautamiehistä oli todettu esteelliseksi.
Laissa oli kuitenkin - on edelleen (OK 16:3.2) - nimenomainen ja ehdoton säännös, jonka mukaan päätökseen, jolla oikeuden jäsen on julistettu esteelliseksi, ei saa hakea muutosta. Kun näin on, niin minusta KKO:n olisi tullut jättää syyttäjän valitus tutkimatta (eikä siis myöntää valituslupaa). Se, että HO samalla palautti jutun takaisin KO:een, ei minusta ollut peruste, jolla jutussa voitiin harkita valitusluvan myöntämistä.
No, KKO valituslupajaosto äänin 2-1 myönsi luvan, ja sittemmin itse valitusasia ratkaistiin KKO:ssa ennakkopäätöksellä 1984 II 110. KKO totesi, samoin kuin HO, että lautamies oli esteellinen, mutta että esteellisyys ei ollut vaikuttanut jutun lopputulokseen eikä HO:n siis olisi tullut palauttaa juttua KO:een.- Minusta ei kovin selkeä ja hyvä ennakkopäätös, vaan tuollainen "toisaalta ja toisaalta" -ratkaisu.
Totta kai, mikään ei estä KKO:ta perustelemasta valitusluparatkaisujaan. Mutta jos nyt 25 vuoden aikana minun perusteluni ovat po. suhteessa ainoat tai tuon päätöksen lisäksi on vain yksi toinen tapaus, jossa lupapäätöstä on perusteltu, vaikuttaa "kehitys" minusta jotenkin hitaalta!
Tätä rataa olemme ehkä 50 vuoden kuluttua saaneet KKO:sta pari uutta ratkaisua useista kymmenistätuhansista valituslupapäätöksistä, joissa lupapäätöstä on perusteltu.
Minusta olisi reilua, että jos kerran KKO ei halua perustella lupapäätöksiään, se käyttäisi perustuslaissa säädettyä aloiteoikeuttaan ja esittäisi OM:lle ja valtioneuvostolle, että lakiin otettaisiin nimenomainen säännös, jonka mukaan lupapäätöstä ei perustella.
Sittenhän me saisimme tähän ikuiseen kiistakysymykseen vihdoin lainsäätäjän ratkaisun!
Minusta vain vähän tuntuu, että KKO ei uskalla panna vireille lainsäädäntöprosessia: ties mitä se eduskunta keksisi!
Arvon kunnioitettu keskusteluraati ja blogisti Virolainen!
Mitä vaikutusta Lissabonin sopimuksella ja perusoikeuskirjalla on suomalaiseen lainkäyttöön? Ja jos on niin mitä?
Näyttää nimittäin vahvasti siltä, että voimaan tulee.
Kannanottoja kiitos!
Erkki K. Laakso
Alavus
Lissabonin sopimuksen sanotaan asiantuntijoiden lausuntojen mukaan parantavan yksilön oikeuksia unionissa.
Sopimus vahvistaisi ihmis- ja perusoikeuksien asemaa unionissa. Lissabonin sopimus tuo mm. perhe- ja perintöoikeuden sekä rikos- ja prosessioikeuden normaalien lainsäädäntömenettelyjen piirin nykyisen puitelainsäädännön asemesta. "Heikosta sääntelystä tulee kovaa," ja jokainen jäsenvaltio joutuu tulkintaa koskevissa asioissa avaamaan tuomioistuimilleen tin unionin tuomioistuimeen. Katso tästä Kimmo Nuotion vieraskynäkirjoitusta HS:ssa 25.9.-09.
Tämä tarkoittanee sitä, että suomalaiset tuomioistuimet joutuvat tietyin edellytyksin pyytämään vastaisuudessa lausuntoa EY-tuomioistuimilta myös mm. perhe- ja rikosoikeudellisissa tulkintakysymyksissä eli siitä, miten ao. direktiivejä yms. normistoja on yksittäistapauksissa tulkittava.
Valituslupapäätöksen perustelemattomuuden siunaava lakialoite tuskin ottaisi eduskunnassa tuulta. Tällainen lakihan vain huonontaisi tilannetta luvanhakijan näkökulmasta. Nykyisin on edes teoreettinen mahdollisuus, että KKO perustelee luparatkaisunsa. Tällaisen lottovoiton toivossa on hyvä elää...
Lauri Lehtimaja - Tarkoitin hallituksen lakiesitystä.
Jollei se ottaisi eduskunnassa "tulta," niin silloinhan asia olisi myös selvä: KKO:n tulisi ryhtyä perustelemaan lupapäätöksensä, koska lainsäätäjä ei hyväksy perustelemattomuutta.
Lähetä kommentti