1. Kävin tänään Helsingissä. Poikkesin pitkästä aikaa myös yliopistolla, Porthaniassa. Siellä alkoi klo 12.15 - huom. akateeminen vartti - väitöstilaisuus, jossa Helena Jokila puolusti julkisesti oikeustieteellistä tutkimustaan tohtorin arvon saamista varten. Tutkimus on saanut hieman arvoituksellisen nimen "Tahdonvastainen suostumus ja liiallisen luottamuksen hinta".
2. Tilaisuus oli luentosalissa III, jossa joskus kauan sitten puolustin omaa väitöskirjaani ja jossa reilu kymmenen vuotta sitten toimin vastaväittäjänä. Näissä saleissa, salit III ja II, pidettiin luentoja myös 60-luvulla. Kävin luennoilla aika harvoin. Muistelin tänään, miten III-salissa mm. professori Olli Ikkala, pitkä mies, luennoi syvällä rintaäänellä finanssioikeuden alkeita tiukasti muistiinpanojaan tuijottaen, mutta välillä noin puolen minuutin väliajoin 2-3 sekunnin ajan ylös luentosalin takaseinään katsahtaen; katsekontaktia salissa istuviin opiskelijoihin Ikkala sitä vastoin varoi visusti ottamasta..
3. Istuin luennoilla yleensä amfimaisesti nousevan salin takapenkissä, josta oli helppo puikahtaa ulos salista juuri silloin, kun luennoitsija tuijotti muistiinpanojaan, jos aika alkoi käydä pitkäksi. Maa- ja vesioikeuden professoriksi nimitetty Ilmari Melander, joka oli väitellyt lapsioikeudesta, piti luentoja kaksi tuntia viikossa, yhteensä 30 tuntia, lukemalla kannesta kanteen kirjaa Väinö Suomaa: Jakolainsäädäntö selityksineen (1958). Rikosoikeuden professori Reino Ellilän sekä prosessioikeuden professori Tauno Ellilän, savolaisveljekset, luennot olivat piristäviä. Reino, vannoutunut vanhapoika, intoutui luennoillaan usein aika seksististen näkemysten ja kaksimieleisten kaskujen esittämiseen naispuolisen kollegansa Inkeri Anttilan sättimisen ohella.
4. Valitsin nytkin, vanhasta muistista, istuinpaikkani salin takaseinällä olevalta erilliseltä tuolirivistöltä, koska minun piti poistua kesken väitöstilaisuuden ehtiäkseni klo 14.06 lähtevään IC-junaan. Tilaisuuden kustoksena oli oikeustieteen professori Johanna Niemi ja virallisina vastaväittäjinä - siis kaksi vastaväittäjää - naisoikeuteen perehtynyt menetelmätieteiden professori Suvin Ronkainen (Lapin yliopisto) ja rikos- ja prosessioikeuden professori Dan Frände Helsingin yliopistosta. Väitöstilaisuuden kulku oli perinteinen: ensin kustos avasi ltilaisuuden, minkä jälkeen väittelijä piti seisoaltaan lectionsa. Tämä jälkeen puheenvuoron sai professori Ronkainen ja hänen jälkeensä professori Frände. Tämän jälkeen vastaväittäjät ryhtyivät ruotimaan väitöskirjan yksityiskohtia. Johanna Niemi on yhdessä professori Kevät Nousiaisen kanssa toiminut Jokilan työnohjaajana.
5. Vastaväittäjät tuntuivat olevan kohteliaita eivätkä käynet väitöskirjan kimppuun á la yleinen syyttäjä. Olin osatnut väitöskirjan III-salin ulko-ovelta, jossa sitä myytiin 55 euron hintaan. Kirjan (XXXIII+318 sivua) pikainen selailu noin puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua ja väitöstilaisuuden aikana antoi vaikutelman, että huomautettavaa olisi voinut olla paljon enemmänkin, ainakin todistusoikeuden osalta. Vaikutti siltä, että väitöskirjan anti lepää lähinnä minulle vieraassa naisoikeudessa, ei niinkään todistus- ja rikosoikeudessa. Vastaväittäjät eivät tunteet haluavan panna väittelijää tiukoille. Varsinkin Suvi Ronkaisen esiintymisestä sai vaikutelman, jonka mukaan hän olisi toiminut pikemminkin jonkinlaisena väittelijän puolustajana. Välillä vastaväittäjät tuntuivat väittelevän lähinnä keskenään.
6. Tatu Leppänen, jonka vastaväittäjänä olin reilut 10 vuotta sitten, muisteli omaa väitöstilaisuuttaan muutama vuosi sitten ilmestyneessä kokoomateoksessa "Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita?" Leppäsen mukaan hän väitöstilaisuutensa ei ollut kovin miellyttävä, sillä vastaväittäjä "Virolainen hiillosti koko ajan"! Itse en kuitenkaan kokenut hiillostaneeni väittelijää, vaan halusin vain esittää kunnon kritiikin, koska väitöskirja oli hyvä; Leppäsen väitöskirjasta annettiin tiedekunnan päätöksellä - mm. minun esityksestäni - toiseksi korkein arvosana eli eximia (ks. virallisen vastaväittäjän lausuntoani LM 1999 s.115-141). Kustoksen homma on paljon miellyttävämpi kuin vastaväittäjän, siitä minulla onkin enemmän kokemuksia. Joskus kustoksen toki tekisi mieli puuttua väittelyn kulkuun ja sanoa, että kuulkaapas nyt, asia on kyllä niin, että...
7. Helena Jokilan väitöskirjan takakannen mukaan tutkimuksessa tarkastellaan aikuisiin kohdistuvien seksuaalirikosten (raiskaus ja mut RL 20 luvun 1-5 kriminalisoidut teot) tiedon rakentumista rikos- ja todistusoikeudellisten sekä naisoikeudellisten kysymyksenasetteluiden avulla. Väitöstutkimuksen idea ja pääasiallinen sisältö ilmenee
8. Väittelijä haluaisi romuttaa seksuaalirikosjuttujen osalta todistusoikeudessa vallalla olevan ns. faktapositivismin (brittiläisen empirismin), koska se ei sovellu ainakaan vastaamaan esimerkiksi sukupuolten suhteita koskeviin todistusoikeudellisiin kysymyksiin."Valistusajalla konstruoidun todistusteorian epistemologian perustalle hahmottuu rationalistinen ja näennäisen universaali tietävä subjekti, joka todellisuudessa on ollut valkoinen porvarismies," sanoo väittelijä. Jokilan avainkäsite tuntuu olevan sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan todistusoikeudessa tieto voitaisiin ymmärtää subjektipositioiden ehdollistamana ja paikallisesti rakentuneena. Tieto näet kuulemma välttämättä suhteellistuu esimerkiksi seksuaalirikostapauksissa, joissa osapuolet ovat eri sukupuolta tai joilla on erilainen etninen ja kulttuurinen tausta.
9. Jokilan empiirinen tutkimusaineisto kostuu hovioikeuksissa 1.1.199- 30.4.2002 välisenä aikana RL 20:1-5:n nojalla ratkaistuista 98 tapauksesta. Koska kyseinen aineisto on asian laatu huomioon ottaen julistettu tuomioistuinten päätöksillä salaiseksi, on Jokila tarvinnut aineiston lukemiseen asianomaisten hovioikeuksien luvan. Sanotusta aineistosta on poimittu tutkittavaksi diskursseiksi ("puhetavoiksi") lähinnä käräjäoikeuksien ja hovioikeuden tuomiot sekä asianosaisten (asianomistajan ja syytetyn), esitutkintapöytäkirjat ja asianosaisten (asianomistaja ja syytetyn eli käytännössä näiden avustajien) laatimat valitus- ym. kirjelmät.
10. Jokila sano tutkineensa seksuaalista väkivaltaa koskevaa todistelua konstruktionistisen tietoteorian näkökulmasta. Hän on tutkinut todistelun ilmentäviä "puhetapojen koko kirjoa" aineistossa "etsimällä, tunnistamalla ja laskemalla diskursseja." Laskemalla seurattavien diskurssien taustalla vaikuttaa hypoteesi tai jonkinlainen taustaolettama siitä, että suomalaisten seksuaalirikosoikeudenkäyntien puhetavat sekä niissä rakentuva todistelu ja tieto ovat uhrien kannalta ongelmallisia. Tarkemmin sanottuna ongelma on se, että puhetavat ilmentävät naisia koskevia stereotypioita ja ennakkoluuloja, kaksinaismoralismia ja seksismiä. Väittelijän mukaan kyseessä ei ole kuitenkaan mikään supisuomalainen ilmiö, vaan se on rakentunut ilmiöitä koskevassa aikaisemmassa anglosaksisessa tutkimuksessa, jossa olettamus on saanut myös vahvistusta (Adler 1987, Temkin 1987, Muzychka 1991 ja Lees 1996).
11. Väittelijä on ottanut tapausaineiston perusteella selvittääkseen, miten seksuaalirikoksissa puhutaan rikosprosessin eri vaiheissa, lähinnä esitutkinnassa ja avustajien kirjelmissä (6. luku: Seksuaalirikosten oikeudelliset diskurssit esitutkinnassa ja kirjelmissä). Tulos ei ole mitenkään yllättävä, kun väittelijä selvittelee, miten myös suomalaisessa esitutkinnassa ja kirjelmissä selvitetään asianomistajan/uhrin aikaisempia seksuaalisuhteita, mielenterveysongelmia ja psyykkisiä reaktioita, päihteiden käyttöä, provosointia, valehtelumotiiveja, mustasukkaisuusmotiiveja jne. Tämän tuloksen väittelijä toteaa olevan yhdensuuntaisen feministisessä tutkimuksissa jo aiemmin tehtyjen havaintojen kanssa. Seksuaalirikosprosessista voi muodostua asianomistajille/uhreille poikkeuksellisen raskas kokemus. Myös tämä on ollut tiedossa jo aiemminkin, mutta nythän tuokin on sitten dokumentoitu.
12. Väittelijän valikoiman empiirisen tutkimusaineiston käyttö on kuitenkin aika ongelmallinen. Kuten Dan Frändekin totesi väitöstilaisuudessa, esitutkinnassa asianosaiset puhuvat usein mitä puhuvat, sillä he kertovat asioista maallikon näkökulmasta ja usein tapahtumia omaksi edukseen värittäen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta. Poliisi kirjaa tapahtumat ja kertomukset oman tulkintansa mukaan pöytäkirjaan. Kirjelmissä asianosaisten avustajat ikään kuin kääntävät päämiestensä tarinat rikosoikeudelliselle kielelle osin myös retorisin keinojen avulla. Ei niitä kannattaisi niin kirjaimellisesti ottaa.
13. Väittelijältä tuntuu jäävän havaitsematta yksi aika tärkeä seikka. Nykyisin esitutkintapöytäkirjojen ja kirjelmien merkitys on suulliseen ja välittömyyteen todisteluun perustuvassa tuomioistuinkäsittelyssä (pääkäsittelyssä) lähestulkoon olematon. Esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen lausumien käyttäminen todisteena on pääsäännön mukaan kielletty (Ok 17;11.1). Käräjäoikeuden ja hovioikeuden pääkäsittelyssä ei saa lukea eikä edes antaa tuomioistuimelle kirjallista lausumaa, esimerkiksi juuri oikeudenkäyntikirjelmää (tai valituskirjelmää), taikka muutoinkaan esittää asia kirjallisesti (ROL 6:6.1, OK 26:13.1). Käräjäoikeuden tai hovioikeuden pääkäsittelyssä ratkaistavassa asiassa oikeudenkäyntiaineistona otetaan huomioon (vain) se aineisto, joka esitetään (ja saadaan esittää) pääkäsittelyssä.
14.Väittelijä Helena Jokelan sanoman punaisena lankana tuntui olevan torjuva suhtautuminen edellä mainittujen raiskausjutuissa "taustaolettamana" esiintyvien asianomistajan menneisyyttä ym. olosuhteita koskevien seksististen tietojen ja vihjailujen esittämiseen. Mutta kuten väittelijäkin on itsekin todennut, käräjä- ja hovioikeuden ratkaisuissa ei yleensä esiinny mainitunlaisia asianomistajalle raskaita lausumia. Tuomioistuimet "putsaavat" sellaiset lausumat, jos niitä esiintyy esimerkiksi avustajien kirjelmissä tai todistajankertomuksissa, pois tuomioidensa perusteluista, osin luultavasti hienotunteisuussyistä, osin taas siksi, ettei niillä ole ratkaisun kannalta merkitystä.
15. Toki seksuaalirikosjutun oikeuskäsittely voi tästä huolimatta olla asianomistaja-uhrille kova paikka; jutut tosin käsitellään lähes aina suljetuin ovin. Yhtenä keinona väittelijä esittää ohimennen, että seksuaalirikosjutuissa asianomistajalle raskaiden eli kärsimystä aiheuttavien kysymysten esittäminen tulisi evätä. Tähän laki suo jo nyt mahdollisuuden, sillä OK 17:33 §:n 5 momentin mukaan tuomarin tulee evätä "sopimattomien" samoin kuin asiaan kuulumattomien kysymysten esittämisen todistajalle samoin kuin asianomistajalle. Jokila viittaa ohimennen myös OK 17:7:ään, jonka mukaan tuomioistuimen tulee evätä kokonaan sellaisen todisteen esittäminen, joka koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa.
16. Jutuissa, joissa on niin sanotusti sana sanaa vastaan - tästähän raiskausjutuissakin on usein kysymys - olisi kuitenkin aika arveluttavaa sulkea esimerkiksi asianomistajan aikaisempaa seksuaalista käyttämistä koskevan näytön tai mainittua teemaa koskevien kysymysten esittäminen asiaan vaikuttamattomina tai sopimattomina vastaanotettavan todistelun ulkopuolelle. Tällaisella näyttöä esittämällä ei pyritä näyttämään toteen vain yhtä rikoksen tunnusmerkistötekijää, vaan tarkoituksena on usein asianomistajan kertomuksen uskottavuuden testaaminen yleensä. Tällaisessa vasta- ja/tai ristikuulustelussa saa toki käyttää hieman "ronskimpia" otteita ja esittää inhottavampia kysymyksiä kuin todistajan tai asianosaisen pääkuulustelussa. Prosessissa pitää toki ottaa huomioon myös syytetyn oikeusturva.
17. Jokila peräänkuuluttaa laajaa keskustelua todistusoikeuden epistemologisista lähtökohdista ja siitä, mitä nämä teoreettiset valinnat tarkoittavat rikosoikeudellisen järjestelmän tiedon tuottamista ohjaavien periaatteiden ja sääntöjen kannalta. Sosiaalisen konstruktionismin lähtökohdista esimerkiksi rikosprosessia ohjaavat suullisuuden, välittömyyden ja keskittämisen periaatteet saattaisivat näyttäytyä uudessa ja ehkä vähemmän merkityksellisessä valossa kuin ne nykyisen puhdasta havaintoa palvovan tiedon kulttuurin valossa (!) näyttäytyvän. - Onpa tieteellisesti sanottu, mutta, mutta...mitäs sitten suullisuuden ja välittömyyden tilalle, ihan oikeesti, siis konkreettisesti? Tätä väittelijä ei vielä paljastanut.
18. Jokilan mukaan seksuaalirikosten aineellisoikeudellisia säännöksiä ja todistelua taustoittanut "siveellisyysdiskurssi" elää edelleen suomalaisessa rikosoikeusjärjestelmässä. Feministisessä tutkimuksessa kritisoituja uhria syyllistäviä argumentteja käytetään edelleen laajasti poliisikuulustelussa ja avustajien kirjelmissä. Mutta sen sijaan hovioikeuksien kirjoitettujen perustelujen pohjalta syntyy väittelijän mukaan vaikutelma, ettei tällaisia argumentteja juuri oteta todistusharkinnassa huomioon. Kuten jo edellä totesin, väittelijä on pannut liiaksi painoa sille, mitä esitutkinnassa on sanottu ja kirjelmissä esitetty. - Tuomioistuinten ratkaisuista Jokila on pitänyt silmällä jostakin syystä lähinnä vain hovioikeuksien tuomioita, käräjäoikeuksien ratkaisut ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
19. Tuomioiden perusteluista ja niiden sisällöille asetettavista laatuvaatimuksista, joita itse olen yrittänyt tutkia, Jokila ei näytä olevan juurikaan kiinnostunut. Tuomion ja erityisesti juuri näyttökysymyksen perustelut ovat kuitenkin se väline, josta asianosaiset ja myös tutkijat sekä suuri yleisö saavat luotettavaa tietoa siitä, mitkä seikat ja millä painoarvolla on tuomiota tehtäessä otettu huomioon. Hienotunteisuus on muistettava, mutta kyllä rikostuomiossa voi ja saa tarvittaessa sanoa rumankin sanan niin kuin se on.
20. Jokilan väitöstutkimus liittyy parhaillaan vilkkaana vellovaan keskusteluun siitä, tulisiko raiskauksen yms. seksuaalirikosten tunnusmerkistöjä muuttaa ja miten tämä tulisi tehdä ja tulisiko laissa nykyisin olevia rangaistusasteikkoja korottaa. Julkisuudessa tuomioistuimia ja/tai lainsäätäjää arvostellaan tuon tuostakin siitä, että raiskauksista tuomitaan aivan liian lieviä rangaistuksia; tätä on "saarnannut" monissa haastatteluissaan erityisesti rikosoikeuden professori Terttu Utriainen (Lapin yliopisto). Utriaiselta on ilmestymässä tiettävästi vielä tämän kuun aikana niin ikään hovioikeuskäytäntöön perustuva, osin empiirinen tutkimus raiskausrikosten ongelmakohdista. - Hieman merkillistä muuten, että Helena Jokilan väitöskirjan lähdeluetteloon ei sisälly ainoatakaan Terttu Utriaisen julkaisua tai kannanottoa, vaikka niitä luulisi löytyvän runsaasti. Kertoisiko tämä jonkinlaisesta "oppiriidasta" tai kuppikunta-ajattelusta vai mistä?
20. Jokila esittää raiskausrikosten suojelukohteeksi seksuaalista koskemattomuutta ja luottamusta yksilökeskeisen itsemääräämisoikeuden sijaan. Operationaalisella tasolla nykyisin laissa olevat käsitteet väkivalta, tahdonmurtuminen ja puolustuskyvyttömyys olisi hänen mukaansa korvattava muilla elementeillä. Hieman yllättäen Jokila toteaa, että suostumuksen puuttumista ei tulisi omaksua raiskauksen tai muiden seksuaalirikosten rikostunnusmerkistöjen elementeiksi; tässä hän on toisella kanalla kuin esimerkiksi Terttu Utriainen. Pelkästään suostumuksen puuttumisen varaan raiskausrikosten tunnusmerkistöä ei käytännössä ilmeisesti voitaisikaan perustaa.
21. Suostumuksella tai sen puuttumisella olisi sen sijaan merkitystä seksuaalirikosten todistelussa siten, että asianomistajan suostumusta koskeville väitteille annettaisiin todistusharkinnassa arvoa syytettä vastaan puhuvana seikkana vain, jos asianomistaja on jollakin tavalla kommunikoinut suostumustaan syytetylle. Jokila puhuu seksuaalisuuden kommunikatiivisesta mallista suostumuksen oikeudellista arviointia ohjaavaksi taustatulkintamalliksi, joka on omaksuttu Kanadan rikosoikeudessa. Kanada on yllättäen ainoa maa, jonka lainsäädäntöä väitöskirjassa on tarkasteltu oikeusvertailevassa mielessä. - Tuntuu hieman vaikeaselkoiselta, mutta ehkäpä tuomioistuimet jo nyt joissakin tapauksessa toimivatkin näin, vaikkei sitä ei tuomioiden perusteluista välttämättä aina havaitse.
22. Mielenkiintoista, ainakin kosolti uusia termejä, käsiteitä ja näkemyksiä pureskeltavaksi. Jatkokeskustelun pohjaksi, niinpä tietenkin. Kukaan tuskin kuvittelee, että feministinen tai naisoikeudellinen todistusoikeus, mitä se sitten tarkoittaakin, olisi se viisasten kivi, jolla kaikki todistusoikeudelliset ongelmat, edes seksuaalirikosjutuissa, voitaisiin ratkaista. Pitäisi toki muistaa ja ottaa huomioon, että rikosprosessissa ei suojella yksinomaan asianomistajaa ja rikoksen uhria, vaan prosessissa tärkeä asia on myös syytetyn oikeusturva.
23. Faktapositivismi, sosiaalinen konstruktionismi, epistemologinen herkkyys, universaali kongnitiivinen kompetenssi, hegemoninen maskuliininen vuorovaikutusmalli, kommunikatiivisen seksuaalisuuden malli, brittiläinen empirismi .... Kello 13.55 syöksyin Porthanian pyöröovista ulos häikäisevän kirkkaasen auringonpaisteeseen ja kadun ihmisvilinään.
- Mutta maailma on totta,
on, maailma on totta, on...
19 kommenttia:
Väitöskirjan alkupuolella Jokila sanoo, että hänen tutkimuksensa on todistusoikeudellinen tutkimus.
Aika köykäiseksi tuntuu todistusoikeuden tutkiminen kirjassa kuitenkin jäävän.
Kirjassa ei edes mainita todistusteorioista mitään, ei käsitellä todistusharkintaa eikä näyttökynnystä, Järkevä epäily mainitaan lyhyesti pari kertaa ja yhdessä alaviitteessä luetellaan niiden KKO.n ennakkopäätösten numerot, joissa on sovellettu järkevää/varteenotettavaa epäilyyn perustuvaa näyttökynnystä.
Onko raiskauksessa todella voimassa suostumusolettama, jonka mukaan raiskausta väittävän naisen on näytettävä, ettei hän ollut suostunut aktiin?
Eikö todistustaakka kuuluisi rikoksesta epäillylle, jonka tulisi siis näyttää, että nainen suostui yhdyntään?
Vihreät ovat nimenneet presidenttiehdokkaakseen vuoden 2012 vaaleihin Pekka Haaviston.
Joku on jo ehtinyt kommentoimaan, että mikäs siinä, saataisiin Haaviston valinnan myötä ainakin lisäväriä presidentin itsenäisyyspäivävastaanotoille Linnassa.
"Onko raiskauksessa todella voimassa suostumusolettama, jonka mukaan raiskausta väittävän naisen on näytettävä, ettei hän ollut suostunut aktiin?"
Eikös syyttäjällä periaatteessa ole aina todistustaakka?
En tunne tätä väitöstä, mutta jos siinä yllä kuvatusti kerrotaan niin kuin kokemuskin on, että raikausrikosten esitutkinnassa poliisin tuottama materiaali varsin usein puhuu uhrin, mutta ei juuri koskaan epäillyn seksuaalikäyttäytymistä, pukeutumista ja olemusta leimaavasti, syyllistävästi ja tutkittavaa raiskausta näiden kautta vähättelevästi, tällä käytännöllä on toki iso merkityksensä siihen, miten päin syyttäjä - yleensä pelkästään tämän kirjallisen esitutkintatuotoksen perusteella - syyteharkintansa asettelee.
Vaikka väitöksessä tutkittujen tuomioistuimien "puhetavassa" tämä olisikin useimmiten karsittu, yllä käsitellyt poliisin painotukset ja maalailut - sekä tahalliset että tiedostamattomien asenteiden ohjaamat - esitutkinnassa yhdessä "tarvittaessa" käytettävän rikosnäytön olemassaolon suoranaisen salaamisen kanssa tekevät merkittävän osansa siinä, miten suuri osa näistä rikoksista jätetään kokonaan syyttämättä.
Aina eivät varsin väkivaltaisetkaan raiskaukset meillä näy etenevän syyttäjää pitemmälle.
Eikä näistä tuomioistuin sitten lausu mitään, ei korrektisti eikä verenmakuisesti, ei asenteellisuutta viestien eikä neutraalisti arvioiden.
"Poliisin tuottama materiaali"?
Eiköhän se materiaali koostu asianomistajan ja epäillyn omista kertomuksista ja mahdollisista todistajan kertomuksista, teknisestä näytöstä, lääkärinlausunnoista jne.
Epäillyllä on kai sentään mahdollisuus puolustautua esitutkinnassa ja esittää omia väitteitään, onhan raiskaussyytös vakava asia.
Toisaalta esitutkinta on meillä hieman epämääräistä happeningia, kun advokaateilla, varsinkaan niillä huippusellaisilla, ei ole aikaa eikä halua olla mukana asianosaisten ja todistajien kuulusteluissa.
Syyttäjän rooli ja panos esitutkinnassa on usein täysi nolla ja hän saa poliisin laatiman valmiin esitutkintapöytäkirjan eteensä vasta syyteharkintavaiheessa. Syyttäjä ei näet johda esitutkintaa eikä ole siinä asianosaisena.
Ei siis ihme, että esitutkinta-aineistosta on kaikenlaista "tavaraa."
Käräjäoikeuden tuomareiden ei asianmukaisesti menetelleen tulisi tutustua ennen pääkäsittelyä esitutkintapöytäkirjaan, koska se ei sellaisenaan kuulu pääkäsittelyn oikeudenkäyntiaineistoon.
Tuomarille saattaa esitutkinta-aineistoon perehtymisestä syntyä ennakkoasenne, josta hän kenties pääse "irti" pääkäsittelyssä.
Epämääräistä maalailuahan poliisin toiminta usein on, mutta toivottavasti ei aina. Tasoeroja paikkakunnittain varmasti on.
Samoin kuin siinä, millä huolellisuudella syyttäjä paneutuu asiaan omassa roolissaan "päältäkatsojana" ja poliisirikoksissa muodollisena tutkinnanjohtajana.
Rikoksen uhriksi joutuva aikuinenkin ihminen voi joskus olla täysin kokematon rikosasioissa ja kokonaan vailla tietämystä oikeuksistaan ja niiden merkityksestä.
Silloin poliisijohdon kentän toimintaan linjaama (paateroima) lain noudattamisen tosiasiallinen taso ja eettisyyden vaatimus tulevat merkittäviksi.
Väkivaltarikoksissa raiskaukset mukaan lukien uhri on pääsääntöisesti lisäksi henkisesti poissa tolaltaan, kauhuissaan, häpeissään ja järkyttynyt.
Kun kuulusteleva poliisi sitten ei ollenkaan edes kerro oikeudesta avustajaan ylipäätään eikä ROL 2 erikseen säädetystä, niin tulos voi olla onnetonta.
Esitutkintalaki kyllä edellyttäisi, että poliisi kertoo avustajaoikeudesta ja lisäksi vapaaehtoisista rikosuhrien tukijärjestöistä.
Käytännön toiminta on kuitenkin asia erikseen.
Hyperventiloivasti itkevää ja apua pyytävää pahoinpideltyä, joka ei uhkailun takia kenties ole itse edes halunnut rikoskäsittelyä, voidaan kuulustella kuusi tuntia kertomatta missään vaiheessa avustajaoikeudesta.
Poliisi tekee kirjoitusasultaan, ilmaisuiltaan, sävyltään ja asiasisällöltään uhrin kokemuksesta ja tämän totuusvelvollisuudella kuvaamasta olennaisestikin poikkeavan oman kertomuksensa.
Kun kuultavan kertomuksia ei nauhoiteta, poliisi tekee lähtökohtaisesti aina oman kuulustelijan kertomuksensa.
Lainmukaisesti toimittaessa oikeudesta kuulustelijan kertomuksen muuttamiseen vastaamaan kuultavan kertomusta ennen allekirjoituksen vaatimista pitäisi tietenkin kertoa.
Lisäksi korjaaminen pitäisi vielä sallia tehtäväksi, ja tehtäväksi yksityiskohdittain ja asian vaatimalla kiireettömyydellä.
Käytännön toiminta on kuitenkin tässäkin asia erikseen.
Kun edes tätä oikeutta ei kerrota, ja oikeudesta avustajaan ei kerrota, tulokseksi jää poliisin oma tuotos.
Kun poliisi maalailee kahdeksan sivua ylimääräistä kehystarinaa uupuneen ja itkevän uhrin lyhyesti kuvaaman yhden tai kahden mustasukkaisuuspahoinpitelykerran ympärille ja jättää esimerkikis kokonaan mainitsematta seksuaaliset teot rajussa väkivallassa ja esimerkiksi teräaseen käytön kokonaan, ja salaa esitutkintapöytäkirjassa muun esitutkinnassa todentuneesti vastaanottamansa näytön ohessa näitä koskevien lääkärinlausuntojen olemassaolon, niin emme tietenkään haluaisi uskoa, että tällaista poliisitoimintaa esiintyy.
Tällaisesta kertovan aineiston kai jokainen meistä haluaisi voida leimata pelkäksi konnapuheeksi.
Yhdessä räikeimmistä vastaan tulleista tämänlaisen poliisitoiminnan esimerkkitapauksista pahoinpitelysarjan kokematon uhri oli totuusvelvollisuuden takia sentään ymmärtänyt kirjoittaa lyhyesti kuulustelupöytäkirjan viimeiselle sivulle - kun allekirjoitus oli vaadittu iltakahdeksalta kuuden tunnin kuulustelun jälkeen ja kuulustelijan ilmoitettua, että hänen työaikansa on päättynyt - että tämä kuulustelijan kertomus poikkeaa olennaisesti tapahtuneesta ja hänen itse totuusvelvollisuudella kertomastaan.
Arvasitte jo?
Niin, poliisi oli allekirjoitusten jälkeen poistanut pöytäkirjasta kuulusteltavan irtisanoutumista kuulustelijan kertomuksen sisällöstä tarkoittavan ja koko prosessin kannalta aivan keskeisen sivun.
Minulla ei ole edellytyksiä arvioida, miten pahasti paateroitunutta meidän poliisitoimintamme yleisesti ottaen tai otsikkoteemaan liittyen raiskaustapauksissa on, mutta ihan vähän se ei voi olla, mitä oikeudenmukaisen oikeudenkäytön edellytyksiä menee peruuttamattomasti hukkaan, kun poliisin pohjatyöt pettävät.
Poliisin virkavastuu esimerkin kaltaisista virallisesti todetuista ja tarkoin taltioituneista vakavista värittelyistäkään ei meillä käytännössä realisoidu lompakossa tuntuvaksi rikosvastuuksi.
Jos realisoituisi, sillä olisi ohjausvaikutusta vastaiseen.
Oikeuskanslerin toistuvilla moitteilla sitä ei ole ollut.
Maallikkoa askarruttaa, että raiskausrikosta käsitellään kovin eri tavoin kuin väkivaltarikosta.
Anonyymi kysyy, onko todistustaakka suostumuksesta aktiin raiskausta väittävällä uhrilla ja saa vastaukseksi, että syyttäjällä olisi aina todistustaakka.
Onko väkivaltarikoksessakin (jollaisena maallikko "raiskausta" pitää) syyttäjänä toimivan uhrin todistettava, ettei hän antanut suostumustaan pahoinpitelyyn?
Onko asioiden rinnastaminen tällä tavoin kerrassaan mahdotonta?
Eipä taida väkivalta- ja henkirikostutkinta paljon poiketa raiskausjuttujen tutkinnasta.
Ulvilan tapauksessakin epäillyltä "otettiin" tunnustus uuvuttavien kuulustelujen jälkeen. Ja tietenkin niin, että 1) kuulustelua ei videoitu ja 2) epäillyn avustaja ei saanut tilaisuutta olla mukana sanotussa kuulustelussa.
Ei ihme, että näin saatu "tunnustus" heti kohta peruutettiin ja selitettiin, ettei epäilty ollut suinkaan tarkoittanut tunnustaa surmaa.
Syyttäjälle ei tietenkään varattu Ulvilan tapauksessa tosiasiallista tilaisuutta osallistua tutkintaan tai sitten syyttäjä ei välittänyt osallistua tutkintaan.
OIkeuskanslerin ja oikeusasiamiehen toimesta tapahtuva kantelujen tutkinta on pelkään teatteria ja näennäistä oikeusturvaa. Esittelijät kyllä kirjoittelevat pitkiä perustelujaan ja selityksiään, mutta yhtä kaikki, laillisuusvalvojien poliisia - kuten muitakin virkamiehiä - koskevat kantelupäätökset päättyvät aina - noin 99 prosenttisesti - siihen, että oikeuskansleri tai oikeusasiamies pitäytyy lausumaan päätöksensä loppukaneetissa ainoastaan vienon käsityksensä siitä, että hieman toisinkin poliisi olisi voinut menetellä, mutta muuten "tapaus ei anna minun taholtani aihetta mihinkään jatkotoimenpiteisiin".
Ommaan silmääni osui Virolaisen kirjoituksesta se, että totuus on subjektiivista ja paikallista - tai pitäisi siis ainakin väittelijän mukaan tällaiseen malliin mukautua.
Totta on, että asianosaisten kertomukset voivat olla vilpittömästikin erilaisia ja tämä johtuu siitä, että he katsovat asiaa omasta näkökulmastaan subjektiivisesti ja "paikallisesti". Toinen asia on sitten, että rikosprosessissa syytetty usein sitä lisäksi värittää tarkoituksellakin (kuten myös asianomistaja joskus).
Tästä universaalista ja yleispätevästä totuudesta (totuuden relatiivisuudesta) huolimatta, rikosprosessissa ei voida luopua arvioimasta totuutta (tapahtumien kulkua) joillakin objektiivisilla mittareilla. Niitähän väkivaltatapauksista löytyy: esim. vammat, päihtymysaste, aika ja paikka.
Ja tämä sanottu johtuu juuri syytetyn oikeusturvasta. Niin kuin todettu, todistustaakka on syyttävällä osapuolella. Tämä jo ihmisoikeussopimuksissa edellytetyn syyttömyysolettaman vuoksi.
Tavallisessa väkivallassa ei kaiketi kysellä uhrin suostumusta väkivallan tekoon, mutta tilanne ei ole verrattavissa tältä osin seksuaaliseen väkivaltaan, koska seksuaaliakti on "normaalisti" yhteistoimintaa. Siksi oletus uhrin suostumuksesta seksuaalirikosta tutkittaessa on selvitettävä, vaikka muussa väkivallassa se ei ole samalla tavalla relevanttia. Tosin kyllä tavallisessa väkivallassakin uhrin provosoiva toiminta on aiheellinen teema selvitettäväksi esitutkinnassa.
Ks. Inkeri Antila: Loukatun suostumus (1948)
Tuskin on mikään ihme, jos ja kun monet raiskausjutut pysähtyvät jo syyteharkintaan.
Syyttäjä, joka ei siis osallistu esitutkintaan, joutuu muodostamaan käsityksensä syyteharkinnassa yleensä aina pelkästään poliisin "tuottaman" kirjallisen esitutkinta-aineiston perusteella.
Syyttäjä ei edes ole nähnyt asianosaisia, väitetyn raiskauksen uhria ja rikoksesta epäiltyä. Miten hänellä voi olla pelkästään kirjallisen aineiston perusteella kunnon mahdollisuus arvioida asianosaisten erilaisten kertomusten uskottavuutta?
Kiitokset ansiokkaasta raportista.
Jokilan tutkimus vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta, olen nyt lukenut sitä puoleen väliin. Pidän periaatteessa tärkeänä sen selvittämistä, millaista viitekehystä vasten tuomioistuin näyttöä arvioi; diskurssianalyysilla voitaneen paljastaa joitakin puhetavoista heijastuvia ratkaisijan "asenteita" tms.
Aikaisemmassa todistusoikeustutkimuksessa inhimillisen toiminnan arviointiin sisältyviä vaaroja on ymmärtääkseni tarkasteltu kokemussääntöjen analysoinnin kautta.
Esim. Klami tutkijaryhmineen on erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa ei ole käytettävissä tieteellisiä tms. vahvoja kokemussääntöjä, kehottanut erottamaan toisistaan kokemussääntöjen sisällön, varmuuden ja luotettavuuden. Juuri luotettavuus viittaa siihen, mistä kokemussääntö on peräisin.
Jokila näyttäisi ikään kuin jatkavan tästä diskurssianalyysin keinoin.
En kuitenkaan ole valmis varauksetta hyväksymään sitä, että tuomioistuinten tulisi näytön arvioinnissa hyödyntää naistutkimuksen tuloksista muodostettuja kokemussääntöjä. (En tosin vielä ole täysin päässyt selvyyteen siitä, ehdottaako Jokila tätä.)
Väkisinmaattujen naisten toiminta luullakseni vaihtelee tilannekohtaisesti niin paljon, että kovin varmoja yleistyksiä "tyyppitilanteista" ei voida tehdä.
Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole pätevä peruste arvioida näyttöä siten, että periaatteessa millaisen toiminnan tahansa voidaan tulkita tukevan asianomistajan kertomusta raiskauksen tai muun seksuaalirikoksen tapahtumisesta.
Ja vaikka raiskausrikos on epäilemättä erityisen raskas asianomistajan kannalta, ei tämä seikka kyllä voi ainakaan voimassa olevan oikeuden mukaan oikeuttaa sitä, että vastaajan oikeutta oikeudenmukaiseen, kontradiktorisuuden vaatimukset täyttävään oikeudenkäyntiin loukattaisiin esimerkiksi epäämällä tältä oikeus esittää omaa todistelua tai kysymyksiä asianomistajalle!
Toiseksi viimeinen anonyymi osuu mielestäni naulan kantaan siinä, että näytön arvioinnissa huomio tulisi kiinnittää "objektiivisiin seikkoihin", kuten lääkärinlausunnosta ilmeneviin vammoihin. Tämä on tosin tyypillinen "faktapositivistin" asenne, joka samalla saattaa heijastaa "siveellisen naisen" ideaalikuvaa ja kestämätöntä uskoa objektiiviseen totuuteen, mutta joka on välttämätöntä hyväksyä, jos rikosprosessuaalisen näytön arvioinnin keskeisistä lähtökohdista halutaan pitää kiinni.
Minäkin siis tunnustaudun faktapositivistiksi.
Hilda K:lle
Syyttäjän todistustaakka raiskausrikoksessa merkitsee sitä, että syyte on hylättävä, jos syyttäjän näytön valossa jää varteenotettava epäilys vastaajan syyllisyydestä. Eli jos tuomioistuin ei näytön perusteella kykene riittävällä varmuudella päättelemään, että vastaaja oli sukupuoliyhteydessä asianomistajan kanssa joko tähän väkivaltaa kohdistamalla tai tätä väkivallalla uhkaamalla (RL 20:1.1), on syyte hylättävä.
Tässäpä tuolle "Naisoikeuden" opintosuunnan aatesiskoille pohdittavaa, mikäli syyttömyysolettaman poistamispyrkimyksiltään joutavat:
http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/V%C3%A4it%C3%B6s+Miehet+saavat+kovempia+tuomioita+kuin+naiset/1135256984511
Saman ilmiön Suomessa on muistaakseni todennut HTL Pasi Malmi.
Näissä tutkimuksissa aina jää ihmetyttämään, että kun ilmeisesti halutaan tehdä tutkimuksesta feminististä politiikkaa, niin miten tätä tutkimuksen objektiivisuutta tai totuudellisuutta voi sitten arvioida.
Kyse on samasta asiasta, kuin vaikka että -70-luvulla kommunistit tekivät ja tarkastivat väitöskirjoja yhteiskuntatieteistä.
Eli siis millaisen väitöskirjan olisi tehnyt neutraali henkilö? Käytännössähän ihmisiä virallisisssa yhteyksissä suojaa rehellisyysolettama. Mutta entä mitä "oikeasti" ajatellaan???
"Ja vaikka raiskausrikos on epäilemättä erityisen raskas asianomistajan kannalta, ei tämä seikka kyllä voi ainakaan voimassa olevan oikeuden mukaan oikeuttaa sitä, että vastaajan oikeutta oikeudenmukaiseen, kontradiktorisuuden vaatimukset täyttävään oikeudenkäyntiin loukattaisiin esimerkiksi epäämällä tältä oikeus esittää omaa todistelua tai kysymyksiä asianomistajalle!"
Prosessin erityinen raskaus asianomistajalle ei voi olla validi syy, koska prosessi lienee myöskin erityisen raskas vastaajalle. Raiskaus myös lienee näitä syytöksiä, joista johtuvia epäilyjä ei voida koskaan hälventää.
Anonyymille
Juuri sitä tarkoitinkin: erityisesti raiskausrikoksissa olisi mainitsemastasikin syystä täydellisen kestämätöntä suosia asianomistajaa esitetyllä tavalla.
"jos tuomioistuin ei näytön perusteella kykene riittävällä varmuudella päättelemään, että vastaaja oli sukupuoliyhteydessä asianomistajan kanssa joko tähän väkivaltaa kohdistamalla tai tätä väkivallalla uhkaamalla (RL 20:1.1), on syyte hylättävä."
Tässä ollaan jo siellä harmaalla alueella. Miksi raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö on näytettävä väkisinmakaamiseksi?
Jos seksuaalinen tapahtuma todistetaan, eikä sitä ole kaupattu, esimerkiksi vastaajalla ei ole esittää kuittia, eikä sormusta tai todistetta parisuhteesta ole esittää, onko oletuksen oltava, että tapahtuma on sallittu? Perheen sisäisissä tapahtumissa on aina epävarmuus, mutta nykytilannetta voi kutsua vaikka hedonistiseksi oikeuskäsitykseksi. Oletus on, että molemmat ovat halukkaita, kun normaalisti esimerkiksi erillään asuvien lainatessa luvatta toisen tavaraa oletetaan oikeudessa varkaudeksi. Olisi hyvin helppo todistaa irtosuhde molempien hyväksymäksi, kun molempien olisi annettava jotain, esimerkiksi vastapuoli signeeraisi kortsun kuoren, mutta nykyisellä käytännöllä ei tarvitse miettiä sitä. Lähtökohta on, että tapahtumat on sallittuja. Vaikka on huomattavasti vaikeampi todistaa, kun tapahtumaa ei pysty estämään, vain uhrin on todistettava vääryys.
" vain uhrin on todistettava vääryys."
Tietenkin näin, oikeusvaltiossa kun eletään. Eihän se nyt niin voi mennä, että nainen voi syyttää miestä raiskauksesta ja syytetyn pitäisi sitten pystyä todistamaan, ettei tämä väite pidä paikkaansa! Miten ihmeessä tuon edes pystyisi tekemään, ellei satu videoimeen akteja Keskisen Veskun tapaan?
Juuri tänään oli artikkeli turun sanomissa että noin 20% raiskauskilmoituksista on keksittyjä. Tuolla käänteisellä todistustaakalla siis yksi viidestä syytetystä tuomittaisiin syyttömänä.
Naurettava ajatuskin muille, paitsi feministeille.
Lähetä kommentti